TAISTELU AVOIMELLA MERELLÄ.
Päävastustajain merivoimat viime suursodassa.
Vastoin odotusta jäi sotalaivojen osa äskeisessä maailmansodassa toisarvoiseksi, verrattuna maataisteluihin. Englanti on edelleen säilyttänyt asemansa maailman ensimmäisenä merivaltana, mutta sekin on saanut käydä taistelunsa pääasiassa kovalla maankamaralla ja sen takia luoda aivan alusta siihen asti auttamattomasti laiminlyömänsä maa-armeijan. Tosin oteltiin merelläkin toisinaan kuumasti, ja Englannin kaikilla maailmanmerillä risteilevät sotalaivat hävittivät Saksan kaapparilaivoja ja vahasivat tämän valtakunnan merentakaiset siirtomaat; mutta suurimmalta osalta sai sen laivasto tyytyä omain rantojen varjelemiseen sekä joukkojen ynnä elin- ja ampumatarpeiden kuljetuslaivojen suojelemiseen.
Syynä tähän oli ensiksikin se seikka, että sen päävihollinen Saksa väitteli suurempia meritaisteluja. Tällä vallalla oli uusi ja erittäin vahva merivoima, joka aivan sodan kynnyksellä ja varsinkin sen kestäessä lienee noussut kolmannelta toiselle arvosijalle merivaltojen joukossa — sivuuttaen siten Yhdysvallat; mutta sen merellinen voima oli sittekin eilispäivän luomus. Se oli yhden ainoan miespolven ja itse asiassa yhden ainoan miehen, Saksan viimeisen keisarin, työtä. Maan terästehtaat ja laivaveistämöt, alallaan ehkä maailman ensimmäiset, tekivät kyllä mainiota työtä panssarin- ja tykinvalamisessa, ja sen merimiehistö oli erinomaisesti harjoitettua. Mutta Saksalta puuttuivat ne monien miespolvien kokemukseen perustuvat traditsionit, joita merisodan käymiseen ja panssarin sekä asestuksen keskinäisen suhteen tarkkaan punnitsemiseen tarvitaan ja jota sen päävastustajalla enimmän oli. Vielä muutama vuosikymmen sitten kykeni pienoinen Tanska lyömään Preussin ja Itävallan yhdistyneet laivastot loistavasti Helgolandin luona. Englannin laivasto sisältää edelleen kaikkein jykevimmät taistelulaivat ("yli-dreadnought’it"), kaikkein nopeimmat risteilijät ja kaikkein järeimmän ja kauvas kantavimman aseistuksen.
Vähempiväkisyytensä tässä suhteessa tuntien sai Saksa tyytyä enimmäkseen suojelemaan kallishintaista sotalaivastoaan, joka on tykkänään nykyisen miespolven kustantama, sotasatamissaan. Mutta se kehitti itselleen uuden pelottavan aseen sukelluslaivastostaan, jolla se kykeni pitämään vihollisensa vahvemman merivoiman vuorostaan pinteessä, jopa saartamaan Suurbritannian rannikot ja katkaisemaan monin kohdin sen valtaväylät kaikelta merenyliseltä liikkeeltä.
Pohjanmeren taistelu
tammik. 24 p:nä 1915 oli suurin ja merkityksellisin, vaikkei missään suhteessa ratkaiseva, viime suursodan aikana käydyistä. Edellisen vuoden lopulla oli Saksan risteilijälaivasto käynyt jouluvierailulla Englannin rannikolla, pommittanut erinäisiä linnoittamattomia rantakaupunkeja ja kalastajakyliä sekä päässyt turvallisesti takaisin omille vesilleen. Toivoen samallaista menestystä lähti saksalainen amiraali Ingenohl uudelle retkelle, komennettavanaan neljä panssariristeilijää, kuusi kevyttä risteilijää sekä torpeedo- ja sukellusalusosastot. Mutta tällä kertaa englantilaiset tiesivät pitää varansa. Saksalaisten laivojen ennätettyä n. 64 km. päähän Englannin rannikosta huomattiin ne eräältä vartiolaivalta, joka antoi amiraali Beattyn (sittemmin Englannin taistelulaivaston ylipäällikkö) risteilijälaivastolle sanan vihollisen tulosta. Englantilaiset laivat olivat odotelleet hetkeä täysi höyry koneissaan ja lähtivät heti — klo puoli 8 yllämainitun päivän aamuna — kohtaamaan silloin n. 22 km. päässä olevia vieraitaan. Amiraali Beattyn laivaston — joka edellisen vuoden elokuussa oli kestänyt kuuman ottelun Helgolandin luona Saksan taistelulaivastoa vastaan — muodostivat tällä kertaa taisteluristeilijät Lion (lippulaiva), Tiger, Princess Royal, Indomitable ja New Zealand sekä moniaat kevyet risteilijät ja torpeedoveneet. Nuo laivat olivat n.s. "yli-dreadnought'eja", Englannin uusimpia, nopeimpia ja hirvittävimpiä aluksia, varsinkin järeän aseistuksensa nojalla, jota kolmessa ensinmainitussa oli 24 kpl. 35 sm tykkejä ja kahdessa jälkimmäisessä 16 kpl. 30 sm tykkejä. Niiden rinnalla oli saksalainen laivasto paljon heikompi sekä panssarinsa, nopeutensa että tykistönsä puolesta; sen päällikkölaivassa Derfflinger (aivan uusi alus sekin) oli 12 kpl. 30 sm, Moltke- ja Seydlitz-laivoissa 20 kpl. 27,5 sm ja Blücherissä 12 kpl 20 sm. tykkejä.
Epäonnistunut yllätys.
Amiraali Beatty antoi torpeedonhävittäjilleen käskyn hyökätä vihollisen kimppuun ja tuoda ilmoituksia sen liikkeistä ja ohjasi itse risteilijät kaakkoon päin katkaistakseen siltä jos mahdollista pakotien omille rannikoille.
Huomattuaan tulleensa yllätetyksi kääntyi saksalainen laivasto heti takaisin. Se ei ollut mikään pelkuruuden merkki, vaan viisas teko ylivoimaisen vihollisen kohdatessa; sitä paitsi oli niiden raskas tykistö jo ennakolta sijoitettu takakannelle, jotta ne paetessaankin voivat tehokkaasti pommittaa vastustajaansa. Sen lisäksi voivat ne tällöin pudottaa miinojakin tämän turmioksi. Brittiläisissä laivoissa sen sijaan oli järeiden tykkien enemmistö keulan puolella.
Kulkien 28-29 solmuvälin nopeudella (51—52,5 km tunnissa) lähtivät Englannin risteilijät saksalaisten jälkeen, saartoivat ne vähitellen puolikuun muotoisesti ja alottivat 20 km matkalla ampumisen, jatkaen sitä aina 18 km välimatkaan saakka, jolloin laukausten voi jo huomata sattuvan ja jolloin vihollinen kykeni vastaamaan tuleen. Saksan torpeedolaivasto teki silloin myöskin äkillisen vastahyökkäyksen, toivoen voivansa tuhota vihollisen surmansukkuloillaan; mutta brittiläiset torpeedonhävittäjät kiitivät risteilijäin edelle niiden turvaksi ja ajoivat hyökkääjät takaisin.
"Leijona" saaliinsa kimpussa.
Kohtapa voivat risteilijätkin käydä keskenään taisteluun. Hyökkäävän puolen etunenässä kulki Lion, nimensä ("Leijona") ja arvonsa mukaisesti, ja hetken päästä tavoitti se saksalaisten hitaimman aluksen, "hännän päähän" jääneen Blücherin, jota kohti ne kaikki suuntasivat tuhoisan tulen. Luodit putoilivat sille tiheään kuin rakeet, murskaten kannet, särkien kupeet, viskoen monen tonnin painoisia tykkejä ulos torneistaan kuni kevyitä kuusenkäpyjä ja tuhoten niiden koko miehistön. Savupiiput sortuivat, teräsmastot katkesivat; muuan pommi osui laivan sydämeen, särkien koneet ja surmaten enimmät siellä piilottelevasta laivamiehistöstä. Panssarikyljet olivat monin paikoin puhki, ja koko laiva syttyi tuleen; mutta siitä huolimatta eloonjääneet jatkoivat ampumista ehjillä tykeillä, vaikka tiesivätkin taistelun turhaksi. Saksalainen amiraali oli antanut käskyn, ettei lippua saanut missään tapauksessa vetää alas antautumisen merkiksi, ja siksi oli sen määrä upota pohjaan liehuvin lipuin. Puolituntisen taistelun kuluessa oli laivan miehistä 3-400 saanut surmansa taikka haavoittunut. Se kääntyi vasemmalle kyljelleen, estääkseen vuotoa ylihangan puolelta ja antaakseen miehille tilaisuuden ampua sillä puolella olevilla tykeillä; mutta hetken perästä se pyörähti jälleen ympäri ja lähti savuavana liekkipatsaana muun laivaston jälkeen.
Taistelun kehittyminen.
Joutumatta pitemmältä vaarinottamaan Blücher'in kohtaloa kiirehtivät isot brittiläiset laivat muiden vihollisalusten kimppuun. Hirmumyrskyn tapainen tuli suunnattiin niistä päällikkölaivaa Derfflinger'a vastaan, joka syttyi palamaan monesta kohtaa ja sai useat tykkinsä taistelukyvyttömiksi — Moltke'n ja Seydlitz’in höyrytessä eteenpäin aivankuin tulipilvien lävitse. Tykkien jylinä, räjähtävien pommien rätinä, pauke särkyvistä panssarilevyistä, mahtavien sotakoneiden jyskytys niiden piestessä tietänsä ärtyneen meren halki — tuo kaikki oli kamalata aamuvirttä nykyaikaiselle sodanjumalalle! Se oli samankokoisten jättiläisten jättiläiskamppailua, sillävälin kuin samanlainen taistelu raivosi pienempäin risteilijäin ja torpeedoalusten välillä. Epäilemättä saksalaiset tällä takaperinkiitävällä taistelulla tahtoivat houkutella vihollisensa aina Helgolantia ympäröivään miinavyöhykkeeseen asti. Mutta ajettuaan isoja risteilijöitä takaa viitisentoista peninkulmaa arveli amiraali Beatty toivottomaksi saavuttaa niitä ennen miinakentälle tuloa, jonka vuoksi hän jätti ne rauhaan ja kääntyi pienempäin alusten kimppuun. Mutta vaikka monet näistä saivat vaikeita vaurioita, pääsivät ne monilukuisuutensa ja nopeutensa turvin kuhmuisin kupein ja särkynein tykein miinavyöhykkeen suojaan.
"Leijona" ja "Tiikeri" haavoittuvat.
Mutta eivätpä englantilaiset itsekään selvinneet pelistä ehjin nahoin. Vihollispommi oli sattunut heidän päällikkölaivansa Lion'n ylähangan kaariin, särkenyt naftasäiliön ja tehnyt senpuoliset höyrykoneet työkyvyttömiksi. Sen vuoksi laivan kulku vaikeutui melkoisesti, ja amiraali siirtyi ensin erääseen torpeedonhävittäjään ja sitten Princess Royal'iin, joka asettui brittiläisen rintaman etummaiseksi. Kun Lion'issa alahangankin puoleiset koneet myöhemmin vahingoittuivat, ehätti Tiger sen eteen kilveksi, mutta joutui itse vihollisen maalitauluksi ja menetti osan miehistöään. Sitten otti Indomitable aivan invaliidiksi käyneen Lion'in hinausköyteen viedäkseen sen satamaan. (Saksalaisten tietojen mukaan se kumminkin matkalla upposi.)
Blücher’in sankarillinen loppu.
Tällävälin oli henkihieveriin ammuttu Blücher kamppaillut kuolinkamppailuaan. Sen tykkien yhä vielä jylistessä sille kuolinvirttä pujahti isompien alusten takaa esiin kevyt risteilijä Arethusa (joka edellisenä vuonna oli Helgolannin taistelussa näytellyt melkein pääosaa), aikoen omalla aseellaan lopettaa kituvan jättiläisen päivät. Ohjaton ja kallelleen painunut Blücher ei voinut millään tavoin välttää hyökkäystä, vaan tarjosi mainion maalitaulun torpeedolle. Sellaisia laukaistiin kaksi sitä kohti, ja toinen sattui keskilaivaan, räjähti ja repi uuden ison aukon kylkeen. Ollen jo muutenkin pahasti kallellaan pyörähti se nyt yksinkertaisesti ympäri "niinkuin potkun saanut vesikannu", kuten eräs englantilainen silminnäkijä sanoi.
Se oli draamallinen silmänräpäys, täynnä sankarillista kuolemanuhmaa. Blücher osottautui kuuluisan nimensä arvoiseksi. Sen lippu liehui yhä perässä, ja "Hoch! Hoch!" huusivat miehet, asettuessaan riviin sen reunoille valmiina hyppäämään veteen. "Hypätkää joutuin!" huudettiin englantilaisilta laivoilta, ja miltei samassa silmänräpäyksessä hyppäsi sadottain miehiä alas aaltoihin, useimmat varustettuina pelastusvöillä, jotka pitelivät heitä veden päällä, kunnes englantilaiset joutuivat veneillään korjaamaan heitä ylös. Mutta silloinpa tulla porhalsi Helgolannista päin Zeppelin-mallinen ilmalaiva ynnä vesitaso, jotka alkoivat pudotella pommeja pelastusveneiden joukkoon. Tällöin brittiläiset tervajakut suuttuneina jättivät laupeudentyönsä kesken ja heittivät aalloissa ajelehtivat saksalaiset matruusit oman onnensa nojaan. Myöskin muuan kevyt ristelijä sai puolisen tusinaa miehiä tapetuksi ilmalaivan pommista.
Saksan laivaston loppu.
Tämän jälkeen ei mainittavimpia meritaistelulta käyty, lukuunottamatta Saksan viimeisten kaapparilaivain tuhoutumista Falklannin saarten luona Etelä-Amerikan vesillä. Suursodan loppuajan tyytyi Saksan laivasto etsimään turvaa sotasatamissaan, ja päähuomio kiinnitettiin yhä enemmän sukelluslaivaston lisäämiseen. Mutta sen saartotoimintaa haittasi yhä tuntuvammin Englannin suurenmoinen miinoitustyö Pohjanmerellä sekä puolueettomain maiden yltyvät vastalauseet sukellussodan häikäilemättömyyttä vastaan.
Rauhanteon päävaatimuksia oli Saksan koko sotalaivaston luovuttaminen. Kuten kaikessa muussa täytyi uuden demokraattisen Saksan antaa tässäkin perään. Mutta saksalaisten merisotilasten itsetunto katsoi vapaaehtoista häviötä kunniallisemmaksi kuin häpeällistä luovutusta. Scapa-lahden laineet (Skotlannin rannikolla) peittävät viimeisen jäännöksen Wilhelm-keisarin ylpeästä elämänunelmasta: "Saksan tulevaisuus on merellä".