VI.
Andrei pääsi vaivoin eteenpäin, sillä käytävä oli pimeä ja kapea.
"Pian saamme valoa", sanoi tyttö. "Nyt lähestymme jo sitä paikkaa, johon tullessani jätin lampun."
Valoa alkoikin jo vilkahdella. He saapuivat vähäiselle aukeamalle, joka nähtävästi oli kappeli. Ainakin oli seinää vasten asetettu pieni pöytä ja sen yläpuolella näkyi vanha katolilainen madonnan kuva. Pieni hopeainen öljylamppu heitti siihen himmeää valoaan. Tyttö kumartui, nosti maasta pienen korkeajalkaisen kuparilampun ja sytytti sen pyhimyskuvan edessä olevan lampun liekistä. Yhdessä he kulkivat eteenpäin, väliin kirkkaassa valossa, väliin mustassa varjossa. Nuoren ritarin kauniit, terveyttä uhkuvat kasvot olivat jyrkkänä vastakohtana hänen seurakumppaninsa kalpeille, surkastuneille piirteille. Käytävä alkoi käydä avarammaksi, niin että Andrei voi jo oikaista itsensä. Uteliaana katseli hän multaseiniä, jotka muistuttivat Kiovan luostarin luolia. Täällä, niinkuin Kiovankin luolissa, näkyi syvennyksiä seinissä ja siellä täällä ruumisarkkuja; näkyipä ihmisten luitakin, jotka kosteudesta olivat pehmenneet ja toiset hajonneetkin. Nähtävästi oli täälläkin ollut hurskaita ihmisiä, jotka olivat paenneet sinne maailman myrskyistä, suruista ja kiusauksista. Paikottain oli tuntuvan kosteata ja vettäkin näkyi. Andrein täytyi usein pysähtyä, antaakseen seurakumppaninsa levähtää, sillä tämä näytti olevan aivan uupunut. Vähäinen leivänkappale, jonka hän oli ahminut, sai aikaan vaan kivistystä hänen vatsassaan, ja tytön täytyi usein jäädä liikahtamattomana seisomaan.
Vihdoin näkivät he edessään pienen rautaoven.
"Jumalan kiitos, vihdoinkin olemme perillä", virkkoi tyttö heikolla äänellä ja aikoi kohottaa kättään kolkuttaakseen ovelle, vaan ei jaksanut. Andrei löi silloin nyrkillään oveen, kuului kumahdus, josta päättäen oven takana oli avara holvi. Hetken kuluttua helisivät avaimet, joku tuli portaita alas, ja ovi avattiin. He näkivät edessään munkin avainkimppu ja kynttilä kädessä. Andrei säpsähti, sillä katolilainen munkki herätti aina kaikissa kasakoissa inhoa ja halveksumista. Munkki peräytyi hänkin askeleen nähtyään koskentakaisen kasakan. Mutta yksi ainoa epäselvä sana tytön huulilta saattoi kuitenkin hänet rauhoittumaan. Munkki lukitsi oven, vei heidät rappusia ylös ja pian olivat he luostarikirkon suuressa holvistossa. Alttarin luona, jolla paloi useita kynttilöitä, oli pappi polvillaan ja rukoili hiljaa. Kummallakin puolen häntä seisoi kaksi kuoripoikaa sinipunervissa kaapuissa ja suitsutusastiat käsissä. Pappi rukoili, että taivas antaisi kaupungin ihmeen kautta pelastua, hän pyysi pyhiltä kansalle rohkeutta ja kärsivällisyyttä, ettei se vaikeroisi maallista onnettomuutta. Muutamia naisia, jotka muistuttivat haamuja, oli kirkon lattialla polvillaan, ja heidän päänsä olivat painuneet alas. Pylväitten vieressä seisoi muutamia murheellisen näköisiä miehiä. Alttarin yläpuolella olevaan moniväriseen ikkunaan kajastui jo aamun kultainen koi, ja kirkkaita valotäpliä lankesi kirkon lattialle, ja taivaankaaren väreissä kohosi ilmaan pyhä savu.
Ihmeissään katseli Andrei pimeästä nurkastaan valon vaikuttamaa, ihmeellistä kuvaa. Mahtavasti kajahti äkkiä kirkossa urkujen juhlallinen ääni. Se kasvoi kasvamistaan, laajeni jo ukkosen jyrinäksi, mutta taas samassa hiljeni, muistuttaen naisen heleää ääntä. Vaan äkkiä se uudestaan ukkosena pauhasi, kunnes äkkiä kaikki hiljeni. Mutta kauan vielä holvit toistivat urkujen jo vaienneita ääniä. Kaikkea tätä kuunteli Andrei suuresti ihmeissään. Samassa tunsi hän, että joku tarttui hänen nuttunsa liepeisiin.
"Lähtekäämme", virkkoi tatarilaistyttö.
Kenenkään huomaamatta pääsivät he ulos kirkosta ja tulivat eräälle torille. Rusko jo punoitti kirkkaana aamuisella taivaalla ja aurinko oli nousemaisillaan. Neliönmuotoinen tori oli aivan tyhjä. Sen keskellä seisoi vielä puisia pöytiä, todistaen, että siellä vielä joku viikko sitten oli myyty ruokatavaroita. Tori oli paksun, kuivuneen likakerroksen peittämä. Sen varrella oli vähäisiä kivestä ja savesta tehtyjä yksikerroksisia taloja, joiden katot olivat tavattoman korkeat ja varustetut useilla ikkunoilla ja aukoilla. Toisella puolella, kirkon läheisyydessä, kohosi muita korkeammalle toisista erillään oleva rakennus, joka varmaankin oli raatihuone tai joku muu julkinen rakennus. Se oli kaksikerroksinen, ja katolla kohoavassa pienessä tornissa käyskenteli vartija. Suuri kellotaulu oli kiinnitetty kattoon.
Tori näytti ikäänkuin kuolleelta, mutta Andrei oli kuulevinaan jostain heikkoa voivotusta. Silmäillessään ympärille huomasi hän vähän matkan päässä muutamia ihmisiä, jotka makasivat kadulla aivan liikkumattomina. Hän ei tietänyt, olivatko he kuolleita vai nukkuivatko he. Äkkiä hän kompastui johonkin pehmeään esineeseen, se oli kuolleen naisen ruumis, varmaankin tatarilaisen. Nainen oli nähtävästi vielä nuori, vaikka nääntyneistä, laihoista kasvoista ei voinut varmasti päättää hänen ikäänsä. Hänen päässään oli punanen silkkihuivi ja kaulassa kaksirivinen helminauha; pari kolme pitkää suortuvaa oli laskeutunut hänen kalpeille poskilleen. Hänen vieressään makasi lapsi, joka suonenvedontapaisesti oli tarttunut äidin kuivuneisiin rintoihin, vaan niistä kun ei maitoa lähtenyt, puristi se nyt niitä suuttuneena. Lapsi ei itkenyt eikä huutanut. Hänen hiljalleen kohoavasta rinnastaan voi päättää, ettei hän vielä ollut kuollut.
Poikettuaan toiselle kadulle pysähdytti heidät raivostunut mies, joka huomattuaan, että Andreilla oli ruokatavaroita, tarttui häneen huutaen: "Leipää, leipää!" Mutta hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan ja Andrein vähäisestä kosketuksesta kaatui hän maahan. Säälin valtaamana heitti Andrei hänelle leivän, jonka kimppuun onneton hyökkäsi kuin raivoisa koira, alkaen sitä purra ja ahmia. Hetkisen kuluttua kuoli mies koviin tuskiin, varmaankin tottumattomuudesta ruokaan.
Melkein joka askeleella kohtasivat he nälän uhreja. Näytti siltä kuin olisivat onnettomat tuskissaan juosseet huoneistaan kaduille ikäänkuin toivoen, että Jumala ilmasta lähettäisi heille ruokaa. Erään portin vieressä istui vanha eukko, ja mahdotonta oli sanoa, oliko hän kuollut tai nukkuiko hän, vai oliko hän vain ajatuksiinsa vaipunut. Ei hän ainakaan nähnyt tai kuullut mitään, samassa paikassa vaan liikahtamatta istui. Erään talon katosta riippui nuorasta kuivunut mies. Hän, raukka, ei ollut jaksanut loppuun asti vaivojansa kärsiä, vaan oli itsemurhalla päivänsä lyhentänyt.
Näitä kauheuksia nähdessään ei Andrei voinut olla kysymättä saattajaltaan: "Eivätkö he ole keksineet mitään keinoja henkensä pelastamiseksi? Kun ihminen on äärimmässä hädässä, niin täytyy hänen syödä sellaistakin, mikä on hänelle inhoittavaa, kunhan se vaan ruoaksi kelpaa."
"Kaikki on syöty loppuun. Et löydä enää koko kaupungista yhtään hevosta, et koiraa, et edes rottaakaan. Täällä ei koskaan ole ollut suurempia ruokavarastoja. Kaikki on tuotu lähellä olevista kylistä."
"Mutta kuinka te kauhean nälkäkuoleman uhatessa yhä vielä aijotte puolustaa kaupunkia?"
"Ehkä olisi päällikkö jo luovuttanutkin kaupungin, mutta eilen aamulla toi haukka Bydzhakista kirjeen, missä kehotettiin kaupunkia puolustautumaan viimeiseen saakka, sillä vankkaa apua en odotettavissa tuossa tuokiossa… Mutta mehän jo olemmekin perillä."
Andrei oli jo kaukaa huomannut talon, joka ulkomuodoltaan erosi kaikista toisista rakennuksista ja nähtävästi oli rakennettu jonkun italialaisen arkkitehdin piirustusten mukaan. Se oli kaksikerroksinen, hienoista tiilikivistä tehty talo. Leveät kiviportaat johtivat torille. Ulko-oven kummallakin puolen istui vartijat, jotka molemmat muistuttivat enemmän kuvapatsaita kuin ihmisiä. He eivät nukkuneet eivätkä torkkuneet: näyttivät vaan yleensä olevan välinpitämättömiä kaikesta, koska he eivät kääntäneet huomiotaan mihinkään, jotka astuivat sisään taloon. Ylhäällä rappusilla kohtasivat Andrei ja tatarilaistyttö kiireestä kantapäähän saakka asestetun sotilaan rukouskirja kädessä. Hän käänsi vääntyneet kasvonsa heihin, mutta kun tatarilainen tyttö virkkoi hänelle muutaman sanan, painoi hän jälleen silmänsä rukouskirjaan. Ensimäinen huone, johon he tulivat, oli hyvin avara. Se oli täynnä sotamiehiä, palvelijoita, metsästäjiä, juomanlaskijoita ja muuta palvelusväkeä, jotka kaikki todistivat puolalaisen herran korkea-arvoisuutta. Huoneessa tuntui sammuneen kynttilän käry. Kaksi paloi vielä keskellä lattiaa suurissa, melkein miehenkorkuisissa haarukoissa, vaikka leveästä ikkunasta jo tulvi kirkas päivänvalo. Andrei aikoi mennä suoraan leveää, puuleikkauksilla ja vaakunalla koristettua tammiovea kohden, mutta tyttö nykäsi häntä hihasta ja osoitti syrjässä olevaa pientä ovea. Sen kautta tulivat he käytävään ja siitä huoneeseen, joka erityisesti kiinnitti Andrein huomiota. Tyttö pyysi häntä jäämään sinne ja lähti itse vieressä olevaan huoneeseen, josta vilkahti valo. Andrei kuuli kuiskauksia ja hiljaisen äänen, joka pani hänen sydämensä värähtelemään. Puoleksi avatun oven kautta näki hän, kuinka muuan kookas, tuuheatukkainen naisolento pujahti sen ohitse. Pian tuli tatarilaistyttö takaisin ja kutsui häntä astumaan huoneeseen. Andrei ei muistanut, kuinka hän tuli sisään ja kuinka ovi suljettiin hänen perässään. Huoneessa paloi kaksi kynttilää ja pyhimyskuvan edessä riippui öljylamppu. Sen alla oli korkea pöytä, joka katolilaisen tavan mukaan oli varustettu portaalla polven notkistusta varten rukoiltaessa. Mutta tätä hänen silmänsä eivät etsineet. Hän kääntyi toisaalle ja huomasi naisen, joka ikäänkuin kivettyneenä seisoi keskellä lattiaa. Näytti siltä kun olisi tyttö tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten äkkiä seisahtunut. Ja yhtä hämmästyneenä seisoi Andrei hänen edessään. Toisellaiseksi oli Andrei mielessään tuota immyttä kuvitellut. Hän ei enää ollut samanlainen kuin ennen, vaan oli entistään vielä kauniimpi ja ihanampi. Nähdessään hänet Kiovassa oli hän vielä kesken kehitystään, mutta nyt seisoi Andrein edessä olento, joka näytti siltä kuin olisi maalari siveltimellään häneen viimeisen vedon vetänyt. Kiovassa oli tyttö ollut miellyttävä, soma tuulihattu, mutta nyt oli hän muuttunut täydelliseksi kaunottareksi, naiseksi kaikessa täydessä suloudessaan. Hänen silmänsä välkkyivät ihanasti, joskin niissä näkyi kyynelten jälkiä.
Hiukset, jotka ennen olivat keveinä kiharoina vapaasti liehahdelleet, olivat nyt muuttuneet tuuheaksi, kauniiksi palmikoksi. Vaikka hän olikin kuolon kalpea, ei se seikka kuitenkaan vähentänyt hänen ihanuuttaan, vaan päinvastoin täydensi hänen hurmaavaa, vastustamatonta kauneuttaan. Andrei tunsi sydämessään suloista pelkoa ja jäi liikahtamattomana seisomaan hänen eteensä. Neitonen oli nähtävästi hänkin hämillään nähdessään kasakan kaikessa nuoruuden voimassa ja kukoistuksessa. Andrein silmistä säteili mielenlujuus ja kaarevat, samettiset kulmakarvat uhkuivat rohkeutta. Hänen päivettyneillä kasvoillaan hehkui nuoruuden puna ja hänen mustat viiksensä kiilsivät kuin hienoin silkki.
"En voi sinua kyllin kiittää, jalomielinen ritari", virkkoi kaunotar hopean kirkkaalla äänellä. "Jumala yksin voi sinua palkita, en minä heikko nainen." Ja hän loi katseensa alas. Hän liikahutti kaunista päätään, ja hieno puna peitti hänen kasvonsa. Andrei ei tietänyt, mitä hänen tuli vastata neitoselle. Hän olisi tahtonut ilmituoda kaiken, mitä hän sydämessään tunsi, lausua sen yhtä tulisin sanoin kuin se hänen mielessään hehkui, mutta hän ei voinut. Tuntui kuin joku olisi häntä pidättänyt; hänen huulensa eivät löytäneet sanoja.
Samassa tuli palvelustyttö sisään. Hän oli jo ehtinyt leikata kappaleiksi ritarin tuoman leivän ja toi sitä nyt kultaisella tarjottimella panittarelle. Kaunotar katsahti tyttösen leipiin, kohotti silmänsä Andreihin — ja paljon puhui tuo katse. Tuo lempeä silmäys puhui nuorukaiselle selvemmin kuin mikään kieli. Hänen sydämessään tuntui äkkiä niin keveältä. Sielunliikutukset ja tunteet, jotka kauan olivat olleet hänelle vieraita, vapautuivat nyt kahleistaan ja tahtoivat purkautua sanoiksi. Mutta samassa kääntyi kaunotar tatarilaisen puoleen ja kysyi levottomana:
"Oletko vienyt äidilleni?"
"Hän nukkuu".
"Entä isälle?"
"Vein, ja hän sanoi itse tulevansa kiittämään ritaria."
Neitonen tarttui leipään ja alkoi syödä. Sanomattomalla nautinnolla katseli Andrei kuinka hän mursi leipää kauniilla sormillaan ja söi sitä. Mutta äkkiä juolahti Andrein mieleen raivostunut mies, joka syötyänsä leipäpalasen kuoli hänen edessään. Hän kalpeni ja tarttui neitosen käteen ja virkkoi hätääntyneenä: "Älä syö enää. Olet niin kauan ollut syömättä että äkillinen ravinnon nauttiminen saattaa koitua sinulle vahingoksi." Neitonen laski heti kätensä, asetti nöyränä leipänsä tarjottimelle Ja katseli kasakkaa silmiin. Ei taltta, ei sivellin eivätkä taitavimmatkaan sanat voi tuoda esiin sitä, mitä neitosen katse puhui, eikä myöskään sitä tunnetta, joka valtasi hänet, johonka tuon neitosen katse kohdistui.
"Valtiatar!" huudahti Andrei ihanien tunteiden valtaamana. "Mitä tarvitset, mitä tahdot? Käske! Anna minulle tehtävä, mahdottomin maailmassa, minä riennän sen täyttämään. Määrää minut suorittamaan jotain sellaista, mitä ei yksikään muu ole voinut tehdä. Minä täytän sen tai kuolen sinun tähtesi. Vannon pyhän ristin nimessä: minä sen täytän tai kuolen. Kuolla sinun tähtesi — se olisi niin suloista, etten voi sitä sanoin kuvata! Minulla on kolme taloa, puolet isäni hevoslaumasta on minun, kaikki äitini myötäjäisrahat ovat minun, ja sekin, mitä hän on salannut isältäni — kaikki on minun. Ei ole yhdelläkään kasakalla sellaisia aseita kuin minulla, pelkästä miekkani kahvasta tarjotaan minulle paras hevoslauma ja kolme tuhatta lammasta. Mutta kaikesta siitä luovun, kaikki hylkään, jätän, poltan, jos vain sanankin sanot, jos liikutat hienoja, mustia ripsiäsi. Mutta tiedänhän, että puhun tuhmasti, että minä, joka olen Koskentakana kasvanut, en osaa tuoda ilmi tunteitani sillä tavoin kuin kuuluisi asiaan, niiden kohdistuessa niin ylhäiseen neitoon kuin sinä."
Tarkkaavaisena, sanaakaan kadottamatta, ja yhä lisääntyvällä hämmästyksellä kuunteli neito tuon avomielisen nuorukaisen hehkuvia sanoja. Ja ne sanat todella tulivat sydämen pohjasta. Kaunotar kohotti ihanat kasvonsa, pyyhkäisi ohimoiltaan hiukset, avasi huulensa ja tarkasteli nuorukaista. Hän aikoi jotain sanoa, mutta vaikeni, sillä hän muisti, mitkä tehtävät on ritarilla edessään; hän muisti, että Andrein isä, veljet ja koko hänen heimonsa ovat hänen takanaan; hän muisti että kaupunkia piirittävät koskentakaiset ovat julmia ja että kauhea kohtalo uhkasi koko seutua. Senvuoksi täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä. Hän tarttui äkkiä silkkiseen liinaansa, peitti sillä kasvonsa, ja pää alas painuneena puri hän lumivalkoisilla hampaillaan kaunista alahuultaan — ikäänkuin olisi hän äkkiä tuntenut myrkyllisen käärmeen piston. Hän ei tahtonut, että nuorukainen olisi nähnyt hänen kauhean tuskansa.
"Lausu yksi ainoa sana", virkkoi Andrei, tarttuen hänen käteensä. Tämä kosketus vaikutti kuin sähkövirta hänen ruumiissaan ja hän puristi immen hervotonta kättä. Mutta ääneti oli neitonen, ottamatta liinaa silmiltään. "Miksi olet niin murheellinen? Mikä suru vaivaa sinun sydäntäsi?"
"Olen säälittävä olento. Onneton se äiti, joka minut on synnyttänyt! Kovaosainen olen maailmassa! Julma on minun kohtaloni! Se on tuonut jalkojeni juureen korkeimmat ylimykset Puolan aatelistosta, rikkaimmat panit, kreivit ja ulkomaiset paroonit. Kaikki he ovat minua rakastaneet ja minun rakkauteni olisi ollut heidän suurin autuutensa. Minun olisi vain tarvinnut viitata ja paras, kaunein ja jalosukuisin heistä olisi ollut minun puolisoni. Vaan en heistä ketään valinnut, sillä sydämeni oli kiintynyt vieraaseen, maani viholliseen. Minkä kauhean rikoksen olenkaan tehnyt, että sinä puhdas Pyhä Neitsyt minua vainoat? Rikkaudessa ja ylellisyydessä ovat päiväni vierineet. Kalleimmat herkut ovat olleet ruokanani, parhaimmat viinit juomanani. Ja mitä varten? Siksikö, että joutuisin sellaisen kuoleman uhriksi, jommoista ei saa osakseen kurjinkaan kerjäläinen koko kuningaskunnassa. Mutta eipä siinä kyllin, että olen julman kohtaloni leikkikaluksi tuomittu, eikä siinäkään, että ennen kuolemaani minun täytyy nähdä, miten kauheissa tuskissa kuolevat isäni ja äitini, joitten edestä tuhat kertaa antaisin elämäni. Ei siinä kaikessa vielä kyllin. Ennen kuolemaani piti minun vielä kokea rakkautta, jommoista en vielä ole tuntenut. Piti vielä sydämenikin pakahtua, jotta kova kohtaloni tuntuisi vieläkin katkerammalta, jotta oikein itseni viheliäiseksi huomaisin. Voi, anna minulle anteeksi, Pyhä, Jumalan Äiti!"
Ja kun hän vaikeni, kuvastui hänen kasvoissaan sanomaton tuska.
"Ei ole vielä koskaan kuultu", lausui Andrei, "että kaunein, paras nainen maan päällä olisi joutunut tuollaisen kohtalon uhriksi, nainen, joka on syntynyt vain sitä varten, että kaikki hänen niinkuin pyhimyksen edessä lankeisivat polvilleen. Ei, sinä et kuole! Sen vannon syntymäni kautta ja kaiken kautta, mikä minulle maailmassa on rakkainta. Sinä et kuole! Mutta jos niin kävisi, jolleivät voima, rukous ja miehuus voisi sitä estää, niin me kuolemme yhdessä, ja ensin kuolen minä, kuolen sinun edessäsi, sinun ihanien jalkojesi juuressa, ja ainoastaan kuolleena voidaan minut sinusta erottaa."
"Ritari, älä petä itseäsi ja minua", lausui neito, pudistaen kaunista päätään, "sillä tiedänhän, ettet sinä saata rakastaa minua; minä tiedän, mikä on sinun velvollisuutesi ja lupauksesi. Sinua kutsuvat isä, toverit ja heimosi — ja me olemme sinun vihollisiasi."
"Mitä minulle merkitsevät isä, toverit ja isänmaa?" virkkoi Andrei kohottaen päätään ja oikaisten vartalonsa suoraksi kuin rannan poppeli. "Ei ole minulla ketään. Ei ketään, ei ketään!" toisti hän ja teki kädellään sellaisen liikkeen, jolla peloton kasakka ilmaisee olevansa valmis uhkarohkeaan tekoon. "Kuka on sanonut, että isänmaani on Ukraina? Ken sen on minulle kotimaaksi antanut? Isänmaani on se, jota sydän kaipaa, joka on ihmiselle rakkain. Isänmaani — olet sinä. Ja minä suljen sydämeeni isänmaani ja tahdon nähdä, kuka kasakoista uskaltaa sen sieltä ottaa. Ja kaiken muun minä myyn, halveksien hylkään."
Hetkeksi jäi neitonen liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, mutta äkkiä purskahti hän itkuun, ja hurmaavalla naisen herkkyydellä heittäytyi hän nuorukaisen kaulaan, kietoen ihanat käsivartensa sen ympäri ja itki, itki, itki. Silloin kajahti kadulta epäselviä ääniä, joihin sekaantui rumpujen räminä ja torvien soitto. Mutta Andrei ei sitä kuullut; hän tunsi vain, miten hellät huulet tuoksuivat suloista lämpöä hänen poskilleen, kuinka neitosen kyyneleet kuumina valuivat hänen kasvoilleen ja kuinka tuuheat hiukset kietoivat hänet silkkiinsä.
Samassa juoksi sisään tatarilaistyttö huutaen ihastuksissaan: "Me olemme pelastetut, olemme pelastetut! Meikäläiset ovat päässeet kaupunkiin, ovat tuoneet leipää, jauhoja ja vangittuja koskentakaisia." Mutta ei kumpikaan heistä kuullut näitä sanoja. Hurmaantuneena suuteli Andrei suloisia huulia, jotka vielä tulisemmin suukoin vastasivat. Ja tässä suutelossa tunsivat he, mitä ihminen vain kerran eläissään tuntee.
Mutta mennyttä on nyt heimolleen Andrei. Ei hän enää koskaan saa nähdä Ukrainaa, jota hän niin pyhästi oli aina luvannut puolustaa. Ei näe hän enää synnyinseutunsa taloja, ei kirkkoa. Vanha Taras repii harmaita hiuksiaan ja kiroo sitä päivää ja hetkeä, jolloin hänelle syntyi tuo poika, joka tuotti vain häpeää hänelle ja heimolleen.