XVIII.
"Kummallinen tuo äiti! Vaikka on olevinaan jumalinen, yhtäkaikki tahtoisi aina ehtimiseen riidellä." Hilma näytti hyvin miettivältä siinä istuessaan tuolilla ja kutoessaan lapsenmyssyä.
"Olenpa tuon ennenkin tullut huomaamaan että niinsanotut jumaliset ihmiset ovat yhtä pahasisuisia kuin mitkä syntisäkit konsanaan", vastasi Erkki, eikä näyttänyt välittävän asiasta sen syvemmältä.
"Ja minun mielestäni pitäisi jumalisen ihmisen olla hyvän ja hellän ja rauhallisen. Niin kuin Kristus sanoo: 'oppikaat minusta, sillä minä olen siviä ja nöyrä sydämestä.' — Ihmetyttää minua, eikä vaan ihmetytä, mutta oikein sydäntäni karvastelee ettei äiti suo meidän rauhassa elää ja toimia. Ei riitä että tuontuostakin on sanasotaisilla miniänsä kanssa vanhassa tuvassa. Vaikka Kaisassa tuota on syytäkin kyllä. Siin on oikein myrkkyä siinä ihmisessä, sen minä sanon. (Hilma kävi kiihkeämmäksi) Kyllähän semmoiseen suuttuukin, — mutta kun kehtaa tavantakaa tulla sinullekin haukkumaan…"
"En mä hänestä välitä, kylläpähän lakkaa haudassa jos ei ennen", sanoi
Erkki siihen ja näytti tahtovan tykkänään jättää koko kielittelyn.
"Ei. Mutta minä toivoisin että kaikki olisi niin rauhallista ja myötäistä kun kerran aina hyvää tarkoitetaan. Eihän kummallakaan, ei äidillä ei isällä pitäisi olla mitään sanom…"
"Joko nyt taas on vanhat hampaissa!" Sanat tulivat aika rupatuksella juuri samassa kun ovi aukeni. Hilman silmät oikein seisahtivat, niin kovasti hän säikähti.
"Senpä minä olen monasti isälles sanonut ja ajatellut vielä useammasti että vanhempaa ei enää kunnioiteta nykyisen maailman aikaan. Kun ollaan mielestään oikein viisastuneita, niin kaikki Jumalan kymmenet käskyt tallataan jaloillaan. 'Minä tahdon kostaa, sanoo Herra', Muista se tyttö! Ja yhtä hyvin muista sinäkin, Erkki, että silloin kun olet tullut meille vävyksi, kuuluu sinulle meidän vanhusten edessä: 'Kunnioita isääs ja äitiäs.' Teillä ei pidä olla menestystä tässä talossa, jos te ette kunnioita vanhoja… Muistakaa että äidin kirous maahan kukistaa huoneet!"
"Hyvä äiti! ainahan me teitä kunnioitetaan", koetti Hilma itkua vääntäen puolustaa. "Mutta pitääkö sitä sitten niin kunnioittaa, ettei mitään saa tehdä, ei mitään puhua eikä mitään ajatella, mikä ei ole teidän mieleen? Mistä sen määrän ja rajan sitten aina ti-tietäisi jo-s ta-htoisikin!" Itku voitti hänet.
Erkki kielteli rauhallisesti. "Älä nyt joutavia itke ja ryystä. Ei tässä ole pahempaa hätää kuin ennenkään."
Yhä sieltä vaan tuli. Anoppi ja äiti oli nyt pahemmin suutuksissaan kuin milloinkaan ennen. Kun siinä lähes tunnin oli saarnannut ja Hilma yhä itki, niin kävi Erkille niin tuskaksi että uhkasi:
"Jollette nyt heti lähde täältä niin menette joutuakin…" Ja laskettuaan pois astianteelmänsä, oikein oli nousemaisillaan jo penkistä, mutta Hilma pyysi niin kauniisti:
"Älä Erkki-kulta, se olis koko elämämme loppu, jos koskisit äitiin…"
Satoi sieltä vieläkin muorilta, mutta poistui hän.
Samassa tuli joukko lapsia tupaan, niissä myös Heikin tuvan lapsia. He iloitsivat siitä että heidän kipeät, rupiset kätensä olivat paranneet aivan terveiksi, kun olivat "vesi-myllyjä" laitellessaan käsitelleet puhdasta, ojissa lirittelevää vettä.
Tuo lasten iloisuus oikein kuin puhalsi synkeät pilvet pois tuvasta. Hilman silmät olivat kyllä vielä itkuiset, mutta lempeästi hän puheli eräälle tyttöselle:
"Niin pitää aina pestä itsensä, että on sitten noin puhdas ja terve." Tuli mieleen, koskahan hänellä olisi tuommoinen — tyttö — poika. Mieli oli äskeisestä myrskystä rauhoittunut, se ikäänkuin lepäsi, mutta hän tunsi tarvetta pyytää äidiltään anteeksi. Syvälle olivat sanat: 'minä tahdon kostaa, sanoo Herra', sattuneet hänen sydämeensä, ikäänkuin korkeudesta voimalla tullen tunkeutuneet luihin ja ytimiin. Kenties hän oli vihoittanut Jumalan moninkerroin.