IV.
Eipä pysty kukaan kuolevainen tuskaa palkitsemaan, jota nainen sydämessään tuntee, kun se lyöpi armaan antaessa turhaan vuottaa ja kun kukoistusta toukka syöpi; hänkään pysty ei, ken tuskan tuottaa. Vaikka ikävöity luokse palais, neittään suudellen ja itkein halais laiminlyönnistänsä suruissaan, tuska jättänyt on arpiaan. Mutta moni poistuu ijäksensä, huolimatta tuskast' impyensä.
Miira, tumma impi ihanin! Pian sytyit, pian kuihdutkin. Armahasi, alkain arastella, petti sinut, nähden pilkkaavan lempeänne suvun kopean. Tuotiin huoneeseensa aamusella kultakehyksinen kuva kerran, ja se sulta riisti kaivatun, ivanesineeksi tehden sun; ja niin sydän kylmyi ylhän herran. Korskeana kuvass' ojentuu vaakunoineen vanha sukupuu, joka laajana jo latvaltansa kantaa kunniata oksillansa. Viereen sukupuun sen ylvähän panneet ovat hirttopylvähän, tämän taakse monta, pitkin sarjoin; kauvas häipyy sarja takimmainen niinkuin yöhön entisajan varjoin. Joka pylvähäss' on mustalainen. Hirmupatsahissa kaameoina koikkuu mustat korpit vaakunoina, toiset sukupuussa rehennellen istuu, vaakunoita nokkiellen.