TÄYTYY NAIDA.
(Tapaus Hämeessä.)
Mukailtu huvinäytelmä yhdessä näytöksessä.
Henkilöt:
Kustaa Tani | opettajat yliopistossa. Voitto Tani | Sanna, heidän tätinsä. Liisa, neiti, heidän serkkunsa.
(Näyttämö kuvaa huvihuonetta, oikeassa on asunhuoneesen vievä ovi. Huoneessa on pöytä, peitetty kirjoilla y.m.s. Huoneen toisella puolella puun juurella on pöytä ja tuoleja. Perällä on pensas).
Ensimäinen kohtaus.
Kustaa ja Voitto.
(Istuvat nojatuoleilla pöydän ääressä, puettuna pitkiin viittanuttuihin yölakit päässä, vaipuneina lukuun eli kirjoitustyöhön. Rouva Sanna tulee jonkun ajan kuluttua huoneesta näyttämölle jotenkin kiivaana).
SANNA. No niin! tuossa nuo kirjatoukat taas nuhjustelevat nenä kiinni vasikan nahassa. Ei ne ota tietääksensäkään, vaikka maailma menisi nurin narin, ei vaikka maa halkeisi — Hää te kirjakoit, te nahkamadot; aamiainen odottaa jo aikaa sitten; vai ilmastako elätte.
VOITTO. (Nostaen päätänsä rauhallisesti). Johan te olette sen meille kolmasti kertonut.
KUSTAA. (samoin). Täti kulta! älkää häiritkö, ei hätää pahaa (kumpikin jatkaa lukuaan).
SANNA (Vihaisesti). Vai niin? Luuletteko te ettei minulla ole muuta työtä kuin odottaa, milloin te kahvilla käytte! Kaiken päivää sitä pitää kuumentaa. (Voitolle). Ja koska sen juuri jo kolmasti olen kertonut pitää teidän tottelemaan!
VOITTO. (Hänestä huolimatta). Bulgarien kotoperä on aivan varmaan Hintostanissa. Heidän ja Petchenegien kielen yhtäläisyys osoittaa sen selvään.
SANNA (Vimmastuneena). Viis bulvaaneille, kalmukeille ja koirankuonolaisille! Tämä on liikaa! Ikään kuin meidän kaltaisia ihmisiä ei maailmassa olisikaan olemassa.
KUSTAA. Huutonne, tätikulta, osoittaa selvään, että te ainakaan olette olemassa.
VOITTO. Aivan hyvä olisi, jos ette joutavilla jutuilla häiritsisi tutkimisiamme.
SANNA. Joutavillako jutuilla? Oiva aamiainen, kahvi, munat, paisti, ovatko ne joutavia? Ainoastaan teidän kaltaisenne läkkisormet saattavat niin sanoa. Sanokaapas mikä teidän tieteellisistä tuhmuuksistanne olisi tärkeämpi?
KUSTAA. Täti kulta! ette te sitä käsitä.
SANNA (Pikastuen). No kaikkia vielä! Pitäiskö minunkin tuommoisilla loruilla päätäni pyörryttää. Kyllä minä tiedän, miksi te minua näin halveksien katsotte; vaan kumminkin te ilman minua saisitte ripustaa hampaanne naulaan.
VOITTO. (Pikaisesti). Kyllä kai! Me pitäisimme teidän kelvollisuuttanne vallan hyvin arvossa, jos ette aina sillä niin kerskaisi.
SANNA. Katsoppa vaan. Johan Joppikin tästä tuskastuisi! Se on synti ja häpeä, että kaksi nuorta oivallista ja rotevaa miestä näin kuivettuu kirjainsa ääressä, kuin savutut sillit uunin piipussa.
VOITTO. Mikä profetallinen vertaus!
SANNA. Mutta totinen ja tuntuva! Tuuman paksuinen pöly peittäisi teidätkin jollen teitä välistä koristelisi. Ja mitä te sitten oikeastaan tiedätte? Ette mitään, ette rahtuakaan.
KUSTAA. Aivan oikein, valitettavasti liiankin oikein! Ihmisen tieto on vaillinainen.
SANNA. Niin! Mokomain narrien tieto on. Muut ihmiset, jotka eivät näin koko päivää istu nenä kirjassa, tietävät kyllä mikä on kohtuus ja oikeus. Ne osaavat hoitaa talouttaan ja omaisuuttaan, osaavat elää niin, että sekä itsellään että muilla on siitä iloa.
KUSTAA. Tieteet olisivat vielä huonommalla kannalla kun ovat, jos kaikki niin ajattelisivat.
VOITTO. Oppimaton maailma ei voi pitää oppineita liian korkeassa arvossa. Rahan kokoaminen, syöminen, juominen ja makaaminen nekö mielestänne ovat elämä? Useat eivät tiedäkään elävänsä ja miksi he maailmaan ovat luodut. Täti! miksi te oikeastaan olette maailmassa?
SANNA. Mitä? Minäkö? Miksikä elän maailmassa? Ompas kaikkea! Minä — minä elän huvikseni.
VOITTO. Sekin muka syy! Ei kelpaa. Sanokaa parempia.
SANNA (Vihaisesti). Miksikä elän? Sitä en ole tullut tuumanneeksi! Sitä ei ole minulle kukaan sanonut. Minä elän sitä varten, että tuommoiset puustavit ihmishaamussa saisivat minua kiusata ja äköittää. Sitä varten, että te saisitte kaikki huoleni ja vaivani palkita kiittämättömyydellä, siksi, että te saisitte toivottaa kuolemaa tälle vanhalle tädille, joka on teitä ruokkinut, vaatettanut ja pitänyt murheen teidän vähäisestä taloudestanne! Mielestänne varmaan olenkin liian sitkeä henkinen? Minä tiedän jo olevani teille kuormaksi!
VOITTO. Vaan eihän sitä nyt ole puhettakaan, täti kulta.
KUSTAA. Kuka mitä kaapii, se sitä saapi. Mitä rupesit kinaan vaimoväen kanssa. Eihän ne pysy koskaan asiassa.
SANNA (Vimmastuen Kustaalle). Vai niin! Siis meidän kanssa ei maksa vaivaa edes puhellakaan? Aivan oikein, sinä olet vanhempi ja osotat siis hyvää esimerkkiä. Neuvollasi turmelet vielä hänen kokonaan. — Hänellä toki on vielä hiukan sydäntä ja tunnetta. Mutta sinä! Paras olisi, jos nidottaisit itsesi parkittuun perkamenttiin ja asettaisit itsesi kirjakaappiin niiden joutavain lorukirjaisi sekaan.
VOITTO. Siinä sait! Se oli aivan oikein sinulle. Kuka käski sekaantua
Sinun meidän riitaamme.
SANNA (Kävellen edestakaisin). Tämä ei käy laatuun; muutos on tehtävä, ja vieläpä tänäpäivänä! Kylläpä te saatte kyytinne. (Lähenee heitä vakaisena). Meidän pitää naida! Pari rouvaa pitää tulla taloon. Sitten täytyy teidän ihmistapojakin oppia!
VOITTO. ja KUSTAA. (hämmästyen). Taivaan Herra!
KUSTAA. Herran tähden täti, elkää taas uudistako vanhaa uhkaustanne.
VOITTO. Tule veli! tehkäämme hänelle mieliksi ja mennään syömään.
SANNA. Ähäh! Jopa sattui! (ääneen) Niin, naida teidän täytyy ja tällä kertaa on se täyttä totta. Minä olen kyllin teille ehdottanut neitoja, valitkaa nyt!
KUSTAA. Vieläkö meidän pitää taas kertoa, että siinä asiassa on tarkoin tuumailtava.
SANNA. Ikäsikö sinä tuumailisit. Katsoppa peiliin ja ole iloinen jos joku neito huolisi tuommoisesta harakan hirmusta.
VOITTO. Naimiseen on meillä vielä kyllin aikaa. "Ei kiirettä kirkkoon, ei hätää häihin". Millä oikeudella te meitä noin kiiruhdatte?
SANNA. Milläkö oikeudella? Kuka on teidät kasvattanut? Kuka käsillään kantanut? Kuka seisomaan ja puhumaan opettanut? Tosin niin kauas ei teidän muistinne riitä, mutta minä, — minä joka olen rakastanut teitä kuin omia lapsiani, minä en sitä ole unhottanut.
KUSTAA. Koska te siis meitä rakastatte, niin älkää häiritkö onneamme, sallikaa meidän rauhassa ja hiljaisuudessa jatkaa oppimisiamme ja tutkimisiamme.
SANNA. Minä tiedän paremmin mikä teidän rauhaanne sopii. Joll'ette tottele minua ja heti päätä, erkanen minä teistä ja teen teidät perinnöttömiksi.
VOITTO. Hyvä täti! emmehän me haluakaan teidän omaisuuttanne.
KUSTAA. Vaatimuksemme ovat vähäiset ja tarpeemme tuiki pienet. Me mielellämme luovumme rahoistanne, kunhan ette vaan kiusaa meitä naimiseen.
SANNA. Hyvä, olkoon niin! Mutta lähdenkö samassa ja jätän teidät onnenne nojaan. Saadaanpa nähdä etteköhän ole kuin kissa liukkaalla jäällä.
KUSTAA. ja VOITTO. (hämmästyneinä). Täti kulta mitä te tuumaatte?
SANNA. Minä jätän tämän talon, sillä tämmöistä elämää en saata kärsiä. Vaikka muka olette niin suuresti oppineet, olette kuitenkin sitten pahemmassa kuin pulassa. Sitten vasta opitte pitämään arvossa vaimon käsiä, vaikka ne olisivatkin vaan vanhan tätinne kädet.
KUSTAA. ja VOITTO. (Katselevat hämillään tosiaan). Herran tähden täti!
— Älkää toki noin peljättäkö!
SANNA. Hävetkää toki! Te ette koskaan tee vanhan tätin mieliksi. Ja jollette minusta pitäisikään väliä, pitäisihän teidän muistaa kuolevan isänne tahtoa. Minä tosin en ole kouluja käynyt, vaan kuitenkin tiedän vanhempain tahdon pyhää velvollisuutta.
VOITTO. (Masentuneena Kustaalle). Se on totta, se oli myös isämmekin viimeinen tahto.
KUSTAA. Se oli hänen viimeinen sanansa; (tädille) vaan, täti! hän sanoi, että toisen meistä välttämättömästi piti naiman.
VOITTO. (Rohkeammin). Vaan te vaaditte kumpaakin naimiseen. Mitähän me kahdella rouvalla tekisimme. Silloinhan ei olisi mitään rauhaa talossa.
SANNA. "Sitä et sinä käsitä". Mitä enemmän rouvia sitä suurempi osa. Kunhan vaan toinen alkaa, kyllä toinen seuraa. Mutta toinen teistä nyt täytyy alkaa.
KUSTAA. (Raappien korvansa taustaa). Siis toisen meistä täytyy naida.
VOITTO. Eihän tässä muuta liene tarjona.
KUSTAA. Noh veli, mitä mietit sinä, joka olet vielä nuori, sinä saatat koettaa.
VOITTO. (Peljästyen). Jumala varjelkoon! Sinä olet vanhempi, sinun on aljettava.
KUSTAA. Sinä pikemmin sovit avioliittoon. Sinulla ovat somemmat tavat ja temput, ja suoraan sanoen — — oletpa myös kauniinlainen.
VOITTO. Sinä olet paljoa vakavampi ja viehettäämpi; sinä olet paljo sopivampi aviomieheksi, kuin minä.
KUSTAA. Minä en voi! Se on mahdotonta minulle.
VOITTO. (Epätoivossa). Minulle myös! Minä en taida.
SANNA (Suuttuneena keskeyttäen). Taasko sitä vanhaa häilymistä ja horjumista? Emme siis ole päasneet tuota tuonnemmaksi. Siinä sitä nyt seisotaan kuin pitäisi hirteen mennä. Rohkaiskaa toki sydäntänne, te jänekset, eihän se teiltä henkeä vie.
KUSTAA. Voitto on ollut aina rohkeampi minua.
VOITTO. Kustaan olisi pitänyt jo aikoja sitten alkaa. Hän ei ole huolinut yhdestäkään neidosta vaikka olette sen tuhannetki hänelle esitellyt. Valitkoon nyt yhdenki niistä.
KUSTAA. Ne varmaan kaikki ovat jo kuolleet taikki menneet naimisiin. (Tädille): Minä olen varma siitä ettei teilläkään tällä haavaa ole ketään esitettävänä.
SANNA. Eikö vain olisi? Vaikkapa kymmenen! Ja onpa aika kelpo tyttö niiden joukossa, liiankin hyvä teille. Mutta te nahjukset ette huomaa, vaikka teitä nenästä vetäisi. Ei teillä ole silmiä eikä kauneuden tunnetta.
VOITTO. Kuinka niin, täti?
SANNA. Ettekö siis ole ollenkaan huomanneet, miksi tuotin tänne veli-vainajani tyttären?
KUSTAA. Jaa Liisanko?
SANNA. Hän ei ole rikas, mutta kaunis ja oiva neiti, siis pitkittä puheitta päättäkää nyt heti, sillä ei kaikki kypsy, jota kauan keitetään. Toisen teistä täytyy tohvelia totella. Miettikää siksi kun palaan, vaan sitte tahdon tietää kumpiko teistä on tuleva sulhaseksi. (Menee huoneeseen).
Toinen kohtaus.
KUSTAA. ja VOITTO. (Kävelevät miettiväisinä kädet selän takana).
KUSTAA. (Hetken kuluttua). Saakelin kohta!
VOITTO. Kirottu seikka!
KUSTAA. (Aina vaan kävellen). Pääni on kuin pyörällä! Ja mitenkä sitten käynee, kun rouva taloon tulee.
VOITTO. (Samoin). Kauheata! Hirveätä! Eiköhän mitään keinoa pelastukseen! Minkä näköinen se serkku sitte lienee?
KUSTAA. Minä en ole häntä edes silmäillytkään.
VOITTO. Enpä minäkään. Mutta täti ei anna meille pahaakaan rauhaa, kyllä minä sen tiedän. Hän täyttää uhkauksensa ja jättää meidät.
KUSTAA. Mitä me sitte teemme? Me olemme niin perinjuuri juurtuneet vanhoihin tapoihimme!
VOITTO. Niin kyllä, rohkaise mielesi ja ota rouva!
KUSTAA. Minäkö? En ikänäni! (tarttuu Voiton käteen hellästi). Veliseni! Ole järkevä! Sinä olet nuori, täynnä toivoja, täytä pyyntöni, nai sinä serkkumme!
VOITTO. (samoin). Veli kulta! Kaikki mitä tahdot, vaan en tätä.
KUSTAA. Katsoppas, minä tiedän, että sinä ennenkin olet naisia miellyttänyt. Sinua on myös jo ennen rakastettu. Minulle ei koskaan ole semmoista tapahtunut; minä olisin aivan kuin tanssiva karhu.
VOITTO. Eipä se olekaan sen hullumpi. Kerran näin semmoisen elävän.
KUSTAA. Sinulla on enemmän taipumusta naimiseen. Sinä tulisit varmaan onnelliseksi. Avioliittoa ja perhe-elämää kehutaan niin viehättäväksi. Minä kuvittelen jo sinua ihanan, oivallisen vaimon puolisoksi, kaunisten lasten, onnellisten tenavain isäksi; voi kuinka ne sinua halaavat ja suutelevat, sinä hypität heitä polvillasi ja kaikki te elätte ilossa, rauhassa, rakkaudessa ja onnessa. Usko minua! semmoista onnea ei joka mies saavuta.
VOITTO. No, hyvä veli, hanki itsellesi tuo onni.
KUSTAA. Eihän minusta ole puhettakaan. Minulla ei ole taipumusta avioliittoon; vaan sitä enemmän minä iloitsen sinun onnestasi. Minä kasvatan lapsiasi ja rakastan heitä kuin omiani. Minä teen mitä suinkin saatan — ja mietippäs kuinka kaunis tyttö Liisa on.
VOITTO. Ethän häntä vielä ole katsellutkaan.
KUSTAA. No minusta vaan niin tuntuu ja niinhän tätikin sanoi. — Päälle päätteeksi on hän niin sievä ja oiva neiti. Et varmaankaan kadu kauppaasi.
VOITTO. Niinhän se tätikin sanoo. Siis toivotan vaan sinulle onnea.
KUSTAA. (Tuskaisena). Taivaan herra! eihän tuohon pysty mikään. Minä koetan kaikki voimani, kuvaan avioelämän kirjavimmilla väreillä ja sinä pysyt tunteettomana kuin kivi. Sanohan taivaan tähden miksi et siis tahdo naida?
VOITTO. Miksi ei sinua haluta?
KUSTAA. Etkö ymmärrä, etten minä saata?
VOITTO. Etkö sinä ymmärrä etten minäkään saata?
KUSTAA. Siis sinä varmaankaan et tahdo.
VOITTO. (Kylmäkiskoisesti). Minä en voi.
KUSTAA. Nyt minä tiedän min verran sinä veljeäsi rakastat.
VOITTO. Jos sinä minua rakastaisit, niin sinä itse naisit. Vaan osottaakseni, etten ole niin kovasydäminen, kuin sinä, esittelen seuraavat keinot.
KUSTAA. Mitkä?
VOITTO. Tämä on ensimäinen: kumpi meistä pikemmin pidemmän lauseesen sopivan suomalaisen sanan löytää, on vapaa avioliitosta, siinä tapauksessa, jos hän myös voittaa seuraavassakin koetuksessa, joka lopullisesti ratkaisee pulmamme.
KUSTAA. (Päättävästi). Hyvä, ryhtykäämme siis miettimään! (Istuvat hetken ääneti kirjoittaen).
VOITTO. Oppimattomuudellansakin. Tässä on sanani. Entäs sinun.
KUSTAA. Määritelmällisentelemättömyydellänsäkään. Onhan tässäkin ensi hätään, kaiketi se kilpailussa kestää!
VOITTO. (Hätäisesti). Tosiaan! kyllä riittää, vaan nytpä lähenee se toinen keino. — Heittäkäämme arpaa!
KUSTAA. Arpaako? Ei! Se olisi kevytmielistä.
VOITTO. Niin minustakin, senpätähden nai suorastaan!
KUSTAA. Saattaahan arpa kohdata minuakin!
VOITTO. Tosin, vaan paha kyllä, myös minuakin.
KUSTAA. Mitä minä sitte teen?
VOITTO. Nait.
KUSTAA. En minä rupea arpaa heittämään; en minä tahdo koskaan antaa itseäni semmoisen vaaran alaiseksi.
VOITTO. Olkoon niin. Mutta silloin sinun täytyy varmaankin naida, sillä minä en sitä koskaan tee.
KUSTAA. (Rukoillen). Veliseni!
VOITTO. (Äkäisesti keskeyttäen). Jätä minut rauhaan! Jomman kumman se täytyy tehdä. Kumpikaan ei tahdo, siis arpa määrätköön, kumpi on uhriksi joutuva. Tämä on viimeinen sanani ja ainoa, mitä sinulle mieliksi tehdä saatan.
KUSTAA. (Huokaillen). No olkoon sitte! Vaan kuinkas tässä menetellään?
VOITTO. Siinä ei suurta taitoa tarvita (menee pöydän ääreen). Me valitsemme kaksi palloa, toisen valkean toisen mustan.
KUSTAA. (Tuskallisesti kertoen). Toisen valkean, toisen mustan.
VOITTO. Täällä ei nyt ole niitä yhtään.
KUSTAA. (Iloisena). Luojalle kiitos!
VOITTO. Sitä parempi, me otamme kaksi lappua.
KUSTAA. (Kertoen) Kaksi lappua!
VOITTO. Niin toiseen piirustan ristin, toinen jääpi puhtaaksi.
KUSTAA. Toiseenko ristin!
VOITTO. Risti velvoittaa avioliittoon (käärii sen).
KUSTAA. Tämä on oikein, asian laadun mukaan!
VOITTO. Puhdas lappu vapauttaa naimisesta (käärii senkin).
KUSTAA. Voi, jos sen saisin!
VOITTO. Kyllä kai; mikä hätä sitte olisi arvanheittoon ruvetessa.
KUSTAA. Mitäs sitte tehdään?
VOITTO. (Hakien). Nyt tarvitsisimme uurnaa; paremman puutteessa otan sinun yölakkisi (tavottaa Kustaan päätä).
KUSTAA. Älä veli veikkoseni, ota omasi! Minulla on paha onni.
VOITTO. Tahtosi tapahtukoon! (ottaa omansa päästänsä, heittää laput siihen ja pudistelee lakkia). Näin nyt onnemme seulotaan!
KUSTAA. (Vavisten). Mutta rehellisesti, veli, rehellisesti.
VOITTO. Arvattavasti. Oikeus ja kohtuus. No ota nyt.
KUSTAA. En minä … en minä uskalla, ota sinä!
VOITTO. Älä tee verukkeita, ota sukkelaan.
KUSTAA. Totisesti, minä en uskalla. Minä varmaan saan tuon onnettoman ristin. Ole niin hyvä, ota ensin!
VOITTO. Vai sekin vielä (pudistelee kauan lakkia ja ojentaa lakin
Kustaalle kylmästi). Ota!
KUSTAA. (Tuskallisesti lähenee lakkia, vapisevana ja huokaillen ottaa lapun) Näin!
VOITTO. Nyt on kummallakin osansa (kurottaa lappuaan).
KUSTAA. (Samoin). Niin vaan minä vapisen, kuin haavan lehti!
VOITTO. Aukaistaan vaan viipymättä!
KUSTAA. Minä en uskalla! aukaise sinä ensin!
VOITTO. (Äkäisesti). Miksikä minun täytyy aina kaikki ensin tehdä? Ei nyt auta! Avatkaamme molemmat samalla kertaa. Minä luen kolmeen asti (lukeissaan käy verkalleen pöytää kohden, Kustaa puuta kohden). Siis yksi.
KUSTAA. (Läheten puuta). Yksi!
VOITTO. (Edelleen käyden). Kaksi!
KUSTAA. (Samoin ja vapisee). Kaki!
VOITTO. Kolme! (aukaisee).
KUSTAA. (On myös aukaissut lapun ja huomannut ristin). Voi, nyt tuho tuli.
VOITTO. Hä, hurrah! Nyt iloitaan!
KUSTAA. (Vaipuu tuolille). Voi kovaa onnea! Voi onnettomuutta!
VOITTO. (Iloiten). Nyt olen vapaa, vapaa kuin taivaan lintu, vaimoväen pauloista irti jo päässyt! Hei! hurrah! Tahtoisimpa syleillä koko maailmaa (hyppää ympäri).
Kolmas kohtaus.
Edelliset. SANNA (tulee huoneesta).
SANNA. (Ihmetellen). Mikä meteli täällä on? Voitto, oletko pyöräpäinen?
VOITTO. (Syleillen ja tanssittaen häntä). Saanko syleillä, saanko suudella? Minä olen onnellisin auringon alla!
SANNA. Päästätkö irti sinä tuulen tuoma! Kymmeneen vuoteen en ole sinua tuommoisena nähnyt, — mitä on tapahtunut? (huomaa Kustaan). Ja mikäs tuota vaivaa? Toinen hyppii ja tanssii kuin hullu, toinen on kuin ukkosen lyömä.
VOITTO. (Koomillisesti osoittaen Kustaata). Ei, täti, hän on vaan kamppauksen kestänyt ja päätöksen tehnyt; se on häntä niin väsyttänyt.
SANNA. (Iloisesti). No, Kustaa?
VOITTO. Niin, täti, hän päätti naida.
SANNA. (Taputtaen Kustaata olalle). Kas niin! Se oli miehen työ!
Viimeinkin viisastuit.
KUSTAA. (Tointuu ja nousee ylös). Voi minua kovan onnen leikkikerää!
Kyllähän minä kohtakin arvasin. Taivaan Luoja! Minunko pitää naiman!
SANNA. (Tyytyväisenä hieroen käsiään). Siis Kustaa on tuo onnellinen. Sepä on sangen hauskaa. Tiesinhän minä, että hän on järkevämpi. Seuraa sinä nyt veljeäsi!
VOITTO. Te olette oikeassa, täti. Kustaa on hyväsydäminen poika. Me tuumailimme tyyskästi asiaa ja hän suostui vapaaehtoisesti täyttämään tahtonne.
KUSTAA. (Toiselta puolen läheten Voittoa hiljaa). Vaan minäpä en sitä tee. Asia ei käynyt rehellisesti. — Sinä otit ensin ja siten sinä voitit.
VOITTO. (Pikastuen). Ethän sinä rohjennut ensin ottaa. Älähän toki revi asiaa auki uudelleen.
KUSTAA. Täti sen ratkaiskoon!
VOITTO. (Hiljaa ja vakuuttavasti). Ethän toki hänelle ilmoittane meidän heittäneen arpaa. Sehän olisi aivan sopimatonta.
KUSTAA. Olisiko niin?
VOITTO. Aivan varmaan. Sinä häpäisisit itsesi ijäksi päiviksi. Ole hyvä veli nyt järkevä ja tyydy kohtaloosi.
SANNA. Mitä juonia te siellä taas kudotte?
VOITTO. Ei mitään erinomaista; Kustaa vaan ei tiedä miten varustaisi häätoimet, puvut ynnä muut tarpeet.
KUSTAA. Puvutko ja tarpeet.
SANNA. Ohoh! Älkää siitä surko, ne minä paraiten toimitan. Sen toimen tunnen perin pohjin ja tänään jo ryhdyn toimeen.
KUSTAA. Eihän tässä vielä kiirettä ole.
SANNA. Onpa vaan kiirettä! Pitää siivota huoneet, varustaa vaatteet, laittaa ruoat. Myös tarvitaan uusia huonekaluja, kyökkikapineita, morsiusvaatteita ja tuhansia muita tarpeita. (Tyytyväisenä). Niin, niin Kustaa, luota vaan tätiisi. Minä en unhota mitään, en edes lapsen sukkia ja paitojakaan.
KUSTAA. (Pannen kätensä ristiin). Taivas! Lapsen paidatkin!
VOITTO. (Ilkkuen). Sukat myöskin.
SANNA. Lapseni! Minä olen ikään kuin kymmentä vuotta nuoremmaksi tullut. Jumala sinun päätöstäsi siunatkoon, Kustaa. Pane vaan päätöksesi heti toimeen, sillä ei kaikki kypsy, jota kauan keitetään ja parempi pyy pivossa kuin kaksi kuusessa.
KUSTAA. (Pyyhkien hikeä otsaltaan). Kyllä nyt hikoillaan.
VOITTO. (Katsellen vasemmalle). Ellen erehdy, tulee Liisa paraikaa puutarhasta.
SANNA. (Katsoen). Oivallista! hän tulee kuin käsketty. Siis, Kustaa, asiaan käsiksi; kosi nyt heti!
KUSTAA. Nytkö heti?
SANNA. Se on tietty, ja ole oikein hempeä ja hieno, ettet saisi rukkasia!
KUSTAA. Kunhan ne vaan saisin.
SANNA. Vaan minkä näköinen sinä olet? Kampaa tukkasi ja partasi. Heitä nurkkaan tuo yönuttusi ja pukeudu uuteen mustaan takkiin taikka vielä paremmin frakkiin.
KUSTAA. Ei minulla taida frakkia ollakaan.
SANNA. Entäs uusi, joka oli ylläsi maisteritutkinnossa?
VOITTO. Kunhan vaan koit eivät olisi sitä syöneet. Tule, Kustaa.
KUSTAA. Sano paremmin alttarille vietäväksi uhriraavaaksi. (Tädille).
Vaan saattepa nähdä, täti, että minä saan rukkaset.
VOITTO. (Taluttaen häntä pois). Vielä mitä, noin pulska poika. Koristettu, ja kaunistettu puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen liinaan, saapi vaikka kymmenen joka sormeen — ja ettei Liisa sinulle rukkasia anna, se olkoon minun huolenani (viepi hänet huoneesen).
SANNA. (Juosten jälestä). Menkää, menkää, kohta on Liisa täällä.
Laittakaatte pian valmiiksi!
Neljäs kohtaus.
(Sanna yksin, sitte oitis Liisa).
SANNA. (Palatessaan). No viimeinkin ollaan näin pitkällä. — Mutta kylläpä siinä saikin vaivaa nähdä. Nyt pitää vaan kuulustella Liisaa. Olisinpa aika pahassa pulassa, jos hän puolestaan nyt panisi vastaan.
LIISA. (Tulee vasemmalta, lukien kirjaa).
SANNA. Mutia mitä minä näen tuossa! kirja kädessä. Tuota vielä puuttui! Tarttuuko tuo rutto vielä häneenkin. Liisa! mitä tämä on? Mitä sinä lueskelet?
LIISA. Tätikulta, tämä on oiva kirja. Se on Voiton uusin teos, hänen matkakertomuksensa Pohjoismaista. Voi kuinka nerollista! Sitä lukeissaan aivan luulee näkevänsä nuo seudut ja ihmiset. Kuinka tarkka tapojen ja luonteiden kuvaus, kuinka syvät mietteet, kuinka sopivat arvostelut! Ah, Voitto, hän on nerollinen mies!
SANNA. Vai niin! Voittoko? Jätähän nuo joutavat, ne panevat vaan pääsi pyörälle, eivätkä hyödytä rahtuakaan.
LIISA. Mikä sitte olisi hyödyllisempi, kuin hyvä kirja? Erittäinki näin opettavainen, kuin tämä Voiton teos?
SANNA. Heitä jo hiiteen Voittosi! Kustaa kirjoittaa myös kirjoja ja vieläpä paksumpia.
LIISA. Saattaa kyllä, vaan Kreikan ja Latinan kielisiä, minä en niitä ymmärrä. Vaan Voiton kirjat — —!
SANNA. (Pikastuen). Jätä toki jo tuo Voittosi sikseen. Nyt on muuta mietittävää. Sano miltä tuntuu olosi täällä.
LIISA. Kyllä vallan hyvältä, välistä kuitenkin on vähän yksinäistä.
SANNA. Miellyttävätkö serkkusi sinua?
LIISA. No kyllä ne ovat hyvin totisia ja harvapuheisia. Kustaa ei ole vielä minua edes nähnytkään. Luultavasti hän on jörömäinen. Sitävastoin Voitto — —.
SANNA. Niin kai, kyllä kai. Mutta Kustaa on pohjaltaan hyvä ja kunnon mies, sen sanon sulle.
LIISA. Sen kyllä uskon; kuitenkin täytyy olla jotenkin rohkea, kun häntä tohtii katsellakaan. Minusta tuntuu aina, kuin hän olisi minulle vihoissaan. Voiton katse on paljoa lempeämpi.
SANNA. (Äkäisesti). Vai niin! Voitonko on lempeämpi. (Astuen sivulle vihoissaan): Kas niin! Tämäpä on kaunis juttu, kun yksi esti on poissa, on jo toinen edessä. Nyt on taas tyttönen mieltynyt Voittoon! Aivan tässä pakahtuu sulasta harmista, kun työ ja vaiva noin käyvät turhiksi.
LIISA. (Ihmetellen). Tätiseni! mikä teitä vaivaa?
SANNA. Mutta hän ei saa saattaa hankettani hukkaan, kyllä minä avaan hänen silmänsä. (Liisalle). Sinä et ole oikein tarkastellut Kustaata. Hän on sievä ja lempeä mies. Katsoppas vaan hänen kauneita, sinisiä silmiänsä. Ne ovat paljoa lempeämmät ja suloisemmat kuin Voiton (jatkaa puhettaan Liisan kanssa).
Viides kohtaus.
(Edelliset, Voitto, Kustaa pitkässä frakissa ja valkoisessa
huivissa korkea hattu päässä).
VOITTO. (Tuoden Kustaata huoneesta). Kas niin, rohkeasti eteenpäin vaan. Tosiaan sinä olet oikein soman näköinen.
KUSTAA. Voitto! minä joudun koko maailman nauruksi. (Pysähtyvät oikealle puolelle ja puhelevat keskenään hiljaa).
SANNA. (Huomaten heidät). Tuossa hän onkin. Katso kuinka kaunis! Komea vartalo, jalo muoto.
KUSTAA. (Voitolle). Luullakseni täti jo häntä neuvottelee.
SANNA. Älä ole noin kaino. Katso suoraan, kyllä hän sitte on ystävällisempi. (Kustaalle lähteissään). Minä jätän teidät nyt kahden kesken. Voitto tulkoon kanssani. Aja nyt hyvin asiasi.
KUSTAA. E-ei! Voitto jääköön tänne! yksinäni en saa mitään toimeen (katselee pelolla Liisaa).
SANNA. Niin kuin tahdot (menee Liisan luo, joka on istunut pöydän ääreen). Huomaatko nyt kuinka lempeästi hän sinua katselee? kun hän sinua puhuttelee, niin ole sinäkin puoleltasi lempeä ja lempeä juuri hänelle, ymmärrätkös? (menee taas Kustaan luo), Noh, Kustaa! eteenpäin, rohkaise sydämesi! Tuommoiseltako kosiomies näyttää? Jos vaan minä olisin mies, en minä noin kuhnailisi, tuulessa ja tuiskussa minä tytöt naisin! Sinä jänesjalka! (menee kehottaen ja uhkaellen huoneesen).
Kuudes kohtaus.
(Voitto ja Kustaa oikealla, Liisa vasemmalla lukupöydän ääressä).
KUSTAA. (Varustelee itseänsä, panee nuttunsa nappiin). Tässä sitä nyt siis ollaan (katselee pelolla toiselle puolelle).
VOITTO. Ja tyttönen on myös tässä?
LIISA. (Sivulle). Heillä on varmaan jotain tekeillä (kurkistaa kirjastaan toiselle puolelle).
VOITTO. Mene nyt vaan puhuttelemaan häntä!
KUSTAA. Hän lukee! enhän nyt saata häiritä häntä.
VOITTO. Miks'et? Vai tuumaatko odottaa kunnes hän on läpi lukenut tuon paksun kirjan?
KUSTAA. Mutta mitäs minä sanon hänelle?
VOITTO. Mitä tahdot, astu esiin vaan, puhele ja ilmoita rakkautesi.
KUSTAA. Peijakas! Enhän minä häntä rakastakaan.
VOITTO. Se on se sama, sinun täytyy nyt olla kuitenkin rakastavinasi.
KUSTAA. Niinkö? — Taivas ja maa, vaan miten pääsisin sen alkuun?
VOITTO. Sehän on helppo. Ensin sanot: Hyvää päivää serkkuseni! mitä kuuluu, mitä teette, miten voitte? Taikka muuta sievää ja sukkelaa.
KUSTAA. Minä en saata, se on niin vaikeaa.
VOITTO. Eikö mitä? Esimerkiksi ole sinä olevinasi serkku ja minä olisin sinä. Huomaa nyt kuinka minä teen, (astuu muutaman askeleen takaperi, laitautuu kuntoon ja lähestyy sievistellen ja kumartaen Kustaata). Hyvää päivää hyvä serkku.
KUSTAA. (Kumartaen). Jumal' antakoon serkkuseni.
VOITTO. (Hämillään). Tuota, hm — — hm — kuinka olette maannut viime yönä?
KUSTAA. Niin ja näin, kiitos kysymästä!
VOITTO. Hauskaa kuulla, hm — tuota hm — — tänään on kaunis ilma.
KUSTAA. Onpa kyllä.
VOITTO. Ja minä hm — hm — — — hm — — —
KUSTAA. Huomaatko nyt, ettet sinäkään pääse tuota tuonnemmaksi.
VOITTO. (Äkäisesti). No, koira vieköön, enhän toki sinua voi ruveta hyväilemään ja sinulle koreita puheita laskemaan. Koko illussuuni katoaa, kun katselee sinua, sinun valkoista liinaasi ja suippokärkistä frakkiasi. Toista on, jos serkku olisit.
KUSTAA. Koettappa sitte itse miten kävisi!
VOITTO. No hyvä, voinhan minä tehdä sen sinulle näytteeksi. Astu pensaan taakse piiloon ja pane tarkoin mieleesi mitä sanon; ehkäpä sitten osaisit.
KUSTAA. (Iloisesti) Oivallista! velikulta! Oletpa sinä oikein kelpo mies.
VOITTO. Huomaatko viimeinkin kuinka puolestasi uhraan itseni, ole nyt pois lähtevinäsi, mutta sukkelaan, sillä nyt olen täydessä vauhdissa.
KUSTAA. (Kiireesti kätkeytyen pensaan taakse). Hyvä, hyvä, minä jo riennän.
VOITTO. (Tarkastaa Kustaata kunnes hän on lähtenyt).
LIISA. He lähtevät sanaakaan minulle sanomatta. (Iloisesti). Ei vaan,
Voitto palaa. (Jatkaa lukuaan).
VOITTO. (Palattuaan). Kas niin! nyt rohkeutta on tarvis! Vaan ensin pitää tiedustella asemaa. (Lähenee Liisaa, katselee häntä ja palaa takaisin).
LIISA (Ihmetellen). Mitähän se tahtonee?
VOITTO. Hän on tosiaan kaunis! Hänessä on jotain haaveellista ja runollista. Tuo yksivaltaisuus lu'ussa sopii hänelle vallan hyvin.
KUSTAA. (Pensaan takana). No veli! alappa jo!
VOITTO. Heti, odota hieman, täytyyhän minun vähän varustaida. Hm, hm — — vaan minun täytyy puhutella häntä, muutoin Kustaa nauraa minulle. (Rohkaisee itsensä ja astuu lähemmäksi). Hm, hm, — — — hyvä serkku! niin täydessä toimessa, enhän vaan häiritse?
LIISA. Ette suinkaan; minulla on niin harvoin tilaisuus puhella kanssanne, ettei tässä häiritsemisestä ole puhettakaan. (Nousee ylös).
VOITTO. Rohkenenko kysyä mikä teitä niin miellyttää, hyvä serkku?
LIISA. (Leikillisesti). Eräs mainio Voitto Tanin kirjoittama kirja.
VOITTO. (Kummastuen). Mitä, minunko kirjoittamani?
LIISA. Niin, teidän Matkakertomuksenne Pohjoismaista. Te ette voi käsittää minkä nautinnon tämä kirja on minulle saattanut.
VOITTO. (Ottaa kirjan ja tarkastaa sitä). Tosiaan viimeinen teokseni! (Antaa sen takaisin). Kunhan ette vaan turmelisi sillä kauniita silmiänne.
KUSTAA. (Tullen hieman pensaasta). Kauniit silmät, kas se kelpaa!
LIISA. Ne eivät saata katsella mitään jalompaa.
VOITTO. (Sivulle). Hänellä ovat tosiaan kauniit silmät! (Ääneen),
Kirjallisuus siis Teitä miellyttää.
LIISA. Luuletteko minulta kokonaan puuttuvan halua jalompiin pyrintöihin?
VOITTO. (Äkkiä). En suinkaan! Päinvastoin luulen teidän haluavan kaikkea hyvää ja kaunista. Näin ihana ja suloinen ruumis varmaan sisältää myös jalon sielun.
KUSTAA. Jalo sielu! Se kelpaa myös.
VOITTO. (Sivulle). Hän on todella vallan viehättävä ja mikä sievä kätönen. (Tarttuu käteen).
KUSTAA. Ahaa! Hän ottaa häntä kädestä (mukailee Voiton liikettä).
VOITTO. Minä tunnen itseni sangen onnelliseksi, nähdessäni työni hedelmät noin kauneissa käsissä. Se on sitä hauskempaa, koska me tiedemiehet harvoin saamme nauttia tuota onnea (suutelee Liisan kättä).
KUSTAA. Hän suutelee kättä. (Mukailee). No, peijakas!
LIISA. Valitettavasti kyllä enin osa meistä vaan pitelee sukkapuikkoja ja neuloja — ja jos oikein korkealle pyritään, niin haetaan joku helppotajuinen romaani. Mutta uskokaa, Voitto, minua! ei kaikki ole semmoisia. Moni myös mielellään harjoittaisi totisia tieteitä.
VOITTO. Mitä, Liisa, Te, Te puhutte näin?
LIISA. Minä en ainoastaan puhu, minä myös tunnen.
VOITTO. Te ette siis pidä meitä oppineita pedantteina?
LIISA. En suinkaan. Siksi kovin paljo kunnioitan Teidän työtänne. Minä surkuttelen, ettemme me naiset saata seurata heidän neronsa lentoa.
VOITTO. (Sivulle). Hän on tosiaan lumoavainen! Missähän minun silmäni tähän asti ovat olleet.
LIISA. (Innolla). Kuinka ihanata olisi, niin kuin Te, tuntea maat ja kansat, käsittää koko luonnon avaruus ja kohoten maan yli tutkia aurinkojen ja maailmojen matkat! Kuinka vähäpätöiseksi tunnen itseni, kun täältä kohotan silmäni Teihin ja huomaan olevani vailla kaikkea, — kaikkea, paitsi halua seurata ja käsittää Teitä!
VOITTO. Serkkuniko Liisa noin puhuu? (sivulle) kuinka ihana ja innostunut. (ääneen) Vaan Liisa! — jos Teillä olisi tilaisuus täyttää toivonne! jos kohtaisitte miehen, joka ilolla täyttäisi pyyntönne ja riemulla saattaisi Teidän samalle tieteen partaalle, jolla hän itsekin seisoo?
LIISA. Mielelläni seuraisin häntä ja olisin ahkerin oppilaansa.
VOITTO. (Vähän hämillään). Ja jos se olisi yksi Teidän serkuistanne?
LIISA. (Kääntäen päätänsä). Minunko serkuistani?
VOITTO. (Suudellen kättä). Ja jos — — uskallanko jatkaa — jos se olisin minä. (Kiertää kätensä Liisan ympäri).
KUSTAA. Oivallista! Tuo pannaan mieleen. (Mukailee).
LIISA. (Hellästi irtaantuen). Etteköhän vaan tuskastuisi heikkoon neitoon ja suuttuisi, jos ei hän heti käsittäisi.
VOITTO. Teihinkö suuttuisin? Mitä sanotte! Koetelkaa vaan minua! Minä olen kärsivällinen kuin lammas. Kaikki tahdon kymmenesti kertoa, saadakseni vaan kauemmin katsella Teidän kauneihin silmiinne. Oi suuri Luoja, Liisa! kuinka ihanat silmät Teillä ovat. Kuinka olen ne jättänyt tähän asti huomaamatta.
LIISA. (Nuhdellen). Te ette ylimalkaan ole paljoa minusta välittäneet.
VOITTO. Entäs tämä pikku suu! Kuinka ihana olisi kuulla sen kertovan omia sanojani! Liisa! sanokaa, sanokaa tahdotteko tulla toimeen minun kanssani?
KUSTAA. (On viimeisiä sanoja lausuttaissa tullut esiin ja nykii Voittoa nutusta).
VOITTO. Mitä nyt?
LIISA. (Pelästyen). Voi, Kustaa! (Menee pöydän luo ja ottaa kirjansa).
KUSTAA. Voitto! jo riittää.
VOITTO. (Äkäisesti). Eikä riitäkään, mene hiiteen!
KUSTAA. Minä jo tiedän, lähde nyt vaan.
VOITTO. En vielä sinne päinkään. En vielä ole loppuun päässyt. Nyt vasta pääasia tuleekin.
KUSTAA. Vai niin, vieläkö enemmän.
VOITTO. Arvattavasti. Laita vaan luusi pois ja kuuntele tarkasti!
KUSTAA. Vaikka vaan! Mutta älä liian kauan enää. (Menee pensaan taakse).
VOITTO. Sitä muka olisi tarvis, että tuo vielä tähän tunkeutuisi! Hän näkyy vielä mielistyvän opetukseeni. Tuhat tulimaista! nyt vasta muistanki olevani vaan Kössin puhemiehenä! Sama se, miksi valitsi hän minut opettajakseen. Liisa miellyttää minua ja enhän nyt enää voi perääntyä, kuu kerran pääsin alkuun.
LIISA. (Aikoen lähteä).
VOITTO. (Pidättäen häntä). Mihin niin kiire serkkuseni, ettehän toki lähde pois?
LIISA. Kustaalla varmaan on tärkeä asia puhuttavana teille.
VOITTO. Ei suinkaan. Vaan minulla olisi teille jotain sanottavaa. Minnekkäs tuo puheemme pysähtyikään? Tuo ilkiö sekoitti kaikki ajatukseni.
LIISA. Te lupasitte tulla opettajaksi.
VOITTO. Ei siinä kaikki. Minä tahdoin myös sanoa teille — että — että te olette minulle erinomaisesti mieluinen, että minä teitä sydämestäni rakastan. (Ottaen Liisaa kädestä).
LIISA. Serkku, eihän tämä kuulu opetukseen. (Leikillisesti irrottaen kätensä).
VOITTO. Mitä Liisa! vedättekö kätenne pois, Te ette vastaa mitään.
LIISA. Minä jo lupasin mielelläni olla oppilaisenne.
VOITTO. Vaan jos minä tahtoisin vielä enempää, — olla Teidän opettajanne ja jos Te suostutte Teidän — — —
LIISA. No serkkuseni, miksi ette jatka, mihinkä minun sitte pitää suostua?
KUSTAA. Nyt pamahtaa! kyllä minä tiedän mihin on suostuttava?
VOITTO. Liisa! en sitä saa enää hillityksi! Suostutteko ottamaan minut puolisoksenne, joka teitä kunnioittaisi, rakastaisi ja vieläpä käsillään kanteleisi.
LIISA. (Punastuen). Voitto! tätä en odottanut — te siis tahdotte?
VOITTO. Sekä tahdon, että toivon! Ja jos te suostutte, olen onnellisin kaikista luoduista! (Laskeutuu polvilleen ja suutelee Liisan kättä).
KUSTAA. Ahaa! Tuoko se olisi pää-asia. (Laskeutuu myös polvilleen).
LIISA. Nouskaa ylös! Mitä täti sanonee?
VOITTO. Se on hänen hartain toivonsa.
LIISA. Mitä veljenne on sanova?
VOITTO. Hänkö? Se on hänen suurin ilonsa; mutta mitä Te sanotte Liisa?
(Nousee ylös).
LIISA. (Painaen silmänsä ales). Oikeinko te todella rakastatte minua?
VOITTO. Minä puhun täyttä totta, Liisa. Minä en tahdo teeskennellä ääretöntä rakkautta, Mutta oikein koko sydämestäni pidän teistä. Tuo varsinainen innokas rakkaus kyllä syntyy jälkeen päin, kunhan nyt vaan suosionne saavuttaisin, Liisani saatatteko minulle lempenne luvata?
LIISA. (Ojentaen kätensä). Noh! — Voitto!
VOITTO. Te siis suostutte, eikö niin?
LIISA. No olkoon niin! Minä tahdon luottaa teihin ja (katselee ympärilleen leikillisesti), meidän kesken olkoon sanottu, kohta ensi hetkestä asti olitte Te parhaassa suosiossani. Mutta te kovasydäminen, ette minua huomannutkaan!
VOITTO. Minä olin sokea narri! Vaan nyt aukeavat silmäni ja minä näen taivaan edessäni! Nyt lempeä, hellä neitoseni! nyt pikku muisku liittomme vahvistukseksi. (Suutelee häntä).
KUSTAA. Kas p——että.
Viimeinen kohtaus.
(Edelliset, ja Sanna on viimeisiä Voiton sanoja puhuttaessa tullut huoneesta. Kustaa on tullut lähemmäksi).
SANNA. No, Herra auttakoon! Voitto! mitä tämä merkitsee?
VOITTO. (Pelästyy ja päästää Liisan irti). Tuhat tulimaista! — täti!
SANNA. Ja sinä seisot siinä ja annat kaikkien noin rauhallisesti tapahtua?
KUSTAA. (Salaa tädille). Voitto vaan näyttää, kuinka minun pitää tekemän.
SANNA. Vai niin! Miksi et sitä itse tee? Miksi et vielä ole serkkuasi puhutellut?
KUSTAA. Jahka joudun! Voitto esti minua, hän ei ole vielä lopussa.
VOITTO. Olenpa niinkin, veli, — nyt minä olen aivan lopussa. Hyvä täti ja veli! tässä esittelen teille morsiameni.
SANNA. Mitä tämä on?
KUSTAA. Morsiamesiko?
VOITTO. Niin, rakas, hellä morsiameni, joka suostumuksellaan on tehnyt minut onnellisimmaksi olennoksi taivaan alla.
SANNA. Kas nytpä kummia kuullaan! Sinä nait? Minä luulin Kustaan.
KUSTAA. Niin kai! Sehän se oli aikomuskin ja minä jo aloin mielistyä.
VOITTO. (Katsellen Liisaan nauraen). Vaan minä olin vielä enemmän mieltynyt.
KUSTAA. Vaan kohtasipa arpa minua.
VOITTO. Sinua arpa, minua sallimus, sinä sait mustan ristin, minä neidon, eihän yhdelle kaikkia anneta.
SANNA. Mitäs Liisa sanoo?
VOITTO. Kylläpä hän on tyytyväinen, eikö niin Liisani?
LIISA. Ellei Teillä, hyvä tätini, ole mitään sitä vastaan.
SANNA. No olkoon menneeksi. Minusta on sama kumpiko teistä naipi kunhan häitä saadaan.
KUSTAA. (Nyreissään). Se oli oikein ilkeästi tehty, Voitto. Ethän sanonut tekeväsi muuta kuin antavasi esimerkkiä. Miksikä minä sitte vaivasin ja panin frakin päälleni?
VOITTO. Tämmöisissä asioissa pitää kunkin itse ajaa asiansa.
KUSTAA. (Äkäisenä). Näin käypi kaikkien, jotka vaimoväen kanssa asioihin ryhtyvät.
VOITTO. (Liisan kanssa käsikkäin). Ei aina, pitää vaan asia oikein laittaa.
SANNA. Eikä heti pelästyä. Koetappa toinen kerta, kyllä sitte käypi paremmin!
KUSTAA. Kylläpä tässä yhdessäkin kerrassa on jo ollut liikaa. Minä en annakaan vietellä ja houkutella muuta kertaa itseäni semmoisiin houkutuksiin. Minä pysyn naimatonna kirjani ääressä ja otan silloin tällöin kulauksen pullostani. Ja niinhän se isävainajaki, siunattu olkoon hän haudassaan, sanoi: Toisen meistä täytyy naida.