XXII.
Oli sunnuntai-iltapäivä. Erkillä oli paljon hommaa se juhlan tähden, joka nyt oli Mäkelässä vietettävä, mutta eräs keskustelu pastori Stenrothin kanssa viivytti häntä melkein liika kauan peräkamarissa. He väittelivät siitä kysymyksestä, eikö parantamisen tarkoituksena olisi tarpeellista tuntea sitä pahuutta tai tautia, josta on parannetta.
"Täytyyhän lääkärin tuntea taudin syitä ennen kuin voi lääkettä määrätä", Erkki perusteli.
"Kieltämättä on luonnollista tautia niillä keinoin parannettava", vastasi pappi siihen. "Mutta tuohon tosiasiaan nojautuen, kuinka voi väittää, että roskamaiset, likaiset novellit ja romaanit olisivat tarpeelliset ilmituojina parannuksen tarkoitukselle?"
"Eivätköhän sittenkin olisi?" tutkaili Erkki. "Raamatussa puhutaan moniaalla ihmisen sydämestä, ajatuksista ja aivoituksista ja että Herra tutkii sydämet ja munakuut. Sanoittehan tekin eräänä pyhänä saarnatessanne: 'Voi, jospa voisi katsoa rikkaitten sydämeen!' Myös puhuu usein pastori kotielämästä, sen riitaisuuksista ja nureista puolista."
"Niin, mutta kenessä minä raamatun hengen mukaan huomaan pahuutta ja ilkeyttä, häntä minä nuhtelen ja neuvon. Sitähän eivät kaunokirjailijat tee, vaan antavat pahuuden, ilkeydet ja juonet vapaasti temmeltää vieläpä miellyttävässä, lihanhimoja hivelevässä muodossa… Huomaatteko erotusta tässä."
"Mutta, hyvä pastori, kaunokirjallisuudessa esitetään elämä sellaisena kun se on, vääntelemättä ja kääntelemättä sen luonnollista menoa, ja niin tullaan johdonmukaiseen loppupäätökseen. Syiden ja edellysten mukaiset ovat seuraukset. Jos pahuus ja halpamaisuus näyttä joskus jäävän rankaisematta, niin on sekin luonnollista, koskapa maailmassa usein niinkin tapahtuu tai ainakin näyttää tapahtuvan. Siitähän oivaltaa parannuksen tarpeellisuuden."
"Me emme käsitä toisiamme", virkkoi pappi hieman tuskallisesti Erkin mennessä ulos ja lähti itse perään.
Kansaa oli toista sataa henkeä koolla. Enimmät oleskelivat hiljaa kuin kirkolla ikään, katsoivat ihmettelevästi milloin lippua, jota tuuli tangossa uuden tuvan peräseinän edustalla hulmuutti, milloin Vehkakunnaalla kansakoulun läheisyydessä liehuvaa lippua. Puolikasvuiset pojat ja jotkut harvat nuoret miehet näyttivät vähän ilkamoivan. Kuulipa sanoja semmoisia kuin:
"Mäkelän Erkille on tulossa uudet häät. Hyvin komeasti niitä kai meinataan pitää, vai mitä nuo sinivalkoiset huivit noissa seipäissä merkinnee?" — "Komeat taitavat tulla, mutta ei näissä vaan vettä parempaa anneta, jos ei omassa pullossa olis."
Vanha Ylli ja Heta eukko nähtiin myös väliin pihassa kävelevän, tavan mukaan eri tahoilla kumpikin. Ukon silmissä kyllä huomasi kummastusta, mutta jotenkin välinpitämättömältä hän muuten näytti. Niinpä hän olikin edellisenä iltana Erkille sanonut:
"Lempo teidän hommistanne enää huolikoon. Puuhatkaa mitä tahdotte." Se ei kuitenkaan tarvinnut merkitä, ettei hän vieläkin välittäisi, sillä hän oli samoin väliin ennenkin sanonut ja yhtäkaikki jälleen välittänyt.
— Heta oli vetänyt tumman ristiliinansa niin alas silmilleen että hän juuri voi sen alta nähdä eteensä ja näytti kovin kyllästyneeltä näihin uusia uusimpiin oloihin. — Hilman kasvoissa huomasi hieman hilpeyttä, näytti juhlahomma vähän virkistävän tuota sureilevaa mieltä.
Päivä oli selkeä, joltisen lämpöinenkin. Suuri kurkiparvi lensi luikaten seudun yli pohjoisesta eteläänpäin ulkomaita kohti. Ja kun nuo pitkäkaulat lensivät verraten alhaalla, ennustivat muutamat vanhain merkkejä uskoen ja siinä juhlan alkamista odotellessa — vähälumista talvea.
Varsinaisena juhlapaikkana oli vähän kumpuva keto noin 50 meetriä kansakouluhuoneuksesta lounaaseen päin, paikka, joka jo aikoja sitten oli ollut peltona siinä Vehkakunnaan metsän syrjässä, joka viimeisen edellisenä kevättalvena oli kansakoululle raivattu. Tältä juhlakentältä laski jyrkkä kalliolouheinen rinne Helmajärveen päin, jonka vesi hiljaisissa laineissa taas hopeankarvaisena kimalteli auringon säteissä. Sisäänpääsymaksu oli 50 penniä hengeltä. Kansaa karttui vähin vielä, mutta joukossa oli useita, jotka pääsymaksua vaadittua poistuivat syrjäpuoliin maksamatta.
Puhujalavaa koristi koivut ja pihlajat joiden lehdissä jo oli muutamia kellastuneita, ja sen vieressä kajautti soittokunta kauppias Kosolan johdolla klo 3 j. pp. "Maamme" säveleet raikkaaseen, vaikka ei enää hyvin tuoksuvaan syyskesän ilmaan. Mahtavasti raikui sekä hongikossa kansakoulun takana että Helmajärvelle päin.
Erkki Mäkelä astui sitten puhujalavalle tummanpunervissa parkkumivaatteissaan, lakki kädessä niinkuin se oli soitonkin aikana ollut.
"Naapurit, kyläläiset, kuntalaiset!" alkoi hän pontevalla äänellä.
"Ensikertaa raikuivat juurikään 'Maamme' laulun mieltä kohottavat, isänmaallisesti innostavat säveleet monista vaskitorvista ympäri Vehkakunnaan ja Mäkelän seutujen. Se raiku ja kaiku sukelsi ilman läpi mahtavan kansallisen herätyspasuunan äänenä korviimme, poistaen entisaikain taikauskoisuuden ja pimeyden peikot tältäkin seudulta armasta isänmaatamme. Niin nuorten kuin vanhain kasvoista huomaa tällä hetkellä innostusta ja ylevää tunnetta mielessä.
"Luullakseni jokainen läsnäolijoista tietää mikä on isänmaa. Sehän on se maa, jossa meidän kotimme on. Me näemme aina jonkun kappaleen tätä maata, tuota suurta Suomi-kotia edessämme (ojentaen kätensä Helmajärveen päin):
"Me kättä voimme ojentaa
Ja vettä rantaa osoittaa
Ja sanoa: kas tuossa on se
Maa armas isäimme!
"Isänmaa ei siis ole mikään unelmaintakainen maa, vaan se on se, jossa me elämme ja liikumme ja työskentelemme, jonka pinnasta leivän kiskomme, jonka järvistä kalamme saamme, jonka oikeudet ja lait meitä suojelevat kaikilta pahansuopien vehkeiltä, tulivat ne sisältä tai ulkoa päin."
Puhui sitten noin vähän kuvallisin sanoin kuinka idästä heitellään yksityisiä vihan- ja kateudennuolia meidän rauhallisten, ominaisten olojemme häiritsemiseksi.
"Mutta me saamme luottaa hallitsijaamme ja vahvasti toivoa että hän käsittää mitkä ovat meidän kansallisen olemisemme ehdot.
"Tehdäksemme olemisemme taatuksi on meidän kansalaisten puolestamme pyrkiminen tietämiseen. Jokaisen on tarkoitus tulla käsittämään ihmis- ja kansalaisoikeutensa ja mitä hänen kulloinkin on tekeminen ja valitseminen niinhyvin oman itsensä kuin muiden ihmisten eduksi. Tiedon valossa tullaan oivaltamaan oikea ihmisarvonsa, ja semmoinen ihminen inhoaa kaikkea vääryyttä ja alhaista. Omasta itsestään täytyy tietysti jokaisen tässä maailmassa etupäässä huolta pitää, mutta tietävän ihmisen on myös mahdollisempaa tulla jalomielisiksi kaikissa toimissaan ja menettelyissään muita ihmisiä kohtaan, kuin tietämättömän. Tämä on totta huolimatta siitä etteivät kaikki opin omaajat ole jaloja. Tieto selvittää ihmiselle velvollisuudet, ja tietävänä hän löytää rauhan ja tyydytyksen töissään ja toimissaan, jos nämä vastaavat hänen ihmisarvoaan.
"Vanhempain velvollisuus on kuten tiedätte, pitää huolta lapsistaan. Sen myöntää jokainen, mitä ruokaan ja vaatetukseen tulee, ehkäpä siinäkin mitä käsikähmäiseen tai kepilliseen kuritukseen tulee (kuulijajoukosta kuuluu naurahduksia). Mutta vanhempien huoli lastensa henkisestä kehityksestä tulee olla parempaa kuin mitä nyrkki ja keppi voivat tarjota, eikä riitä sekään että lapset pannaan sen verran luvulle että pääsevät ripille. Ei, ne ovat saatettavat tuntemaan mitä jokapäiväinen elämä vaatii, ja sehän vaatii paljon. Tarvitsee tietää kumminkin vähän mitkä ovat ruumiillisen elämisen, hyvinvoinnin ja terveyden ehdot, miten maata tuottavaksi viljellään, kuinka johdonmukaisesti ajatellaan, josta myös seuraa järjellinen elämä ja toiminta. Niin esimerkiksi ajatteleva ihminen ei juo eikä tuhlaa, koska hän oivaltaa että sellaisesta menettelystä välttämättömästi seuraa ruumiin ja mielen ränstyminen ja omaisuuden hukka. Tarvitsee vielä tietää mitä on tehtävä kunnan, maakunnan ja isänmaan yhteiseksi hyväksi. Tieto suuren maailman menosta, koko ihmiskunnan ja eri kansain kehittymisestä, toimista ja pyrinnöistä sekä entiseen että nykyiseen aikaan on hyvin jalostuttava.
"Ilolla voi edistyksen ystävä mainita että kansakouluun, joka meillä vasta on aivan nuori, kuten tuoreet kannontympykät tuolla rakennuksen ympärillä (viittaa kädellään sinne) osottavat, että tuohon kansakouluun, jonka tarkoitus on juuri saattaa ihmisalkuja tietämiseen, heti ensi vuonna, viime talvena, lähetettiin lapsia 30:een asti. Toivottavasti niitä pian alkavaksi lukukaudeksi karttuu jo 50:een. Nuori on tuo 'opinpajamme', ei siellä ole vielä ehditty mitään valmista takoa, mutta jotakin hedelmää lasten käsityksessä on jo kumminkin huomattu. Liikoja ei pidä koskaan odottaa. Turhaa olisi kuvitella että sitten kun kaikki olisivat kansakoulun käyneitä että sittenkään maailma olisi mikään paratiisi. Kyllä sitä pahuutta aina on. Mutta kumminkin olisi säädyllisyys ja kunnollisuus yleisempää, kun kaikki voisivat johdonmukaisesti ajatella ja velvollisuuksiaan harkita. Ja tietämisen laita on se, että jokainen siihen tultuaan kammoo tietämättömyyttä eikä millään ehdolla tahtoisi tulla jälleen tietämättömäksi.
"Vaikka oletamme pakoksi kansakoulun käymisen jokaiselle lapselle, niin se ei suinkaan oikein ymmärrettynä ole mikään kauhistava pakko. Tiedämme kyllä että suomalainen rakastaa vapautta, joka onkin aina ollut sen kultainen etu, ja että ihminen on aina taipuvaisempi vapauteen kuin pakkoon, mutta hyvään pakoittaminen käy pian miellyttäväksi pakoitetulle. Kepittämällä ja rusikoitsemalla eivät lapset mielly hyvään mutta kauniilla esimerkillä. Ne elämänohjeet, jotka todella ovat hyvät, täytyy miellyttäviltä ja jaloilta näyttää lapsille. Silloin nämä taipuvat, sillä joskin ihmisalulla on taipumusta pahaan, niin on sillä taipumusta hyväänkin. Hyvään taivuttakoon vanhemmat lapsiaan kotona, ja kouluhan on tarpeen heidän apunaan.
"Maa on antanut meille taas hyvän vuodensadon, ja kun varallisuus karttuu, niin enemmän voimme uhrata henkisiin tarkoituksiin. — Vallitkoon pienessä juhlassamme iloinen mieli! Ja lopuksi: eläköön valistuspyrinnöt."
Ainoastaan muutamia ääniä yhtyi "eläkööhön", suurin joukko katsoa töllötti ja kuunteli kummastuksissaan tuota outoa…
Odottamatonta ja ilahuttavaa oli Erkille se että pastori Stenroth tuli puheen päätyttyä häntä kiittämään ja kehui puhetta hyväksi. Ainoastaan siitä huomautti, olisi pitänyt "maa on meille antanut sijasta sanoa: Jumala on meille antanut…"
"Ja aikomukseni oikeastaan oli sanoa: luonto on meille antanut, mutta kyllä Jumala tosiaankin oli ollut vielä parempi", myönsi Erkki. — Sitten kohta lähti pappi kotiinsa. Leikit, kilpajuoksut ja rinkitanssit, jotka sen jälkeen alkoivat, eivät suinkaan hänelle sopineet kuten itse sanoi. Oli ollut vähän aikomusta Kosola-veljesten kesken panna toimeen seuranäytelmät näiden kansanhuvien yhteydessä, mutta siihen se aikomus jäi kun näytti mahdottomalta toteuttaa näyttelijäin puutteen tähden.
Hauskasti se iltapuoli kului soiton vaihdellessa. Kilpajuoksussa, jossa jaettiin pieniä kauppapuodin kapineita palkintoina, osottivat puolikasvuiset kelpo ketteriä sääriä — ei yhtä oivaa terävyyttä salkoon nousemisessa. Vanhukset eivät tulleet lainkaan varsinaiselle juhlapaikalle. Erkkikään ei siellä koko aikaa ollut, koska Hilma ei jaksanut olla — jaksamattomuus riippui sekä raskasmielisyydestä että ruumiillisesta kivulloisuudesta, mutta edellisestä vielä enemmän.
Koko huvien aika oli muuten aivan rauhallista, mutta pari nuorukaista, joista toinen oli oikeastaan vielä lapsi, olivat juopuneet pulloissa muassaan kantamasta viinasta ja pakkailivat tavantakaa räyhäämään ja iltasella klo 10 ajoissa rupesivat keskenään tappelemaan. Erkki haettiin silloin paikalle, ja kun hän oikein vakavasti sanoi: "Kumma ettette häpeä tuommoista silloin kun ihmiset siivosti ja sivistyneesti huvittelevat", niin vetäytyivät he lymyyn kuin koirat saadessaan toruja haltioiltaan.