VIII.
Ei ollut aurinko vielä korkealle kohonnut, kun jo koskentakaiset keräytyivät yhteen joukkoon. Sjetshistä oli tullut tieto, että kasakkain poissa ollessa olivat tatarit käyneet siellä ryöstöretkellä. He olivat hävittäneet kaiken kasakkain omaisuuden, kaivaneet maasta kaikki kalleudet, olivat ottaneet vangiksi jälelle jääneet asukkaat, ja olivat nyt matkalla saaliineen Perekopiin. Ainoastaan yksi ainoa kasakka, Maksin Golodgka, oli päässyt pakoon, tapettuaan päällikön ja ryöstettyään häneltä koko pussillisen kultarahoja. Tatarilaisen hevosen selässä ja tatarilaisessa puvussa oli hän puolitoista päivää ja kaksi yötä välttänyt takaa-ajajat. Hän oli ajanut kuoliaaksi kaksi hevosta ja vasta kolmannella saapui hän kasakkain leiriin, saatuansa matkalla tietää, että koskentakaiset olivat Dubnan luona. Näin kertoi kasakka heti sinne tultuaan.
Mutta mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut? Olivatko jälelle jääneet kasakkain tavan mukaan ryypänneet ylenmäärin ja juopuneina joutuneet vangeiksi, ja mitenkä olivat tatarilaiset saaneet tiedon maanalaisista kätköistä, sitä hän ei jaksanut kertoa. Kovin oli kasakka uupunut, ajettunut ja kokonaan oli aurinko hänen kasvonsa polttanut. Uupuneena kaatui hän maahan ja vaipui säkeeseen uneen.
Tällaisissa tapauksissa kasakat tavallisesti lähtivät heti ajamaan rosvoja takaa, koettaen saavuttaa heidät tiellä, sillä muuten joutuivat vangit myytäviksi orjamarkkinoilla Vähässä-Aasiassa, Smyrnassa ja Kretan saarella. Tästä syystä olivat nyt koskentakaiset kokoontuneet. Kaikki seisoivat poikkeuksetta lakit päässä, sillä nyt he eivät olleet tulleet kokoon atamanin käskystä, vaan vapaasta tahdosta neuvottelemaan. "Vanhat puhukoot ensin", kuului joukosta.
"Koshevoi lausukoon ensin mielipiteensä!" ehdottivat toiset.
Paljastaen päänsä kiitti koshevoi kunniasta ja puhui kuin veli veljille:
"Montahan on joukossamme vanhoja ja kokeneita, mutta koska minua on pyydetty puhumaan, niin minä neuvon: viipymättä on lähdettävä ajamaan takaa tatareja, sillä te tunnette, minkälainen tataari on miehiään. Ei hän saaliineen rupea tuloamme odottamaan, vaan myy sen niin pian kuin mahdollista. Parasta on siis heti lähteä. Olemme täällä jo tarpeeksi mellastaneet. Puolalaiset kyllä jo tuntevat, mitä olemme miehiämme. Uskontomme pilkkaamisesta olemme heille jo kostaneet voimiemme mukaan. Saalista taas ei voi nälkäisestä kaupungista paljoakaan saada. Neuvoni sanon: heti matkaan!"
"Heti matkaan!" kaikui kaikkialta.
Mutta ei miellyttänyt Tarasia tällainen puhe ja alas silmille painuivat tuuheat valkoiset kulmakarvat, niinkuin karkealla vuorenrinteellä kasvavat pensaat, joiden latvat ovat valkoisen huurteen peittämät.
"Ei ole neuvosi hyvä, koshevoi!" virkkoi hän. "Olet nähtävästi unohtanut, että puolalaiset ottivat meikäläisiä vangeiksi. Sinä ehkä tahdot, ettemme kunnioittaisi toveruuden ensimäistä pyhää sääntöä, vaan jättäisimme sotatoverimme elävinä nyljettäviksi tai kappaleiksi raadeltaviksi. Hauskaa olisi vihollisen kuljettaa heitä toreille nähtäviksi, niinkuin jo on tehty hetmanille ja Ukrainan paraimmille pojille. Eivätkö he myös ole kauheasti uskontoamme loukanneet? Mitä me oikein ajattelemme? kysyn minä teiltä. Mikä kasakka hän on, joka onnettomuudessa hylkää toverinsa, jättää hänet kuin koiran kuolemaan vieraalle maalle? Jos todellakin on niin pitkälle menty, ettei enää pidetä kasakan kunniaa arvossa, vaan sallitaan sylkeä meitä vasten naamaa, niin älköön kukaan moittiko minua siitä. Yksin jään!"
Leirissä syntyi levottomuutta.
"Mutta oletko unohtanut, kunnon eversti", lausui koshevoi, "että meidän miehiä on myös tatarien vankeina, ja jollemme heitä pelasta, niin heidät myydään pakanoille, ja se on kauheinta kuolemaa julmempaa? Oletko unohtanut, että heidän käsissään on kaikki rahamme, joitten edestä on paljon kristittyjen verta vuodatettu?"
Kasakkain asema oli vaikea. He eivät tietäneet mitä sanoa. Kukaan ei tahtonut tulla moitteen alaiseksi. Silloin astui esiin vanhin kaikista koskentakaisista, Kasjan Bovdjug. Hän oli kaikkien kunnioittama; kaksi kertaa oli hänet jo valittu koshevoiksi ja sodassa oli hän myös kaikkein rohkeimpia. Vanha oli jo ukko, eikä hän enää sotaretkiinkään ottanut osaa. Ei hän paljon enää neuvojakaan antanut, makaili vaan kyljellään kasakkain piirissä, kuunnellen muiden kertomuksia sotaretkistä ja seikkailuista. Ei hän myöskään koskaan sekaantunut toisten puheisiin, kuunteli vain, painaen peukalollaan tuhkaa piippunysässään, jota hän aina piti hampaissaan. Hänen tapansa oli istua silmät raollaan, niin ettei koskaan tiedetty nukkuiko hän vai valvoiko. Kun sotaretkille lähdettiin, jäi hän aina kotiin, mutta tällä kertaa oli hän kuitenkin tullut mukaan. Oli viitannut kädellään, kuten kasakka ainakin, ja sanonut: "Nyt seuraan teitä minäkin, ehkä voin vielä jossain olla hyödyksi."
Kaikki kasakat vaikenivat, kun ukko nyt astui esiin, sillä he eivät olleet pitkiin aikoihin kuulleet hänen lausuvan sanaakaan. Kaikki olivat siis uteliaita kuulemaan, mitä ukolla oli sanottavaa.
"Minunkin vuoroni on nyt lausua muutama sana, hyvät panit!" alkoi hän. "Kuulkaa siis, pojat, vanhan neuvo. Hyvin puhui koshevoi, sillä kasakkain sotajoukon päällikkönä täytyy hänen suojella ja pitää huolta omaisuudestamme. Siinä oli koshevoi aivan oikeassa, se on minun mielipiteeni. Mutta kuulkaa, mitä vielä lisään: Hyvin puhui eversti Taraskin. Antakoon Jumala hänelle pitkää ikää ja suokoon paljon tällaisia miehiä Ukrainalle! Kasakan ensimäinen velvollisuus on noudattaa toveruuden sääntöjä. Kauan olen jo elänyt maailmassa, mutta en ole vielä nähnyt, että kasakka olisi toverinsa pettänyt tai hylännyt. Niin toiset kuin toisetkin ovat tovereitamme, olkoon niitä sitten vähemmän tai enemmän, mutta kaikki ovat meille rakkaita. Neuvoni on siis: ne jotka tahtovat pelastaa tatarien vankeuteen joutuneet, lähtekööt heitä takaa ajamaan, kun taas ne, jotka tahtovat pelastaa toverinsa puolalaisten kynsistä, jääkööt tänne. Koshevoin täytyy velvollisuuttaan noudattaen lähteä toisen puolen kanssa tatarilaisten perään; toiset taas valitsevat itselleen väliaikaisen atamanin. Ja jos tahdotte vanhan ukon neuvoa noudattaa, niin valitkaa väliaikaiseksi Taras Bulba, sillä parempaa ette saa. Ei ole meidän joukossamme rohkeudessa hänen vertaistaan."
Niin puhui Bovdjug ja vaikeni, ja iloissaan olivat kaikki siitä, että vanhus oli heille oikean tien näyttänyt.
"Suostutteko tähän?" kysyi koshevoi.
"Kaikki suostumme!" huusivat kasakat.
"Neuvottelu on siis loppunut?"
"Loppunut on!" vastasivat kasakat.
"Kuulkaa sitten, mitä käsken, pojat", sanoi koshevoi, astui esiin ja pani lakin päähänsä. Kaikki koskentakaiset paljastivat päänsä, ja loivat silmänsä maahan niinkuin ainakin, kun vanhempi tahtoi puhua. "Jakaantukaa nyt kahteen joukkoon. Ken tahtoo lähteä, astukoon oikealle, ken jäädä haluaa, hän menköön vasemmalle. Sinne mihinkä enemmistö jokaisesta osastosta siirtyy, sinne menköön myös atamani, jos pienempi osa siirtyy, liittykööt ne muihin osastoihin."
Ja niin jakautuivat kasakat kahteen osastoon ja melkein tasan oli miehiä kummallakin puolen. Bovdjug vanhus liittyi jääneiden joukkoon sanoen: "En ole siinä iässä, että jaksaisin tatarien perään lähteä, tässä on minulla hyvä paikka kuolla kunniallinen kuolema. Kauan olen jo rukoillut Jumalaa, että saisin kuolla sodassa pyhän uskomme ja kristillisyyden tähden. Parempaa loppua ei saa muualla kunnollinen kasakka."
Kun kaikki olivat jakautuneet kahteen osastoon, kulki koshevoi rivien välitse ja kysyi:
"Oletteko, hyvät panit, tyytyväisiä toisiinne?"
"Tyytyväisiä olemme!" vastasivat kasakat.
"Sanokaa sitten toisillenne jäähyväiset ja suudelkaa toisianne, sillä Jumala yksin tietää, saammeko enää koskaan tavata toisiamme. Totelkaa atamanejanne ja jokainen täyttäköön velvollisuutensa. Itse tiedätte, mitä vaatii kasakan kunnia."
Ja kaikki kasakat alkoivat suudella toisiaan. Alun tekivät atamanit; kädellään pyyhkäisivät he harmaita viiksiään ja koskettivat toistensa huulia, sitten lujasti pusertain toistensa kättä ikäänkuin olisivat he tahtoneet sanoa: mitäs arvelet, hyvä pani, näemmekö toisiamme vielä? Mutta eivät he kuitenkaan sanaakaan lausuneet, sillä he ymmärsivät toistensa ajatukset. Kaikki kasakat sanoivat näin jäähyväiset toisilleen, hyvin tietäen, että vaikea tehtävä on heillä edessään. Matkalle he eivät kuitenkaan vielä heti lähteneet, vaan päättivät odottaa yön tuloa, ettei vihollinen huomaisi vähennystä heidän joukossaan.
Päivällisen jälkeen kaikki ne, joiden tuli lähteä matkalle, laskeutuivat levolle ja kauan he nukkuivat ikäänkuin aavistaen, että pitkään aikaan eivät saisi nauttia niin rauhallista unta. He nukkuivat aina päivänlaskuun saakka. Heti illan tultua alkoivat he sitten rattaitaan voidella. Kun kaikki oli kunnossa, lähettivät he kuormaston kulkemaan edellä ja heilutettuaan vielä lakkeja toisilleen lähtivät miehet kulkemaan perässä. Pian katosivatkin he yön pimeyteen. Kumeana kuului vain kavioiden töminä ja rattaiden ratina.
Jälelle jääneet viittoilivat heille käsillään vielä kauan jäähyväisiksi. Mutta kun he sitten palasivat paikoilleen ja kirkkaiden tähtien valossa näkivät, että puolet kuormista oli poissa, että paljon, paljon oli miesten luku vähentynyt, syntyi alakuloinen mieliala ja kaikki vaipuivat ajatuksiinsa.
Taras huomasi, kuinka olivat käyneet synkiksi kasakkain rivit ja kuinka alakuloisuus, niin vieras uljaille urohille, oli nyt vallannut miesten mielet. Vielä hän ei kumminkaan mitään lausunut. Hän antoi miesten vaipua surumielisyyteen, jonka oli aiheuttanut toverien lähtö. Vaan hän tahtoi sitten äkkiä heidät herättää, jotta uudelleen ja entistä suuremmalla voimalla palaisi miesten mieliin ripeys ja katoisi uneliaisuus.
Salaa käski hän palvelijainsa purkaa erään erillään olevan kuorman. Se oli suurin kuorma koko kasakkain leirissä. Sen vahvat pyörät olivat varustetut kaksinkertaisilla raudoilla. Raskaaksi oli se kuormitettu, hevosloimilla ja taljoilla peitetty ja lujilla köysillä sidottu. Kuormassa oli ankkureita ja tynnyreitä, jotka olivat täynnä hyvää viiniä, jota Taras kauan oli säilyttänyt kellarissaan. Hän oli ottanut ne mukaan juhlatilaisuuden varalta, sellaista hetkeä varten, jolloin olisi edessä joku sellainen tehtävä, että siitä riittää puheenaihetta seuraavillekin sukupolville. Kuultuansa herransa käskyn riensivät palvelijat kuorman luo, leikkasivat poikki köydet, vetivät pois härän nahat ja loimet ja purkivat kuormasta ankkurit ja tynnyrit.
"Ottakaa miehet, ottakaa!" kehoitti Bulba. "Ottakoon jokainen miten parhaiten voi: kauhaan tai sankoon, jolla hevosia juotetaan, rukkaseen tai lakkiin, tai pankoon molemmat kouransa alle."
Heti lähestyivät kaikki miehet; muutamat pistivät esille kauhan, toiset sangon, rukkasen tai lakin ja muutamat molemmat kouransa. Kulkien rivien välitse kaatelivat Tarasin palvelijat kaikille viiniä. Taras oli pyytänyt, ettei kukaan joisi ennenkuin hän antaa merkin. Hän tahtoi nähtävästi jotain sanoa. Vanha Taras kyllä tiesi, että vaikka voimallista on vanha viini ja miehen mieltä virkistää, niin kahta tehokkaammaksi käy voima ja viini, jos siihen liittää sopivan sanan.
"Minä en kestitse teitä, hyvät panit, siitä kunniasta, että minut atamaniksi valitsitte, vaikka onkin suuri se kunnia; en myöskään sen johdosta, että olemme tovereillemme jäähyväiset sanoneet." Näin alotti Bulba. "Semmoiset kestitykset ovat kyllä aikoinaan sopivat, mutta nyt on meillä toinen työ edessämme, sellainen, joka kasakalle voi tuottaa suurta kunniaa. Juodaan siis, yht'aikaa juodaan pyhän oikeauskoisuutemme menestykseksi! Tulkoon semmoinen aika, että koko maailmassa on vain yksi pyhä usko, ja että kaikki muhamettilaiset tulisivat kristityiksi. Juokaamme myöskin Sjetshin onneksi. Kauan seisokoon se uskottomien surmaksi. Tulkoon sieltä joka vuosi kelpo miehiä, toinen toistaan parempia, toinen toistaan kauniimpia! Ja lopuksi juokaamme myös oman kunniamme malja! Kertokoot lastenlapsemme ja niiden lapset, että oli muinoin urohia, jotka eivät toveruutta häväisseet, eivätkä omiansa hylänneet. Siis, uskon malja, hyvät panit, uskomme malja!"
"Uskomme malja!" huusivat kovalla äänellä lähimmäiset rivit. "Uskomme malja!" yhtyivät huutoon edempänä olevat; ja uskon menestykseksi joivat kaikki, vanhat ja nuoret.
"Eläköön Sjetsh!" huusi jälleen Taras ja kohotti kätensä korkealle.
"Eläköön Sjetsh!" kaikui taas eturiveissä. "Eläköön Sjetsh!" virkkoivat hiljaa tuuheaviiksiset vanhukset, ja innoissaan yhtyivät huutoon kaikki nuoret.
"Viimeinen malja vielä, toverit! Eläkööt kaikki kristityt maan päällä!"
Tyhjiksi olivat jo käyneet maljat, mutta yhä vielä seisoivat kasakat kädet kohotettuina. Iloisilta näyttivät kyllä kaikki viinin elähdyttäminä, mutta syviin mietteisiin olivat kuitenkin miehet vaipuneet.
Eivät he nyt ajatelleet sotasaalista, kalliita aseita eivätkä kirjailtuja kauhtanoita tai tsherkessiläisiä ratsuja. He olivat hiljaa kuin kotkat korkean kallion huipulla, josta kaukana näkyy ääretön meri, jolla erilaiset laivat lintuina liitelevät. Niin, kuin kotkat katselivat he laajaa kenttää ja kaukana hahmoittelevaa kohtaloaan. Vielä kerran tuo kenttä tulee olemaan täyteen kylvetty heidän valkoisia, omalla verellään huuhtelemia luitaan; särjettyjen rattaiden, katkaistujen miekkojen ja keihäiden välistä ne pistävät esiin. Näkyypä siellä tuuheatukkaisia, verisiä päitä, joiden viikset ovat alas laskeutuneet. Jo lentää sinne kotkia, jotka nokkivat silmät noista päistä. Mutta ei ole hyödytön tuollainen laaja kuolinvuode. Eihän sorru mikään jalo asia, ei se unohduksiin jää. Kyllä vielä nousee banduransoittaja, harmaa parta riipuksissa rinnalla, valkopäinen tietäjävanhus, ja hän heistä laulaa mahtavan laulunsa. Ja kautta maailman leviää heidän maineensa ja kaikki tulevat heistä puhumaan. Ja kauas kuuluu mahtava sana, kuuluu kuin heleä-ääninen kirkonkello, johonka mestari on sekoittanut runsaasti kirkasta hopeaa, jotta kaupunkeihin ja kyliin, palatseihin ja mökkeihin kuuluisi heleä soitto, kutsuen kaikkia pyhään rukoukseen.