VIIDESKOLMATTA LUKU.
Romalaiset olivat nyt tykkänänsä saaneet valtaansa Antonia-linnan ja he omistivat koko paikan linnan ja temppelin välillä. Komea, ylirakennettu katto-käytävä yhdisti kummankin rakennuksen ja teki jonkunmoisen sillan niiden välillä, jonka juutalaiset päättivät hävittää, ettei vihollinen voisi käyttää sitä hyväksensä näiden turmioksi. He sytyttivät sentähden tämän tuleen ja vähän perästä oli koko kaunis pylväskäytävä savuavana rauniona. Temppelin muureilta katselivat juutalaiset tyynesti tätä hävitystä ja toivoivat nyt olevansa romalaisia vastaan turvassa vahvan temppelipihan sisäpuolella. Mutta ylt'ympäri läntisen muurin sisäpuolta, joka näytti olevan vihollisilta enemmästi uhattu johti myöskin katollinen käytävä, jonka katto oli kallellansa ulommaisen temppelipihan puoleen. Tässä päätti Johan valmistaa romalaisille kuolemata ja turmiota, jos he uskalsivat muurilta ales katolle tullaksensa sieltä pihaan. Hän antoi täyttää aukon pylväskäytävän orsikerran ja ullakon välillä kuivilla puilla, sekä muilla palavilla aineilla, jonka perästä hän käski miehensä vetäytymään takaperin muurista, ikäänkuin he, väsyneinä sodasta, ei kauemmin olisi voineet tehdä vastarintaa. Romalaiset näkivät heidän pakenevan ja joukko rohkeita sotilaita toivat heti esille tikapuita, kiipesivät muuria myöten ylös ja juoksivat ales katolle huolimatta tovereinsa ja päälliköidensä varoittavista kielloista.
Niin pian kun Johan älysi viekkautensa onnistuneen, käski hän että palavat aineet katon alla useammasta kohdasta sytytettäisiin ja äkkiä näkivät romalaiset itsensä ympäröityksi liekeiltä ja savulta. Epätoivon vallassa kiiruhti monet muurille takasin ja hyökkäsivät tikapuita myöten ylös, jotka katkesivat painon alla, ja jolloin ne, jotka olivat kokeneet pelastaa itseänsä tätä tietä, musertuivat kivikadulla muurin juuressa. Toiset heittivät itsensä ales pihalle mutta juutalaiset, jotka nyt olivat kokoontuneet tähän paikkaan kävivät heidän päällensä ja tappoivat heidät heti. Tito näki soturinsa perikadon, mutta ei voinut pelastaa heitä ja vihamielisenä hurjia juutalaisia kohtaan käski hän kiiruhtamaan piiritystyötä mitä suurimmalla innolla.
Elokuun kahdeksantena päivänä oli sotajoukot saaneet valmiiksi multavallit ja Tito antoi heti asettaa muurinmurtajat temppelin pohjaispuolista kalteria vastaan. Kuusi päivää työskentelivät he alinomaa, mutta muurien vahvuus teki kaikki yritykset turhaksi. Koetus tehdä miinoja pohjoispuolisen portin alle ei myöskään onnistunut, eikä muuta keinoa ollut jäljellä, kuin pystyttää tikapuut ja koettaa hyökkäämällä valloittaa muureja. Juutalaiset olivat hiljaa kunnes päällekarkaajat olivat ennättäneet muurien korkeammalle harjalle, jolloin he hyökkäsivät esille miehissä ja heittivät ales tikapuut, jotka kaatuessansa musersivat romalaiset sotamiehet. Se oli verinen päivä sekä päälle karkaaville, että ahdistetuille, mutta viime mainitut saivat kumminkin voiton ja kun muurit olivat puhdistetut vihollisista, päättivät he etsiä hetkeksi lepoa tuon väsyttävän työn perästä, joka seuraavana aamuna taasen oli alkava.
Tämä päivä oli Naomillekin ollut raskas ja surullinen. Tullessansa aamusella äitinsä huoneesen, luuli hän näkevänsä huomattavan muutoksen tämän kasvoissa ja Deborah vahvisti hänen luuloansa, ettei Salomella enään ollut monta päivää, kentiesi ei monta tuntiakaan elettävänä. Sadok oli hänen luonansa siihen asti, kunnes Javani lähetti kutsumaan häntä nopeasti tulemaan temppeliin ja vastahakoisesti jätti hän paikkansa Salomen rinnalla. Naomi jäi hiljaa istumaan ja, huomasi ahdistetulla sydämellä, kuinka joka ryske ja huuto, joka taistelevien puolelta tunki äidin korviin, saattoi hänen heikkoa ruumistansa vavahtelemaan sill'aikaa, kun hänen kätensä oli tuskallisesti yhteenväännettyinä ja hänen silmänsä käännetyt ylöspäin, ikäänkuin olisi hän sieltä etsinyt voimaa ja lohdutusta.
Puolen päivän aikana palasivat Sadok ja Javani kuulustamaan, miten sairas voi, mutta he eivät saattaneet kauan olla hänen luonansa ja Naomi oli taaskin yksin äitinsä luona. Nämät oli puhuneet päivän pitkään vaan vähäsen; kauhea kuumuus, jota ei tuulen puuskakaan laimentanut uuvutti häntä ja pusersi hien hänen kalpeilta ohimoisiltansa. Mutta iltasella auringon jo lasketessa, ja kun elähdyttävä tuuli puhalsi kaupungin halki, näytti hän saavan taaskin voimia ja suloisella hymyllä kääntyi hän Naomin puoleen.
"Näetkös, ehtoo joutuu", lausui hän hiljaa, "ja Herralle olkoon ylistys, että minunkin elonpäiväni loppu lähestyy. Minä saan mennä kotia sen luokse, joka ei heitä ulos ketään, jotka hänen luoksensa tulevat. Älä itke, Naomi, minä olen niin sanomattoman onnellinen. Ainoa, mikä minua nyt surettaa, on ajatus kuinka sinulle sitten käynee, ja huoli isäsi ja veljesi sieluntilasta. Mutta nämätkin huolet tahdon heittää sen päälle, joka pitää murheen meistä. Minä toivon ja luulen, että hän on kuullut rukoukseni; hän tulee myöskin antamaan minulle armon loppuun asti olla hänelle uskollinen luottamuksessa ja uskoni tunnustuksessa".
"Niin niin, hän kyllä tekee", lausui Naomi vakutuksella. "Ja jos epäilyksesi tulivatkin takasin, niin muista, ettei meidän toivomme autuudesta riipu uskomme lujuudesta, vaan siitä, mitä Jesus on meille, ja mitä hän on tehnyt edestämme. Jumala on hurskas ja oikea, eikä voi rikkoa lupaustansa; ei kenenkään niistä, jotka tulevat hänen luoksensa ainoan Pojan nimessä, pidä hukkuman".
"Minä tiedän sen ja tähän lupaukseen minä luotan. Minä olen halpa syntinen, mutta Herra Jesus on pessyt minut puhtaaksi veressänsä ja kuka silloin on se, joka tahtoisi kantaa päälleni ja tuomita. Oi että Sadok ja Javanikin olisivat löytäneet tämän varman jalansian, kun kaikki tässä maailmassa hukkuu!"
"Herra antakoon sen! Suokoon hän armon aikaa näille meidän rakkaillemme, että he voisivat miettiä mitä heidän rauhaansa sopii. Minä vapisen joka hetki heidän henkensä puolesta niin kauan kun tämä verinen piiritys kestää; kuinka helposti voisi tapahtua, että he äkillisesti kutsutaan pois tekemään tiliä ennenkun vielä ovat oppineet Herraa tuntemaan!"
"Niin se on hirveä ajatus. Ja mikä on oleva heidän osansa, kun romalaiset saavat käsiinsä kaupungin? Ehkä lyödään he maahan, ehkä viedään he orjina pois maahan, jossa Herran nimi vielä ei ole tunnettu. Oi, minun täytyy karkottaa nämät kauheat ajatukset, sillä ne vihlovat minun sydäntäni. Ota harppusi, Naomi, ja laula minulle. Minä olen kovin väsyksissä ja tämä päivä on ollut niin pitkä, niin pitkä.
"Ihmettelempä, miksi ei isäsi vielä ole palannut; sodan melske näyttää lakanneen sillaikaa kun me olemme puhelleet."
Salomella oli oikein. Sota oli lakannut, mutta muu seikka estikin Sadokin palajamista. Kun hän ja Javani olivat aikeissa jättää temppeli palataksensa kotiinsa, kiinnittyi heidän huomionsa erääsen kirkkaaseen tuli patsaaseen, joka kohosi ylös siltä haaralta kaupunkia, missä suuri vankihuone oli. He pysähtyivät silmänräpäyksessä ja saivat pian sen vakutuksen että tuli raivosi vankihuoneessa, johon sen luultavasti oli sytyttäneet jotkut kapinallisista. Javani keräsi äkkiä miehiänsä ja pyysi isäänsä palajamaan kotia ilman hänettä.
"Minun täytyy joutua vankihuoneelle", sanoi hän; "siellä on eräs, joka ei saa hukkua".
"Kestä puhut, Javani? Ovathan jo meidän jaloimmat miehemme viety sieltä kuolemaan? Mutta olkootpa kuka tahansa; minä seuraan sinua koettamaan pelastaa häntä kauheasta kuolemasta."
"Käydään sitten isäni; älkäämme viivytelkö vähäistäkään aikaa, niin tulet näkemään jonkun, jota et enään luullut tapaavasi maan päällä. Theophilo on salvattu tuonne ja me tahdomme pelastaa hänet!"
"Theophilo elää! Oi kiiruhtakaamme!" huusi Sadok innossansa. He kiiruhtivat katujen kautta seurattuina miehiltänsä ja pääsivät pian vankihuoneen luokse, jonka selotit olivat sytyttäneet tuleen sittenkuin turhaan olivat koettaneet murtaa portit ja pelastaa moniaita toveriansa, jotka Simonin käskystä olivat tänne suljetut. Alahalla kadulla oli ankara taistelu Johanin ja Simonin puoluelaisten välillä, joista edelliset tahtoivat auttaa ulos ystäviänsä sillä välin kun toiset kokivat estää sitä tapahtumasta.
Savu ja ryske palavasta rakennuksesta, hurjat kuoleman huudot niiltä onnettomilta, jotka olivat palamaisillansa sisällä ja ottelu kadulla, missä tuota mieletöntä sotaa taisteltiin, kaikki yhdistyi matkaan saattamaan huomattavaa meteliä ja hämmennystä.
Javani oli suuresti rohkea ja päätöksissänsä pikainen. Keräten miehensä ympärilleen hyökkäsi hän taistelevien keskelle, raivasi tieltään kaikki, kutka teki hänelle vastarintaa ja onnistui päästä pienenläntiselle portille, joka oli vankihuoneen muurissa. Sadokin ihmeeksi otti hän lakkaristansa avaimen, aukasi portin ja kiiruhti sitten pihan yli vankihuoneesen huolimatta tulesta ja savusta, mikä tuprusi häntä vastaan. Sadok seurasi häntä pelkäämättä ja he pysähtyivät pian kammion ovelle, jonka Javani myöskin aukasi. Sisällä makasi Theophilo olkivuoteella kädet vastakkain ja tyyni levollisuus kalpeilla kasvoillansa. Kun ovi avattiin, loi hän katseensa sinnepäin ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän kummaksensa oli tuntenut Sadokin, makasi hän likistettynä tämän syliin.
"Tule, isäni," sanoi Javani maltittomasti, "täällä ei ole aikaa helleyden osoituksiin eikä selityksiin. Tuli lähenee ja meidän täytyy kiiruhtaa, ettei paluumatka meiltä sulkeentuisi."
Sadokin avulla nousi Theophilo ylös ja kaikki kolme jättivät kammion. Juuri kun olivat päässeet ulos pihalle, kaatuivat vankihuoneen portit suurella rytinällä ja koko joukko syöksi kadulta vankihuoneesen. Siinä sekamelskassa, joka nyt syntyi onnistui ystävillemme kenenkään huomaamatta hiipiä sieltä pois ja niin sukkelaan kuin Theophilo jaksoi astua, kiiruhtivat he eteenpäin kaduilla ennättääksensä Sadokin kotia.
Siellä oli Theophilolla tilaisuus nähdä, minkä hävityksen piiritys oli matkaansaattanut kaupungissa. Javani oli käydessään häntä vankihuoneessa tervehtimässä kertonut sodan vaiheista, mutta ei Theophilo koskaan ollut ajatuksissansa voinut kuvitella, mitä hän nyt todellisuudessa näki. Innolla kysyi hän Salomesta ja Naomista ja sai suureksi murheeksensa kuulla että tuon edellisen elonhetket pian olivat lasketut. Sadok ei ollut arvannut vielä että Salomella samoin kuin Naomillakin oli tieto Theophilon salaisesta pelastuksesta, jonka Javani oli pannut toimeen palauttaaksensa, jos mahdollista, serkkuansa hänen erehdyksistänsä. Nyt sai hän tietää tämän kuin myöskin, että Javani oli pukenut Theophilon vaatteet erään surmatun marttiran päälle, joten sekä hänen pyövelinsä, että sukulaisensa huomio johdatettiin väärälle suunnalle. Javani oli sitten käynyt tervehtimässä häntä miltei joka päivä vankihuoneessa, vienyt hänelle ruokaa ja koettanut vaikuttaa hänen uskontoonsa, mutta siinä oli kaikki hänen kokeensa mennyt turhaan ja vaikka se oli häntä suututtanut ei hän kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä serkkunsa järkähtämättömyyttä. Vaikka Javanilla viime aikoina oli ollut paljon puuhaa, oli hän kuitenkin pitänyt huolta ettei Theophilo kärsisi puutetta vankihuoneessa ja usein oli hän itse ollut syömättä voidaksensa säästetyllä ruo'alla yllä pitää Theophilon henkeä. Yhä toivoi hän vielä että tämä luopuisi uskostansa ja hän ei suonut tämän kuolevan hyljättynä petturina isäinsä uskolle. Kun Theophilo seuraajinensa oli ennättynyt Sadokin huoneesen ja päässyt ovesta sisään, kohtasi heitä ensiksi vanha Deborah, joka luuli ensin näkevänsä aaveen, eikä voinut toipua säikähdyksestänsä ennen kuin Theophilo ystävällisesti oli puhutellut häntä. Hänen säikähdyksensä muuttui nyt yhtä kiihkoiseksi riemuksi ja Javanilla oli täysi tekeminen saada sen innokkaita osoituksia hillityksi.
Hiljaa astui Theophilo sitten huoneesen, jossa Salome makasi ja jossa viimeiset säveleet Naomin laulusta vielä värähtelivät. Hän meni sairaan vuoteen viereen ja syvästi liikutettuna nähdessänsä, mitkä jäljet tauti ja kärsimiset olivat jättäneet hänen kasvoillensa, laski hän vuoteen viereen polvillensa. Salome katseli häntä silmänräpäyksen ikäänkuin ihmetellen, kuka tämä olisi, mutta kerrassansa valkeni hänen katsantonsa ja hän tunsi Javanin. Sanomattomalla ilolla ojensi hän tälle kätensä ja kuulteli tarkastuksella Sadokin kertomusta päivän viimeisistä tapauksista. Hän tuli suuresti liikutetuksi Javanin alttiiksi antavasta huolen pidosta serkustansa ja silmäyksellä, joka ilmaisi puhtainta iloa katsahti hän poikaansa. Mutta hetken perästä antoi hän merkin, että hän tahtoi levätä, ja kaikki erkanivat hänen luotansa paitsi Sadok, joka jäi hiljaa istumaan hänen vuoteensa viereen.
Theophilolla ja Naomilla oli paljon keskusteltavaa. Theophiloa ilahutti kuulla Klaudian hurskaasta nöyryydestä ja vahvasta uskosta. Hän näki nyt että Herra oli johdattanut kaikki parhain päin ja kääntänyt onnettomuudenkin onneksi, koska Theophilon luultu kuolema oli vaan pakoittanut Klaudiata lähemmäksi Herraa. Heidän tästä vielä puhellessa tuli sana, joka vaati heitä Salomen luokse ja he kiiruhtivat noudattamaan sitä. He tapasivat Sadokin ja Javanin hänen luonansa ja ensi katsannolla sairaaseen kävi selväksi, että kuolema jo oli laskenut kätensä hänen päällensä.
"Minä olen kutsuttanut teitä kaikkia", sanoi hän heikolla äänellä, "sanoakseni teille jäähyväissanan. Sinua Theophilo minä kiitän sen edestä, että esimerkilläsi ohjasit ja vahvistit minua siinä uskossa, jossa nyt kuolen autuaana. Siunatkoon sinua Herra taivaassansa ja täällä maan päällä. Tässä Jumalan ja niiden läsnä ollessa, jotka ovat minulle kaikista kalliimmat, tunnustan minä että Jesus Natzarethista on se luvattu Messias ja minun sekä kaikkein ihmisten vapahtaja. Oi minun rakas puolisoni ja sinä minun poikani, kääntykäät hänen puoleensa. Hän tulee pelastamaan ja vapahtamaan teitä nyt kun pahat päivät ovat tulleet kaupunkimme yli."
"Äiti", huudahti Javani, joka ei kauemmin voinut vaijeta; "lakkaa, äläkä anna viimeisen sanasi olla sadatus. Älä puhu Nazarenilaisesta, tahi salli minun mennä, ennenkuin unohdan rakkauteni ja nöyryyteni sinuun Jumalan kunnian puolustamisen tähden."
"Javani, Javani oletko niin juurtunut vale-luuloihin? Niin kauan kun hengin, en saata olla puhumatta mitä Jesus on tehnyt sinun ja minun edestäni; suokoon Jumala, että ääneni voisi tunkea sydämmesi sisimpään. Etkö tahdo viipyä kuulemaan todistustani? Hyvästi poikani, olkoon se vapahtaja, jota ylönkatsot sinulle armollinen ja johtakoon sinua mietiskelemään."
Javani tarttui käteen, jonka äitinsä hänelle ojensi ja suuteli helleydellä hänen poskeansa, jonka perästä hän riensi ulos.
"Hän on poissa ja Herra häntä auttakoon" lausui Salome huoaten. "Sinä, Sadok, olet vähemmin ankara. Minä näen, että mielesi alkaa pehmitä. Älä väitä sitä; älä riistä minulta toivoa, joka tekee minut niin iloiseksi. Kun olen kuollut, tulet muistamaan, mitä minä olen sinulle sanonut ja tunnustamaan, että se oli totta." Taaskin vaikeni hän hetkeksi, saadaksensa voimia. Sitten jatkoi hän heikommalla äänellä:
"Naomi, lapseni, tule tänne vastaanottamaan siunaukseni!"
Naomi lankesi polvillensa ja nojaten päätänsä äidin vuoteeseen koki hän pidättää itkuansa, kun Salome laski kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi:
"Isäimme Abrahamin, Isakin ja Jakobin Jumala siunatkoon sinua, Naomini, ja varjelkoon sinua kaikilla teilläsi. Palkitkoon hän satakertaisesti sen mitä olet minulle tehnyt. Tehköön hän sinut välikappaleeksi isäsikin sielun pelastamiseen niinkuin sinä olet ollut minunkin. Ja kun sinut kutsutaan pois tästä elämästä; sallittakoon minun silloin taaskin tavata sinua Jumalan kunnia-istuimen edessä, jossa yhdessä saamme veisata hänen ja karitsan kiitokseksi."
Naomi painoi äitinsä kättä huulihinsa ja kasteli sitä kyyneleillänsä voimatta lausua sanaakaan. Sadok ja Theophilo vajosivat polvillensa hänen rinnallansa.
"Rukoile minun puolestani Sadok", lausui Salome. "Kuolon varjot laskeuvat ympärilleni ja minä soisin että sinun äänesi olisi maailmassa viimeisin, mitä kuulen."
Sadok rukoili ja hänen huulensa ilmaisivat koko hänen sielunsa tilan. Hän lopetti rukouksensa toivolla, että, jollei hän vielä tunne totuutta, se tulisi hänelle ilmoitetuksi.
Salome oli ummistanut silmänsä ja makasi liikkumatta sillä välin kun Sadok rukoili. Kun tämä oli lopettanut, vilkasi hän äkkiä ylös ja riemu loisti hänen silmistänsä.
"Jumalan siunaus sinulle näistä sanoista, rakastettuni", lausui hän vilkkaasti. "Nyt minä erkanen täältä rauhassa ja riemulla, sillä minä luotan Vapahtajani sanaan, että se ken etsii, hän löytää, ja se ken anoo, hänelle annetaan! Oi, sieluni ja kaikki, mitä minussa on, ylistää hänen pyhää nimeänsä!"
Hän puristi Sadokin kättä omaansa ja vajosi taaskin hiljaiseen horrokseen. Niin makasi hän moniaan hetken, jonka perästä hän jälleen avasi silmänsä ja sopersi:
"Kuolema, kussa on sinun otas, hauta, kussa on sinun voittos?"
"Sano meille, rakas Salome, onko kaikki hyvin ja onnellisesti?" lausui
Theophilo kumartuen hellästi hänen puoleensa.
"Riemua, riemua, kaikki on hyvin, kaikki on onnellisesti," kuiskasi hän.
"Eikö mikään epäilys, mikään pelko, mikään pimeys vaivaa sinua?" jatkoi Theophilo innollisna saada huomaamaan kuinka vahvaksi Salomen usko hänet teki.
"Oi, ei", kuiskasi hän hiljaa, mutta kuultavasti. "Kuolonlaakso on nyt aivan valoisa. Sen yli näen minä taivaan avoinna ja kaikki pyhät, kultaiset harput kädessä; mitään pimeyttä ei ole, sillä karitsa itse on aurinkona siellä!"
Nämät olivat hänen viimeiset sanansa. Niin hiljaa ja vaivatta veti hän viimeisen huokauksensa, ettei kukaan huomannut, koska tämä tapahtui. Sadok tunsi hänen kätensä heltyvän omastansa, ja samalla valaisi uuden päivän säteet huonetta, joka nyt oli muuttunut ruumishuoneeksi.
Ne onnettomat suhteet, jotka kaupungissa vallitsi, matkaansaattoivat ettei mitään juhlallisempia peijaisia voitu pitää, joissa tavalliset hautajaismenot olisi noudatettu. Sadok ei myöskään tahtonut että Salomen ruumis vietäisiin kauaksi ja hän käski sen vuoksi että hauta kaivettaisiin puutarhaan. Vielä samana päivänä laskettiin hänen tomunsa viimeiseen leposijaansa ja sekä Sadok että Naomi saattoivat kesken surujansakin sydämmestänsä kiittää Herraa, siitä että hän oli pelastanut tuon rakastetun kaikesta hädästä ja kärsimisestä.