VI.
Sen, joka muutamissa päivissä tahtoo tutustua Pariisiin, tulee ensiksi tehdä vaunuissa kiertomatka sen merkillisimmille paikoille eli oikeammin semmoisille, joihin voi tutustua pitemmän aikaa viipymättä s.o. antamalla vaunujen kotvasen aikaa odottaa. Semmoisia paikkoja on sangen paljon Pariisissa kuten muuallakin: esim. Bulevardit, komea Rivolikatu, Vendomepatsas, place de la Concorde kauniine näköaloineen, Champs-Elysées, Arc de triomphe (Ruden Marseillaise), Opera (ulkopuolelta), place de la Republique, Bastiljen paikka, place de la Nation (Daloun juhlallinen patsas), komea Hotel de ville, Halles centrales (ruokahallit), suurin osa kirkoista, oppilaitoksista ja silloista, pörssi, Trocadero, Jean Jacquen torni y.m. Toiseksi tulee ottaa tarkkaa selkoa kaupungin muista kulkuneuvoista, maanalaisesta Metropolitain- ja ympärikulkevasta Ceinture-rautatiestä, mutta varsinkin tramway- ja omnibus-suunnista: viimemainittujen katolla ajaa komeasti melkein koko Pariisin läpi 15 pennistä.
Ja sittekin on tuossa suuressa maailmankaupungissa yltä kyllin katsottavaa, niin ettei oikein tiedä mistä alottaa ja missä suhteellisestikaan loppu on. Sattuvasti on kuitenkin eräs ranskalainen kirjailija lausunut, "että ranskalaisella rodulla on erityinen taipumus taiteeseen ja että mitä syvemmin astuu historian lähteisiin, sitä enemmän huomaa taiteen tunkeneen tämän kansan elämään, sitä enemmän huomaamme, että paras osa sen voimasta ja hengestä on keskittynyt taiteeseen". Hyvällä syyllä voi sen takia sanoa, että vieläkin Ranskalla on johtopaikka taiteen maailmassa. Taidelaitokset, etupäässä Louvre ja Luxembourg ovat sen tähden ehdottomasti pantavat etusijaan. Se on ainakin minun käsitykseni. Olin vaan toista viikkoa Pariisissa ja ainoastaan yksi päivä kului ohitse, etten ollut jommassakummassa noista mainituista kahdesta pääkokoelmasta. Varsinkin on Louvre todellinen taiteen aarreaitta. Mahdotonta kerrassaan on lukijalle esittää kaikki sen kalleudet, ei edes vähäistä osaakaan, sillä tästähän tulisi pitkä luettelo. Antiikin alalta ihailin varsinkin "borgeesilaista taistelijaa" ja Milon Venusta, joka on originaalina paljoa kauniimpi, kuin jäljennökset: sen naiselliselle sulolle ja ihanalle ylevyydelle hyvin harva patsas vertoja vetää. Louvressa säilytetään myös Bosco realen, Vesuvion rinteeltä esille kaivettu suuri hopea-aarre, kokoelma hienosti koverrettuja maljoja, pikareita, tarjottimia y.m. tarvekaluja, jonka E. Rotschild osti melkoisesta summasta ja lahjotti Louvrelle. Ja kuka ottaa luetellakseen kaikki nuo suurien mestareitten, Murillon, Rafaelin, Tizianin, Rubensin ja Leonardo da Vincin ylevät taideluomat? Siellä on myös noitten suurten tienraivaajien Gericault'eu ja Delacroix'en "Medusan haaksirikko", "Dante ja Vergilius", ja "Don Juanin haaksirikko", viime mainittu kaunis ilmamaalaus, jossa myös ihmisten resignatsiooni ja toivo, kuten "Medusassakin" niin mainiosti kuvastuvat. Siellä on vielä "barbizonilaisten" Rousseaun Fontaineblaun metsä ja Milletin tähkien poimijat, siellä Troyon'in lehmälaumat, Courbet'in hirvet, Fromentin'in itämaalaiset kuvaukset, Meissonier'in hienot sota- ja genrekuvat, tuossa nuoren sankarimaalaajan Regnaultin Prim ja Corotin luonnollisen ja samalla ylenluonnollisen ihanat aamu- ja iltahämärät. Siellä on Ruden, Baryen ja Carpeauxin mestarilliset veisto-teokset, D'Angersin ihmeen hienot medaljit — niin, kuka ne kaikki muistaa!
Entäs Luxenbourggalleriassa sitte! Jo pihalla on useampia kauniita ja liikuttavia teoksia, ja kun astut sisään, on vastassasi koko lumimetsä ihania veistokuvia, niin että niiden kauneus katsojaa kerrassaan häikäisee! Katso esim. tuota Moreau-Vauthierin täytelästä bakkantolaisnaista, joka elävästi johdattaa mieleesi Dannekerin kuuluisan rehevän bakholaisnaisen tiikerin selässä, ja Leconstierin liikuttavaa koiraperhettä, kuuluisan Meunierin kahta työmiestä työssä (sangen realistista suuntaa) ja — last, not least, G. Michelin Dans la rêve (= unelmissa), naista, jonka kasvojen yli, vaikka ovat kovaan marmoriin veistetyt, hiljaa hiipii unelmien suloinen hengetär. Sisimmissä huoneissa on Lepagen, Mesonnier'en, Bretonin, Rosa Bonheurin, Laurensin, Bonnatin tunnettuja teoksia, eri huoneissa "impressionistein" ja ulkomaalaisten teoksia, myös Edelfeltin "jumalanpalvelus saaristossa".
Paljon, sangen paljon kaunista saa nähdä näissä molemmissa kokoelmissa, mutta paljon on sitä muuallakin. Menin eräänä iltana oopperaan, suureen oopperaan Gounodin Faustia kuulemaan. Oli sekin taivaallinen nautinto, niinkuin olisi ollut enkelien kuorossa, vaikka itse perkelekään ei laulanut huonoimmin. Mikä suuremmoinen sisustus, Garnierin suuret portaat, Baudryn plafond-maalaukset ja häikäisevän komea foyeri. Ja ylen suuremmoinen balletti Brockenin laaksossa viimeisen näytöksen kolmannessa kuvauksessa. Niin tanssi kerran varmaankin Kreikan kepeäjalkainen Terpsichore!
Ja kun menee Pariisin kuolleitten pääkotiin, Père Lachaise'n hautausmaalle, on heti vastassa taideluoma, jonka tähden yksin maksaa vaivaa matkustaa Pariisiin, Bartholomen "Aux morts" (kuolleille), jota hän monta vuotta valmisteli, mutta josta onkin syntynyt mitä ihanin ja liikuttavin kuvaryhmä. Yläpuolella näkyy pimeä kuoleman portti, siitä sisään astuu mies ja nainen, joka on pannut oikean kätensä miehensä olkapäälle, molemmin puolin porttia on tulossa koko joukko ihmisiä, toisten kasvoissa kuvastuu epätoivo, toisten taas resignatsiooni, toiset itkevät, toiset ovat heittäytyneet maahan, alempana nostaa "elämän haltija" arkun kannen, jonka alla makaa mies, nainen ja heidän pikku lapsensa. En tiedä, voisiko liikuttavaisempaa ja samalla yksinkertaisempaa, henkisesti ylentäväisempää keksiä! Muutenkin, vaikka ei Père Lachaise vedäkään vertoja esim. Milanon ylen komealle marmoricimeterolle, on siinä paljon katsottavaa. Tuossa on — en puhu Thiersin ja Perierin suurista monumenteista — runoilijan Alfred de Mussetin hauta. Sitä verhoo yksinkertainen salava. Ja alempana seisoo seuraavat Mussetin kauniit sanat:
Rakkaat ystäväni, kun olen kuollut,
Istuttakaa haudalleni salava;
Rakastan sen itkettyneitä lehtiä
Sen kelmeys on minulle rakas ja suloinen.
Ja sen varjo on oleva kepeä
Sille haudalle, jossa minä nukun.
Tuossa hautausmaan toisella puolella on Abelardin ja Heloisen hautapatsas, niiden, jotka rakastivat toisiansa nuoruuden hehkuvalla rakkaudella ja jotka kaikesta huolimatta toisiinsa yhtyivätkin, mutta joiden kuitenkin vihdoin täytyi lopettaa elämänsä kummankin yksinäisessä luostarikopissa. Menin hautausmaan viimeiselle äärelle. Siellä tapasin tuon kiihkeän revolutsioonitaistelijan Blanquin haudan, jonka kuihtuneen ruumiin muodot alustalle on vaskesta muovaillut kuuluisa Dalou, tasavallan patsaan luoja Place de la nationella. Hän, joka istui puolen elämäänsä vankiloissa, on nyt saanut rauhan ja aina näkee täällä, kuten Abelardin ja Heloisenkin haudalla tuoreita seppeleitä laskettuina lukuisain ihailijoiden puolesta. Vartijan silmiin ilmestyi kummallinen ilonloiste, kun häneltä kysyin Blanquin hautaa ja hän kävi sangen puheliaaksi! — Komein hauta, mikä Pariisissa on, on kuitenkin Invaliidikirkossa. Se on tuon mahtavan titanin, viimeisen "maailmanvallan luojan", keisari Napoleon I:n hauta. Se on ylen suuri sarkofaagi punaisesta suomenrajaisesta graniitista kryptanmuotoisessa rakennuksessa, jota yläreunuksen laidalta saapi katsella häikäisevän keltaisessa alumiiniumvalossa, joka kuorosta heijastaa — kaikki on suuremmoista, yksinkertaista ja tekee katsojaan erinomaisen mahtavan vaikutuksen.
Napoleonin haudalta menin Eiffeltornille, maailman korkeimpaan (300 metr.) rakennukseen. Nousin nostokoneella sen ensimmäiseen kerrokseen, jossa on teatteri, kauppapuoteja, kylpylaitos y.m. Sieltäkin näytti maailma pieneltä. Mutta kun tulin huipulle, silloin vasta oikein näin, miten vähäpätöinen olento ihminen tuolla alhaalla on ylhäältä katsottuna. Ruma, mutta tavattoman upea sittenkin on tuo Eiffeltorni.
Kun katselee Pariisia joltakin ylhäiseltä paikalta, esim. juuri Eiffeltornista, ei voi muuta kuin kummastella viheriöitsevien alojen ja puistojen paljoutta. Pitkin Seinevirtaa Tuillerien ja Champs Elysséen komeat istutukset ja rehevät puut, tuossa taas Luxembourg-puisto kauniine suihkulähteineen, tuossa Jardin des plantes monine kukkakokoelmineen ja eläimineen, etenkin nuo molemmat ihanat Bois de Boulogne suurine hienotekoisine järvineen ja eläintarhoineen ja Buttes Chaumont kaupungin melkein äärimmäisessä koillislaidassa, jossa vuoren sisään on kaivettu käytäviä näköalatornille saakka sen huipulla suuri järvi ja komea vesiputous luolineen alapuolelle muodostettu ja jonka viheriällä, kauniilla nurmikolla tämän kaupunginosan köyhät pienokaiset saavat mylleröidä mielensä mukaan.
Pariisissa seisoo myös gootilaisen rakennustaiteen ylpeys, Notre-Damen suuremmoinen katedraali. Ulkoa se on komeampi kuin sisäpuolelta, vaikka sitäkin siellä käydessäni kohotti melkoisessa määrässä paavin kuoleman johdosta sen keskelle asetettu musta (tyhjä) sarkofaagi ja suuremmoinen surupuku, joita tuhansia ihmisiä tulvaili katsomaan. Seine joen pohjoisrannalla on eriskummallinen Madeleine-kirkko — täydellinen kreikkalainen peripteros, joka saapi valonsa kolmen kuppelin kautta katossa. Mutta ihanin kaikista Pariisin kirkkorakennuksista on sittenkin mielestäni tuo Ludvikki Pyhän Kristuksen kruunua ja ristinkappaleita varten rakennettu La Chapelle: hämmästys ja ihailu valtaavat ihmisen, kun hän astuu varsinkin sen yläkertaan, entiseen hovikirkkoon, todelliseen lasikirkkoon, sillä se näyttää olevan pelkkiä, ihmeen ihania lasimaalauksia! — Elämä on täynnä vastakohtia! Lähellä Notre-Damea ja La Chapellea on La Morgue, jossa lasiseinän takana saapi nähdä ne, jotka ovat tuntemattomina ruumiina löydetyt, jotta omaiset voisivat tuntea ne ja periä omaisensa itsellensä. Kauhea oli minulle noitten silloin seitsemän ruumiin näkö eri asennoissaan, kuoleman kalpeina, kangistuneina!
Mielelläni kiiruhdin täältä ulos Versaillesin komeaan puistoon, jossa sain nähdä yhden ainoan lammen ympäri yhtaikaa 40 (!) eri suihkulähdettä kohoavan korkealle taivasta kohti, ja sen avaraan linnaan, Ludvikki XIV:n upeaan asuntoon, jossa on Horace Verneten ja muitten joskus 50 askeleen pituisia tauluja, Ranskan suuruuden ja mahtavuuden kuvauksia, ja perässä tuo ylen komea peilisali (toinen pitkä seinä on pelkkiä peilejä), jossa Saksan keisarikunta perustettiin.
Pariisin kirjallisista harrastuksista en tässä voi puhua. Olkoon vaan mainittu, että sen kansalliskirjasto entisessä Mazarinin palatsissa on loppumaton tiedonaarteisto, jossa myöskin saa nähdä Voltairen, Rousseaun, Molièren y.m. käsikirjoituksia ja vanhoja kirja-tuotteita (ensimäisiä raamattuja v. 1460 j.s.k.), komeita kameoita (kuuluisa "Auguston apoteoosi") y.m.
Vielä pari sanaa Pariisin patsaista. Niitä on lukemattomia. Mainitsen vaan kaksi. Lähellä paikkaa, missä ennen seisoi hirsipuu Buttes Chaumontin edustalle on "la ligue française de l'Enseignement" "perustajallensa" Jean Macélle pystyttänyt muistopatsaan, joka puhuu kaunista, korutonta kieltä: Macén yläpuolella seisoo nainen pitäen kirjaa kädessä ja alapuolella rientävät poika ja tyttö eteenpäin seppelöidyn naisen siunaamina! Ja uuden Louvren pihalle on Ranskan kansa pystyttänyt suurelle kansalaisellensa Gambettalle patsaan, josta voisi tehdä muistutuksiakin, mutta joka kuitenkin katsojassa herättää eloon yleviä tunteita ja ajatuksia. Sen eri laidoilla on otteita tuon kuuluisan kansanherättäjän innostavista puheista. "Nouskaa, kansalaiset käsittämään vaaran suuruutta, riippuu teistä näyttää maailmalle, mitä kansa voi, joka ei tahdo kuolla." Ja toisella sivulla on yleisen äänioikeuden hyväksi toteennäyttö, miten se vahvistaa "yhteisen solidaariteettitunteen", ja kolmannella on ennustus sosiaalisesta uudistuksesta. Mietteisiin vaipuneena läksin Gambettan patsaalta.
Ennen lähtöäni kävin vielä katsomassa sen linnan raunioita — Pariisin vanhin muistomerkki — jossa Julianus "Uskonheitturi" v. 360 huudettiin suuren roomalaisvallan keisariksi. Muratit kiertelevät sen muureilla luoden raunioista kauniin muinaisjäännöksen. Olisin mielelläni katsellut kreivi Chambruninkin suuremmoista laitosta sosiaalisten tieteitten edistämiseksi, johon hän uhrasi suuria summia, ja persoonallisestikin tutustunut sen virkamiehistöön, mutta huono oli onneni — päivää ennen tuloani oli se suljettu pariksi viikoksi. Paremmin onnistui käyntini Bourse de travail'en suuressa rakennuksessa, 300 ammattiyhdistyksen yhteishuoneistossa. Ystävällisesti opastettiin minua kaikkialla. Sain nähdä "suuren salin", johon mahtuu 1,800 ihmistä, mutta 4,000, jos sivuhuoneiden ovet myöskin avataan, toisen "työlakkosalin", jossa työnseisahduksista neuvotellaan. Se on alakerrassa ja hyvin suuri sekin. Paljon huoneita on opetusta, kirjastoa y.m. varten. Kun eräässä Pariisin läheisessä etukaupungissa olin pari tuntia keskustellut työväenpyrintöjä lämpimästi suosivan professorin kanssa, olin valmis Parisista lähtemään. Olin siellä nähnyt tavattoman paljon ja yhtä ja toista kokenut, mutta olinhan minä ollutkin jaloilla yhtä mittaa klo 9:stä aamulla klo 8:aan illalla, monasti vielä myöhempäänkin. Mitä olin nähnyt ja kokenut, se jää suureksi aarteistoksi koko elämälleni.