IX LUKU
Trafalgarin taistelu.
Napoleon ja Englanti. — Trafalgarin taistelu: Nelsonilla kiirettä; "Englanti odottaa, että joka mies tekee velvollisuutensa"; Kamppailu kuumimmillaan; Nelsonin voitto ja kuolema.
Ranskan suuren vallankumouksen voimakas ja sotaisa henki ruumiillistui Napoleon Bonapartessa, joka pani koko Europan mantereen riippuvaiseksi hänen tahdostaan. Yksi ainoa maa uskalsi häntä enää vastustaa — saarivaltio Englanti, josta vallankumouksen perustavat aatteet olivat lähtöisin. Meren suojaamaan asemaansa, mahtavaansa laivastoonsa ja suureen merisankariinsa Nelsoniin turvaten se asettui kaikkialla Napoleonin hankkeiden tielle, yllytti nöyryytettyjä kansoja kapinaan hänen voitollisia armeijoitaan vastaan, kannatti Ranskan kukistetun kuningassuvun heikkoja yrityksiä periä valtaistuimensa takaisin ja voitti Välimerellä, Atlantilla ja Pohjanmerellä kerta toisensa jälkeen Ranskan ja sen väkinäisten liittolaisten laivastot. Turhaan raivosi Napoleon tuota "viheliäistä kamakauppias-kansaa vastaan, joka esti häntä pääsemästä koko maailman herraksi", ja turhaan pakotti hän — iskeäkseen vihollista sen elinehtojen ytimeen — useimmat mannermaan hallitsijat kieltämään maissaan kaiken kaupanteon englantilaisten kanssa, jopa kaikkien näiden Europaan tuomien siirtomaantavaroiden nauttimisenkin. Salakuljetus yltyi ennenkuulumattomaan kukoistukseen, eikä vähimmän Ranskan omilla rannikoilla; kiellonalaisia tavaroita käytettiin ja nautittiin keisarin omassa hovissa hänen silmäinsä alla; englantilaiset kaapparit anastivat kaikilla maailman merillä Ranskan ja sen liittolaisten kauppalaivoja. Itsepäisenä ja kukistumattomana ylpeä Albion suojeli omia rantojaan ja hävitti vihollistaan kaikkialla, noudattaen kansallislaulunsa kehotusta: "Hallitse aaltoja, Britannia!"
Nelsonilla kiirettä.
Kaksi vuotta yhtä päätä oli lordi Horace Nelson päällikkölaivallaan Victorylla ja laivastonsa pääosalla ajellut ympäri maailmaa takaa tarkoin piiloutuneita, yhdistyneitä Ranskan ja Espanjan laivastoja, kunnes oli viimein menettänyt toivon ratkaisevasta taistelusta ja palannut Englantiin levähtämään. Mutta silloin, hänen oltua kotona vain kolmisen viikkoa, sai hän elokuun lopulla v. 1805 tiedon, että vihollinen oli nähty Kap Finisterren luona Espanjan rannikolla laskevana Cadizin satamaan. Heti toimitti hän kokoutumiskäskyn laivoilleen ja lähti syyskuun puolivälissä uudestaan merelle. Syntymäpäivänään syyskuun 29 p. hän otti kokoutuneen laivaston ylipäällikkyyden ja sai aamun valjetessa lokak. 21 p. vihollisen näkyviin Andalusian eteläisimmän niemen Kap Trafalgarin kohdalla. Ranskalais-espanjalainen laivasto oli ylivoimainen, siihen kun kuului 33 linjalaivaa ja 7 isoa frekattia, englantilaisten 27 linjalaivaa ja 4 frekattia vastaan. Myöskin oli edellisen tykistö järeämpää, ja meriväen lisäksi oli sen laivoihin sijoitettu 4,000 miestä muskettisotureita.
"Englanti odottaa, että joka mies tekee velvollisuutensa."
Vihollislaivasto oli asettunut puolikuun muotoiseen, tiheään taistelujärjestykseen. Nelson puolestaan lähestyi sitä kahtena rintamana, johtaen itse Victory’lla 14 linjalaivaa ja amiraali Collingwood Royal Sovereign'illa toisia 13:ta. Neljä suurinta niistä oli Victory’n kokoisia, varustetut 100 tykillä ja 850 miehellä. Taisteluun käytäessä oli Nelson antanut kaikille kapteeneilleen määräyksen: "Käykää lähelle vihollista"; sillä, kuten hän sanoi, "silloin ei yksikään kapteeni voi erehtyä ja menetellä väärin." Mutta kannustaakseen jok’ainutta merimiestä panemaan parastaan käski hän laivojen jo liikkeelle lähdettyä vetämään amiraalilaivan mastoihin kuuluisan lippukehotuksensa: "Englanti odottaa, että joka mies tekee velvollisuutensa!" Heti kun se oli luettu muilla laivoilla, kohottivat niiden miehistöt raikuvia hurraa-huutoja. "Nyt", lausui Nelson, "en voi tehdä enää muuta. Meidän täytyy luottaa kaikkien kohtaloiden suureen säätäjään ja asiamme oikeuteen."
Hänen oma rintamansa kulki alussa pohjoiseen suuntaan katkaistakseen viholliselta paluutien Cadiziin, joten amiraali Collingwoodin rintama joutui ensin otteluun tämän kanssa, iskien sitä suoraan keskelle puolikuuta. "Katsokaas", huudahti hänen liikkeitään kiikarilla tähystävä Nelson upseereilleen, "kuinka tuo kelpo veikko Collingwood vie laivansa käsirysyyn!" Kauvanpa hän ei itsekään malttanut pysyä erillään alkavasta taistelusta, vaan alkoi kiertää vihollisen pohjoista siipeä etsien sen päällikköalusta, iskeäkseen ensimmäiseksi siihen kiinni. Victorin hitaasti lähestyessä vihollista avasi tämä sitä vastaan hirvittävän tulen, jommoista harvoin on suunnattu yhtä ainoata alusta kohti. Mutta se eteni hievahtamatta, vastaamatta ainoallakaan laukauksella, kunnes 20 sen miehistä oli kaatunut, 30 haavoittunut, perämaston märssy ja etumaston puomit poikkiammutut sekä kaikki purjeet lävistetyt. Kun tykinluoti vioitti kapteenin jalkaa, virkkoi Nelson tälle hymyillen: "Tämä on liiaksi kuuma urakka, Hardy, kestääkseen kauvan."
Kamppailu kuumimmillaan.
Saamatta käsiinsä ranskalaista päällikköalusta valitsi Nelson vastustajakseen vanhan tuttavansa ja vihollislaivoista isoimman, 4-kantisen ja 130-tykkisen espanjalaisen Santissima Trinidadin. Mutta nähdessään Englannin amiraalilaivan lähestyvän liittyivät ranskalaiset ja espanjalaiset laivat aivan kylkikylkeen, niin että muodostivat tiheän mastometsän, jota oli mahdoton murtaa muuten kuin entraamalla. Victoryn kapteeni Hardy valitsi vihollislaivoista Bucentaur-nimisen hyökkäyksensä esineeksi; ja tämäpä se olikin, kuten perästäpäin saatiin nähdä, ranskalainen amiraalilaiva. Hitaasti kulkien ohi laukaistiin Victory'sta ensin 68-naulaisella keulakanonadilla raehaulipanos sen kajuutan akkunoista sisään ja sitten alahangan kaikki 50 tykkiä yht’aikaa. Täten oli vastustajan kohtalo jo ratkaistu. Vaikkei ainutkaan masto tai raakapuu näyttänyt putoavan, menetti se vajaassa kahdessa minuutissa lähes 400 miestä ja sai 20 tykkiään käyttökelvottomaksi; ja tunnin päästä oli sen jo pakko antautua eräälle toiselle englantilaiselle laivalle.
Päästyään selväksi edellisestä kulki Victory eteenpäin pitkin vihollisrintamaa ja iski kiinni Redoutable'en, joka antoi sille lämpimän kokokyljen tervehdyksen. Mutta sitten sulki ranskalainen sukkelaan alemman kannen tykkireikänsä, peljäten vihollisen hyökkäystä niiden kautta, eikä ampunut ainuttakaan laukausta isoilla tykeillä koko kahakan aikana. Sen sijaan sen märssyt täyttyivät muskettisotilaista, jotka hyvintähdätyillä laukauksilla tekivät pahaa tuhoa Victoryn kannella. Tällaista salakavalaa taistelutapaa Nelson halveksi eikä komentanut koskaan pyssymiehiä mastoihin, koska se oli hänen mielestään epäritarillista meritaistelussa. Lukuunottamatta sitä, että omatkin purjeet silloin olivat vaarassa syttyä palavista etulatingeistä, surmattiin tällöin vain hyödyttömästi vihollisen miehiä, voimatta kuitenkaan vähimmässäkään määrässä ratkaista taistelun tulosta.
Samaan leikkiin yhtyi kohta toisiakin osanottajia. Englantilainen Temeraire iski toiselta puolen kiinni Redoutable'en, Victory'n saadessa toiselle kupeelleen äskenmainitut Bucentaure'n ja jättiläisen Santissima Trinidad'in. Kun jokaisessa laivassa oli 100 tykkiä ja viimemainitussa 130, niin arvaa kuinka kuumaksi ottelu oikein sukeutui. Vimmatusti pippuroivat vihollisalukset toistensa kylkiä aivan vierestä, puhkoen ne kohtakin seuloiksi, joiden reikiä vielä elävillä ja liikuntakykyisillä miehillä oli täysi työ paikata. Kannen yli ei yksikään uskaltanut ampua, peljäten satuttavansa vihollisen takana olevaan omaan laivaan. Lääkäreillä ja haavureilla oli kuuma urakka ruumassa, jonne haavoittuneita ja kuolevia yhtämittaa kannettiin.
Nelsonin voitto ja kuolema.
Välittämättä ranskalaisten pyssysoturien murhaavasta luotisateesta käveli Nelson Victorin kapteenin Hardyn rinnalla kiivaasti edestakaisin kannella. Äkkiä ympäri kääntyessään huomasi Hardy amiraalin huojahtavan ja kaatuvan. Pari merimiestä kiiruhti nostamaan hänet ylös veriseltä kannelta.
"Jopas tekivät minusta viimeinkin lopun, Hardy", virkkoi Nelson.
"Eihän toki!"
"Kyllä vain; selkärankani on läpiammuttu." Niin oli käynytkin; musketinluoti oli mennyt ruumiiseen vasemmasta hartiasta, lävistänyt selkärangan ja pysähtynyt oikeanpuolisiin selkälihaksiin. Hänet vietiin kannen alla olevaan perähyttiin, ja lääkäri huomasi haavan kuolettavaksi, josta Nelson itsekin oli alusta pitäen varma. Hän säilytti koko kuolinkamppailun ajan tietoisuutensa ja mielenmalttinsa, tiedusteli tuhkatiheään taistelun menoa ja antoi käskyjään. Joka kerta kun englantilaiset erittäin onnellisen yhteislaukauksen jälkeen — saatikka vihollislaivan tuhouduttua tai antauduttua — puhkesivat raikuviin hurraa-huutoihin, kirkastuivat kuolevan merisankarin kasvot. Kun kapteeni Hardy viimein voi ilmottaa, että ainakin 14-15 vihollislaivaa oli vallattu, huudahti Nelson:
"Sepä hyvä, mutta minä lupasin ottaa kaksikymmentä." Sitten hän, ääntään korottaen, huusi: "Ankkuri, Hardy — ankkuri!"
Kapteeni ilmotti lähettäneensä sanan amiraali Collingwoodille, jotta tämä hoitaisi ylipäällikkyyttä.
"Ei niin kauvan kuin niinä elän — kukaan toinen mies ei saa komentaa minun eläissäni!" Hän koetti kohota kyynärvaraansa. "Ankkuri, Hardy, ankkuri!"
Kun Hardy aikoi lähteä kannelle, huusi Nelson häntä palaamaan ja painamaan korvansa lähelle hänen suutaan. Hän lähetti viimeiset terveiset rakastetulleen, kauneudestaan ja kevytmielisyydestään kuuluisalle lady Hamiltonille, ja pyysi, ettei hänen ruumistaan meritavan mukaan viskattaisi mereen, vaan vietäisiin kotia Englantiin ja haudattaisiin hänen vanhempainsa viereen, jollei kuningas toisin määräisi. Lopuksi hän pyysi: "Suudelkaa minua, Hardy!"
Hardy polvistui ja suuteli hänen otsaansa ja poskeaan. Kapteenin poistuttua kuultiin kuolevan amiraalin pari kertaa kuiskaavan itsekseen: "Minä olen tehnyt velvollisuuteni; siitä kiitän Jumalaa." Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Neljänneksen neljättä tuntia oli Nelsonin kuolinkamppaus kestänyt. Jokseenkin saman verran kesti taisteluakin — minuutti tai pari ennen hänen viime henkäystään kuultiin kajuuttaan viimeiset pakenevan vihollisen perään lähetetyt tykinlaukaukset; niiden jyminä oli ruumiistaan eroavan sielun kuolinsoittona.
Taistelun tulos oli, että seitsemäntoista ranskalaista ja espanjalaista laivaa vallattiin, jotapaitsi yksi ranskalainen laiva paloi, ja vihollisen mieshukka laskettiin muutamissa tuhansissa, vangiksijoutuneiden miehistöjen vielä useammissa. Englantilaiset eivät menettäneet yhtään alusta, mutta miehiä puolentoistatuhatta. Vihollisen onnistui kumminkin vallata takaisin neljä menettämäänsä laivaa, ja toisista olivat useat niin ruhjoutuneet, että upposivat väkineen kaikkineen, niin että Gibraltariin saatiin saaliina kuljetetuksi vain neljä laivaa.
Niin täydellisesti oli Nelsonin nerokas taistelusuunnitelma perilleviety, ettei vihollisen taistelulaivasto tullut ainoastaan lyödyksi, vaan kokonaan hävitetyksi. Vuosia tarvittiin, ennenkuin uusia laivoja oli saatu rakennetuksi sijaan ja uusi merimiespolvi koulutetuksi. Itse asiassa tuo tappio merkitsi käännettä Napoleonin kohtalossa, vaikka hänen mainioimmat maavoittonsa seurasivatkin vasta tämän jälkeen. Trafalgaria seurasi luonnonlain järkähtämättömyydellä Waterloo, johon tuon meteorin huikaiseva rata sammui.
Victory sai viedä sankarinsa tomun Lontooseen, jossa se haudattiin P. Paavalin jättiläiskirkkoon. Arkkua peittäneen lipun leikkasivat laivan matruusit pieniksi palasiksi, säilyttäen ne kalliiksi muistoksi itselleen ja lapsilleen. Kuuluisa laiva itse, joka jo Trafalgarin taisteluun osaaottaessaan oli 40-vuotias, on yhä vielä entisessä kunnossa, vaikka tietysti monituisesti paikattuna ja korjattuna, Portsmouthin sotasatamassa, muistona Englannin kunniakkaimmasta meritaistelusta ja mainioimmasta merisankarista.