PURJELAIVALLA ENTISAIKAAN.
"Poikani kaleijalla" ja sen tekijä.
Kuvauksena matkanteosta komppanialaivalla ilmestyi Ruotsissa v. 1770 paikoilla kerrassaan klassillinen merikirja, josta on sittemmin otettu epälukuisia uusia painoksia — ei suinkaan tekijän kuuluisan nimen tahi teoksen kaunotieteellisen arvon takia, vaan sen tuoreen, reippaan ja ehtymättömän "meren hengen" ja rohkean, leikillisen esitystavan takia, josta välittömästi tuoksahtaa lukijaa vastaan suolainen meri-ilma. Myöskin arvokkaana todistuskappaleena silloisen purjehduksen hauskoista ja ikävistä puolista on sillä pysyvä merkitys merikuvauksen alalla.
Sen nimi on "Poikani kaleijalla" ja tekijä oli muuan iloinen ruotsalainen laivakappalainen nimeltä Jaakko Wallberg eli Wallenberg. Vallaton, kevytmielinen huimapää, aivan kuin jokin Bellmanin kuolemattomista henkilöistä — jota ikätoveriansa hän lähinnä muistuttaakin sekä kirjailijana että persoonallisuutena — hän lueskeli muiden varattomain opiskelijain tapaan papiksi, mutta otti ennen loppututkintoa ja virkaanvihkimistä pestin kappalaiseksi erääseen ruotsalaisen Itä-Intian komppanian laivaan nimeltä Finland, pikemminkin elatuksenmurheesta kuin sielunhoitajaksi valmistuakseen. Hänen runollinen suonensa oli ilmennyt jo varhain Bellmanin-henkisissä laulelmissa, kuvauksessa eräältä aikaisemmalta merimatkalta Lontooseen saakka sekä sankarirunonkatkelmassa nimeltä "Viipurin pamaus". Suurella matkallaan Kiinan Kantoniin saakka, joka kesti puolisentoista vuotta, kirjoitti hän puheenaolevan mainion kuvauksen merielämästä. Vielä kaksi muuta matkaa hän teki komppanian laivoilla samaan paikkaan, valmistaen niillä kolmannenkin teoksen, syvästi traagilliseksi tarkotetun, mutta aito Bellmanilaiseksi muodostuneen näytelmän "Susanna". Sitten hän päätti nopeasti jumaluusopilliset lukunsa ja hankki itselleen hyvätuloisen hallituspitäjän Kustaa III:nelta — esiytymällä tämän ilomielisen kuninkaan huviksi julkisissa naamiaisissa "piruna sarvineen ja sorkkineen!" Mutta sielunpaimeneksi päästyään hän näkyy saaneen äkisti "uuden hengen". Entinen iloinen hulluttelija ja viinaveikko rupesi taistelemaan kynsin hampain "juoppoutta ja löysätapaisuutta" vastaan, jopa hankki seurakuntaansa jalkapuunkin parantumattomia juoppolalleja, panettelijoita ja kirkonkäynnin laiminlyöjiä varten. Hänestä ei siis, kuten toisesta edelläkuvatusta laivakappalaisesta Drakesta, tullut merirosvo, vaan jylhä vanhatestamentillinen pikku profeetta. Kauvan ei ankaran nuoren kirkkoherran ollut kuitenkaan suotu ahkeroida omaa ja lähimmäistensä parannusta, sillä hän kuoli 1778 ainoastaan 32-vuotiaana.
Finland'in lähtö Göteporista.
"Kultaisena makkara-aikana (joulun edellä) 1769", alottaa Jaakko Wallenberg kuvauksensa, "sain käskyn saapua ruotsalaisen Itä-Intian komppanian Finland-laivaan, joka oli valmiina purjehtimaan kapteeni h:ra K.G. Ellebergin johdolla." Alus, jota hän oikean merikarhun rattoisalla lemmekkäisyydellä nimittää "kunnian-eukoksi", oli iso kolmimastoinen frekatti, kantoi 400 lästiä (n. 1,000 tonnia) ja oli kahdesti ennen tehnyt saman pitkän matkan. Kapteeni Elleberg oli vanhanaikainen, yksivakainen mies, vanha Itä-Intian merikarhu; ja omituisen sattuman — tahi ehkä runollisen tartunnan — kautta julkaisi hänkin kertomuksen samalta matkalta, mutta perin kuivan, lokikirjaa muistuttavan todellisuuskuvauksen. Paitsi kapteenia ja kappalaista oli laivassa kokonaista 5 perämiestä, sihteeri, 3 "lääkäriä" eli välskäriä ja 150-henkinen miehistö, mutta ylimpänä vallanpitäjänä oli laivan "superkargi" eli komppanian asiamies apulaisineen. Kuten näkyy, oli alus mahdollisten merirosvojen varalta vankasti miehitetty, eikä tietysti lukuisia kansi- ja kylkitykkejäkään puuttunut lähdettäessä niin vaaranalaiselle matkalle.
Myrskyssä Pohjanmerellä.
Toisena joulupäivänä 1769 lähti Finland komppanian satamasta "Klippanista" — Itä-Intian laivat lähtivät mieluimmin matkalle syys- tai alkutalvesta voidakseen käyttää hyväkseen suotuisia passaatituulia Atlantilla ja Tyynellä merellä — ja suunta käännettiin Skotlannin pohjoisnientä kohti. Mutta kun laiva oli vuoden viimeisenä päivänä ennättänyt jo Shetlanninsaarten läheisyyteen, puhkesi Pohjanmerellä niin hirmuinen herranilma, että oli pakko kääntyä takaisin etsimään turvaa Norjan rannikolta, jonne saavuttiin vasta "46-päiväisen rähjäyksen jälkeen, jona aikana emme päässeet matkalla pitemmälle kuin muuten olisimme mukavasti ennättäneet 18 tunnissa". Niin riippuvaisia oltiin sääsuhteista purjelaivojen valtakautena! Silloin, kuten monesti muulloinkin ollessaan happamessa mielentilassa, pääsi Wallenbergiltä sananlaskuksi muuttunut huudahdus: "Mitäpä pojallani olikaan kaleijalla tekemistä!"
Mainitusta hirmumyrskystä hän antaa seuraavan eloisan ja värikkään kuvauksen: "Kello lyö 10 — pois tieltä, pois tieltä! Ärjyaalto! Kalmankauhea peijakas, likimäärin yhtä korkea kuin Otrillan ja leveä kuin Hisingen (kaksi kalliota Göteporin luona), syöksähti samassa laivaan kokan puolelta, nakkasi mahdottoman ison ankkurin kanteen, murskasi portaat ja porraspuut, laahasi muassaan mereen vara-raa’at, jullin ja purren, vaikka ne olivat kiinnitetyt kaksinkertaisilla köysillä, raivosi perän puolella, viskaten nurin kaikki mitä tielleen sattui, sammutti kompassi-lyhdyt ja huuhteli kokonaisen liuman matruuseja, jotka olivat pakkautuneet yhteen kajuutan turviin, aina peräkaiteelle asti. Valpas, harmaahapsinen kapteenimme uiskenteli itse edestakaisin kannella, ja ilman siunattua köydenpätkää, jonka hyvä lykky satutti hänen käsiinsä, olisi Finlandistamme ja rouva Ellebergistä tullut murheellisia leskiä. Toinen ja neljäs perämies, tohtori ynnä useita muita istuivat ruokapöydässä, mutta tekivät kuperkeikan sen ylitse tuulen alle, missä hekin uiskentelivat penkkien ja matruusien seassa useita minuutteja edestakaisin, luullen jo joutuneensa merenpohjaan."
Matkan jatko ja päätös.
Lähes kuukauden päivät korjailtua laivan kärsimiä vaurioita päästiin päivänpaisteessa ja iloisessa koillistuulessa jatkamaan matkaa, joka tästä alkaen sujui suotuisasti, kunnes toukokuun viimeisenä päivänä voitiin heittää ankkuri Hyväntoivonniemen kohdalla niiden alastomain vuoriselänteiden juurella, joita vetelät portugalilaiset nimittävät "Pirun taivaaseenastumis-portaiksi". Siellä sai alus Kapin oikullisten tuulien takia maata taas lähes kuukauden, jolla aikaa Wallenberg kapteenin kera kävi ahkerasti tervehtimässä seudun säveitä, kalanverisiä ja pitkäpiimäisiä asukkaita, hollantilais-syntyisiä buureja, joiden hitautta ja naurettavaa siisteyttä hän kuvailee mainion hupaisesti. "Lattialle siellä ei vain saa sylkäistä, mutta pöydät ovat täynnänsä sylkyastioita, joihin herrat ja hienottaret sylkeä moksauttelevat". Kesäkuun loppupuolella hinasi Finland jälleen purjeensa ylös ja joutui syyskuun alussa, 8 1/2 kuukauden matkanteon jälkeen, Kantonin satamaan. Viisitoista viikkoa viivyttiin Kiinassa tehden kauppoja mandariinien kanssa, ja vasta joulukuun lopulla lähdettiin palausmatkalle "luihun filosofin Konfutsiuksen maasta". Heinäkuun alussa nähtiin sitten jälleen kesäsydämmen sädehtivässä iltaruskossa Ruotsin karut, rakkaat rantakalliot.
Wallenbergin virkatehtävät ja elämä laivalla.
Finlandin miehistöllä ei liene suinkaan ollut ikävät päivät rattoisan ja elämänhaluisen pastorinsa parissa. Hänen tehtävänään oli pitää jumalanpalvelus kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja sunnuntaisin puolenpäivän aikaan; mutta minkälaisen hartaudentunteen hän lieneekin herättänyt kuulijoissaan, niin huuhtoutui se arvatenkin jäljettömiin, kun samoina päivinä kohta saarnan jälkeen miehistölle tarjottiin säännölliset viikkoannokset punssia (arrakkitotia) raudoitetusta saavista, "niin isosta, että siihen olisi voinut hukuttaa rakuunan". Ja heti kun laiva-kello helinällään ilmotti myrskyn lähestyvän, soitti paloviinakello kaikkia ottamaan ylimääräisen sydämenvirkistäjän. Höyryävän arrakin ja sitruunamehun kohottama tunnelma leijaileekin sangen monen Kaleija-kirjan kuvauksen yllä.
Muuten oltiin niin pitkällä ja yksitoikkoisella matkalla suorastaan pakotettuja etsimään hupia seuranpidosta ja — totipöydän äärestä. Pimeän tultua ei hyteissä saanut tulenvaaran takia polttaa valkeaa, ja isossa kajuutassakin sammutettiin lamput klo 10 illalla. Vaihetusta tuottivat välistä rajuilmat ja odotetut vaarat. Merirosvojen kanssa ei toki jouduttu kertaakaan tekemisiin, vaikka Kaarle Xll:ta tulisesti ihailevalla nuorella papilla ei olisi ollut mitään pientä otteluakaan vastaan. Pitkänäperjantaina 1770 ilmestyi kyllä epäiltävä purje taivaanrannalle; silloin "virsikirja laskettiin syrjään ja latauskeppi otettiin sijaan"; mutta ensi laukauksella veti vieras alus mastoon Englannin lipun, eikä siinä huomattu olevan "muuta sen vaarallisempaa kuin laivanlastillinen epäilyttäviä miss’ejä".
Mutta myöskin kärsimykset, taudit ja kuolema antoivat vakavata vaihtelua matkalla. Sen voi ymmärtää jo yksistään siitäkin seikasta, että pitkillä purjehdus-väleillä juomavesi tavallisesti pilautui ja "tuli täyteen pieniä kärpäsiä ja siiroja". Silloin, etelän polttavan auringon alla, tulivat kerpukki ja mätäkuume vieraaksi skanssiin ja kajuuttaan. Wallenberg, joka ei muutoin mielellään muistele matkan ikävyyksiä, kertoo tästä lyhytkantaan: "Muistanpa päivän, jolloin kolme ruumista työnnettiin mereen". "Työnnettiin mereen" — sangen kärsimätön ja nuorekkaan kevytmielinen maininta papin suusta, joka juuri oli lausunut viimeisen siunauksen riippumattoihin käärittyjen ja jalkapainolla varustettujen vainajien yli.
Luonnonhavaintoja
hän sen sijaan teki ahkerasti, ja niihinpä oli yllinkyllin aikaa. Hän ihailee Madeiran, "paratiisisaaren" ikuista kevättä, joka lähetti lauhkean tervehdyksen saarta kaukaa kaartavan laivan kannelle; tahi juovuttavaa tuoksua Javan metsistä, missä Intian-jasmiinit kukkivat palmujen juurella ja iäti leuto ilma täyttyi ihanilla lemuilla, "joilta ei tahtonut malttaa mennä yöksikään hyttiinsä". Merenvaahdossa leikitteli valkoisia delfiinejä ja pyöriäisiä, tahikka ilmestyi aaltoja halkoen näkyviin satumaisen suuri vettä ruiskuttava valas. Ilman asukkaista lupasivat pitkämatkaisille purjehtijoille rauhallista ankkuripaikkaa riemulla tervehdityt, mustan- ja valkeankirjavan silkin tavoin välkkyvät Kapkyyhkyset; kun taas iltahämärässä ulappaa siivillään viistävä myrskylintu herätti taikauskoisissa merenkulkijoissa puistattavaa kammoa, sen kun uskottiin tietävän jotain pahaa.
Jokainen lukenut mies oli "valistuksen aikana" harras luonnontutkija, pappismiehet latinansa ohella varsinkin. "Naturalia"-kokoelmia harrasti jokainen ajanhengen tasolla pysyvä henkilö, kokoillen niihin koti- ja ulkomaan harvinaisuuksia. Sellaisia kokosi Wallenbergkin kirjansa pariin lukuun, mutta ne ovat vallan erikoista laatua. Havaitsemansa merkilliset eläimet muuttuvat hänelle merkkikuviksi "ihmisten lapsista", ja niiden kuvailussa hän osottaa sangen sattuvaa ja hienoa luonnehtimistaitoa. Hän alkaa lentokalalla, "joka pääsi livahtamaan Luojan käsistä puolivalmiina ja saa sentakia elää iäti epävakaisena. Lentokalan siveellisenä luonteenomaisuutena on leuhkana huolettomuus ja vekkuli vallattomuus. Se leikkii ilmassa ja vedessä, mutta kuolee kuivalla maalla". Silloin hän kai ajatteli omaa "siveellistä luonteenomaisuuttaan", joka myöskin oli "huolettoman leuhkana ja vekkulin vallaton". Toiseen merkilliseen otukseen, joka "arvattavasti on lintumaailmassa kaikkein typerin ja täynnä mustia syöpäläisiä", hän vertaa terävästi Ruotsin "vapauden ajan" lukemattomia valtioviisaita "kannunvalajia" pikkuporvariston piireissä. Se on lentokalan äkäisin vihollinen, ja sen vuoksi Wallenberg kohtelee sitä vanhalla kaunalla. "Se muistuttaa paraiten mestari Esinahkaa kotona, joka juoksee pois lestinsä tai syylinsä äärestä valtiollisiin juopottelukokouksiin". Ja aikansa ahmateille ja nautiskelijoille hän löytää verrattoman kaiman "merisudessa", hurjan ahnaassa haikalassa, "joka näyttää olevan pelkkää nielua, vatsaa ja siitoselimiä ja joka pureutuu kiini valaanpyytäjän koukkuun, vaikka veri virtaa sen leuvoista, kunnes kuolee siihen".
Kirja ilmestyi vasta pari vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen, ja jo silloin pudistelivat äreät vanhat herrat peruukkejaan viistoon lukiessaan sen "vekkulin vallattomuuksia"; mutta Ruotsin suuren yleisön ja varsinkin pirteän nuorison mielikirjaksi tuli se heti ja on sellaisena pysynyt kohta puolentoista vuosisataa.