IV.
Työ Yksityisen lyseon ei ollut se heelmää vailla,
Ei ollut sen elämä turhaa, ei, vaikk' eli se orvon lailla.
Se kansan taimia kasvatti ja kansan toivoja täytti,
Ja valoa, lämpöä leimusi, ja tien se tikkasi, näytti.
Vaikk' ei sitä vallat vaalineet ja suosinut suurten mahti,
Ei kuollut se kesken kumminkaan, — oli kansa sen turva ja vahti.
Ei kaatunut tiedon temppeli tuo, kunis aika jo uusi koitti.
Väkivallat vaipui, ja oike'us sai äänenvuoron ja — voitti!
Noin kansan lempi ja rakka'us se palveli Pohjolaamme, —
Oi, älköhön moista rakkautta ikipäivinä puuttuko maamme!
Nyt, nyt, jos konsana, kallis on joka hetki ja tarpeen työmme.
Ylös siis joka kynsi! Valtavat — niin vanno! — nyt iskut lyömme!