HÄN SAI HELPOSTI RIKKAAN AVIOPUOLISON.
Tositapauksen mukaan kerrottu.
He olivat rakastuneet toisiinsa silmittömästi "korvia myöten", kuten sanotaan ja eihän se olekaan mikään ihmeitten ihme, koska aina Aatamin ajoissa asti on ollut tavallista, että nuorukainen ja neitonen rakastuvat toisiinsa, joista sitte romaanien kirjoittajat saavat ainetta teoksiinsa. Nämä rakastavaiset, joista nyt tuumaan lyhyesti mainita, antaisivat myös yksin kyllin aihetta kirjailijalle suurenmoiseen romaaniin. Ja jos todella olisin romaanin kirjoittaja, kyhäisin heistä jonkinlaisen kertomuksen tai muun semmoisen, vaan sitä en saata tehdä, vaikka minun täytyy näin vain jutella heistä uteliaalle yleisölle, kun en sitä salatakaan saata.
Neidon nimi oli Hanna ja nuorukainen nimeltään Kustaa. Molemmat olivat he kasvaneet meren jyrkällä rannalla. Kauan vannoivat he uskollisuutta ja rakkautta toisillensa, mutta tuo köyhyys näytti samassa hampaitansa ja uhkasipa lopettaa koko heidän uskollisuutensa; Kustaa oli kumminkin niin paljo lukenut ja kokenut ettei vallan toivottomuuteen kääntynyt, vaan lujalla suomalaisuudellaan Luojaan luottaen päätti koota varoja perhe-elämää varten ja aikoipa sentähden matkustaa Amerikan kultamaille, joissa niin moni on rikkautta saavuttanut.
Minä lähden kauaksi ulkomaille, ennen vihkimistämme, sanoi Kustaa
Hannalle.
Mihin ulkomaille?
Amerikan maailman osaan.
Kyynel herahti Hannan heleänpunaisille kasvoille, kuullessaan tuon sanan. Täytyykö minun jäädä tänne ikävissäni suremaan, kuihtumaan ja kuolemaan?
Täytyy kyllä noin pari vuotta odottaa ja sitte saatamme alkaa onnellista yhdyselämää täällä Suomessa taikka jossakin toisessa maassa, ehkäpä tuolla puolla aavan valtameren.
Niin, mutta jos kuolet matkallasi eli siellä kaukaisessa maassa.
Päässyt kuollut vuorostansa.
"Kun kuulet kuolleheksi,
Tee risti rantahan ja
Aallon tuomat luuni
Ne peitä santahan".
Mene siis Jumalan haltuun ja muista minua!
Sua muistan aina … aina.
Laiva lähti siintävien merien yli eroittaen rakastavaiset ja Hanna jäi siis suruissansa ajattelemaan Kustaatansa ja miettimään sitä onnellista aikaa, jolloin saisi hellänä puolisona olla, elää ja kuolla.
Pian sai hän kirjeen, jossa Kustaa kertoi matkastansa ja monenlaisista tapauksista uudessa kohdissa. Se lohdutti Hannaa hetkeksi. Noin parin vuoden kuluttua sai hän Amerikasta Kustaan kutsumuksen matkustaa sinne. Tosin vallitsi hänessä ensin haikea ikävä — kotia ei hän hentoisi jättää eikä vanhempiansa. Halu kasvaa kuitenkin hänessä matkustamiseen. Saapuipa hänelle pian toinenkin kirje sisältäen vapaan matkapiletin.
Ei siis muuta, kun matkaan vaan.
Vihdoin lähtee Hanna laivalla, kauniin ilman suloisella säällä. Ei häntä enää rasita ikävä, ei pidätä kotirakkaus.
Hyvästi maani, hyvästi Suomi! En tuskin milloinkaan sinua nähdä saa.
Tämän myrskyisen meren takana mulle uusi kotimaa aukeaa.
Siellä mun toivoni maa,
Siellä armaani kohdata saan.
Hyvästi nurmet ja laaksot,
Joissa monesti leikkiä löin!
Tää siintävä meri mun
Kauaksi vie. Siell' ehkäpä
Hautane mulle jo lie.
Näin huudahteli Hanna ja katseli kaukaisia Suomen rantoja, loistavia meren laineita, kauniita lintuparvia ynnä muita meren merkillisyyksiä.
Matkailijoita oli laivassa paljo. Hanna ei heitä tuntenut, eikä paljon tutustunutkaan. Hänellä oli muistoja ja unelmia. Jo hän juuri kuin eli muissa lämpymissä maissa, oli syövinänsä makeita hedelmiä, ja paljas toivo elähytti häntä koko matkan. Ilma pysyi myös jotenkin kauniina ja tuuli oli aina myötäinen, joten matka joutui ja tie lyheni. Kustaan oli määrä olla rannassa vartoomassa häntä, kun ei kokematon tyttö yksinään osaisi löytää häntä suuressa oudossa kaupungissa. Laiva rientää kovalla vauhdilla ja pian pääseekin määrättyyn satamaan. Koko vuorokautta ennen on laiva tullut suureen Amerikan satamaan, jossa Hannankin oli jääminen laivasta ja seurata Kustaata.
Laivan liiallinen joutuminen oli kumminkin Kustaan ja Hannan tulevalle onnelle ikuiseksi turmioksi, kuten kohta kuullaan. Hanna nosti pienen arkkunsa rannalle ja ryhtyi odottamaan sulhastansa. Pitkäksi tuntui aika. Yksi ja toinen kysyi häneltä milloin milläkin kielellä yhtä ja toista. Suomalaiset kysymykset hän helposti ymmärtää, vaan ei muukalaisia. Kustaata ei vain kuulu. Huomena hän tietysti tulee. Täytyy siis olla rannassa huomiseen. Ikävältä tuntuu. Jos ei hän tulisikaan, olisin siten vallan petetty. Hän on saanut vissiin uuden ystävän ja unhottanut minun, köyhän tyttöraukan. Taas tulee muuan pulska herra Hannan luo, kysyy häneltä selvällä Suomen kielellä monenlaisista asioista. Herra huomaa tytön sieväksi ja järkeväksi.
Kysyypä vihdoin tahtoisiko hän suostua naimiskauppaan. Kyllä kai — — mutta en minä sentään tiedä. Olen niin outo.
Ei se haittaa mitään. Tosin on minulla vaimo, vaan eräällä toverillani ei ole ja hän haluaisi saada suomalaisen neidon aviopuolisokseen. Vähän ajan perästä tapaamme toisemme taas. Hyvästi siksi! Hän puristi Hannan kättä ystävällisesti ja meni matkaansa.
Hanna ei oikein ymmärtänyt koko kohtauksesta mitään. Ei hän ainakaan luottanut äskeisiin lupauksiin.
Hetken kuluttua tulevat jymisevällä jyrinällä uljaat vaunut kahden korskuvan hevosen vetäminä ja pysähtyvät juuri Hannan viereen, suureksi hämmästykseksi Hannalle.
Äsken mainittu ylhäinen herra suloisilla sanoillaan saa hänen vihdoin ymmärtämään asian ja astumaan vaunuihin. Huimaa vauhtia riensi Hanna vaunuissa, tietämättä minne, ja huumaavissa ajatuksissa oli hän juuri kuin unissaan. Komean kuudenkertaisen kivimuurin eteen seisahtivat vaunut ja matkustajat nousivat niistä. Hanna kummastellen, ihmetellen ja monenlaisilla ajatuksilla täytettynä tuskin itsekään tietäen, mitä tapahtui ja herrat hauskoina ja iloisina Hannaa huvittaen kävivät siihen suuren suureen palatsiin, semmoista ei Hanna koskaan ollut nähnyt, eikä edes ajatella saattanut. Kaikki oli hänestä vain pelkää unelmaa, kuin Jeppe Niilonpojalle taivaassa.
Ensimäinen työ oli Hannalle sitte puhdistuminen ja pukeutuminen uusiin uljaihin vaatteisin. Eipä isänsä ja äitinsä olisi häntä tunteneet niissä kauniissa vaatteissa, jotka hän yllensä puki. Ja sitte, se muu komeus huoneissa! Kaikkialla kiiltävää, loistavaa! Silmiä huikasi ja sydämestä vihlasi koreus, kallis koreus, kaikki se kulta ja hopea, kuni kuninkaallisessa kartanossa vaan. Ne hienot palveliat sitten! Kaikki vain juhlavaatteissa. Hanna oli hurmaantunut. Oliko hän kerrassaan taivaassa. Soittoa kuului niin ihanaa, niin kaunista, että oikein korvissa kumisi ja sydämessä suloisesti, niin somasti tuntui. Oliko hän jo taivaassa! Ei enkeleitä sentään näkynyt.
Ne olivat kaiketi vielä näkymättömissä. Ihanat immet tosin sipsuttivat huoneissa, vaan ei heillä siipiä ollut. Muuten olivat he taivaallisia, oikein ihmeellisiä. Ei semmoisia muualla ole kuin keisarien ja kuninkaiden hoveissa.
Hanna oli kuin muinoin Sulamith kuningas Salomon palatsissa. Rikkautta ja loistoa, kultaa ja kiiltoa mihin vain silmänsä käänsi. Oikein hän vapisi ilosta eli pelvosta. Hän olisi lähtenyt poiskin, mutta mihin suuressa, vieraassa kaupungissa.
Kustaa oli ensin kaikessa tässä loistossakin hänen mielessään. Viimein ei hän muista häntä, ei vanhempiansa, ei köyhää Suomea, kaikki unhottuvat tässä ilossa, tässä erinomaisessa riemussa.
Onpa hieman heidän kaltaista, oikein ruhtinaallisten häiden. Hän tuntee jo salaista mieltymistä ja muuten ihmeellistä vaikutusta ympärillänsä oleviin komeuksiin.
Hän toivoo pääsevänsä niiden omistajaksi edes tuokioksi, edes yhdeksi päiväksi.
Hänen toivonsa toteutuu jollakin ihmeellisellä tavalla. Hovin marsalkka syvällä kumarruksella pyytää Hannan vihkimyslupausta, jonka hän enempää empimättä hurmaantuneena antaakin.
Piispa, tai muu semmoinen korkea herra, alkaa sitte vihkitoimituksen muukalaisella kielellä, luullaksemme Englannin kielellä, josta Hanna ei ymmärrä sanaakaan. Ei hän muuta kuin nyökkäilee päätänsä vihkijän kysymyksiä tehdessä.
Koko tämän toimituksen hän kyllä muodon puolesta ymmärtää ja siinähän sitä on kyllä. Häitä hän nyt siis viettää kaikessa komeudessaan, semmoisessa hurmaavassa ilossa, jommoista ei hän ennen unissakaan ollut nähnyt.
Muistuukohan Kustaa mieleen?
Hänestä viisi! Köyhästä miehestä, kuin kirkon rotasta. Kaikkea muuta. Nyt on vaan iloa ja riemua. Elämä on vallan paradisillista. Toista on kuin ennen muinoin Suomessa.
Pian on hän hienona armollisena rouvana, jolle suosionosoitukset ovat vallan lukemattomat. Ympärillänsä näkee hän kaikensäätyisiä vieraita, erinomaisissa pukimissa, mitkä punaisissa, mitkä heleän punertavissa, valkoisissa, sinisissä ja monen muun värisissä vaatteissa. Hanna itse on puettu purppuran punaiseen morsiuspukuun.
Hän on todella kaunis tämmöisessä ihanassa vaatteuksessa.
Hienot viinit, hedelmät, appelsiinit ja muut semmoiset herkut tarjotaan näissä häissä.
Ja entäs se kaunis musiki, jolle tuskin vertoja löydetään auringon alla. Hanna on vaan kuin taivaallisissa häissä.
Monta päivää vietettiin niitä häitä. Oikein Hanna väsyi siihen iloon ja hurmaavaan riemuun. Vihdoin päättyivät häät ja vieraat menivät majoillensa.
Näin Hanna pääsi armolliseksi amerikalaiseksi rouvaksi. Ei hän milloinkaan Suomessa ollessansa aavistanut sitä semmoista tapahtuvan.
Nyt se kuitenkin oli tapahtunut.
Entäs aviosiippansa? Hän on rikas kauppias, vanhanpuoleinen järkevä mies. Onnellisilla kaupoillaan on hän päässyt hyviin varoihinsa.
Eräänä päivänä häiden jälkeen valjastuttaa hänen miehensä kolme komeata hevosta vaunujen eteen ja sitte lähtee nuori pari ajelemaan. Rakattua on heillä ja rikattua myös.
Siinä ajellessa kaupungin kaduilla, sattui Hannan entinen sulho, Kustaa, tulemaan vastaan koppa kainalossa ja aavistamatta, tietämättä, jatkoi hän vaan matkaansa. Ei hän hoksannut, että hänen Hannansa istui uljaissa vaunuissa, jommoisilla ainoastaan ylhäiset ihmiset ajoivat. Hanna huomasi siinä väkijoukossa Kustaan ja pyörtyi samassa. Hänen herransa ei tietysti arvannut, mikä sattumus rouvaansa tuli. Hän käski kääntää palvelian kotiin ja siellä Hanna taas virkosi ja virkistyi.
Silloin tällöin on hän lähettänyt kirjeitä vanhemmillensa.
Rikas kertoo hän olevansa, niin summattoman rikas, ett'ei rikkauden ääristä ja määristä mitään tiedetä. Ei tavaran paljoutta arvaa Hanna itsekään, mutta täydellisesti onnellinen ei hän kuitenkaan ole, sillä omaatuntoansa rasittaa lupauksensa rikkominen ja Kustaan pettäminen.
Piakkoin lupaa Hanna puolisonsa kanssa käydä Suomessa köyhiä sukulaisiansa katsomassa. Silloin saamme häneltä itseltänsä kuulla tarkemmin elämästään ja onnellisuudestaan.
Kaipauksella odottava sulho, Kustaa, oli määrättynä päivänä saapunut laivarantaan ja nähnyt laivan jo saapuneeksi, vaan armaansa oli poissa, häntä ei näkynyt missään. Hän kuunteli, käyskenteli ja tiedusteli kaikkialla. Kaikki vain turhaa, ei Hannaa löytynyt.
Viimein palasi hän toivottomana ja surullisena majapaikkaansa, koettaen unhottaa ystävänsä. Se ei kuitenkaan näyttänyt onnistuvan. Ystävänsä kuva oli hänessä tullut pysyväiseksi. Hänessä heräsi jo itsemurhan ajatuksia, miten toivottomalle ainakin ensi hetkinä. Kauheata oli hänestä ajatella tulevaisuutta, joka tuntui kerrassaan mustalta ja pimeältä. Se, johon hän oli kauan todella ystävänä luottanut, toivonut, oli nyt poissa ja kadotettu. Kustaa oli siis onneton nuorukainen ja petetty rakastaja. Ei mikään maailmassa saattanut häntä lohduttaa. Hän vain hyräili itseksensä:
Toivoni petti
Ja ystäväni jätti,
Suru tuli siksi
Ett'ei se lähde
Mielestäni viideksi minutiksi.
Murheissaan muisteli hän juuri silloinkin Hannaa, kun rakas Hannansa sattui vaunuissa ajaessaan näkemään Kustaan kadulla, kuten muistamme. Molemmilta heiltä on onnellisuus kaukana. Hanna tosin on rikas, mutta ei onnellinen, sillä ei rikkaus yksinään onnea myötänsä tuo.
Kustaakin on varallinen, vaan kerrassaan onneton.
Heidän molempain onnettomuutensa syyn tunnemme jo edellisestä.
Jos ystävänsä kadottaa
Niin suru sijaan jää,
Voi sitä suurta tuskaa,
Voi sitä ikävää.
Kaukaisessa kultalassa, rikkaassa Amerikassa, etäältä synnyinmaansa, Suomen rannikoilta, on Hanna eleskellyt puolisonensa. Köyhyys on perheestä kaukana. Onni on suosinut kauppa-asioita. Varallisuus lisääntyy. Hanna vaan ei tunnu tulevan onnelliseksi melkoisen tavaran paljouden keskellä. Hän ikävöitsee lapsuutensa kotia, vanhempiansa, Suomea, — niin "köyhän Suomen suloisia seutuja".
Kotikaipauksesta eli muustako syystä alkoi Hanna käydä kivulloisemmaksi. Se vaikutti hänen miehensä mieleen ja terveyteen suuresti.
Kustaa on muistunut monesti Hannan mieleen. On hän muutamia kertoja kohdannutkin vielä hänen, kuitenkin pyörtymättä. Heissä ei kummassakaan vanha rakkaus ruostu. Muutamia vuosia kuluu tapahtumatta mitään ihmeellisempää elämässä. Ei ole edes perhe lisääntynyt yhdelläkään pienellä uudella tulokkaalla. Sovinto on pysynyt kuitenkin aina heidän keskuudessaan. Mies rakastaa hellästi vaimoansa, miten tuleekin tehdä. Rahaseikat ovat kauppiaan talossa yleensä hyvällä kannalla. Maallisessa onnellisuudessa käypi joskus onnettomuus mukana.
Niinpä kävi rikkaan kauppiaanki perheessä. Sattumalta sairastui Hannan puoliso vaarallisen tautiin. Hellästi rakasti hän sentään sairaanakin ollessaan Hannaa, "Suomen kainoa tyttöä, kuin sinivuokkoa", kuten tapansa oli sanoa. Hänen tautinsa tuli yhä rasittavammaksi. Hän luuli sen päättyvän ainoastaan kuolemalla.
Tehdäkseen puolisonsa tavaransa perilliseksi esitteli hän keskinäisen testamentin tekemistä. Hannalla ei tietysti ollut mitään sitä vastaan. He tekivät siis semmoisen perintökirjan, jonka mukaan tavarat tulevat jäämään jälkeen jääneelle aviopuolisolle.
Muutamien päivien kuluessa kävi sairas yhä heikommaksi. Hän huomasi jo loppunsa lähestyvän. Maallinen elämä tavaroinensa oli hänestä pelkkää turhuutta. Taivaallista elämää halusi hän vain. — Hanna hoiti sairasta yöt sekä päivät väsymättä. Lääkärin apua käytettiin. Kaikki oli vain turhaa. Jumalan apuun turvausi sairas yksistään ja toivoi pian pääsevänsä tästä surun ja murheen laaksosta taivaalliseen kotiin. Todellinen elämän parannus näkyi hänessä tapahtuneen ja siksi nukkui hän rauhallisesti kuoleman uneen. Hanna toimitti sitte juhlalliset hautajaiset, joissa monta ylhäistä vainajan ystävää ja tuttavaa nähtiin. Näin oli Hanna saanut kokea avioelämän suloutta, ilon ja surun hetkiä muutamia vuosia. Testamentin mukaan sai hän puolisonsa tavarat kirjoinensa, karjoinensa, joten hänestä tuli sen paikkakunnan rikkain leski.
Kustaa on viime aikoina joutunut rappiotilaan surussaan, jota hän on alkanut upottaa viinapikariin. Enimmäkseen vietti hän aikansa kapakassa, laulellen:
Näin mulle kävi,
Kun ystäväni petti:
Laski jo ihana lemmen koi;
Vaan ikinä en aukaise Uotilan ovia,
Ennen kun Hannan ääni korviini soi.
Kerran sanomalehteä lukiessaan huomasi hän Hannan ilmoituksen, jossa Hanna kutsui Kustaan saapumaan luokseen erään tärkeän asian tähden. Kutsumusta noudattaen päätti Kustaa mennä kuitenkin katsomaan vanhaa morsiatansa. Yhteisesti uudistivat he sitten muinaisen lempiliittonsa ja aikovat tulla taas Suomeen sekä ostaa täällä suuren kartanon. Kustaa lauloi taas iloissaan:
Hannani hellä! sun sydämellä
Kannan mä aina vieläkin vaan,
Toivoen ensin luoksesi lensin
Lemmenä laulut laulemaan.
Salotki silloin siintelivät,
Kukkaset rannat, somerot sannat;
Kaikkipa mulle hymyilivät.
Sävel: "Tuulo entää
Lehtohon j.n.e."