KAAPPARITOIMI.
Kaapparitoimi merisodan apukeinona.
Kaapparitoimella ymmärretään laillistettua merirosvousta. Sodan syttyessä kahden valtakunnan välillä jakavat niiden hallitukset merenkulkijoille "kaapparivaltuuksia", joiden nojalla nämä ovat oikeutetut hävittämään vihollismaalle kuuluvia kauppalaivoja avoimella merellä ja varastopaikkoja rannikolla sekä saamaan palkakseen n.s. riista-oikeuden tuomitseman osuuden saaliista. Myöskin nopeakulkuisia sotalaivoja voidaan merivirastojen valtuuttamina käyttää semmoiseen toimeen, nykyaikana nimenomaan kevyitä risteilijöitä tahi tykeillä aseistettuja pikahöyrylaivoja.
Kaapparitointa on harjoitettu kaikkina aikoina, vaikka oikeutettuja vastaväitöksiä sen epäinhimillisyydestä rauhallisia, aseettomia merenkulkijoita kohtaan onkin tiheästi esitetty. "Sodan aikana lait vaikenevat", on vastattu; kun oman maan rauha ja hyvinvointi on uhattu, ollaan muka oikeutettuja keinolla millä hyvänsä häiritsemään vihollisenkin elämisen mahdollisuuksia. Vanhempina aikoina — vielä kauvas 1600-luvulla asti — kohdeltiin kaapattujen alusten miehistöjäkin julmasti, ne pantiin joko "hyppäämään laudalta" mereen tahi raahattiin orjuuteen voittajavaltion merentakaisiin siirtomaihin. Sittemmin ne ovat päässeet sotavankeudella sodan loppuun saakka tahi on niiden sallittu pelastua veneillä, nousta vieraaseen puolueettomaan laivaan tai kuljetettu johonkin rannikolle. Vallattu alus lastineen on joko upotettu tahikka viety lähimpään omaan satamaan myytäväksi huutokaupalla kaappaajain hyväksi.
Alabama'n tarina.
Kuuluisin kaapparilaiva merihistoriassa lienee Alabama. Kun Pohjois-Amerikan Yhdysvallat neekeriorjien vapauttamisasian takia jakautuivat kahteen katkeraan vihollisleiriin, oli aseellinen ylivoima niin maalla kuin merellä sekä rahallinen voima tuota asiaa kannattavien pohjoisvaltioiden puolella. Vähempilukuisten etelävaltioiden toimeentulo perustui puuvillan viljelykseen ja maastavientiin, ja puuvillaistutuksilla olivat neekerit olleet miltei ainoana työvoimana. Pohjoiset valtiot saartivat sotalaivoillaan (kuten XI luvussa on kerrottu) etelän rannikot estääkseen näitä viemästä puuvillaansa Europaan ja vaihettamasta sitä rahaan ja aseihin. Niiden mahtava kauppalaivasto, jonka muodostivat suurelta osalta nopeakulkuiset "klippertit", voi sen sijaan vapaasti purjehtia kaikilla maailman merillä.
Vaikka sivistynyt Europa yleisesti kannattikin orjain vapautusta, oli nimenomaan Englannin myötätunto tässä sodassa etelävaltioiden puolella. Osaksi johtui tämä kauppakateudesta pohjoisvaltioita kohtaan, osaksi myöskin siitä, että edellisten väestön "kerman" muodostivat Amerikaan ensinnä siirtyneet englantilaiset puritaani- ja aatelissuvut, joilla oli säilynyt vanhanaikaiset ritarilliset tavat ja käsitykset ja jotka sitkeästi pitivät vielä kiinni perinnäisestä kulttuuriyhteydestään vanhan emämaan kanssa. Pohjoisvaltioiden asutus sen sijaan oli jo silloin paljon sekarotuisempaa; uupumaton taistelu toimeentulosta äärettömissä aarniometsissä ja sitten häikäilemätön kilpailu kaupan, merenkulun ja teollisuuden alalla oli pohjan "jenkeistä" luonut toisenlaisen, persoonallisilta ominaisuuksiltaan ehkä vähemmän miellyttävän rodun.
Näistä syistä Englannin rahamiehet kannattivat salaa ei vain myötätunnollaan, mutta myöskin teoillaan luulotellun elinehtonsa — neekeriorjuuden puolesta kamppailevaa etelää. He toimittivat "konfedereeratuille" (erotukseksi entisestä "unionista", joka pysyi edelleen pohjoisvaltioiden liittonimenä, nimittivät etelävaltiot omaa liittoyhteyttään "konfederatsioniksi") sen kipeästi tarvitsemia aseita ja rahalainoja; heidän uskaliaat merenkulkijansa puhkaisivat tien etelän satamiin rannikkosaarron lävitse; ja he auttoivat — kenties kaikkein tehokkaimmin — etelän sodankäyntiä rakentamalla sille Alabama’n.
Myrskylintu saalista pyytämässä.
Tämä lyhytaikaisen elämäniän mutta historiallisen kuuluisuuden saavuttanut laiva (nimi otettu eräästä etelävaltiosta) rakennettiin Liverpoolin veistämöllä v. 1862. Se oli suunniteltu nopeakulkuiseksi purjehtijaksi — tosin oli sillä höyrykonekin, mutta sitä käytettiin vain hätäpakosta, jotta laajoilla risteilyillä valtamerillä ei tarvittu poiketa tuontuostakin satamiin ottamaan kivihiiliä; ja sen kantavuus oli 1,040 tonnia. Etevän kapteeninsa Rafael Semmesin johdolla se risteili lähes kahden vuoden ajan pitkin ja poikin Atlanttia, pistäysipä Intian merelläkin aina Kiinan vesillä asti ja uskalsi jolloinkin käydä ahdistelemassa pohjoisvaltioiden saarto- ja kuljetuslaivoja sota-alueilla. Sukkelasti ja aavistamatta kuin Andien kondorikotka iski nopea ja rohkea siepposissi "jenkkien" rahti- ja kauppalaivojen kimppuun ja upotti ne enimmäkseen lastineen päivineen; miehistö ja matkustajat siirrettiin vastaansattuviin puolueettomiin laivoihin. Kaikkiaan hävitti se miltei yhtämittaisella purjehduksellaan (satamissa se kävi aniharvoin, pohjaraavinnan ja kivihiilensaannin vuoksi) 68 alusta, niistä upottaen tahi polttaen lastineen 53.
Paljon suurempi kuin tästä aiheutuva aineellinen häviö oli Alabama'n tekemä moraalinen vaikutus Unionin merenkulkuun ja ulkomaan kauppaan: ne se oli tyrehyttää miltei järkiään. Harvat olivat ne laivurit, jotka Alabama’n pelosta uskalsivat lähteä merelle. Siitä taas johtui, että pohjoisiin satamiin ja varastopaikkoihin kasautui vuorittain tavaraa, ja ulkomaisen menekin puutteessa pyrki teollisuuskin pysähtymään. Notkeasti ja ketterästi kuin siro myrskypääsky vältti kaapparialus sitä etsimään lähetetyt sotalaivat, siepaten joskus kuin pilkalla aivan nokan edestä niiden turviin pyrkivän kauppahaahden. Pohjoisvaltioiden sanomalehdistö raivosi, keksi juttuja kapteenin Semmesin julmuudesta ja yllytti Yhdysvaltoja sotaan Englantiakin vastaan, joka tietentahtoen oli rustannut mokoman ryöstölinnun etelälle. Englannin hallitus joutui pahaan välikäteen ja sen oli vaikea puolustaa laivanrakentajiaan muun Europan silmissä.
Myrskylinnun kuolinkamppailu.
Vihdoin, maasodankin jo lähetessä loppuaan, päättyi Alabaman mainehikas retkeily. Sen mentyä heinäkuussa 1864 korjauttamaan yhtämittaisen purjehduksen aiheuttamia vaurioitaan ranskalaiseen Cherbourgin sotasatamaan, telkesi sen sinne pohjoisvaltioiden risteilijä Kearsarge, välittämättä puolueettoman alueen ja korjaustyön takaamasta turvasta. Ritarillinen Semmes ei voinut tuota sulattaa, vaan haastoi — korjauksen-alaisella laivallaan! — vihollisen kaksintaisteluun kolmen meripenikulman päähän rannikolta, kansainväliselle taistelualueelle. Jos hän olisi tuntenut vihollisensa vähän tarkemmin, olisi hän toki epäröinyt hurjanrohkeassa päätöksessään. Hänen oma aluksensa oli suojaton puulaiva, mutta Kearsarge'n kupeet ja kansi olivat panssaroidut vieriviereen naulatuilla ankkurikettingeillä — siis panssarin alkuperäisin kehitysmuoto. Pahaa aavistamatta Alabama höyrysi merelle ja alotti tulen odottelevaa vainolaista vastaan; suuri joukko ranskalaisia laivoja ja englantilaisia huvipursia katseli etäämmältä jännittävää näytelmää. Mutta Alabama'n ammukset kilpistyivät mitään tuhoa tuottamatta Kearsarge'n kyljistä. Semmes arveli ruutiaan ja pommejaan kehnoiksi; eikä hänelle asianlaita selvinnyt, ennenkuin vasta jälkeenpäin. Hänen laivansa sitävastoin ammuttiin pian reikiä täyteen ja upposi; ja vastaamatta antautumiskehotuksiin hyppäsivät eloonjääneet mereen, josta eräs englantilainen huvipursi pelasti enimmät sekä vei maihin Englantiin, huolimatta "jenkkien" vastalauseista, jotka vaativat pelastettuja sotavangeikseen.
Semmesille ja hänen miehilleen osotettiin Englannissa suurta kunniaa, ja muistakin Europan maista tuli innostuneen nuorison lähetystöjä tuomaan heille kunniamiekkoja ja muita ihailunosotuksia. Sodan loputtua 1865 asetettiin kapteeni Semmes sotaoikeuden eteen, mutta vapautettiin kaikesta syytöksestä — hänhän oli upseerina toiminut sotalakien mukaan — ja korotettiin myöhemmin amiraaliksi uudelleen yhtyneiden Yhdysvaltain laivastossa.
Ikävämmin kävi hänelle ja etelälle suosiollisen Englannin Alabama’n takia. Pohjoisvaltiot eivät jaksaneet sulattaa tuon laivan sen kaupalle ja meriliikkeelle tuottamaa aineellista vahinkoa, vaan vaativat Englantia korvaamaan sen, koska alus oli rakennettu tämän maan telakalla. Asiasta syntyi kiivas jupakka ja valtiolliset välit uhkasivat ratketa ilmi sodaksi, kunnes juttu lykättiin kansainväliseen sovinto-oikeuteen (ensimmäinen laatuaan maailmassa ja Haagin-konferenssin edelläkävijä), joka tuomitsi Englannin maksamaan riitapuolelleen 80 milj. markkaa tämän välittömäin tappioiden (upotettujen laivojen ja lastien) korvaukseksi. Yhdysvaltain vaatima summa oli monta kertaa suurempi ja sisälsi kaikki välillisetkin vahingot (meriliikkeen, kaupan ja teollisuuden seisahtumisen takia aiheutuneet).
Kaapparitoimi viime suursodassa.
Äskettäin käydyn jättimäisen maailmansodan edellä ja jatkuvasti sen kestäessäkin on hävitysaseita ja sodankäyntitapoja kehitetty ennen kuulumattomaan täydellisyyteen. Koska sen kulusta on riippunut mahtavain suurvaltain olemassaolo, eivät mitkään kirjoitetut ja kirjoittamattomat kansainväliset lait ole enää säilyttäneet pätevyyttään. Luonnollista on, että myöskin saarto- ja kaapparitoimi ovat olleet sallittuja ja mieluisasti käytettyjä aseita vihollisen vahingoittamiseksi.
Englannin merenkeskinen asema on tälle maalle erinomaiseksi eduksi sen varjellessa mahtavalla laivastollaan rantojansa niille yrittävien meri- ja maavoimien hyökkäyksiltä. Mutta toiselta puolen on tuo asema sodan aikaan samalla sen heikoin kohta, sen "Akilleen kantapää", johon vihollinen voi sitä paraiten satuttaa. Suur-Britannian maaperä ei kasvata asukkailleen lähimaillekaan niiden tarvitsemia elintarpeita. Suuri osa siitä on näet teollisuuden alla sekä suurten maanomistajain huvi- ja metsästyspuistoina. On laskettu, että joka minuutti täytyy Englannin rannoille laskea 10,000 mkan arvosta muualta meritse tuotuja elatusvaroja, jotta sen kansa pysyisi hengissä. Vehnä on tuotu Venäjältä, Kanadasta ja Yhdysvalloista, riisi Intiasta ja Kiinasta, liha (jäädytettynä tai säilöstettynä) Yhdysvalloista, Argentinasta ja Etelä-Afrikasta.
Tätä maanpuolustuksessa kovin arkaa seikkaa Saksa kiirehtikin käyttämään hyväkseen, pakottaaksensa mahtavimman ja itsepäisimmän vihollisensa lopettamaan sodan. Se saarsi Englannin rannikot uudenaikaisilla hirviöillään, sodan kestäessä suurenmoisesti kehittämillään sukellusaluksilla, jotka torpeedoillaan rautaisen järkähtämättömästi tuhosivat niinhyvin rantoja puolustavia panssarilaivoja kuin satamiin yrittäviä kauppa-aluksia. Ulapalla taasen sen nopeakulkuiset kaappariristeilijät upottivat entisen Alabama'n tavoin viimemainittuja kaikilla maailman merillä. Verrattomalla taidolla ne osasivat — liukkaina kuin ankeriaat — kauvan välttää takaa-ajelevia brittiläisiä laivastoja, kunnes välttämätön tuho kohtasi useimmat niistä.
Emden.
Mainehikkain Englannin ja sen liittolaisten kauppalaivojen tuhooja oli sodan kestäessä kevyt risteilijä Emden. Sodan syttyessä elokuun alussa 1914 se oli Saksan kiinalaisen kauppasiirtolan Tsingtaun satamassa ja alotti oitis kaappariretkeilynsä. Täyttä höyryä se oikasi ulos merelle, läpäsi Malakka-salmen, vihollislaivat aivan kintereillään, ja eksyttäen nämä perästään eteläänpäin, kääntyikin itse länteen Bengalin lahtea kohti, upottaen viisi alusta matkallaan, ja päätyi viimein Madrasin edustalle, jota rupesi pommittamaan, onnistuen sytyttämään satamassa olevat suuret paloöljysäiliöt.
Sieltä se kääntyi Ceylonin rannikoille, upottaen jälleen neljä uutta laivaa, lähetti niiden väestöt rantaan viidennellä ja pidätti lastin takia luonaan kuudennen, hiililaivan. Sitten se, käyttäen hyväkseen eri paikoissa olevia salaisia kipinäsähkötyslaitoksia ja toisia saksalaisia apulaivoja, jatkoi hävitysmatkaansa, kunnes lokak. 16 p:ään mennessä oli upottanut vielä puolisen tusinaa Englannin aluksia.
Silloin sattui sille itselleen ikävyys. Englantilainen panssariristeilijä Yarmouth, joka verikoiran sitkeydellä oli pysytellyt sen kintereillä, sieppasi moniaita sen apulaivoista, ja Emden itse säilyi vain piiloutumalla visusti, vaikka kauppalaivat yhä edelleen matkasivat kuolettavan pelon alaisina, odotellen sen äkkiarvaamatonta ilmestymistä kauppareiteille.
Naamarin turvin vertaistensa kimpussa.
Sitten se yhtäkkiä ilmestyi korjaamaan parempaakin saalista kuin suojattomia kauppa-aluksia. Lokak. 16 p. — Englannin kansallisena juhlapäivänä, "Trafalgarin päivänä" — porhalsi 4-piippuinen risteilijä Penangin satamaan Indo-Kiinassa. Siellä olevat ranskalainen torpeedonhävittäjä Mousquet ja venäläinen kevyt risteilijä Jemtshug eivät osanneet aavistaa sitä Emden'iksi, jolla tiesivät olevan vain kolme savupiippua. Mutta kaapparin kapteeni v. Möller oli lisännyt niiden lukua laudoista ja purjekankaasta laitattamallaan hökötyksellä, joka oli eksyttävästi oikean savupiipun näköinen.
"Kuka olette?" tervehti Jemtshug tulijaa.
"Yarmouth!" vastattiin siltä rohkeasti; "tulossa ankkuroimaan." Ja niillä puhein Emden käänsi pyöreän peränsä päin Jemtshugia, jota kohti laukaisi kuolettavan torpeedon sekä pommitti sitä vielä oikealla luotisateella 10 sm tykeistään. Pohjaan meni paikalla venäläinen risteilijä, ja kohtapa seurasi sitä Tanskalainenkin.
Tämän urotyön jälkeen siirtyi saksalainen risteilijä jatkamaan hävitystään Australian vesille, joilla turmio kohtasi sen itsensä Kokos-saarien luona marrask. 9 p:nä.
Tuhoojan tuhoutuminen.
Australian liittovaltion ristelijä Sydney sai varahin mainitun päivän aamuna Kokos-saarilta kipinäsähkö-sanoman: "Outo sotalaiva… sataman ulkopuolella", ja lähti hetipaikalla täydellä höyryllä merelle, kunnes tähystäjä mastosta sai klo 9,15 näkyviinsä Keeling-saaren kokospalmujen huiput taivaanrannalla. Neljännestunnin päästä nousivat jo Emden'inkin savupiiput näkyviin 20-25 km päässä. Saksalainen laiva alotti leikin ampumalla pitkältä matkalta, Sydney odotti vähän aikaa, kunnes vastasi tuleen. Siitä sukeutui komea taistelu; Emden käytti tykkejään mainion taitavasti ja murskasi miltei kohta vastustajansa ylähangan toisen ison tykin, tehden sen miehistön itse asiassa kykenemättömäksi taisteluun. Australialaisen laivan tulentarkistustorni ylhäällä mastossa räjähti kappaleiksi ja laivassa pääsi tuli irralleen, jonka miehistö kuitenkin kesken tulisinta ottelua sai pian sammutetuksi.
Koko ajan kiertelivät molemmat taistelevat laivat toisiaan suurimmalla nopeudellaan, joka nousi 25, jopa toisinaan 26 solmuväliin (38-40 km. tunnissa). Puolitoistatuntisen molemminpuolisen pommittamisen jälkeen kajahti Sydney'llä viimein riemuhuuto ja miehet heiluttivat lakkejaan — äsken rikkiammutun tykin naapurista oli taitavasti ammuttu luoti tehnyt pahaa tuhoa vihollisessa: sen etumasto ja kaikki kolme savupiippua lensivät murskaksi ja peräpuoli syttyi tuleen. Siitä huolimatta, ja vaikka laiva peittyi paksuun mustaan savupilveen, jatkoi se kuitenkin uljaasti taistelua. Tehdäkseen leikistä lopun alotti Sydney uudelleen ampumisen, joka lähetti Emden'in hylkynä Keeling-saaren rannalle. Arvaten, ettei se pääsisi sieltä pakenemaan, lähti voittaja tavoittamaan sen ulompana merellä odottelevaa hiililaivaa. Tämän luokse tultua havaittiin, että väki oli avannut luukut ja että alus oli nopeasti uppoamassa. Miehistö korjattiin Sydney'hin, joka palasi takaisin Emden'in luo. Sinne saapuessa nähtiin, kuinka tämän miehet vetivät lippunsa alas ja nostivat valkean lipun sijaan antautumismerkiksi. Sotatavan mukaisesti olisi Sydney'n nyt pitänyt lähettää veneensä pelastamaan haaksirikkoisen miehistöä; mutta kun tuli jo myöhä ja kun Emden’in sisarlaiva Königsberg voi milloin hyvänsä ilmestyä näyttämölle, jäi australialainen alus höyryämään ulommaksi merelle, korjaten silloin tällöin aaltojen varaan antautuneen saksalaisen merimiehen ylös vedestä.
Kun Sydney’stä varahin huomenissa kurkistettiin saaren kipinäsähkötysasemalle, saatiin kuulla, että yön kuluessa joukko Emden’in miehiä oli noussut maihin, särkenyt sähkötyskoneet ja sitten paennut rannalta anastamallaan kuunarilla. Klo 11 jälkeen a.p. käytiin sitten katsomassa Emden’in hylkyä. Se muistutti kamalasti jotain teurastuspaikkaa — 180 sen miehistä oli kirjaimellisesti silpoutunut palasiksi räjähtävistä luodeista ja laivan kappaleista. Jälellejääneet siirrettiin Sydney’hin, joka lähti kulkemaan Colomboon. Satamassa olevain kaupunkilaisten riemuhuutoihin jätettiin vastaamatta, sillä kapteeni oli määrännyt aivan hiljaisen tulon, säästääkseen uljaan vihollismiehistön tunteita. Kapteeni v. Müllerin sallittiin koko sotavankeusaikansa pitää miekkansa kunnianosotukseksi urhoollisuudestaan sekä siitä, että hän oli aina erittäin inhimillisesti kohdellut valtaamainsa alusten väkeä. Vaikka hän oli upottanut brittiläisiä laivoja ja tavaroita yli 100 milj. mkan arvosta, ei hänen takiaan aseettomain laivain miehistä ollut yksikään saanut surmaansa.