VII.
Melu ja liike vallitsi koskentakaisten leirissä. Ei voinut kukaan vielä selittää, mitenkä vihollinen oli päässyt murtautumaan kaupunkiin. Vasta myöhemmin saatiin selville, että koko Perejaslavskin osasto, joka oli leiriytynyt kaupungin sivuportin edustalle, oli ollut aivan humalassa, joten ei siis ihmettäkään, että osa heistä oli tapettu ja toiset viety vangittuina kaupunkiin ennenkuin kaikki edes ehtivät päästä selville, mistä oli kysymys. Ennenkuin lähinnä olevat osastot olivat ehtineet tarttua aseisiin oli vihollinen jo ehtinyt kaupunkiin ja viimeiset rivit puolustivat itseään pyssytulella unisten koskentakaisten sekasortoisia hyökkäyksiä vastaan.
Koshevoi käski kasakkain kokoontua neuvotteluun, ja kun kaikki olivat saapuneet ja vaieten paljastaneet päänsä, puhui hän näin:
"Kas tällaista, hyvät panit, on nyt tapahtunut; sen kaiken on viina saanut aikaan! Tällaisen häpeän alaiseksi me nyt olemme joutuneet. Näkyy siis nyt kerta kaikkiaan olevan asian laita niin, että jos teille viinamäärää lisää, niin kristillisen sotajoukon vihollinen vetää jalastanne housut ja vielä sylkäsee kasvoihinne, ettekä te kykene lainkaan itseänne puolustamaan."
Kasakat seisoivat allapäin, pahoilla mielin, hyvin tuntien syyllisyytensä. Ainoastaan Nezamaikovin osaston päällikkö Kykybenko lausui:
"Maltapas, vaari! Vaikkei olekaan lainmukaista vastata, kun koshevoi puhuu koko sotajoukon edessä, niin tahdon kuitenkin huomauttaa, ettei asia ollutkaan aivan niin. Et ole puhunut täysin totuudenmukaisesti. Kasakat olisivat syypäät ja ansaitsisivat kuoleman, jos he olisivat juopuneet sodassa, vaikeassa, raskaassa työssä, mutta mehän olemme istuneet toimettomina, viruneet joutilaina kaupungin edustalla. Ei ole noudatettu paastoa eikä muuta kristinopin määräämää pidättäytymisaikaa. Jos sitä olisi noudatettu ei olisi tullut kysymykseenkään, että miehet olisivat juoneet itsensä juovuksiin. Mutta näyttäkäämme nyt vihollisille, mikä on palkkana siitä, että he ovat hyökänneet kimppuumme. Olemme ennen taistelleet hyvin, mutta nyt iskekäämme niin, ettei noilta lurjuksilta jää jälelle kantapäitäkään."
Tämä osastopäällikön puhe miellytti kasakoita suuresti. He nyökkäsivät hyväksyvästi ja sanoivat: "Hyvin puhui Kykybenko." Mutta Taras Bulba, joka seisoi koshevoin lähellä, sanoi: "No koshevoi, mitä arvelet? Eikö puhunut Kykybenko totta? Mitä tähän aijot vastata?"
"Mitäkö vastata? Sanon, että autuas on se isä, joka sellaisen pojan on siittänyt. Ei se vielä viisas ole, joka moittia osaa; silloin vasta mies on viisas, kun hän järkevällä sanalla voi toista rohkaista, aivankuin kannus juotettua hevosta. Aijoin itse lausua teille kehoittavia sanoja, vaan Kykybenko ehti ennen minua".
"Hyvin puhui koshevoikin!" huusivat kasakat. "Hyvin puhui", toistivat monet. Ja vanhat, harmaapääukotkin nyökäyttivät päätään ja virkkoivat hiljaa: "Hyvin puhui".
"Kuulkaa nyt, panit", jatkoi koshevoi. "Linnojen valloittaminen, vallihautojen kaivaminen, ja kiipeäminen ei ole kasakalle soveliasta. Mutta kaikesta päättäen ei ole vihollinen saanut suuriakaan varastoja viedyksi kaupunkiin, sillä heillä näkyi olleen sangen vähän rattaita. Väki kaupungissa on nälissään ja he kyllä pian syövät kaiken tuodun muonan. Olkoon nyt niin tai näin, mutta pian täytyy heidän lähteä kaupungista. Jakaantukaamme sentähden kolmeen joukkoon ja asettukaamme kolmelle tielle porttien edustalle. Pääportin eteen kolme osastoa, kummankin sivuportin eteen kaksi. Djadkinskin ja Korsunskin osastot väijyksiin! Taras päällikkö joukkonsa kanssa asettukoon myös väijyksiin. Tytarevskin ja Timoshevan osastot varajoukoksi kuormaston oikealle puolelle. Shtsherbinovin ja Steblikovin osastot vasemmalle! Astukoot sitten rivistä ne jotka voivat parhaiten suutaan pieksää, ja osaavat vihollista ärsyttää! Puolalainen on luonteeltaan turhanpäiväinen. Se ei voi sietää haukkumista ja ehkäpä he jo tänään saadaankin kaikki houkutelluiksi tulemaan ulos portista. Osastopäälliköt tarkastakoot kukin osastonsa. Kenellä ei ole riittävästi väkeä, lisätköön tähteillä Perejaslavin osastosta. Tarkastakaa kaikki aseenne uudestaan! Yksi viinaryyppy ja leipä miestä kohti, vaikka luulen, että kaikki vielä eilisestä ovat kylläisiä, sillä, suoraan sanoen, söivät pojat eilen niin, että luuli heidän yöllä halkeavan. Ja vielä yksi asia: jos joku kurja juutalainen uskaltaa myydä kasakalle yhdenkään ainoan pikarillisen viinaa, niin minä hirtän hänet koivet taivasta kohden. Ja nyt, veikot, toimeen!"
Niin puhui koshevoi ja kaikki kumarsivat hänelle syvään ja astuivat paljaspäisinä kuormiensa ja leiriensä luo. Vasta hyvän matkan päähän tultuansa panivat he lakit päähänsä. Kaikki alkoivat varustautua. He koettelivat miekkojaan ja pyssyjään, täyttivät ruutisarvensa, tarkastivat kuormiaan ja valitsivat itselleen ratsuja.
Osastonsa luo astuessaan ei Taras voinut olla ajattelematta, minne Andrei oli kadonnut. Oliko hän joutunut vangiksi muiden kanssa? Mutta ei, ei ollut Andrei sellainen, että olisi antanut vangita itsensä elävänä. Tapettujen kasakkain joukossa ei hänen ruumistaan myöskään ollut. Taras vaipui syviin ajatuksiin ja astuskeli edestakaisin kuulematta, että joku häntä kutsui. "Kuka se?" kysyi hän vihdoin ajatuksistaan herättyään.
Hänen edessään seisoi Jankel, juutalainen.
"Herra päällikkö, herra päällikkö!" puhui juutalainen kiivaasti ja katkonaisella äänellä, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotain tärkeää sanottavaa. "Olen ollut kaupungissa, herra päällikkö!"
Kummastellen katseli Taras juutalaista ja kysyi: "Mitenkä hitossa sinä sinne pääsit?"
"Sen kerron heti", vastasi Jankel. "Kun aamun koittaessa kuulin melua ja kasakat alkoivat ampua, tartuin kauhtanaani ja aloin juosta sinne päin, sillä minä tahdoin niin pian kuin mahdollista saada tietää, mistä mellakka johtui. No niin, juoksin suoraa päätä kaupungin portille ja tulin sinne juuri silloin kun viimeinen osasto marssi kaupunkiin. Katselen ja huomaankin, että osaston etunenässä ratsastaa pani Galjandovitsh. Minä tunsin hänet varsin hyvin, sillä kolmatta vuotta sitten lainasin hänelle sata kultarahaa. Minä läksin hänen peräänsä muka tarkotuksella karhuta häneltä saatavaani ja niin jouduin sitten muiden kanssa kaupunkiin."
"Kuinka uskalsit lähteä sinne ja vielä päälle päätteeksi perimään velkaa?" kysyi Bulba. "Eikö hän käskenyt hirttää sinut?"
"Hirttää hän minut todellakin aikoi", kertoi juutalainen. "Palvelijat jo tarttuivatkin minuun ja heittivät nuoran kaulaani, mutta minä rukoilin pania, selittäen, että varsin hyvin voin vielä odottaa suoritusta ja lupasinpa antaa lainaksi lisääkin, jos hän vaan auttaisi minua perimään saatavani muilta ritareilta; sillä panilla, totta sanoen, ei ollut ainoatakaan kolikkoa taskussaan, vaikka hän omistaa monta maatilaa, neljä linnaa ja aroja aina Shklovaan saakka, eikä hän olisi voinut lähteä sotaankaan, elleivät breslaulaiset juutalaiset olisi hänelle rahoja lainanneet. Samasta syystä hän ei päässyt valtiopäivillekään."
"Mitä sitten teit kaupungissa? Näitkö meikäläisiä?"
"Kuinkas en! Meikäläisiä on siellä paljon: Utska. Rohym, Samyilo,
Haivalh."
"Hiiteen kaikki ne!" karjasi ärtyneenä Taras. "Mitä sinä minulle omaa heimoasi luettelet. Minä kysyn, näitkö keitään koskentakaisia."
"En muita kuin poikanne Andrein."
"Andreinko?" huudahti Bulba. "Missä näit hänet? Holvissako?
Maanalaisessa kuopassako? Sidottuna?"
"Kukapa olisi uskaltanut hänet sitoa? Hänestä on nyt tullut mahtava ritari. En tahtonut häntä tunteakaan! Kultaiset ovat hänellä olkamerkit, hihojen reunukset ovat kullatut, lakki ja vyö ovat kultaiset, ja kaikkialla näkyy hänen puvussaan vain kultaa. Niinkuin luonto keväällä auringon paistaessa, lintujen visertäessä ja ruohon tuoksuessa, niin hänkin nyt loistaa kultaa ja komeutta. Ja parhaimman hevosensa antoi hänelle sotapäällikkö. Kaksisataa kultarahaa maksaa yksin hevonen."
Bulba kävi kalman kalpeaksi.
"Minkätähden on hän pukeutunut vieraaseen pukuun?" kysyi hän käheästi.
"Siksi, että se on hänelle edullisempaa. Hän kiitelee ratsullaan, opettaa muita ja muut opettavat häntä; hän käyttäytyy kuin rikkain puolalainen pani."
"Kuka hänet on sellaiseen toimeen pakottanut?"
"Enhän ole sanonut, että häntä olisi pakotettu. Omasta tahdostaan on hän tietysti liittynyt heihin."
"Kuka liittynyt?"
"Herra Andrei?"
"Mihinkä liittynyt?"
"Liittynyt heidän puolellensa; poikanne on nyt kokonaan heikäläinen."
"Sinä valehtelet, senkin roisto!"
"Kuinka uskaltaisin valehdella? Hölmöhän olisin, jos valehtelisin! Omaksi turmiokseni valehtelisin. Tiedänhän, että juutalainen hirtetään kuin koira, jos hän valehtelee herralleen!"
"Toisin sanoen, hän on siis kavaltanut isänmaansa ja uskonsa?"
"En ole sanonut, että hän on kavaltanut; olen sanonut, että hän on mennyt heidän puolellensa."
"Valehtelet, kirottu juutalainen! Sellaista ei ole voinut tapahtua!
Sekoitat asiat, mokoma koira!"
"Kasvakoon ruohoa taloni kynnys, jos en totta puhu! Sylkeköön jokainen isäni ja äitini ja appeni ja isänisäni ja äitin isän haudalle, jos nyt asioita sekoitan. Jos pani tahtoo, voin vielä ilmottaa senkin, minkätähden herra Andrei on mennyt heidän puolellensa."
"Sano, minkätähden!"
"Sotapäälliköllä on tytär, joka on kuuluisa kaunotar. Hän on ihana kuin enkeli." Ja juutalainen koetti niinhyvin kuin taisi kuvata tuon tytön suloisuutta, levittäen käsiänsä, siristäen silmiään ja vääntäen suunsa vinoon.
"No entä sitten?"
"Hänen tähtensä Andrei liittyi vihollisiin. Kun ihminen kerran rakastuu, on hän kuin lionnut kengän pohja, joka taipuu miten tahansa."
Syviin mietteisiin vaipui Bulba. Hän ajatteli miten suuri onkaan heikon naisen valta, miten monet mahtavat on nainen turmioon vienyt. Voi, selkärangaton oli Andreikin. Ja kauan seisoi vanhus liikkumattomana paikallaan.
"Kuulehan, pan, minä kerron kaiken", puheli juutalainen edelleen. "Kuultuani melun ja nähtyäni väkijoukon tunkeutuvan kaupunkiin, otin kaiken varaksi mukaani helminauhan, sillä tiesin kaupungissa olevan paljon kauniita aatelisneitejä. Ja jos kerran on kaunottaria, niin helmiä he ostavat vaikkei heillä olisi ruoan palastakaan. Ja heti kun olin päässyt miesten käsistä juoksin sotapäällikön pihalle helmiä myymään. Tiedustelin eräältä tatarilaistytöltä Andreista ja sain tietää, että häät pidetään heti kun vaan koskentakaiset ovat karkoitetut."
"Miksi et tappanut häntä paikalla?" huudahti Bulba julmistuneena.
"Minäkö olisin tappanut hänet? Hänhän meni vapaasta tahdostaan heidän puolelleen, meni sinne, missä hänellä on parempi olla."
"Sinä siis näit hänet itsensä?"
"Näin, näin! Pulska sotilas hän oli, kaunein heistä kaikista. Jumala häntä armahtakoon! Hän tunsi minut heti, ja kun minä menin hänen luoksensa, sanoi hän…"
"Mitä hän sanoi?"
"Sanoi, viitaten sormellaan: 'Jankel.' Minä vastasin: 'Herra Andrei.' 'Jankel', virkkoi hän, 'sano isälle ja veljelle ja kasakoille ja koskentakaisille ja kaikille, ettei isä ole enää minulle isä, ei veli ole veli, ei toveri toveri; sano, että minä aijon taistella heitä kaikkia vastaan, kaikkia vastaan'."
"Valehtelet, senkin juutalainen!" karjasi Taras vihoissaan.
"Valehtelet, koira! Sinä Vapahtajankin olet ristiinnaulinnut, sinä,
Jumalan kiroama! Minä tapan sinut, paholainen! Korjaa luusi, tai heität
paikalla henkesi!"
Tämän sanottuaan Taras tarttui miekkaansa. Juutalainen säikähti ja lähti juoksemaan minkä hienot säärensä kestivät. Ja kauan hän juoksi taakseen katsahtamatta, juoksi koko leirin läpi ja vieläpä kauas avaralle kentällekin, vaikkei Taras enää häntä ajanutkaan takaa.
Tarasin mieleen juolahti nyt, että hän edellisenä yönä oli nähnyt Andrein erään naisen seurassa, ja sitä muistaessaan painui alas hänen harmaa päänsä. Mutta ei hän vieläkään tahtonut uskoa sellaista häpeää tapahtuneeksi, että hänen oma poikansa olisi myynyt uskontonsa ja sielunsa.
Taras johti väkensä väijyksiin ja kätkeytyi pieneen metsään, joka oli ainoa, minkä kasakat olivat jättäneet polttamatta. Muut koskentakaiset, sekä ratsu- että jalkaväki, siirtyivät taas kolmelle porteille johtavalle tielle.
Perejaslavin osasto yksin oli poissa, sillä sen osaksi oli tullut kova kohtalo. Muutamat heistä nimittäin heräsivät sidottuina vihollisen vallassa, toiset muuttivat manalan majoille, ja itse osaston päällikkö Hlib heräsi housuitta ja päällysvaatteitta puolalaisten leirissä.
Kaupunkilaiset huomasivat kasakkain liikkeet. Kaikki kiirehtivät valleille ja kirjava kuva ilmaantui kasakkain eteen. Puolalaisia ritareja, toinen toistaan kauniimpia, seisoi vallilla, ja vaskiset valkeatöyhtöiset kypärit kiilsivät auringon paisteessa. Toisilla oli päässään kepeä, vaalean punainen tai sininen lakki. Etummaisena seisoi ylpeänä punainen, kullalla kirjailtu lakki päässään Budshakovin eversti, joka oli kookas, komeaan asuun puettu mies. Toisella puolen, melkein sivuportin kohdalla, seisoi toinen, lyhytkasvuinen ja hento eversti; mutta hänen pienet silmänsä katsoivat vilkkaasti tiheiden kulmakarvojen alta. Lähellä häntä seisoi vänrikki, pitkä mies, jolla oli tuuheat viikset nenän alla. Punaa ei hänen kasvoiltaan puuttunut, sillä hän rakasti väkevää simaa ja iloisia pitoja. Ja paljon muita aatelisherroja seisoi heidän takanaan.
Kaikennäköistä kansaa näkyi myöskin. Muutamilla ei ollut varoja ryypynkään ostamiseen, mutta sotaan he olivat lähteneet.
Kasakkain rivit seisoivat hiljaa muurien edustalla. Heidän puvuissaan ei kulta kimallellut; ainoastaan paikottain välkähtelivät miekkain kahvat ja pyssyjen piiput.
Kaksi kasakkaa ratsasti esiin koskentakaisten riveistä. Toinen on vielä aivan nuori, toinen vanhempi; molemmat liukaskieliset ja taitavat toimessaan. He olivat Ohrim Nash ja Nikita Golokopytenko. Heidän perässään tuli Demid Popovitsh, kelpo kasakka, joka jo kauan oli ikävystynyt toimetonna Sjetshissä maleksimiseen. Aikaisemmin hän oli ottanut osaa Adrianopolin piiritykseen ja paljon hän oli elämässään kärsinyt. Kerran oli hänet tuomittu roviolla poltettavaksi, mutta hän oli paennut ja tullut Sjetshiin pää tervassa ja viikset kärvettyneinä. Mutta pian oli Popovitsh kuitenkin jälleen reipastunut ja kasvattanut itselleen pikimustat, tuuheat viikset.
"Sotilailla on kauniit kauhtanat, vaan hauskaa olisi tietää, onko heillä voimaa käsissään?"
"Kyllä minä teille näytän!" huusi vallilta lihava eversti. "Vangiksi otan joka miehen. Tuokaa tänne hyvällä aseenne ja hevosenne! Näittehän, mitenkä minä teikäläiset sidoin? Näyttäkää heille heidän omat veljensä!"
Vallille tuotiin nuoriin sidotut koskentakaiset. Etummainen oli osastopäällikkö Hlib, housuitta ja päällysvaatteitta — samassa tilassa kuin hänet juovuspäissään yllätettiin. Atamani loi silmänsä maahan, häveten veljiensä edessä alastomuuttaan ja sitä, että oli itsensä vangiksi antanut. Yhtenä ainoana yönä olivat miehen hiukset harmaantuneet.
"Älä sure, Hlib, kyllä me sinut vapautamme!" huusivat kasakat alhaalta.
"Älä sure, ystäväni!" virkkoi atamani Borodatij. "Eihän ollut sinun syysi, että sinut alastomana vangittiin. Jokaiselle voi vahinko sattua. Mutta häpeä heille, että asettivat sinut näytteille alastomuuttasi peittämättä."
"Te nähtävästi olette uljasta väkeä, koska nukkuvien kimppuun hyökkäätte", virkkoi Golokopytenko.
"Odottakaapas, kyllä me teidän suunne vielä tukimme!" huudettiin ylhäältä.
"Hauskaa olisi katsella, miten se tapahtuisi", virkkoi Popovitsh, joka samalla kääntyi ratsunsa selässä ja omiin miehiinsä katsahtaen lisäsi: "Mutta eihän tiedä, ehkä puhuvatkin totta nuo Puolan herrat. Varsinkin jos tuo ihravatsa kulkee edellä, niin onhan sitten muilla suojaa."
"Mistä luulet, että heille suojaa olisi?" kysyivät kasakat, aavistaen
Popovitschillä olevan vielä jonkun pistosanan mielessään.
"Siitä vaan, että tuommoisen takana voi koko sotajoukko olla turvassa, eikä piru itsekään osaisi keihäällä tuollaisen suuren möhömahan takana piiloutuviin miehiin."
Kasakat purskahtivat nauruun ja kauan vielä moni heistä päätään pyöritellen puheli: "Onpa vasta poika tuo Popovitsh! Aina sillä on sana valmiina."
"Peräytykää, peräytykää muurin luota!" huudahti koshevoi. Pistopuhe oli varmaankin suututtanut puolalaisia, sillä eversti viittoili nyt käsillään innostuneesti.
Tuskin olivat kasakat hajaantuneet, kun jo pamahti yhteislaukaus. Valleilla syntyi liikettä, ja sinne ilmaantui itse harmaapäinen päällikkökin. Portit avattiin ja sotaväki marssi ulos. Etumaisena ratsastivat husaarit tasaisin rivein, heitä seurasivat keihäsmiehet, sen jälkeen tulivat vaskikypärit sekä viimeisinä yksitellen ylhäiset aatelismiehet, jotka eivät tahtoneet sekaantua muiden riveihin. Heitä seurasivat vielä uudet rivit ja niiden perässä vänrikki; kaikista viimeisenä ratsasti eversti.
"Älkää salliko heidän järjestyä riveihin!" huusi koshevoi. "Kaikki osastot rynnätkööt yhdessä! Lähtekää porttien luota! Titatjevin osasto rynnätköön syrjästä! Djadikovin osasto vastakkaiselta puolen, Kykybenko ja Polyvada takaapäin! Saattakaa vihollisten joukko epäjärjestykseen ja hajottakaa heidät!"
Kasakat hyökkäsivät nyt eri haaroilta. He koettivat hajottaa puolalaiset. Ei ehditty kivääritulta alottaakaan, kun jo käytiin taistelemaan miekoin ja keihäin. Kaikki sekaantuivat yhteen rymäkkään ja jokaisella oli tilaisuus osoittaa kuntoaan.
Demid Popovitsh pisti kuoliaaksi kolme sotamiestä ja pudotti satulasta kaksi pulskaa Puolan herraa, puhuen: "Kas tuossa, hyvät ratsut! Teidän tapaisianne on minun jo kauan tehnyt mieleni." Ja hän ajoi hevoset kauas pellolle, käskien läheisten kasakkain pitää niistä huolta. Sitten hän jälleen lyöttäytyi joukkoon, hyökkäsi kahden ratsujen selästä pudonneen sotaherran kimppuun, tappoi toisen, toisen kaulaan heitti nuoran ja alkoi laahata häntä pitkin ketoa, ensin ryöstettyään häneltä kalliskahvaisen miekan ja vyön, joka oli ahdettu täyteen kultarahoja. Kobita, kelpo, nuori kasakka hänkin, hyökkäsi myöskin erään urhoollisen puolalaisen ylimyksen kimppuun ja kauan he voimiaan mittelivät. Pian kääntyi ottelu käsikahakaksi. Vähällä oli jo kasakka päästä voitolle ja hän iski terävällä turkkilaisella puukolla vastustajaansa rintaan. Mutta surman sai mies, sillä vihollisen luoti osui häntä suoraan otsaan. Hänet kaasi eräs ylhäinen kaunis pani, joka oli vanhaa ruhtinaallista sukua. Suorana ja rotevana kiiti hän tulisella ratsullaan ja oli kaiken aikaa osoittanut suurta sankarimaisuutta. Kahden koskentakaisen pään hän oli jo halkaissut. Feodor Korshon, kelpo kasakan, hän oli kaatanut ratsuineen, ampunut hevosen ja lävistänyt miehen keihäällään. Monelta oli hän silpaissut poikki pään tai kädet, ja nyt oli hän ampunut luodin Kobita kasakan ohimoon.
"Tuonpa kanssa tahtoisin miekkoja mitellä", huusi atamani Kykybenko, ja hevostansa kannustaen syöksyi hän takaapäin ylimyksen kimppuun, samalla kiljaisten niin, että kaikki lähelläolijat pelästyivät. Ylimys koetti kääntää hevostaan poispäin, mutta ratsu ei totellut; se oli säikähtänyt kauheasta huudosta, syöksyi syrjään, ja Kykybenko lähetti nyt siihen luotinsa, joka sattui selkään ja uljas ritari syöksyi maahan. Mutta hän ei sittenkään lannistunut, vaan yritti vieläkin puolustautua. Hän oli kuitenkin jo hyvin voimaton ja molemmilla käsillään raskaaseen miekkaansa tarttuen iski Kykybenko hänen päänsä kahtia. Virtana vuoti aatelisen veri, punaten hänen keltaista kullalla kirjailtua pukuaan. Siihen jätti hänet Kykybenko ja riensi miestensä kanssa uudestaan taisteluun. "Kas kun hän malttoi jättää nuo kalliit koristukset", virkkoi Borodatij, eroten joukosta ja lähestyen paikkaa, johon ylimys oli kaatunut. "Seitsemän miestä olen omalla kädelläni kaatanut, mutta enpä ole vielä tuollaisia koristuksia tavannut." Kullanhimo valtasi Borodatin ja hän kumartui riistämään vainajalta hänen upeat koristuksensa. Hän otti kultavartisen puukon, irrotti vyön, joka oli täynnä kultarahoja, tempasi rinnalta laukun, jossa oli hienoja alusvaatteita, hopeaisia esineitä ja naisen suortuva. Borodatij ei kuullut, kun häntä lähestyi takaapäin punakasvoinen vänrikki, jonka hän jo kerran oli kaatanut satulasta ja joka siitä oli saanut suuren kuhmun päähänsä. Vänrikki heilautti miekkaansa ja iski sillä kyyryksissä olevaa kasakkaa kaulaan. Turmion toi kasakalle kullan himo: ruumiista erkani uljas pää, maahan vaipui vartalo, punaten nurmen ja ilmoihin kohosi kasakan tuima sielu. Mutta ei ehtinyt vänrikki vielä siepata tukasta atamanin päätä sitoakseen sen satulaansa, kun jo oli kostaja lähellä.
Niinkuin taivaalla haukka tehtyään voimakkailla siivillään monta kierrosta äkkiä pysähtyy yhteen paikkaan siivet levällään ja sieltä nuolena iskee tienvarrella kaakottavaan peltokanaan, niin Ostapkin, Tarasin poika, äkkiä karkasi vänrikin kimppuun ja heitti paulan hänen kaulaansa. Entistään punaisemmiksi muuttuivat vänrikin kasvot, kun silmukka kurkkua kuristi. Hän sieppasi pistoolinsa, mutta värisevä käsi ei osannut laukausta ohjata ja peltoon lensi kuula. Ostap irrotti hänen satulastaan silkkisen nuoran, joka vänrikillä aina oli mukanaan vankien sitomista varten. Tällä Ostap sitoi vankinsa kädet ja jalat ja kiinnitti toisen pään satulaansa ja niin läksi laahaamaan ruumista pitkin kenttää, samalla huutaen Umanin kasakoille, että he menisivät osoittamaan kaatuneelle atamanilleen viimeistä kunniaa.
Kuultuansa, ettei heidän atamaninsa enää ole elävien joukossa, riensivät Umanin osaston kasakat korjaamaan päällikkönsä ruumiin ja samalla neuvottelemaan uuden atamanin vaalista. Hetkisen keskusteltuaan sanoivat muutamat: "Mitäpä tässä kauan mietitään. Parempaa atamania emme voi saada kuin on Bulban Ostap. Hän totta kyllä on meitä kaikkia muita nuorempi, mutta vanhan miehen järki on hänellä."
Paljastaen päänsä kiitti Ostap kasakoita hänelle osoitetusta kunniasta, eikä ollenkaan syyttänyt nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan, hyvin tietäen, ettei semmoiseen nyt ollut aikaa; hän johti joukkonsa suoraa päätä vihollisparveen, siten näyttäen, ettei häntä oltu turhaan atamaniksi valittu.
Jo tunsivat puolalaiset, etteivät he voittajina selviytyisi, ja sentähden peräytyivät he toiselle puolelle kenttää siellä uudelleen järjestyäkseen. Lyhytkasvuinen eversti huitoi kädellään portille päin, jossa aivan erillään seisoi neljäsataa miestä varusväkeä, ja samassa alkoi sieltäpäin sataa kuulia kasakkain riveihin; mutta luodit eivät osuneet vihollisiin; suurin osa niistä lensi härkälaumaan, joka oudostellen katseli taistelua. Pelästyneet härät mylvivät ja kääntyivät leiriä kohti, särkivät kuormat ja polkivat monen miehen jalkoihinsa. Mutta samassa riensi kovasti huutaen Taras joukkonsa kanssa väijyksistä lauman eteen. Koko raivostunut karja kääntyi nyt suoraan vihollisen joukkoja kohden, kaasi maahan hevosväen ja hajoitti joukot.
"Kiitos teille, härät!" huusivat koskentakaiset. "Palvelette kuormastossa ja palvelette nyt taistelussakin." Ja uudistetuin voimin hyökkäsivät he vihollista vastaan ja monta puolalaista kaatui. Moni siinä ottelussa kunnostautui.
Jo huomasivat puolalaiset, että paha heidät perii, nostivat lipun ja käskivät avata portit. Naristen aukenivat rautaiset veräjät ja pölyisinä, nääntyneinä syöksyivät niistä sisään ratsastajat. Suuri joukko koskentakaisia lähti heitä ajamaan takaa, mutta Ostap pysäytti joukkonsa sanoen: "Älkää menkö niin lähelle muuria, vetäytykää taaksepäin." Ja tarpeellinen olikin tämä varoitus, sillä valleilta heittivät viholliset alas kaikellaisia esineitä mitä vaan käsiinsä saivat, Samaan aikaan tuli paikalle koshevoi ja kiitti Ostapia joukon edessä lausuen: "Uusi atamani johtaa jo joukkoja kuin vanha kokenut." Nyt katsahti taakseen vanha Bulbakin nähdäkseen uutta atamania ja huomasi Umanin joukon edessä ratsun selässä Ostapin, lakki kallellaan ja päällikön sauva kädessä. Kas vaan, virkkoi hän katsahtaen poikaansa, ja iloisena alkoi ukko kiittää kaikkia Umanin miehiä siitä kunniasta, jonka nämä olivat hänen pojalleen osoittaneet.
Kasakat alkoivat jo peräytyä leiriinsä, kun äkkiä kaupungin valleille ilmaantui uudestaan puolalaisia. Nyt olivat jo heidän kauhtanansa repaleissa. Hyytynyttä verta näkyi monen puvussa ja pölyssä olivat vaskiset kypärit.
"No, joko meidät vangitsitte?" huusivat koskentakaiset.
"Kyllä teidät vielä opetetaan!" huusi muurilta lihava eversti ja näytti nuoraa; ja viholliset solvasivat toisiaan parhaansa mukaan.
Vihdoin hajaantuivat kaikki. Muutamat laskeutuivat taistelusta väsyneenä levolle. Toiset ripottivat haavoihinsa multaa ja sitoivat ne niillä vaatekappaleilla, jotka he olivat vihollisilta anastaneet. Reippaimmat keräilivät ruumiita, osoittaakseen niille viimeistä kunniaa. Miekoilla ja keihäillä kaivettiin hautoja, lakeilla nostettiin niistä multa, ruumiit laskettiin varovasti kuoppiin ja peitettiin maahan, etteivät korpit ja kotkat saisi heidän silmiään nokkia. Vihollisten ruumiit taas sidottiin hevosten häntiin ja hevoset laskettiin karkaamaan kedolle. Hurjina juoksivat ratsut mäkien, kuoppain ja purojen poikki ja runtelivat veriset, pölyiset ruumiit.
Sitten kaikki osastot istuutuivat erikseen illastamaan ja kauan siinä juteltiin niistä urotöistä, joita taistelun aikana oli suoritettu. Oli siinä tarinoiden aiheita tuleville sukupolville. Kauan valvoivat kaikki, mutta kauimmin vanha Taras, joka yhä vaan mietti, minkätähden Andrei ei ollut vihollisten joukossa. Oliko petturille tullut omantunnonvaivoja, kun hänen olisi pitänyt taistella omia maamiehiään vastaan, tai oliko poika ehkä joutunut vangiksi? Mutta kun hän samassa muisti, että Andrein sydän oli herkkä kauniimman sukupolven vaikutuksille, tuli vanhuksen mieli synkäksi ja hän vannoi kostavansa sille puolattarelle, joka oli hänen poikansa lumonnut. Ja valansa olisi hän heti ollut valmis täyttämään. Mielellään olisi hän tarttunut tuon kaunottaren tuuheaan tukkaan, laahannut häntä perässään hevosen selässä ja silponut hänen kauniin ruumiinsa kappaleiksi. Mutta ei tietänyt Bulba, minkä osan Jumala hänelle huomenna soi. Vähitellen hänen ajatuksensa sekaantuivat ja hän vaipui uneen.
Mutta nuotiotulien ääressä valvoivat valppaat vartijat ja tähystelivät tarkkaan kaikille haaroille.