XVI LUKU
Merirosvous ja kaapparitoimi.
Merirosvous: Espanjan rikkaus Amerikassa. — Bukanierit. — Drake — kappalainen, sissiruhtinas, kansallisurho. — Flibustierit ja varsinaiset merirosvot: Kidd, aarteenkätkijäsissi; Kelvoton meriviskaali; Arkamielin kotia kohti; Merirosvon aarre. — Kaapparitoimi: Kaapparitoimi merisodan apukeinona. — Alabama’n tarina; Myrskylintu saalista pyytämässä; Myrskylinnun kuolinkamppailu. — Kaapparitoimi nykyisessä suursodassa. — Emden: Naamarin turvin vertaistensa kimpussa; Tuhoojan tuhoutuminen; Toisten kaapparien toiminta ja kohtalo.
Merirosvous eroaa tavallisesta maantieryöväilystä siinä, että sen harjoittajien keskuudessa sitä pidetään joko hyvin luvallisena ammattina, jopa joskus välttämättömänä elinkeinonakin, johon muun toimeentulon niukkuus, karu maanlaatu tai liika-asutus pakottavat; tahi sitten tavallaan ritarillisena urheiluna, joka kysyy kelpo merimiestä ja huimaa miekkaurosta ja joka vaarallisuutensa ohessa lupaa helposti ansaittua kultaa ja kunniaa. Edellisestä syystä ovat merirosvousta harjoittaneet kokonaiset kansakunnatkin, kuten hedelmälliseksi viljelemästään Espanjasta Luoteis-Afrikan hiekkarannikoille työnnetyt maurilaiset ("barbareski-valtiot") miltei koko uuden ajan sekä Kiinan ja Taka-Intian malaijikansat yhä vieläkin. Seikkailun- ja saaliinhimo yhdessä isänmaallisen mielen ja entisellä uralla kohdanneiden pettymysten kera kiihottivat vuorostaan 15. ja 16. sataluvun ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia uskalikkoja "bukaniereina" ja "flibustiereina" iskemään rikkaista espanjalaisista verta ja kultaa.
Espanjan rikkaus Amerikassa.
Tämän kirjan V luvussa olemme nähneet, kuinka espanjalaiset menettelivät uusissa siirtomaissaan Amerikan (Länsi-Intian) saarilla ja mantereella. Maan heikot alkuasukkaat ja sittemmin Afrikasta tuodut neekeriorjat pantiin kaivamaan herroilleen maan uumenista kultaa ja hopeaa, merenpohjasta helmiä sekä kokoamaan ja kasvattamaan muita rikkaita luonnonantimia, jotka sitten osalta jäivät siirtolain isäntien ja virkailijain hyväksi, mutta suuremmalta osalta kuljetettiin emämaahan hallitsijain, kirkonmiesten ja aatelisten elämän sulostuttamiseksi. Kateellisina uudesta kultalastaan kielsivät espanjalaiset jyrkästi muihin kansallisuuksiin kuuluvia seikkailijoita koettamasta onneaan heidän alueillaan ja vesillään, uhaten uskalikkoja "tulella ja miekalla sekä auringon ja kuun menetyksellä" — uhkauksen jälkiosa tiesi elinikuista pakko-orjuutta syvissä vuorikaivoksissa. Alkuasukkailta ja siirtolain uutisasukkailta estettiin ankarin keinoin kaupanteko ja kaikkinainen kanssakäyminen muiden kansojen kanssa; vain espanjalaiset kaupankävijät saivat kalliilla hinnoilla myydä enimmäkseen ala-arvoista tavaraansa uudessa maailmassa.
Bukanierit.
Käykö ihmetteleminen, että nuo vaarantakaiset rikkaudet olivat omiaan houkuttelemaan tänne karskiluontoisia seikkailijoita muistakin Europan maista? Olihan halu vaarallisiin yrityksiin, äkisti saavutettuun varallisuuteen, tärkeänä tekijänä jo suurissa löytöretkissä, ja niistä se edelleen siirtyi seuraavankin aikakauden ilmaan ja vereen.
Lähinnä alkoi muukalaisten onnenritarien sekautuminen Espanjan merentakaisten asiain menoon sangen omituisesta ja proosallisesta syystä: vatsan vaatimuksesta. Länsi-Intian saarilla ja nimenomaan San Domingon eli Haitin saarella vilisi tähän aikaan villiä sarvikarjaa metsät ja ruohoaukeat oikein kuhisemalla. Vieraat, kielletyillä asioilla liikkuvat merenkulkijat ja kauppalaivurit tottuivat tyydyttämään tuoreen lihan tarpeensa metsästämällä noita sarvi- ja jukopäitä mielinmäärin, jopa kuivaamalla intiaanien tapaan lihaa auringossa matkankin varalle, ja lopulta ei enää vain syötäväksi, vaan myöskin myötäväksi. Tästä saivat nuo merelliset metsästäjät nimekseen "lihankuivaajat" eli alkuasukasten kielestä lainatulla sanalla "bukanierit". Tälle vapaalle ammatille espanjalaiset tietystikin panivat tenän. Harmistuneina kutsumattomain tungettelijain muistakin kolttosista he rupesivat aseellisilla joukoilla ja sotalaivoilla häätämään niitä entistä ankarammin pois mailtaan ja vesiltään. Vieraat reissuritarit puolestaan panivat kovan kovaa vastaan ja asestivat laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät pitämään puolensa Espanjan vartiolaivoja vastaan.
Siten syntyi katkeamaton sissisota espanjalaisten isäntien ynnä toisiin kansoihin kuuluvain kuokkurien välillä. Oltuaan ensin pakotettuja taistelemaan saaliista alkoivat jälkimmäiset piankin tehdä sitä oikein mielihalusta. Vahvistaakseen voimiaan he järjestyivät — kansallisuuteen katsomatta — oikein ammattikunnaksi, ottaen nimekseen "rannikkoveljekset". Oma aikansa heidät tunsi paraiten bukanierien nimellä, espanjalaiset eivät vivahdusrikkaasta kielestään huolimatta keksineet heille tarpeeksi karkeita nimityksiä, ja historia tuntee heidät Länsi-Intian merisisseinä; mutta heidän itsestään käyttämä nimitys tulkitsi heidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa, jotka eivät ainakaan vaaran ja saaliinjaon hetkinä olleet heikommat kuin missä sen ajan maallisissa ja hengellisissä ritarikunnissa hyvänsä. Varsinaiseksi tyyssijakseen he valitsivat pienen Tortuga-saaren Haitin pohjoisrannikolla, jossa säännöllisinä kauppakausina vilisi viljalti mereltä tulleita sissisankareita taskut pullistuneina Espanjan kullasta ja kalleuksista; krouvareita ja iloisia naisia, jotka lyhyessä humussa perivät saaliista kukin osansa; nälistyneitä tyhjätaskuja kauppaamassa henkeänsä ja käsivarsiansa samallaista onnea saavuttaakseen; rikastuneita rahanlainaajia ja koroillaaneläjiä sissivanhuksia antamassa luottoa, laivoja ja kokeneen neuvoja uusiin rohkeisiin yrityksiin.
Bukanierit harjottivat ammattiaan sekä merellä että maalla. Tyhjennettyään ulapan espanjalaisista kauppahaaksista, helmenpyytäjäveneistä ja kotimaahan pyrkivistä aarrelaivoista mielestään niukka-antiseksi, siirtyivät he satapurjeisin laivastoin ja tuhatmiehisin säännöllisin sotajoukoin piirittämään Espanjan linnoitettuja siirtoloita, jopa hallituskaupunkejakin, sekä rannikolla että kaukana sisämaassa.
Ja niin peljätyksi tuli piankin heidän nimensä ja niin kuoloa halveksuva oli heidän rohkeutensa, että he useimmiten onnistuivat yrityksissään. Säälimättömin pakkoveroin kiristettiin kaupungeista kaikki mitä kerrallaan suinkin irti saatiin; ja annettua sitten aikaa, jotta arvet kasvaisivat umpeen ja varallisuutta jälleen kertyisi, saavuttiin uudelle eräretkelle samoihin paikkoihin. Vapisivatpa silloin rikkaat espanjalaiset kauppakaupungit, ylpeiden kuvernöörien ja mahtavien piispojen hallintopaikat Keski-Amerikan kannaksella, Perun, Columbian ja Venezuelan rantamilla, kun mereltä ilmestyi outo laivasto, jonka mastojen huipuissa liehui musta merirosvolippu pääkalloineen ja sääriluineen. Ja huudon kajahtaessa: "Morgan tulee!" — "Se on kauhea Ranskan Pietari" — "Portugalin Perttuli" — tai kuka sissiruhtinas kulloinkin — säntäsivät hirmustuneet asukkaat syvälle metsiin, raahaten mukanansa helpoimmin kuljetettavat kalleutensa. Mutta sissit perivät heidät sieltäkin käsiinsä; majoituttavan kaupungin palatseihin ja tuomiokirkkoihin tekivät he säännöllisiä partioretkiä ympäristöihin ja pakottivat poloiset vangit kauhein kidutuksin ilmaisemaan aarteidensa kätköpaikat. Jolleivät saaneet mielestään tarpeeksi saalista, veivät he kaupungin ylhäisimpiä arvohenkilöitä mukaansa panttivangeiksi, joista jälellejääneiden piti suorittaa ankarat lunnaat.
Kappalainen-sissiruhtinas-kansallisurho.
Bukanieripäälliköistä tuli kuuluisimmaksi Francis Drake. Hänet kerrotaan kuningatar Elisabethin alkuaan nimittäneen laivaston kappalaiseksi, mutta miehen huima luonto ei häntä kauvan pidättänyt hengellisellä alalla. Hän heitti saarnakirjan menemään ja lyöttäytyi tavalliseksi "tervajakuksi". Näytettyään monilla matkoillaan olevansa kelpo soturi ja laivanpäällikkö lähti hän v. 1572 ryöstöretkelle Espanjan alusmaihin Länsi-Intiassa. Alussa ei hänellä — kokematon tällä alalla kun oli — ollut mainittavaa menestystä; päinvastoin sai hän, hyökättyään pienoisen miesjoukon kera rikkaaseen Nombre de Dios’in kaupunkiin Panaman kannaksella, odottamattoman kuuman vastaanoton ja lyötiin häpeällä takaisin.
Paremmin onnisti häntä kannaksen Tyynenmeren puolisella rannalla, jonne hän ensimmäisenä englantilaisista saapui. Saatuaan kuulla, että Espanjan kuninkaan hopea-aarre Perusta oli tulossa Venta Cruzin kaupunkiin, lähti hän 18 matruusin ja 30 espanjalaisille vihamielisen intiaanin kera tuota vahvasti varustettua paikkaa valloittamaan! Alussa tuo kourallinen uskalikkoja joutui joka taholta saarretuksi. Tunnettuaan joukkion johtajaksi Draken — jota he tämän nimen mukaisesti omalla kielelläänkin sanoivat "louhikäärmeeksi" (El Dragon) ja jonka he kuvittelivat olevan edelleen Atlannin puolella — huudahtivat espanjalaiset ihmeissään:
"Ihme on tapahtunut! El Dragon on tullut — taivas ties, millä tavoin — ja hän väijyy aarretta!"
Sitten he huusivat sisseille:
"Espanjan kuninkaan nimessä — antaukaa!"
"Ei ikinä!" karjasi Drake vastaan. "Englannin kuningattaren nimessä minun täytyy päästä tästä lävitse!" ja näin sanoen hän laukaisi pistoolinsa vasten espanjalaisen kapteenin kasvoja. Hänen vähälukuinen joukkonsa seurasi esimerkkiä, tunkeutui ulos ahdingosta — ja hetkisen perästä he olivat kaupungin herroina!
Tuntui tuiki käsittämättömältä, kuinka tuollaiset urhotyöt oikein voivat onnistuakaan. Merellä sissit "entrasivat" soutuveneillä hyvin aseistettuja espanjalaisia sotalaivoja ja valtasivat ne; maalla he ilman tykkejäkin valloittivat vahvojen muurien ja sata kertaa suurempain miesjoukkojen puolustamia kaupunkeja. Espanjalainen on hyvä soturi, samalla kertaa kylmäverinen ja ahdistettuna tuliseen vimmaan tuikahtava, mutta bukanierien hirvittävän raivon edessä masentui yksin heidänkin rohkeutensa maan tasalle.
Venta Cruzin ja Filip-kuninkaan hopea-aarteen vallattuaan Drake jatkoi menestyksellä hurjaa riistaretkeään, iskien merellä kauppalaivojen kimppuun kuten kotka saaliinsa niskaan ja nousten tuontuostakin maihin ryöstämään kaupunkeja ja polttamaan luostareja. Vihdoin hän, koottuaan tällä ryöstöretkellä 1577 mielestään tarpeeksi saalista, ei uskaltanutkaan palata kotia samaa tietä kuin oli tullut, vaan yritettyään turhaan löytää Kalifornian tienoilta paluutietä Tyyneltä mereltä Atlantille jatkoi matkaa rohkeasti länteenpäin ja tuli siten, ensimmäisenä englantilaisista, purjehtineeksi maapallon ympäri.
Tuo mainio ryöstöretki herätti luonnollisesti tavatonta ja oikeutettua suuttumusta Espanjassa, joka siihen aikaan oli rauhallisissa suhteissa Englannin kanssa. Yksin Englannissakin nousi kuningattaren neuvonantajia vaatimaan, että kohtuus vaati palauttamaan ryöstetyt aarteet takaisin Espanjalle ja siten välttämään sodansyytä silloisen maailman mahtavimman valtakunnan puolelta. Mutta Elisabet rakasti uljaita miehiä ja urheita tekoja; sen sijaan, että olisi rangaissut Drakea, tuli hän vastaanottamaan Drakea tämän kotia tullessa ja löi hänet ritariksi. Reipas sissi sai pian näyttää kuntoaan Englannin sotalaivaston palveluksessa; ja kun noiden kahden vallan kiristyneet välit viimein paukahtivat rikki ja "Voittamaton armada" saapui tuhoamaan Englannin mahdin ja vapauden maan päältä, oli amiraali Sir Francis Drakella — virkaheitolla kappalaisella ja ent. suurrosvolla — kunniakas osansa isänmaansa loistavissa voitoissa.
Flibustierit ja varsinaiset merirosvot.
Bukanierien eli "rannikkoveljesten" laiton ja hillitön yhdyskunta paisui viimein arveluttavaksi kansainväliseksi vaaraksi, niin että Englannin ja Ranskan hallitusten täytyi — yhtä hyvin Espanjan alituisten valitusten kuin oman kansallisen arvonsa takia — ruveta ankariin toimenpiteisiin sitä vastaan. Jamaikan englantilaiset kuvernöörit hajoittivat tällä isolla saarella olevat bukanierit, ja lopuksi karkotettiin nämä varsinaiselta tyyssijaltaan Tortugaltakin. Leivättömäksi jääneille rosvoille tarjottiin maa-alueita ja kaikkinaisia etuja, jos rupeisivat rauhallisiksi maanviljelijöiksi ja kaupankävijöiksi; heidän päälliköltään ja muita niskoittelevia sitävastoin vedettiin itselleen rangaistukseksi ja toisille varoitukseksi hirteen, "kukittamaan" vanhain asuntopaikkainsa rantoja.
Mutta vaikkapa järjestö siten hajoitettiinkin ja se itse asiassa lakkasi olemasta, ei sissitoimi siltä hävinnyt. Suuri joukko sen yksityisiä jäseniä hajautui muille merille ja syrjäisiin saariin ja jatkoi ammattiaan yksityisinä liikkeenharjoittajina, "privatiereina". Ja tästä lähtien he eivät enää kohdistaneetkaan hyökkäyksiään yksinomaan Espanjaa, sen kauppalaivoja ja siirtoloita vastaan, vaan kävivät sotaa kaikkia kansallisuuksia vastaan. Ennen heiltä rauhassa olleet Englannin ja Ranskan kauppahaahdet olivat heille yhtä mieluisia saaliita kuin espanjalaisetkin; samoin Englannin noihin aikoihin hankkimat siirtolat Virginian ja molempain Karolinain valtioissa Pohjois-Amerikan kaakkoisrannikolla.
Ja kun Englanti rupesi näissä alusmaissaan alusta alkaen hajottamaan samallaista ahdashenkistä vapaan kaupan rajoittamista kuin Espanja omilla alueillaan — siirtolain uutisasukkaiden ei näet sallittu tuottaa tarpeitaan muualta kuin Englannin satamista eikä myydä tuotteitaan muille kuin Englannin kauppiaille — tuli sisseistä aikaa myöten moisella nylkyripolitiikalla rasitettujen siirtolaisten paraita kauppatuttuja. Kun tuollainen "flibustieri" (väärennys engl. sanasta freebooter = vapaapurjehtija) tullilaivojen ja publikaanien nokan ohitse saapui satamaan, möi hän tai vaihtoi mereltä riistämäänsä ryöstösaalista kohtuhintoihin. Ja hänellä oli taskussaan runsaasti Espanjan kilisevää kultaa, joka pitkinä aikoina näillä seuduilla olikin pääraha ja jota hän ei kitsastellut kuluttaessaan maankamaran kapakoissa tahi ostaessaan siirtolaisilta näiden tupakka- ja riisilasteja.
Vasta kun he julkeudessaan kävivät ryöstämään siirtomaiden omiakin aluksia ja kauppavarastoja, rikkoutuivat hyvät välit. Maanasukkaat varustivat laivoja avuksi Englannin vartiolaivoille kurittamaan kelvottomia rosvoja, joita kiinni saataessa odotti varma hirsipuu. Nämä puolestaan alkoivat ryöstellä rannikkokaupunkeja, varsinkin kaupan ja hallituksen keskustaksi kohonnutta Charlestonia; ja merellä he oppivat julman sodankäyntitavan: valtaamistaan laivoista he surmasivat miehistöt miekalla tai "hyppyyttivät lankkua myöten" hukkumaan, vain jolloinkin sallien niiden pienellä purrella ja ilman eväitä pyrkiä kaukaiseen rantaan, tahi laskien ne jollekin asumattomalle luodolle odottelemaan pelastajia tai nälkäkuolemaa.
Meriromaaneissa ja seikkailukirjallisuudessa ovat monet noista rosvojulmureista saaneet aivan ansaitsemattoman maineen. Sellaisia olivat kuuluisa "Mustaparta" eli porvarilliselta nimeltään Edward Thatch, joka kantoi muhkeaa mustaa partaansa värillisin nauhoin solmituissa palmikoissa korvain takana ja kolmea pistooliparia rinnallaan; tulipunaisissa silkki- ja samettivaatteissa ja timanttihelyissä upeileva Perttuli Rogers; merenkulusta tuiki tietämätön ent. majuri Bonnett, joka paremman puoliskonsa hirmuvaltaa pakeni merelle ja kohosi kauppalaivurien kauhuksi, ynnä monet muut. Mielikuvitukselle on kuitenkin suurinta kiihoketta antanut kuuluisa Kidd.
Aarteenkätkijä-sissi.
Tämän miehen elämä ja toimet ovat sellaisina, kuin ne seikkailukirjoissa ja Amerikan rannikkoväestön mielikuvituksessa esiytyvät, totta ja satua uskomattomassa määrässä yhteenkietoutuneena. William eli Robert Kidd oli vuoden 1700-tienoilla tavallinen kauppalaivuri, ammatissaan taitava ja yleistä arvonantoa nauttiva mies, jonka perhe asui New Yorkissa (Pohjois-Amerikan itärannikon valtiot olivat silloin Englannin siirtomaita). Kun Englannin ja Ranskan välille syttyi sota v. 1690, oli hän saanut hallitukselta kaapparivaltuudet ja hävittämällä ranskalaisia kauppalaivoja osottanut myöskin sodankävijän kykyä.
Joitakuita vuosia myöhemmin Englannin ylimyspiireissä syntyi merkillinen yhtiö, joka tahtoi tehdä lopun Amerikan rannikkovesiä tuhoavasta merirosvoilusta — mutta samalla myöskin korjata rosvoilta näiden rosvoamat rikkaudet yhtiön kassakirstuun; ja jotta korkea kruunu antaisi näin hyödylliselle yritykselle siunauksensa, piti saaliista tulla kymmenykset Englannin kuninkaan kukkaroon. Tällaiseen meriviskaalin toimeen suositteli New Yorkin kuvernööri kapteeni Kiddiä sopivana miehenä.
Kelvoton meriviskaali.
Hän sai käytettäväkseen ison, 80-tykkisen laivan nimeltä Adventure (Seikkailu), johon valitsi miehistöksi sissitoimeen tottuneita ja muuten merielämässä kaikin puolin karaistuja pikipöksyjä. Vaikea on tietää, oliko Kiddillä jo ennakolta ollut aikomus lähteä satumaiselle seikkailulleen, vai kypsyikö tuo ajatus hänellä vasta vankan sotalaivan saatua, jolla pahimmoiksi oli kovin houkutteleva nimikin — niin sitä vaan kävi, että rupeamatta sopimuksen ja virkavalansa mukaisesti toimittamaan vartiopalvelusta Pohjois-Amerikan vesillä, tuo vastaleivottu merikomisarjus antoi palttua koko urakalle lähti kevyin mielin kiertämään Afrikan ympäri päätyen viimein Punaiselle merelle. Koko lavean matkan hän, varoen välivesillä risteileviä englantilaisia sotalaivoja, vältti visusti koskemasta mihinkään kiellettyyn tai käskettyyn hedelmään, vaikkapa sormia saattoi syhyttääkin; mutta etäisille maailmanäärille tultua, missä vartijoista ei ollut niin pelkoa, hän suostutteli reilun miehistönsä iloiseen sissielämään ja julisti itsensä ja laivansa merirosvoksi, joka kävi sotaa kaiken maailman hallituksia ja kauppalaivoja vastaan. Sitten hän alkoi raivota Punaisella merellä, Persian lahdella ja Itä-Intian vesillä kuin tuuliaispää, iskien rauhallisesti purjehtivain ja pahaa aavistamattomien kauppahaaksien kimppuun milloin siellä milloin täällä. Englannin kanssa sotaakäyvien kansojen aluksia hän nitisteli kaapparivaltuuksien nojalla, muita merirosvolaivoja taas arvoisana meriviskaalina; mutta jos alus oli Englannin kanssa rauhassa olevaa kansallisuutta, pakotti hän pistooli kädessä miehistön ja matkustajat kirjoittamaan valallisen todistuksen siitä, että alus kuului viholliskansalle. Sitten hän myhäillen pisti paperin taskuunsa ja päästi miesparat paljaaseen paitaan asti riisuttuina menemään. Miestensä kesken hän piti kovaa kuria; kun laivalla kerran yltyi julki kapina sen takia, että kapteeni miesten mielestä syyttä säästi oman kansan laivoja, iski Kidd johtajaa raudoitetulla sangolla päähän, jotta toiselta kallo halkesi, ja siitä kapina kohta asettui.
Arkamielin kotia kohti.
Vihdoin alkoi kelpokapteenille tulla koti-ikävä uskollisesti odottelevan vaimokullan ja iloisten lapsukaisten luo — ja liekö myöskin tullut tunnonvaivoja tahi aavistus siitä, etteivät moiset urotyöt maineetta jäisi. Hän valtasi vielä isomman aluksen paljoja aarteitaan varten, poltti vanhan laivansa poroksi ja lähti reippain mielin kotimatkalle. Mutta Länsi-Intiaan tultuaan hän sai sanomattomaksi murheekseen ja pettymyksekseen kuulla, että tieto hänen lievimmin sanoen kummallisesta ja virheellisestä virantoimituksestaan olikin lentänyt jo kauvan hänen edellään kotimaahan, ja että viranomaisia ja sotalaivoja oli käsketty sieppaamaan arvoisa komisarjus kiinni, heti kun hän ilmestyisi näkysälle. Tuo oli perin ikävä uutinen perheensä parhaasta ahkeroineelle kapteenille. Jotta edes osakin vaivoin kootusta mammonasta jäisi hänelle itselleen vanhuuden varaksi ja vaimon ja lasten turvaksi, kasasi hän puhtaan rahan ja kalliimmat tavarat pienenlaiseen purteen, jätti lopun saaliin isoon laivaan erään veijaritoverin hoteisiin ja lähti varovaisesti kiertäen ja kaartaen luovimaan Amerikan rannikkoa kotikaupunkia kohti. Hänessä kyti salainen toivo, että lahjomalla häntä suositelleen kuvernöörin saisi tämän ummistamaan korvansa kaikille kurjille kanteluille. Mutta New Yorkia lähestyessään hän sai kuulla, ettei armoa ollut odotettavissakaan. Päinvastoin levisi sinne huhu, että Kidd-hirtehinen luimisteli jossakin lähimailla, jonka vuoksi tykkivene lähetettiin ottamaan häntä kiinni. Silloin hän kiiruhti nousemaan maihin Long Islandin saarelle New Yorkin sataman suussa ja hautasi paikanomistajan luvalla aarteensa maahan siltä varalta, että jos hän odottavasta tuomiosta pääsisi edes monivuotisella vankeudella, voisi hän korjata saaliin uudestaan käsiinsä. Sitten antautui hän viranomaisille ja kuljetettiin raudoissa Englantiin vastaamaan tihutöistään. Hän puolustihe urheasti, syytti ylhäisiä työnantajiaan hyvästä toveruudesta ja vakuutti itse olevansa miesparka, "viattomin koko joukosta". Mutta mikään ei auttanut, hänet tuomittiin kuolemaan, mestattiin ja hänen päänsä ripustettiin rautahakaan Lontoon satamaan, missä se irvisteli ilkeästi vuosikausia pelotukseksi ja varoitukseksi kaikille velvollisuuksistaan horjahtaneille merenkulkijoille.
Merirosvon aarre.
Tuosta poikkeamisesta Long Islandin saarelle sai alkunsa loppumaton tarinasarja aarteista, joita kapteeni Kidd muka oi tuontuostakin haudannut maahan milloin mihinkin kohtaan Pohjois-Amerikan rannalle. Melkein lukemattomat ovat paikat, joissa on kerrottu aarnivalkeiden palavan hiekkaan kätkettyjen kultien ja kalliiden kivien päällä. Uskottavuuden korottamiseksi tiedettiin Kidd-lurjuksen tappaneen aarrehautaa kaivaneet merimiehet tai sotavangit, jotta nämä eivät pääsisi kielimään kaivauspaikasta, ja niiden haamut sitten muka öiseen aikaan kummittelivat lähistöllä. Epälukuiset aarteenkaivajat ovat tonkineet maata sellaisilla kohdilla sekä vanhempina että uudempina aikoina, tietystikään mitään löytämättä. Kiddin Long Islandiin hautaama aarre näet heti tuomion jälkeen kaivettiin maanomistajan ilmoituksesta esiin ja jätettiin viranomaisille. Onpa oikein osakeyhtiöitäkin perustettu hankkimaan Kiddin aarteita ilmi maanpovesta ja retkikuntia varustettu taitavien kaivosinsinöörien johdolla tutkimaan milloin mitäkin paikkaa. Jokunen vuosikymmen sitten sellainen retkikunta aherteli aina Jäämeren rannikolla asti, löytämättä jäätyneestä maaperästä muuta kuin ammoin sinne hautautuneita valaanluita.