Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät

by Mrs. J. B. Webb

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Tuskin oli Salomen hauta suljettu niin tuli sana Johanilta, joka kutsui Javania temppeliin, jossa kaikki puolustusvoimat nyt olivat tarpeen kun Tito oli sytyttänyt valkean porttien edustalle. Javani kiiruhti sinne ja huomasi asian laidan todellakin olevan sellaisen. Hopealevyt, joilla nämät olivat varustetut mutkistuivat kuumuudesta ja pian heittäytyi tuli muurin ohitse ales pylväskäytävään, joka siellä täällä syttyi tuleen. Javani ja Simon kokivat kehoittaa miehiänsä sammuttamaan tulta, mutta heitä näytti valloittaneen äkkinäinen arkuus ja äänettöminä sekä välin pitämättöminä katselivat he liekkiä jotka joka haaralta ympäröivät heitä ja vireästi toimittivat hävitystyötänsä. Koko päivän raivosi tuli ankarasti ja illan tullessa olivat kaikki nuot komeat pylväskäytävät raunioina. Sadok palasi kotia Naomin luokse sillaikaa kun Javani jäi jälelle lujasti päättäneenä ennen ei lähteä temppelistä, kun sen kohtalo oli ratkaistu.

Kun päivä koitti valmisti Sadok itseänsä taaskin jättämään kotinsa ja palaamaan temppeliin. Naomin valtasi synkkä aavistus kun isä tuli ottamaan jäähyväisiä häneltä; tuntui kuin olisi joku sanonut hänelle, ettei hän enää saisi nähdä isäänsä hengissä ja hän ei malttanut olla sitä sanomatta ja rukoilematta isäänsä pysymään kotona.

"Älä heitä itseäsi sellaisten ajatusten valtaan," sanoi Sadok ystävällisesti. "Kaikki ei ole vielä hukassa ja vaikka minun toivoni voitosta ja vapautuksesta ovat menneet, voimme me vielä niinkin vastustaa vihollisia, että hänen täytyy myöntää meille kohtuulliset ehdot. Jos ankarampi vaara uhkaa kaupunkia, palajan minä heti luoksesi; Theophilo jää nyt tänne olemaan sinulle avuksi. Pyhä velvollisuus kutsuu minua temppeliin ja elävän Jumalan palvelijana en saa pettää hänen pyhyyttänsä. Hyvästi, Naomi. Jumalan siunaus tulkoon sinulle!"

Hän meni pois ja Naomi katseli hänen jälkeensä kunnes pihan portit suljettiin hänen jälestänsä. Theophilo ei tahtonut jättää orpanatansa yksin; hän tiesi ettei hänen läsnä olonsa voisi estää temppelin häviämistä, ja sen vuoksi jäi hän Naomin luokse lohduttamaan ja, jos niin tarvittaisiin, puolustamaan häntä.

Nyt oli elokuun 10 päivä, päivä joka jo oli osoittanut itsensä niin onnettomaksi Jerusalemille, koska babylonilaiset silloin hävittivät Salomonin temppelin. Tito näki raivoisan tulen, joka uhkasi hävittää Jehovan toisenkin temppelin ja hänet valtasi sääliväisyyden tunne ajatellessansa, että niin paljon komeutta ja loistoa katoaisi. Hän kutsui kokoon sotaneuvostonsa ja huolimatta monen vastustuksista, jotka väittivät, että temppeli ei olisi pidettävä pyhyytenä vaan linnana, jota ei tulisi säästää, päätettiin että romalaiset itse olisivat avullisna tulen sammuttamisessa.

Mutta korkeampi voima, kuin Titon oli päättänyt että temppeli oli hävitettävä ja romalaisen sotapäällikön legionat eivät voineet estää Jumalan vihan miekkaa iskemästä. Kun romalaiset työskentelivät tulen sammuttamisessa, tekivät juutalaiset, jotka nyt olivat saaneet rohkeutta Simonin ja Javanin johdon alla raivoisan päällehyökkäyksen itäisen portin kautta. Romalaiset kokoontuivat ja vastaan ottivat hyökkäyksen suljetuissa riveissä ja kun Tito itse tuli apujoukon kanssa, ajoivat he päällekarkaajat takasin temppeliin. Tito läksi tämän jälkeen pois aikoen seuraavana päivänä tehdä yleisen rynnistyksen temppeliä vastaan. Mutta kohta hänen poismenonsa jälkeen tekivät juutalaiset uuden hyökkäyksen. Silloinkin ajettiin he takasin ja kiivastuneet romalaiset vainosivat heitä aina temppelin portille saakka. Muuan sotilas kiipesi toverinsa hartioille, tempasi tulisoiton käteensä ja viskasi sen onnettomuutta tuottavalla tarkkuudella erään pienemmän portin kautta itse temppeliin. Yht'äkkiä leimahti ilmituli sen sisällä ja vimmastuneina tästä temppeliä häpäisevästä teosta kohottivat juutalaiset hirmuisen huudon, tarttuivat miekkaansa ja hyökkäsivät romalaisten päälle. Tito oli jo makuulla kun Marcello tuli ilmoittamaan hänelle että temppeli paloi. Hän kiiruhti sinne ja koetti hillitä sotamiehiänsä, mutta turhaan.

Romalaiset soturit puolestansa vimmastuneina juutalaisten kovapintaisesta vastarinnasta tunkivat eteenpäin; moni heitti tulisoittoja sisimmäiseen temppelipihaan ja tarttuivat miekkoihinsa alkaaksensa teurastamista. Tuhansittain juutalaisia kaatui jo ensimäisessä kahakassa ja pitkin temppelin portaita virtasi veri ales, vaikka Tito teki kaikki, minkä voi, estääksensä veren vuodatusta. Vielä eivät liekit olleet päässeet pyhyyden sisimpään osaan ja romalainen päällikkö toivoi voivansa säilyttää tämän osan rakennuksesta kun muuan hänen sotilaistansa vei tulisoiton temppelin esirippuihin, jotka silmänräpäyksessä syttyivät. Titon täytyi silloin vetäytyä takasi ja koko tuo komea rakennus hukkui tuleen ja liekkeihin. Osa toisensa perästä syöksin kokoon suurella rytinällä; tornia ja huippuja kohosi tulipatsaiden välissä, seisoivat huojuen muutaman minutin ja kaatuivat sitten, levittäen kaatuessansa ylt'ympäri tulisateen kipinöistä ja liekeistä.

Tässä kauheassa tilaisuudessa ilmestyi Ananian poika vielä kerran. Aaveen kaltaisena hiipi hän temppelipihan yli, kiipesi horjuvalle muurille ja katseli sitä hävitystä, jota hän niin prophetallisesti oli ennustanut. Äkkiä huusi hän korkealla äänellä: "Voi minuakin" ja samassa tapasi häntä kivi heittokoneesta ja hän kaatui takaperin suitsuaviin raunioihin.

Emme yritäkään kertoa niitä kauheita näkyjä jotka nyt seurasi kun tuli ja romalaisten miekat olivat toisillensa avullisna surmaamassa kaikki, jotka olivat temppelin muurien sisäpuolella. Tämän häiriön ajalla onnistui kuitenkin Giskalan Johanin murtaa itsensä lävitse seurattuna joukolta selotteja ja hakea turvapaikkaa ylimmäisessä osassa kaupunkia, johon sitten useampia pakolaisia kiiruhti saamaan satunnaisen pelastuksen.

Ryöstönhimoisia laumoja romalaisista sotureista etseivät joka haaralta rikkauksia joita tiesivät temppelissä säilytetyksi ja sanomaton olikin saalis, jonka onnistuivat temmata pois tulen vallasta. Mutta toisella pienellä joukolla romalaisia Marcellon johdon alla oli etsiessänsä toinen tarkoitus; he hakivat pappia, Sadokia, pelastaaksensa häntä jos mahdollista, ja viimein löysivätkin he hänet, mutta maaten kuolleena sen alttarin juurella, jossa hän oli tottunut toimittamaan virkaansa. Kun Marcello nosti kuolleen ruumiin ylös laattialta löysi hän tämän vaatteiden sisällä otteen Mattheuksen evankeliumista. Marcello kävi hämille; kuinka tämän asian laita olikaan? Voisiko olla mahdollista että Sadok uskoi Jesusta Nasarethistä? Vaijeten pisti hän tuon kallisarvoisen kirjoituksen talteen ja seurajiensa avulla kantoi hän Sadokin ruumiin siihen osaan temppeliä, jossa tuli enimmästi riehui ja heitti sen liekkien keskelle, ettei kuollut ruumis joutuisi alttiiksi ryöstäjien ivalle ja pilkanteolle.

Johdattaen miehiänsä kiiruhti Marcello sitten hyvin tunnetuita teitä myöten Sadokin huoneesen pelastamaan Naomia. Yö oli valoisa kuin päivä, sillä loiste palavasta temppelistä levisi lavealta ylt'ympäri; mutta Marcello ei tarvinnut tätä valoa löytääksensä tietä. Kuinka hän vapisi levottomuudesta päästyänsä Sadokin huoneen portille! Se oli suljettu mutta antoi pian jälkeen romalaisten sotamiesten iskuille. Marcello asetti useammat miehistänsä portille estämään ryöstäviä pääsemästä sisään. Itse kiiruhti hän huoneukseen ja etsei kaikki huoneet läpi, mutta ne olivat tyhjät. Hän juoksi ulos penkeristölle, mutta sieltäkään ei hän löytänyt ketään. Silloin huomasi hän puutarhassa kolme henkeä: nuoren tytön joka oli polvillansa maassa, yhden miehen hänen vieressänsä, joka näytti olevan valmis suojelemaan häntä viimeiseen asti ja erään vanhan vaimon, joka seisoi nuoren miehen rinnalla. Hän tunsi heti keitä ne olivat, mutta ne eivät tunteneet häntä. Kun Deborah huomasi hänet tulevan penkeristölle, huusi hän:

"Tapa Naomi, Theophilo; työnnä miekkasi hänen rintaansa. Parempi on nähdä hänet kuolleena äitinsä haudalla, kuin villittyjen romalaisten viemänä pois vankeuteen."

Theophilo luotti kuitenkin Herran apuun, missä ei ihmisellinen silmä huomannut mitään apua; hän otti Naomin syliinsä ja odotti tyynenä vihollisensa tuloa.

Marcello kiiruhti portaita ylöspäin.

"Naomi, oma Naomini", huudahti hän; "sinulla ei ole mitään pelkäämistä;
Marcellohan on tulemassa."

Naomi, joka oli pyörtynyt ei kuullut hänen sanojansa. Marcello juoksi esiin ja sulki hänet syliinsä; kyyneleet vuotivat Marcellon silmistä kun hän katseli hänen kuihtuneita, kalpeita kasvojansa.

"Katso ylös, Naomini", lausui hän; "katso ylös niin saat nähdä
Marcellon olevan luonasi. En ole koko tämän verenvuodatuksen ajalla
ajatellut muuta kuin sitä hetkeä, jolloin jälleen saisin sinua nähdä.
Tulenko kadottamaan sinut samassa kun taaskin olen sinun saanut?"

Viipyi tuokion aikaa ennenkun Naomi jälleen toipui, mutta vihdoin aukasi hän silmänsä ja katseli oudosti ympärillensä. Hän oli odottanut näkevänsä viholliset ympärillänsä! Kuinka selittääkkään hänen iloansa nähdessänsä Marcellon ja kuullessansa tämän riemuhuudon! Deborah ja Theophilo olivat hänen luonansa ja heidän kasvonsa loisti onnesta, mutta näitä Naomi tuskin huomasikaan, sillä olihan Marcellokin hänen luonansa ja mitä puuttui häneltä silloin?

Vaan tämä itsekäs ajatus valtasi häntä ainoastaan hänen onnellisuutensa ensimmäisessä silmänräpäyksessä. Hän ei nähnytkään isäänsä ja kysyi heti Marcellolta eikö tämä ollut nähnyt häntä. Marcello antoi väistävän vastauksen; hän ei tahtonut yhdellä kertaa ilmaista Naomille sitä surullista asiaa, joka hänellä oli tälle julkaistavana. Mutta Naomi älysi heti miten asian laita oli.

"Minä arvaan kaikki", lausui hän nopeasti. "Minun isäni on kuollut, eikö niin?"

"Niin on", vastasi Marcello. "Hän kaatui alttarin juurella, jota hän niin miehekkäästi puolusti viimeiseen hengen vetoon asti. Ja näetkö, Naomi", lisäsi hän ottaen esille tuon tunnetun perkamentti-kääryn, "tämä pyhä kirja lepäsi hänen sydämellänsä; emmekö saattaisi toivoa että hän tunsi sen pyhät totuudet ja uskoi ne?"

"Jumala suokoon sen! Hän oli herennyt ylönkatsomasta niitä, mutta Herra yksin tietää, kuinka runsaassa määrässä hän oli omistanut niitä itsellensä. Hän oli uskollinen ja vilpitön Herran palvelija ja minä toivon että hän nyt on mennyt Herran rauhaan".

"Entä äitisi, Naomi, onko hänkin mennyt pois?"

"Sitten eileispäivän lepää hän tämän turpeen alla; mutta minun ei sovi surra, sillä hän kuoli uskossa meidän Herraamme Jesukseen Kristukseen ja hänen viimeiset hetkensä olivat täynnä siunausta".

"Herra olkoon ylistetty!" sanoi Marcello. "Sinä olet vanhemmitta, Naomi, mutta minun isäni tulee olemaan sinunkin isäsi, ja Jumalan avulla on kirkas aamu seuraava tätä murheen yötä, jonka sinun on täytynyt elää. Tulkaat nyt, käykäämme huoneeseen. Meidän on pitäminen huolta teidän turvallisuudestanne ja minä haluan kuulla sinun merkillisiä onnen vaiheitasi, Theophilo. Minä olen surrut sinua niin' kuin kuollutta ja olen löytänyt sinut elävänä jälleen".

Theophilo kertoi lyhykäisesti ystävällensä, mitä hänelle viimeisinä aikoina oli tapahtunut ja sai tältä tervetulleita tietoja Klaudiasta. Mutta aika ei myöntänyt pitempiä keskusteluja. Koko viimeimmäksi valloitettu osa kaupunkia oli sytytetty tuleen ja liekit lähenivät jo Sadokinkin huonetta. Romalaiset sotamiehet kuljeskelivat ryöstäen ja murhaten pitkin katuja ja töin tuskin oli tähän asti vahdille onnistunut pidättää heitä Naomin kodista. Marcello huomasi, ettei Naomi enään olisi turvassa siellä. Hän teetti pikaisesti paarit Naomia ja Deborata varten ja käski miehiänsä saattamaan heidät romalaiseen leiriin. Itse seurasi hän ja Theophilo suojeluvartijoina ja monien vaarojen perästä ennättivät he vihdoin leiriin, jossa Naomi ja Deborah sijoitettiin Rufon majaan ja Theophilo jäi heidän luoksensa sillä välin kun Marcello kiiruhti takasi kaupunkiin.

Koko roomalainen sotajoukko oli tänä päivänä ottanut asemansa kukkulalle missä temppeli seisoi ja roomalaiset sota liput olivat istutetut savuaviin raunioihin. Suuri uhri oli toimitettu heidän epäjumalillensa ja raikkaat riemu huudot ilmaisivat Titon voittoa. Saalis oli niin mahdottoman suuri että sotamiehet eivät pitäneet kultaa kuparia kalliimpana ja heidän tyydytetty saaliin himonsa enensi heidän iloansa. Kesken kaikkea iloa kiintyi heidän huomionsa pieneen juutalais-joukkoon jotka olivat ottaneet pakonsa jälelläolevalle osalle temppeli muuria. Roomalaiset eivät huolineet hyökätä näiden päälle ja viisi päivää kestivät nämät paikallansa, kunnes nälkä vihdoin pakoitti heidät tulemaan ulos. He pyysivät Titolta armoa ja yksi heistä oli Isak, joka niin kammoittavalla nöyryydellä kerjäsi henkensä edestä, että romalaiset tunsivat vihan ja ylenkatseen syttyvän itsessänsä. Tito oli taipumaton ja hänen käskystänsä mestattiin ne kaikki.

Kuten jo mainitsimme oli joukko seloteja Johanin johtamina pelastaneet itsensä temppelin palosta ja ottaneet pakonsa ylimpään osaan kaupunkia. Täällä uudistettiin taaskin piirityksen kaikki kauhistukset ja syyskuun seitsemänteen päivään asti puolustivat juutalaiset itseänsä kovapintaisesti vihollisiansa vastaan. Kun roomalaiset vihdoin olivat saaneet tämänkin kaupungin osan valtaansa, antoi Tito käskyn, että sekin hajotettaisiin maan tasalle ja ainoastansa kolme tornia jätettiin pystyyn muistoksi roomalaisten voitosta.

Sotavankia saatiin sellainen paljous että siitä syntyi voittajallekin hankaluuksia ja sittenkun ne voimakkaammat ja pulskimmat heistä olivat valitut kaunistamaan Titon kunnia-retkeä Roomassa, tapettiin heikot ja sairaat kuin myöskin vaimot, lapset ja vanhukset. Muista sotavangeista lähetettiin monta tuhatta vuorikaivantoihin roomalaisen valtakunnan eri osissa, taikka vietiin maakuntiin miekkailijoina tekemään palvelusta kansanhuviksi.

Sotavankien luku nousi yhdeksänkymmeneen seitsemään tuhanteen. Asujanten luku, jotka nälkä tahi miekka surmasi, arveltiin nousevan ei vähempään kuin miljoonaan yhteensataantuhanteen.

Vielä etseivät roomalaiset kapinan johtajia voimatta löytää heitä. Sekä Giskalan Johani että Simon näyttivät olevan peräti kadonneet. Edellinen oli paennut maanalaisiin kuoppiin, jossa hän sekä useat hänen seuralaisistansa pitivät itseänsä piilossa. Vihdoin löysivät roomalaiset kumminkin muutaman kuopan suun, mutta kun he aikoivat tunkea näihin sisään, kohtasi heitä niin inhottava löyhkä mädänneistä ruumiista, että heidän oli vetäytyminen takasin ja he otaksuivat, ettei ketään elävää olentoa olisi kuopissa. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta vihdoin kävi niissä oleminen Johanillekin ja hänen miehilleen mahdottomaksi ja heidän täytyi heittää itsensä voittajan valtaan, ehdoilla että heidän henkensä säästettäisiin. Tämä lupaus annettiin ja täytettiinkin, mutta Johani, samaten kun muutkin, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.

Simonin luultiin kuolleen johonkin kuoppaan ja häntä lakattiin kokonansa etsimästä. Tito valmistihe lähtemään autiosta kaupungista, ja Marcello oli iloinen tietäen nyt saavansa viedä Naomin pois paikasta, jossa kaikki muistutti hänelle entisten päivien onnesta ja nykyisistä katkerista kärsimyksistä. Veljensä kohtalo raskautti suuresti Naomin mieltä; ei ollut toivoakaan hänen enään olevan elossa, mutta kaikki Marcellon hankkeet löytää hänen ruumistansa olivat turhat ja Naomin täytyi jättää kaupunki tietämättömänä jos hän oli saanut surmansa, vai viety sotavankina johonkin maakuntaan. Rufon kohtelemana ikäänkuin olisi hän tämän tytär, seurasi hän Deborahin kanssa sotajoukkoa Kaisareaan meren rannalla. Siellä pyysi Marcello virkavapautta itsellensä ja isällensä saattaaksensa Naomia Ephesoon. Hänen pyyntöönsä suostuttiin, ja kun muuan laiva sattumasta oli satamassa valmiina purjehtimaan Ephesoon, astuivat he kaikki laivaan ja jättivät hävitetyn Judean ohjaten retkensä tuohon kuuluisaan kaupunkiin, missä Theophilo toivoi saavansa jälleen tavata rakkaita heimolaisiansa.

Heidän pois lähtönsä jälkeen tuli sanoma Jerusalemista Kaisareaan että Simon sekä yksi hänen upseereistansa olivat joutuneet vangiksi. Joukko romalaisia sotamiehiä, joita oli jätetty hävitettyyn kaupunkiin olivat eräänä päivänä hämmästyneet nähdessänsä miehen savuavien temppeliraunioiden keskellä. Puettuna loistavaan purppura pukuun valkeiden vaatteiden yllä oli hän äkkiä ilmestynyt heidän joukkoonsa ikäänkuin olisi hän noussut ylös maan alta. Ensi silmänräpäyksessä olivat he säikähtäneet, mutta sitten kun he toipuivat ja kysyivät kuka hän oli, oli hän vastannut: "Simon, Gioran poika." Hän otettiin seuraajansa keralla, joka ei ollut kukaan muu kuin Javani, heti kiini, ja he kertoivat silloin aikomuksensa olleen hämmästyttää vartijoita, sekä paeta koska eivät enää voineet kestää siinä maanalaisessa kuopassa, missä tähän saakka olivat olleet piilossa. Tämä ilmoitus oli tervetullut Titolle, joka heti käski tuoda molemmat vangit hänen luoksensa olemaan läsnä hänen kunnia-retkessänsä.

* * * * *

Dianatemppelin kupulat ja torni huiput loistivat kuin tuli laskevan auringon säteissä, jolloin suuri ihmisjoukko kokoontui Epheson laivasillalle ottamaan vastaan alusta, jonka tulemisella satamaan vahtitornista juuri annettiin merkki. Tämän tiedettiin olevan erään kauppalaivan Syyriasta, ja kaikki olivat uteljaita saada tietää uutisia sodasta Judeassa. Niiden joukossa, jotka maltittomuudella odotti laivaa, olivat myöskin Judith ja Amatfiah jonka käsivarteen heidän ottotyttärensä Klaudia nojasi itseänsä.

Vihdoinkin laski laiva sillalle ja astuinpalkit pantiin ulos. Mutta siinä suuressa väen paljoudessa, joka liikkui kannella oli Klaudia luullut nähneensä henkilön, jota hän jo aikaa sitten piti kuolleena. Hän puristi ikäänkuin kouristuksen tapaamana Amatfiahn käsivartta ja osoitti äkillisesti laivaa kohti, sillä välin kun hänen suuret siniset silmänsä tuijotti sinnepäin sanomattomalla hämmästyksen ja pelästyksen katseella. Judith ja Amafiah loivat turhaan silmänsä samaan suuntaan voimatta huomata mitään omituista. Olento olikin kadonnut kannelta. Klaudian käsi vaipui hervotonna ales, jolloin hän huoaten kuiskasi:

"Oi, se oli ihana, mutta hirveä erehdys!"

"Mitä se oli, lapseni?" kysyi Judith. Luulitko nähneesi jonkun, joka muistutti meidän ystävistämme Judeassa?"

"Niin äitini; minä näin samat kasvonjuonteet, joita minä yöllä näen unissani ja päivällä pilveissä. Ne olivat kumminkin enemmän elävän olennon kaltaiset, kuin ne enkelin kasvot, joita minä nukkuen ja valvoen näen unelmissani. Vaan katso, tuossa on hän taaskin! Katso, äiti, katso! Ja tuolla on toinenkin. Oi, Herra, älä anna minun soaistun järkeni kauemmin pilkata minua sellaisilla unikuvituksilla! Mutta he tulevat, he astuvat maalle; he eivät olekaan aave-olentoja! Menkäämme heitä vastaan, että saisin tietää, miten asian laita todellakin on, tahi kuolla!"

Klaudia ei ollut erehtynyt; ensi silmänräpäyksessä oli hän, Amafiah ja Judith Naomin ja Theophilon syleiltävinä. Kuka voi selittä tämän niin äkki-odottamattoman kohtaamisen riemuja! Molemman puolisen ilon ensi hetkenä ei Marcelloa, eikä Rufoa huomattukaan; mutta pian saivat hekin osansa sydämmellisestä tervetulemis-toivotuksesta ja kaikki menivät yhdessä Amafiahin asuntoon, jossa ei kukaan näyttänyt kyllästyvän kysymisiin tahi kuulemiseen niitä kertomuksia, joita toinen toisillensa tehtiin seikoista mitä viimeisinä aikoina oli tapahtunut.

Muuan viikko oli kulunut laivan tulosta Ephesoon, ja Naomin surulliset tunteet olivat vähän haihtuneet, kun Rufo lausui täytyvänsä matkustaa Romaan, mihin Tito voittajana pitäisi kunniaretken. Marcello oli saanut päälliköltänsä luvan jättää romalainen sotajoukko, ja hänen päätöksensä oli asettautua Ephesoon, mihin Theophilokin aikoi ottaa asuntonsa. Ennen Rufon lähtöä vihittiin molemmat nuoret miehet morsiamiinsa ja piispa Epheson kristillisessä seurakunnassa yhdisti heidät. Monilukuiset todistajat tähän toimeen olivat enimmästi tämän kristityn seurakunnan jäseniä ja uskovaisia pakolaisia Palestinasta, jotka kaikki hellimmästi ottivat osaa nuorten morsianten onneen, koska nämät niin monien ja kovien koettelemuksien perästä, joita he vakavuudella olivat kestäneet, nyt tunsivat itsensä palkituiksi niin suurella autuudella, kuin he koskaan voivat toivoa löytävänsä maan päällä.

Rufo otti jäähyvästit lapsiltansa ja palasi Romaan lupauksella tulla heitä tervehtimään niin pian, kun mahdollista. Tätä lupausta ei hän kumminkaan voinut täyttää ennenkun seuraavana kevänä, mutta silloin ei hän tullutkaan yksin. Häntä seurasi mies, jolla, vaikka ollen vielä nuori ijältänsä, oli kalpealla otsallansa syviä uurtoja kärsimisistä ja hillitsemättömistä himoista. Mutta hänen silmänsä katseet olivat vähemmin ylpeät ja rohkeat, kuin ennen, sillä vankeus ja petetyt toiveet olivat nöyryttäneet hänen sydämmensä, joka kerran hehkui kunnian- ja kostonhimosta. Ilon ja helleyden kyyneleitä vieri hänen poskipäillensä sulkiessansa Naomia syliinsä ja ojentaessansa kätensä hänen miehellensä sekä Theophilolle. Se oli Javani. Rufo oli löytänyt hänet orjuudesta Roomassa ja jalomielisyydellä, joka sopii kristitylle, oli tämä unohtanut kaikki kärsimänsä vääryydet ja ostanut vapaaksi nuoren, ylpeän fariseuksen.

Herran kuritus ei ollut jäänyt kokonansa vaikuttamatta Javaniin. Hän ei milloinkaan unohtanut isänmaatansa, eikä koskaan lakannut suremasta sen häviötä, mutta tämä ei tapahtunut samalla kiukkuisella katkeruudella kun ennen, sillä hän oli tottunut pitämään ne vitsaukset, jotka kansaansa olivat kohdanneet, ansaittuna kurituksena heidän synteinsä tähden ja toivomaan sen loistosaa uudestansa rakentamista, kun se Jesus, jonka nimeä hän niin usein oli pilkannut, palajaa taivaan pilvissä kaikkein pyhien enkeleiden kanssa istumaan isänsä Davidin valta-istuimella ja hallitsemaan kansaansa ijankaikkisesti.