XXIII.
Hilman luonteessa oli lapsuudesta saakka taipumusta mieltyä uuteen. Milloin vaan hän tyttösenä sai kuulla ja nähdä jotakin, mikä ei kotona ollut tavallista, tuli hän ihastuksiinsa niin että juosta hyppeli lattialla ja sanoi: "kumpa äiti, kumpa isä meilläkin olisi tuommoinen, ja kumpa sais nähdä semmoista mistä tuo äijä puhui, joka oli meillä yötä!" Olipa tuosta tytöstä oikein kuin olisi ollut mikä pyhä tai juhla, kun joku rohtojen tai rihkamain kaupustelija tuli ja sai yösijan ja kertoi sitten yöntietäminä kaukaa, aina kaupungeista asti kaikenlaisia mukavia asioita. Ja jos semmoisilla kuleskelijoilla oli kuvapapereita tai viisuja, niin isän täytyi ostaa, ei auttanut mikään. Eikä ne niin kalliita olleetkaan: 10, 15 tai enintään 20 penniä, mutta lujaan pani ennen kuin isä noista rahoistaan luopui, ja äidilläkin aina oli vastaan sanomista. Ne olivat tietysti vähäpätöisiä nuo kuvapaperit, viisut samoin, mutta Hilmasta ne olivat erinomaisia, eivätkä vanhemmatkaan niiden arvoa huonoksi arvanneet, pikemminkin katsoivat he niitä ylellisiksi, jotka eivät talonpojalle kuuluisi.
Siten oli kokoontunut kuvia venäläis-turkkilaisesta sodasta, Genoveva ja Smertsi-poikasensa kanssa ja elättäjä-peuransa kanssa metsäluolassa, Kristus ristillä ja muita semmoisia. Viisuja tyttö luki ja mikäli sai kuulla säveleentapaista, lauloi myös hyvin mielellään. Parempaa ei hänelle katekismuksen ja raamatunhistorian ohessa ollut tarjolla. Silloin sodan aikana ainoastaan sai lukea sanomalehteä.
Kun joskus posetiivinsoittaja kaukaa osui syrjäseutuun ja tuli Mäkelään ja soitti, niin silloin Hilman riemulla ei ollenkaan ollut rajoja. Se pani kauniisti, niin niin niin kauniisti!
"Minkäs luulet tuosta lapsesta tulevan?" sanoivat vanhemmat, muistellen sanoja Johannes-kastajasta, hyvillään toisilleen välistä, mutta toisinaan taas tuskaantuivat ja sanoivat: "sillä on vallan tavattomia mielitekoja ja juonikas luonto."
Ja nuo vanhempain sanat ne sattuivat niin syvään tyttöseen, mieli kävi pahaksi ja hän itkeä ryysti toisinaan säälittävästi. "Tavattoman oitillinen ihmisenalku!" sanoi äiti tavallisesti ja koki lyömällä ja piiskaamalla taltuttaa, mutta sitten tyttö vasta itkikin, itki tuntikausia. Isä ei mielellään satuttanut kättään lapsiin. Ainoastaan silloin kun tuli pappilasta ja pappiin suututtuaan oli jättänyt sanomalehden tilaamatta, kupsautti suurella nyrkillään aviisia itisevää tyttöä takaraivaan jotta tämä lensi suulleen lattialle.
Hilma oli puolikasvuisena jotenkin iloinen, mutta kun äiti tuli vanhemmiten yhä jumalisemmaksi ja synkkämielisemmäksi, vaikutti se häneenkin masentavasti.
Sitten häntä taas virkisti rakastuminen Erkkiin ja Erkin lämmin vastarakkaus, ja kihloissa ollessa ei hän mitään muuta ajatellut ja toivonut kun sitä herttaista aikaa, jolloin Erkki muuttaisi hänen luokseen.
Se aika tuli. Elämä tuntui enimmäkseen sanomattoman onnelliselta, kun kumpikin yhä rakastivat toisiaan. Mutta tuo onnellisuus ei saanut olla häiritsemättä. Erkin ja vanhusten väli oli hänen mielestään katkeraa riitaisuutta, ja hän sydämestään olisi toivonut sovinnollista elämää. Ja vaikka miehensä koki häntä lohdutta, paheksi hän kuitenkin, ja se sitä raskaammalta tuntui kuin sisimmissä ajatuksissa oli herännyt ristiriitaisuutta, vakuutus alkanut horjua ja oli joutunut epäilemään tokko hän ja Erkki ovatkaan oikeassa. Kenties vanhemmat ovatkin oikeassa Jumalan edessä…?
Tuommoista ristiriitaisuutta ja epäilystä oli hän jo useasti tuntenut ennen sitä, kun äiti tuli heidän tupaan ja riehui kauheasti hänen puheittensa johdosta. Ja takanapuhuminen oli silloin myös semmoisen sisällisen epäröinnin synnyttämä. Kun äiti sitten sattui osaamaan arimpaan kohtaa, muistuttaen Jumalan rangaistuksesta, niin murtui tyttären koko vakuutus ja samassa poistui kaikki rauha.
Lapsuudesta saakka hän oli käsittänyt Jumalan semmoiseksi olennoksi, joka tosin on armollinen, mutta vihastuu myös, vihastuu hirmuisesti, ihan niinkuin ihminen, ainoastaan sillä eroituksella että hän on pitkämielisempi armosta kuin ihminen, mutta myös pitkävihaisempi, iankaikkisesti kostava. Tähän asti ei hän kuitenkaan ollut tuota niin syvästi miettinyt, mutta nyt, nyt tunsi hän oikein tuntemalla että Herran raskas viha oli hänen päällään. Samalla vaivasi raukeus ja väsymys ruumista, jota seikkaa osaksi selvitti se että hän oli tilassa, jonka luonto on ainoastaan hänen sukupuolelleen määrännyt.
Eräänä sunnuntaina kevätkesästä hän kävi kirkossa. Silloin saarnattiin rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Pappi koki hyvin laajasti ja valaisevasti kuvata sanankuulijainsa eteen sitä julmaa olotilaa, jota ilmaisevat sanat: "koska hän helvetissä vaivassa oli" ja "minä kovin vaivataan tässä liekissä." Haki selitykselleen pontta sieltä täältä raamatusta, erittäinkin Johanneksen ilmestyskirjan 21 luvusta, pannen suurta painoa sen 8 värsylle: "Mutta pelkureille ja uskottomille, ja hirmuisille, ja murhaajille, ja salavuoteisille, ja velhoille, ja epäjumalisille, ja kaikille valehtelijoille, pitää osa oleman siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, joka on toinen kuolema."
Tämä saarna pani hänet yhä pahemmin kauhistumaan. Vaikkei tuntenut omassatunnossa itseään syypääksi noihin kauheisiin synteihin, joita pappi raamatun mukaan luetteli, niin tunsi itsensä kumminkin pelkuriksi ja uskottomaksi, ihan kykenemättömäksi luottamaan Kristuksen sovintokuolemaan, josta pappi myös puhui. Eikä sekään tuottanut hänelle rauhaa että koki papin ja kirjain neuvon ihan huolehtimatta antautua Vapahtajan armosyliin. Jonkun hetken tunsi viihdytystä, mutta jälleen samaa epäilyksen tuskaa. Sitten vielä oli eräältä kuleskelijalta tullut saaneeksi "Joonas Hookananpojan näky" nimisen kirjan, jossa kuvattiin helvetin tuskaa vielä kauheimmin värein kuin raamatussa, ja sanottiin naisten saavan vielä kärsiä hirmuisemmasti kuin miesten, syystä että Eeva toi synnin maailmaan. Erkki tosin päästyään tuon kirjasen perille viskasi sen tuleen ja sanoi:
"Pitäisikö tuommoista moskaa uskoa, joka ei varmaankaan muuta ole kuin kohmeloisen pahoja unennäköjä." Mutta silloin anoppi valitti vävyn julmaa jumalattomuutta, eikä Hilmakaan voinut toisin nyt enää Erkistä ajatella.
"Se ei ole oikeaa", sanoi äiti usein Hilman ruumillisesta kivulloisuudesta; "on sitä tuossa tilassa oltu ja kuitenkin terveinä pysytty. Se ei ole Jumalan tautia, se on pahansuopain panema tauti." Ja Erkin ollessa käymässä kotipuolellaan, jossa hän viipyi viikon päivät, hankki vanha Heta Haltion Matin kylvettämään ja noitumaan Hilmaa. Tämä jo harmaantunut ukko, jonka silmissä huomasi kavaluutta ja viekkautta sekaisin, selitti erään nuoren lähellä asuvan vaimoihmisen, kateellisen ja pahansisuisen, saaneen aikaan kivulloisuuden, oli näet ruumiin multaa, kirkkomaasta otettua, tipauttanut Hilmalle tarjoamaansa kahvikuppiin. "Mutta kyllä paranee", vakuutti tietäjä, "ette uskokaan kuinka monta Haltion Matti on tuskistaan päästänyt."
— "Heikin Kaisa sen on tehnyt, Heikin Kaisa", pani vanha Heta.
Erkki sai vasta viikkojen päästä tietää tuosta noitaukon käymisestä. Heta oli kieltänyt Hilmaa sanomasta sitä laisinkaan miehelleen. Mutta Hilma, joka puoleksi uskoi taikaparannusta, vaikkei siitä mitään apua tuntenut, ei voinut ajanpitkään olla ilmaisematta Erkille siitä johtuneita sieluntaisteluitaan. Vähältä oli Erkki itkeä, niin kovasti se häneen koski tuo noitaukon käyttäminen.
Piirilääkäri asui neljän peninkulman päässä. Hänen luonaan käytti Erkki vaimoaan syyskesällä. Lääkäri näytti, mielipahaksi kummallekkin, jokseenkin välipitämättömältä, tutki kuitenkin vähän, sanoi raskasmielisyyden ruumiillisen kivulloisuuden raskaana-olon kanssa olevan niin kummallisesti yhdistyneinä ettei hän tietänyt mikä oikein auttaisi. Ensimmäinen ehto parantumiseen olisi koettaa olla keveällä, iloisella mielellä. Antoi sitten lääkereseptin, jolla otettiin lääkkeitä apteekista.
Niin pitkä hevosmatka ensimmältä pahensi Hilman tilaa, mutta sitten hän tunsi muutamien viikkojen kuluessa jonkunlaista helpotusta. Ei juuri yhtään päivää ollut hän koko kesänä tykkänään makuulla, eikä ihan työtönnä, ja nyt kulutteli enemmän osan päiviä Erkin kanssa peltokedolla heiniä haravoimassa ja leikkuupellolla sitelemässä.
Oltiin lokakuun lopulla. Maa oli vielä sula ja seudulla lepäsi niin paksu sumu, että Mäkelän uuden tuvan peräkamarin lasista tuskin saattoi kansakoulurakennusta Vehkakunnaalla eroittaa. Ihmiset tunsivat kummallista alakuloisuutta juuri tuon raskaan ilman johdosta, mutta toisaalta eräs seikka ilahdutti mäkeläisiä.
Hilma, joka koko kesän oli ollut niin synkkä, näytti nyt tavattoman hilpeältä. — Ei mitenkään tahtonut pysyä sängyssä, vaikka Heikki ja jokainen pyysi. Tuon tuostakin nousi hyertelemään sille pienoiselle, jolle oli viime yönä elämän antanut. Oo kuinka hän on iloinen! Kaikki se paha, joka yli puoli vuotta oli raskauttanut hänen sieluaan ja ruumistaan, oli nyt kadonnut. Jumala, tuntui hänestä, katsoi nyt laupiaana ja armollisena hänen puoleensa, kun oli lahjoittanut entisen keveän elämän, — niin, sitäkin keveämmän, hänelle takaisin ja sen lisäksi hänen kauttaan tuottanut uuden elämän tuossa poikasessa.
Mutta iltahämärän alkaessa rupesi häntä pyörryttämään, ja heti paikalla tunsi samaa mielenmasennusta kuin ennenkin.
"Kuolla minun täytyy sittenkin ja voi kauheaa — jo tänä yönä joutua helvettiin", huusi hän väännellen vuoteella ja pyörtyen sitten hetkeksi aivan tajuttomaksi.
Erkin hätä oli sanomaton. Ajaako hän lääkäriä hakemaan — neljän peninkulman päästä, ja kuka takaa olisiko kotonaan! Lääkäri omassa kunnassa olisi hengen asia, ja tois-pyhänäkin meni kunnanlääkärin-asia vastustuksen takia myttyyn, ja jo toisen kerran! Meneekö hän piirilääkäriä hakemaan tai laittaako muita sitä hakemaan? Ei itse hänen ei käy meneminen, sillä varmaankaan ei enää näkisi Hilmaa elävänä. Mutta koettaa täytyy saada muita hänen omalla hevosellaan. Ketä? Toisen tuvan Heikin? Jaa.
Mutta kun hän sitten pyysi häntä mistä maksusta hyvänsä, rupesi tämä pitkiin arveluihin. Ei, ei jumalantähden ollut aikaa arvella. Hän riensi opettaja Kosolan luo, ja tämä lähti heti.
"Tokkopa tohtori sille mitään mahtaa, kuolee se kumminkin", tuumivat vanhukset. Ja Heta itkien lisäsi: "Hae toki pappi että sielu tulis pelastetuksi! Enkä minä vieläkään usko että siinä on oikea, voi voi jos sais sen Haltion Matin tänne."
"Teidän ei pidä", sanoi Erkki raskaalla äänellä, "kaikilla hullutuksilla sekoittaa hänen mieltään. Lääkäriä ainoastaan tarvittaisiin, koetteeksi kumminkin, mutta mistä se nyt siepataan."
Sitten hän kyseli hiljaa Hilmalta, tunsiko hän hänet ja ymmärsikö hän asioita. Hän ymmärsi kaikki selvästi, mutta Jumala uhkaa häntä iankaikkisella rangaistuksella. Oo, jospa Jumala soisi hänen vielä tämän yön yli elää, mutta ei ei, kauhea olo lähestyy…
"Älä usko sitä että se on kauhea, se on harhaluuloa", pyysi Erkki hartaasti ja painoi kädellään hänen otsaansa.
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi hän äkkiä, outoa terävyyttä silmissä.
"Minun tuntoni ja järkeni sanoo että kärsimyksillä on loppu."
Samassa tuli Ylli-ukko tuvasta peräkamariin ja sanoi liikutetulla äänellä:
"En koskaan, hyvät lapset, vaikka olen koko elämäni kuullut saarnattavan, ole näin syvästi ajatellut mitä meiltä vaaditaan tullessamme Herran tuomiolle tekemään tiliä kaikesta. Nyt vasta sen oivallan, kun näen Hilman lähestyvän sitä suurta tilintekoa. Mutta koeta lapseni luottaa Kristuksen armoon. Minä lähden hakemaan pappia."
"No, hakekaa sitten pappi", sanoi Erkki ja huokasi.
Mutta ei ukko tavannut pastori Stenrothia kotona, oli haettu toisaalle sairaan luokse.
Seuraavan päivän iltapuolella oli Hilma vielä elossa, mutta kovin heikko, tuskat panivat vireille viimeisetkin voimat.
Kosola palasi ilman lääkäriä. Hän oli ollut pitkällä matkalla toisella laidalla piiriä.
Pappi oli jo aamupäivällä käynyt sairaan luona ja antanut hänelle Herran ehtoollista. Sairas oli silloin ollut levollisempi, mutta nyt iltapuoleen kovenivat tuskat.
Pappi tuli toisen kerran hakematta ja kaikki Mäkelän iäkkäämmät ihmiset olivat peräkamarissa loppua katsomassa. Pappi koki lohduttaa sairasta, joka vielä vähän oli selvällä ymmärryksellä.
"Niin, niin, mutta mutta minun tilani on surkeampi kuin pastori arvaakaan", valitteli Hilma. Pyysi sitten vanhemmiltaan anteeksi omaa kovakorvaisuuttaan, jota tunnusti heidän neuvoilleen ja varoituksilleen osottaneensa.
"Kaikki anteeksi, kaikki anteeksi", vakuuttivat vanhukset kuin yhdestä suusta, äiti kovasti itkien ja isäkin liikuttuneena.
Myös pyysi sairas hartaasti anteeksi vanhan tuvan Kaisalta sitä että oli ihan totta joskus ajatellut että Kaisa oli hänelle nämä tavattomat kärsimykset tuottanut. "Se on erhetys ja suuri synti sekin, tämä ei ole ihmisten panema tauti, se on Jumalan kova rangaistus."
Sitten alkoi viimeinen taistelu.
"Voi kuinka kau-kauh — ei — tie-tied… usko… voi mihin…"
Ne olivat loppuvan viimeiset sanat. Pappi laski kätensä ristiin rinnoilleen ja lausui hartaasti:
"Oo Herra sinun loputtomasta armostasi!" Haltion Matti — Heta oli päivällä haettanut taloon — tuli samassa sisään, metsäntörkyjä ja muita taikakaluja kainalossa, mutta säikähtyneenä pudotti ne ja vapisi koko ruumiiltaan.
"Niin sitä täältä mennään. Hilma tietää jo enemmän kuin me." Heta itki ja huokaili tuota sanoessaan.
"Joo joo, enemmän tietää, paljon enemmän", sanoi Ylli miettiväisesti,
— Erkki syvästi suruissaan virkkoi:
"Aivan niin, emme me jälkeenjääneet voi nähdä lähteneen matkaa kauemmaksi. Vähän tiettään näissä asioissa: se vain tiettään että luulo ei ole tiedon arvoinen. Paljon sitä kärsitään harhaluulojen tähden…"