V.
Kalpenevi ruusut Miiran posken, ja hän metsään synkkään samoavi, koska jymy Marosh-virran kosken lemmenyöstä vihloin muistuttavi.
Mishka kiroo ei, vaan suree yhä kohtaloa, joka Miiran tapaa, sillä mustalaisten kesken pyhä ihmislempi on ja aivan vapaa.
Miira jumalilta murheesensa lammen luona uupuin itki hoivaa; siihen nähtiin kuolleen kasvoillensa vasten ruovikkoa vihannoivaa. Mutta se, ken syynä tähän surmaan, viehtynyt jo toisen neidon hurmaan.
Hiipii kreivin talliin keskiyöstä Mishka — rengit nukkuu päiväntyöstä — ja hän tuntijana kädellänsä tutkii jouhet joka hevosen, kunnes parhaan tuntee edessänsä ratsun, jolla kreivi joutuen äsken ajoi pustaa rajatonta, siltä hiljaa leikkaa jouhta monta jouhittaakseen käyrää kreivin häihin, jott' ois kunnossa se juhliin näihin; ja kun tallist' ulos kiiruhtaa, ratsun kaviot hän kiroaa.