Meren kirja

by O. A. Joutsen

VII LUKU

Pohjolan suurin merisankari.

Kilvoittelu Pohjolan ylivallasta. — Wessel-Tordenskjold: Urhon lapsuus; Peder alottaa uransa; Seikkailu Göteporin edustalla; Kohtaus englantilaisen kanssa; Tordenskjold; Myötä- ja vastoinkäymistä; Tordenskjold tiukalla; Amiraali; Viimeinen uroteko ja kuolema. — Puisten sotalaivojen valtakaudelta: Laivojen ryhmitys ja aseistus; Taistelutapa.

Kilvoittelu Pohjolan ylivallasta.

Kalmarin unionin ajoista lähtien olivat Pohjolan molemmat valtakunnat alituisesti toistensa tukassa. Voimasuhteet olivatkin jokseenkin tasaiset — Ruotsilla oli hallussaan avara mutta harvaan asuttu ja meren erottama Suomi, Tanska jälleen yllämainitun merkillisen valtioyhtymän perintönä hallitsi Norjaa ynnä Ruotsin viljavia eteläisiä maakuntia. Ruotsilla oli katkeamaton kahakka itäisen naapurinsa, yhä vaarallisemmaksi käyvän Venäjän kanssa, Tanskalta taasen eivät huolet loppuneet Saksan mantereella sijaitsevain aluemaidensa Slesvigin, Holsteinin ja Lauenburgin takia. Tanska oli maantieteellisen asemansa takia etupäässä merivalta, Ruotsi samasta syystä maavalta; toisen kovalla kamaralla saavuttamia voittoja tasoitti toisen menestys merellä.

Mutta 30-vuotisessa sodassa saavutti Ruotsi jalansijaa Keski-Europassakin, Pohjois-Saksassa ja Itämerenmaissa ja yleni yhdeksi Europan suurvalloista. Sotaisten Kaarlojensa aikana se löylyytti pahasti kilpailijaansa sen omalla mannulla ja riisti siltä sen ikivanhat omistukset Etelä-Ruotsissa. Ja kun Ruotsin "nuori leijona", Kaarloista XII:s, alotti tarumaisen loistavan sankariuransa litistämällä Tanskan pään siivosti kainaloonsa, näytti Tanskan mahti madaltuvan maan tasalle. Mutta silloin sai sekin, Hansan vallan muinainen kukistaja, yhdennellätoista hetkellä sankarinsa, joka ajaksi palautti uhatun tasapainoaseman, merisankarin mokoman, jolla ei ole ollut vertaistaan Pohjolassa eikä monta muuallakaan maailmassa — Wessel-Tordenskjoldin.

Urhon lapsuus.

Norjan ikivanhassa Trondhjemissa syntyi Peder Wessel v. 1690 kymmenentenä sikäläisen raatimiehen Jan Wesselin 18 lapsesta — niistä poikia kokonainen tusina ja kaikki "hurjia ja kurittomia veitikoita". Kaikista hurjin ja kurittomin oli kumminkin Peder, jonka ison lapsiparvensa vallattomuudesta ja toimeentulosta huolestuneet vanhemmat panivat koetteeksi ensin räätälin- ja sitten parturinoppiin. Kummassakin oppipaikassa olivat mestarit ankaria vanhankansan miehiä, jotka patukan avulla ahkeroivat kasvattaa oppilaitaan "kurissa ja Herran nuhteessa". Mutta patukka maistui Pederille kylässä vielä nurjemmalta kuin kotona, joten hän piankin karkasi neulan ja saksien parista ja jatkoi omavaltaista vekkulinelämäänsä.

Hänen ollessaan 14-vuotias kävi Tanskan-Norjan hallitsija Fredrik IV hänen kotikaupungissaan. Kuninkaan muhkeat saattolaivat ja komea hovinpito olivat omiaan panemaan parempienkin kaupunkilaisten silmät ja suut selälleen kuin vain raatimies Wesselin Peder-veitikan; ja korealiveristen hovilakeijain juttelut isoista sotalaivoista ja Köpenhaminan loistosta lisäsivät kukkurata pojan ylivuotavaisen mielikuvituksen maljaan. Kun kuninkaalliset lähtivät Trondhjemista kotimatkalle, lähti Pederkin mukaan — mutta salaa vanhemmiltaan ja kätkeytyneenä erääseen laivoista.

Peder alottaa uransa.

Kaikki hänen kauniit tuulentupansa haihtuivat kuitenkin kuin utu ilmaan, kun hän Köpenhaminaan tultua seisoi rannalla ypöyksin, pennitönnä ja ystävätönnä. Onneksi kuninkaan norjalainen hovipappi armahti nuorta maanmiestään ja otti hänet passaripojakseen. Mutta vaikka hänen tällä uralla olisi ehkä ahkeroiden onnistunut aikanaan kiivetä tuonaan ihailemainsa korealiveristen hovilakeijain mahtiasemaan, ei se enää tyydyttänyt hänen levotonta mieltään. Kaikki vapaahetkensä hän vietti satamassa tähystellen ikävöivin silmin sen suulla lepääviä isoja sotalaivoja ja merikadettien harjotuksia niiden kannella, tykkien ääressä ja mastoissa. Sinne joukkoon piti hänenkin päästä, keinolla millä hyvänsä; ja kun muut keinot eivät tepsineet, kyhäsi hän itselleen kuninkaalle hyvin nöyrän ja alamaisen, mutta samalla lapsellista itsetietoisuutta uhkuvan kirjeen, jossa anoi korkeata armoa tulla otetuksi merikadettien joukkoon. Kirje huvitti hyväluontoista kuningasta, joka antoi toimittaa pojan purjehdusoppilaaksi erääseen Länsi-Intiaan lähtevään laivaan. Nopeasti vastaleivottu jungmanni ansaitsikin kapteeniltaan sen mainesanan että "Peder Wessel on syntynyt merimieheksi, ollen aina reipas työssä, rohkea ja kerkeä, kaikista iloisin saadessaan repäisevässä myrskyssä kiikkua raa’alla ja kiinnittää purjetta; ja on pojassa sellainen reima luonto, että hänestä aikaa myöten täytyy tulla kelpo merimies". Kotia palattua hänet kirjoitetuinkin toivonsa mukaisesti merikadettien joukkoon, mutta sepä ei enää tyydyttänytkään 20-vuotiasta merimiestä. Kuningas sai hämmästyksekseen uuden kirjeen, jossa Wessel anoo — ei sen enempää eikä vähempää kuin ison frekattilaivan komennettavakseen! Se oli toki liiaksi pyydetty; mutta anojan kelpo arvolauseet ja rohkea yritteliäisyys hankkivat hänelle joka tapauksessa pienen 4-tykkisen aluksen päällikkyyden.

Nyt oli Peder onnellinen, kun sai oman laivan komennettavakseen ja valtuuden risteillä sillä omin päin Ruotsin rannikolla. V. 1709 oli puhjennut Tanskan, Puolan ja Venäjän yhteinen sota silloin vielä aivan tuntematonta ja kokematonta Kaarle XII:tta vastaan. Wessel kohosi toimeliaisuutensa nojalla tuotapikaa luutnantiksi ja sai kuljetettavakseen isomman laivan, Lövendahlin kaleijan, jonka samanniminen tanskalainen kenraali oli varustanut omalla kustannuksellaan. Urotyö seurasi toistaan, Tanskan maankamaralla menettämä sotamaine sai korvausta merellä ja luutnantti Wessel niitti kasvavaa mainetta. Hän valtasi yhden ruotsalaisen laivan toisensa perästä, mieluimmin aina omaa alustaan isompia, ja menestys kruunasi useimmiten hänen silmitöntä uhkarohkeuttaan näyttäen todeksi sananparren, että ainakin merellä "rohkea rokan syö". 22-vuotiaana hän kohosi kapteeniluutnantiksi ja sai vihdoinkin himoitsemansa 14-tykkisen frekattilaivan käytettäväkseen. Ollen yhtä kerkeä kynään kuin miekkaankin kyhäsi hän kohta kuninkaalle hehkuvan kiitoskirjeen, joka päättyi sanoihin: "Tähän asti en ole kyennyt osottamaan kaikkein alamaisinta intoani Teidän kunink. maj:ttinne palveluksessa niinkuin olisin toivonut; mutta nyt olen vapaa käyttämään minulle kaikkein korkeimmasti uskottuja siipiä etsiäkseni vihollista missä vain tapaan, mikä kohtakin Jumalan avulla saadaan tuta."

Seikkailu Göteporin edustalla.

Eivätkä nuo olleetkaan mitään tyhjiä korusanoja. Suoritettuaan joukon muita meritoimia saapui Wessel elokuussa 1713 Kaarle XI:nnen Ruotsin ulkomaankaupan pääsatamaksi perustaman ja vahvasti varustaman Göteporin edustalle. Hän oli jo tehnyt itsensä niin peljätyksi näillä vesillä, että sikäläinen kuvernööri kreivi Mörner julisti suuren palkinnon sille, ken toisi Wesselin vangittuna hänen eteensä. Mutta suuri oli kuvernöörin ällistys, kun muuan ruotsalainen pursi vielä samana päivänä toi hänelle vastauksen Wesseliltä itseltään, jossa tuo vajaasti 23-vuotias sankari "Lövendahlin kaleijolta, ankkurissa Göteporin edustalla", tarjoutui saapumaan hänen tapaamistaan niin ikävöivän kreivin luo, jos tämä lähettäisi jonkun kaleijaa kahta vertaa vahvemman aluksen noutamaan häntä. Saman haasteen hän kohdisti kaikkien satamassa majailevien ruotsalaisten sotalaivojen päälliköille — sekä alusten että niiden kapteenienkin nimet hän tiesi luetella — mutta pyysi pitämään kiirettä, sillä hänen oli muka jouduttava kurittamaan ruotsalaisia toisellakin taholla.

Haasteeseen oli kuvernööri jo tavallaan vastannut, ennenkuin sen käsiinsä saikaan. Kun Wessel huomenissa lähti merelle, tuli häntä vastaan parin peninkulman päässä rannikolta kaksi isoa sotalaivaa. Näillä oli Tanskan lippu mastossa, mutta likemmä tullessa ja nimiä kysyttäessä ne vastasivat ampumalla täydet panokset ja vetämällä mastoihin Ruotsin lipun. Wesselin 14-tykkistä frekattia vastassa oli kaksi ruotsalaista linjalaivaa, toisessa 44, toisessa 50 tykkiä, jotka hinasivat perässään muuatta anastamaansa tanskalaista alusta. Urhomme ei tuosta säikähtynyt, vaan antautui arvelematta taisteluun. Ollen taitava tykkimies pippuroi hän omakätisesti pienemmillä tykeillään vihollislaivain mastoja ja kylkiä ja kesti kokonaista kolme tuntia epätasaista taistelua, kunnes hän väkensä jyrkästä vaatimuksesta viimein antoi peräytymiskäskyn. Mutta tuskin oli hän ennättänyt ampumamatkan ulkopuolelle, kun häntä jo kadutti tottumaton väistyminen. Hän tahtoi ainakin vallata takaisin ruotsalaisten ottaman tanskalaisen kauppalaivan ja hyppäsi muutamien miestensä kera veneeseen sitä tavoittamaan. Sen ruotsalainen valtausmiehistö ohjasi tietystikin aluksen mahtavain saattajalaivain turviin, jotka antoivat sietämättömälle ampiaiselle kolme kokokyljen yhteislaukausta peräkkäin. Nyt täytyi jo Wesselinkin älytä hypänneensä hulluun kirnuun ja kiireimmän kautta korjata itsensä kauvemmaksi. Purjeet rikkiammuttuina, lippu repaleina, köydet pahnoina, keulamasto poikki ja "rungossa niin monta tykinluotia, ettei niitä kukaan kyennyt laskemaan", saapui Lövendahlin kaleija puoleksi uppoamistilassa Norjan rannikolle.

Seuraavana keväänä hän saapui uudestaan Skoonen rannikolle ottamaan selkoa ruotsalaisten varusteluista. Tarkasteltuaan rantaa kiikarilla ja huomattuaan, ettei mitään epäilyksenalaista ollut läheisyydessä, soudatti hän laivan purrella itsensä maihin kymmenkunnan miehen kera, joilla ei ollut muita aseita kuin kirveet. Mutta annappa olla — joukon saavuttua mitään pahaa aavistamatta lähimpään kalastajakylään, karkasikin taloihin piiloutunut rakuunajoukko tulijain kimppuun. Wesselin miehet pitivät enemmän kiirettä kuin päällikkönsä, ennättivät purrelleen ja lykkäsivät vesille; ja siten jäi tuo onnenkiusaaja yksin rannalle vihollisparven keskeen, joka vaati häntä antautumaan ja luovuttamaan miekkansa. Se ei ollut Wesselin mieleen, mutta pursi oli jo niin kaukana merellä, ettei siitä voitu häntä auttaa, eikä hänkään ennättänyt enää pelastua siihen. Hidastellen hän viimein vastasi: "Olkoon menneeksi!" jolloin yksi rakuuna ratsasti hänen eteensä ja ojensi tyynesti kätensä ottaakseen vastaan hänen miekkansa. "Mutta ei vielä tällä kertaa!" huusi Wessel silloin ja antoi rakuunalle aimo iskun käsivarteen, syöksyi kuin nuoli toisten vainoojain lomasta vedenrajaan, viskautui Himasille miekka hampaiden välissä ja alkoi painaa purren perään. Hölmistyneet rakuunat käänsivät hevosensa ja karauttivat hekin veteen, kunnes se ulottui ratsujen selkään asti; toiset laukasivat ratsupyssyistään kudin toisensa perästä pakenijan jälkeen, kuitenkaan osumatta. Vuoroon sukeltaen, vuoroon pinnalla molskien onnistui tämän välttää luoteja ja päästä vahingoittumatta purren luo, johon miehet nostivat hänet tukasta. Oli maaliskuu, ja meri antoi Wesselille kylmän kylvyn; siksipä hän laivaan noustuaan ensi työkseen vaihtoi ihoa myöten kaikki vaatteensa, mutta lämmitti myöskin perinpohjaisesti pelkurimaisten venemiestensä seljät.

Kohtaus englantilaisen kanssa.

Kesällä samana vuonna hän joutui Pohjanmerellä seikkailuun, joka oli käydä hänen virkauralleen kalliiksi. Hän näet yhdytti siellä Englannin lippua kantavan frekatin, joka taaskin oli hänen omaa alustaan melkoisesti isompi ja vahvemmin asestettu. Pysähtymään vaadittaessa vieras purjehtija vaihtoi Ruotsin lipun mastoon ja vastasi kokokyljen laukauksella. Alus oli Ruotsin hallituksen äskettäin Englannista ostama sotalaiva, joka englantilaisen kapteenin ja miehistön kuljettamana juuri purjehti uuteen määräpaikkaansa. Wessel, joka aina rakasti "vilpitöntä puhelua", kysyi miehiltään, olivatko he valmiit ylläpitämään Tanskan vanhaa merimainetta; siihen vastattiin kaikuvalla "hurraa"-huudolla, ja silloin alkoi yksi kuumimpia otteluja, mihin kaleija koskaan oli joutunut. Klo 6:sta illalla puoliyöhön saakka pippuroivat molemmat laivat toisiaan niin ahkerasti, että tulikuumiksi käyneitä tykkejä piti lakkaamatta valella vedellä. Lopulta kyllästyi englantilainen leikkiin ja lähti rikkiammutuin purjein jatkamaan matkaa minkä kykeni. Molemmat riitapukarit olivat sangen väsyneitä ja kehnossa kunnossa ja huoahtivat mielihyvällä yön mittaan, mutta Wessel ei päästänyt vastustajaa näkyvistään.

Klo 6 aamulla olivat alukset jälleen vierekkäin ja "tervehtivät toisiaan jyrisevällä ja verisellä huomentoivotuksella, jota kohteliaisuuksienvaihtoa jatkettiin kaikella hartaudella molemmin puolin klo puoli 10:een saakka". Sitten pidettiin puolen tunnin aamiaisloma, ja sen jälkeen käytiin uudestaan toistensa kimppuun. Mutta klo 2 päivällä ilmotti kaleijan ammusmestari, ettei ruutia ollut enää neljää panosta enempää tykkiä kohti; aallot kävivät sen lisäksi niin korkeina, ettei voitu ruveta entrausyritykseen, jota varten Wessel oli jo hommannut kaikki valmiiksi, ja niinpä täytyi hänen karvain mielin päästää saalis kynsistään. Mutta ystävällinen lopputervehdys oli kumminkin lausuttava. Vene laskettiin vesille ja rumpali lähetettiin vieraan laivan kannelle viemään "kapteeni Wesselin terveiset ja pahoittelun, että hänen nyt ruudin puutteessa täytyi luopua leikistä; mutta että hän toisen kerran odottaisi samassa paikassa, kun ensin oli käynyt kotona hakemassa lisää ruutia".

Englantilainen kapteeni vastasi samallaisin kohteliaisuuksin ja kutsui kapteeni Wesselin saapumaan hänen laivalleen lähemmin juttelemaan, luvaten kunniasanallaan hänelle täyden turvallisuuden. Siihen ei Wessel kuitenkaan suostunut, mutta huusi naapuria laskemaan lähemmäksi. Sitten kysyi hän huutotorvea käyttäen:

"Ei kai herra kapteenilla liene minulle lainata vähän ruutia?"

"Eipä ole oikein omiksi tarpeiksikaan; mutta jos kapteeni Wessel nousee laivalleni, niin on kaikki muu hänen vapaasti käytettävissään."

"Olkaa hyvä ja tervehtikää kelpo ystäviäni Göteporissa!" huusi Wessel.

"Se käy päinsä; ja minä pyydän teidän viemään terveiseni köpenhaminalaisille tutuilleni", vastasi englantilainen, kohottaen samalla viinilasia ja lisäten: "Minä juon kapteeni Wesselin maljan! Hurraa pojat!" — johon miehistö yhtyi seitsemällä hurraa-huudolla.

"Ja minä juon kapteeni Bactmanin maljan! Hurraa pojat!" — ja kaleijan väki vastasi kolmesti hurraten.

Molemmat päälliköt viskasivat lasit päänsä yli mereen ja erosivat ajan muodin vaatimin kohteliaisuuksin toisistaan.

Tätä huimaa seikkailua, Jossa sekä kaleija että sen miehistö olivat pahoin kärsineet, käyttivät Wesselin kadehtijat hyväkseen ja saivat aikaan, että hänen täytyi saapua Kööpenhaminaan vastaamaan sotaoikeuden edessä kevytmielisestä menettelystään. Kannekirja loppui vaatimukseen, että "kapteeniluutnantti Wessel tuomittaisiin maksamaan sakkoa, korvaamaan korkean kruunun kärsimät vahingot ja alennettaisiin arvossa; varsinkin koska hän kevytmielisyydessään oli laskenut laivansa vihollisen kupeelle, solminut miltei rauhan ja vaihtanut maljoja tämän kanssa" j.n.e. Mutta vanhastaan tiedämme, että Wesselillä kieli ja kynä olivat yhtä kerkeät kuin hänen miekkansakin. Hän puolustautui hänen päällikkökuntoaan alentavia syytöksiä vastaan, myöntäen kyllä kärsineensä vahinkoa; mutta "tykkihän on, kuten tiedetään, sellainen kapine, joka osuessaan piirtää aina jälkensä, ja mahdotonta oli minun kieltää vihollista vahingoittamasta laivaani ja sen miehistöä, paitsi jollen olisi pelkurina soturina antautunut kohta ensi laukauksella, ja silloin ei hänen maj:ttinsa olisi saanut takaisin lastuakaan frekatistaan, ja minä olisin perinyt ainiaaksi pelkurin maineen".

Tämä uljas puolustuspuhe ja Wesselin ystävät vaikuttivat kuninkaaseen niin, että hän kutsui sankarin hoviin, kuunteli hymyillen syytetyn puolusteluja, valitti hänen vastoinkäymistään, ylisti hänen intoaan ja uljuuttaan sekä nimitti hänet laivaston kapteeniksi. Se tapahtui jouluk. 28 p. 1714 ja oli kunniakas joululahja 24-vuotiaalle urholle.

Tordenskjold.

Tästä armollisesta kohtelusta Wesselin ennestäänkin mahtava itsetietoisuus ja hillitön uljuus tietysti yhä vain kasvoivat. Hän kiiruhti lähettämään kuninkaalle anomuskirjelmän, jossa pyysi kokonaista kuusi frekattia komennettavakseen, pitääkseen niillä Pohjanmeren puhtaana vihollisen laivoista. Se oli liikaa amiraalineuvoston vanhoille viisaille päille. He vastasivat esityksessään:

"Ihmetyksellä on luettu kapteeni Wesselin kirjelmä; hänen asiansa ei ole ehdottaa, kuinka Pohjanmeri on pidettävä puhtaana, se asia käy yli hänen ymmärryksensä. Kapteeni Wessel on sitäpaitsi vallan liian nuori niin korkeaan päällikkyyteen ja saa muutenkin olla iloinen hyvästä onnestaan, kun hän kapteeniluutnantiksi nimitettynä on sivuuttanut 27 yli- ja 24 aliluutnanttia ja kapteeniksi kohotessaan hypännyt 9 häntä vanhemman kapteeniluutnantin ohi. Sen suurempaa onnea hänen ei käy toivominenkaan."

Lövendahlin kaleija sai siis yksin risteillä Pohjanmerellä, kunnes se seuraavana kevännä yhtyi muuhun Tanskan laivastoon Kolbergerheiden kohdalla, jossa tanskalaiset saivat loistavan merivoiton ruotsalaisista ja Wessel niitti jälleen uusia laakereita. Pienellä aluksellaan hän yhdytti tappiolle joutuneen ja tahallaan karille ajautuneen koko Ruotsin laivaston, pakotti sen amiraalin, kuuluisan merisankarin kreivi Wahtmeisterin antautumaan laivoilleen ja miehineen ja valitsi saaliista itselleen Hvita Örn-nimisen 30-tykkisen kelpo frekatin. Täten hän vihdoinkin sai kauvan ikävöimänsä frekattialuksen kuljetettavakseen, ja huolimatta amiraalinsa varoitteluista, ettei särkisi hampaitaan leikissä ylivoimaisen vihollisen kanssa, kävi hän saman vuoden elokuussa Rügenin meritaistelussa kahden miltei toista vertaa isomman ruotsalaisen linjalaivan kimppuun. Ne hänet kuitenkin pehmittivät niin pahoin, että hänen täytyi poikkiammutuin mastoin ja raakapuin ja miltei uppoamaisillaan palata kiiruusti Köpenhaminaan korjaamaan vaurioitaan.

"Minä olisin kyllä pitänyt nokkani erillään niistä", kirjoitti Wessel raportissaan, "jos olisin tiennyt niiden pahusten olevan mokomia luovijoita; mutta jos mastot ja raa’at (jotka hänellä olivat säpäleiksi ammutut) olisivat suoneet minulle yhtä suuret edut niiden rinnalla kuin mitä niillä oli minun rinnallani, niin totta jumal’-avita olisi ainakin yksi niistä saanut tanssia mukana."

Taaskin käyttivät Wesselin vihamiehet tätä onnettomuutta vahingoittaakseen hänen asiaansa; mutta kuninkaan suosio nuorta sankaria kohtaan pysyi muuttumatonna. Vuoden 1716 alussa entinen räätälin- ja parturinoppilas korotettiin aatelisarvoon ja sai nimekseen Tordenskjold, koska oli "kauhun jyrinänä" ruotsalaisille ja uljaana "kilpenä" suojeli Tanskan maata ja laivastoa. Tämä nimi tuli piankin niin peljätyksi Ruotsin länsirannikolla, että vielä monet ajat urhon kuoltua äidit siellä pelottelivat lapsiaan: "Jollet tottele, niin tulee Tordenskjold".

Myötä- ja vastoinkäymistä.

Veisi liian pitkälle ruveta edes kuivastikin luettelemaan kaikkia nuoren merisankarin rohkeita risteilyjä ja mainioita urhotöitä hänelle suotujen viimeisten harvojen elinvuosien aikana, niin että rajoitumme piirtelemään niistä vain moniaita ylen merkillisiä tapahtumia. Keväällä v. 1716 oli Kaarlo XII lähtenyt ensimmäiselle sotaretkelleen Norjaan ja tunkeutunut Kristianiaan saakka, mutta ollut sitten pakotettu vetäytymään takaisin rajalle, jossa sai lisävoimia Svinesundin luona. Samaan aikaan oli ruotsalaisen amiraali Strömstjernan onnistunut tunkeutua lähelle mainittua paikkaa tuoden laivoillaan kuninkaan joukoille elintarpeita ja piiritystykistöä. Siitä sai Köpenhaminassa oleskeleva Tordenskjold tiedon, ja hän lähti heti pienen laivaston kera sieppaamaan jos mahdollista ruotsalaisilta Norjaa uhkaavat tuomiset, ennenkun Kaarle-kuningas kerkiäisi saada ne käsiinsä. Tietysti hän samalla myöskin tahtoi kruunata uuden aatelisarvonsa vereksillä laakereilla.

Tordenskjoldin 7 laivassa oli järeätä tykistöä kaksi vertaa niin paljon kuin ruotsalaisissa, mutta sen sijaan oli näillä suojana rantapattereita ja rantavartioksi sijoitettua jalkaväkeä jokunen sata miestä. Taistelu tapahtui pienessä kapeassa lahdelmassa, jossa alukset tuskin kykenivät kunnolla kääntymäänkään. Kuusituntisen kuuman kamppauksen jälkeen, jonka lopulla ruotsalaiset yrittivät itse laskea laivansa maalle tai sytyttää ne, onnistui Tordenskjoldin vallata 9 vihollisen sotalaivaa ja 19 kuljetuslaivaa sotatarpeineen, jotapaitsi 11 laivaa oli uponnut tai palanut piloille. Hänen omat vahinkonsa supistuivat vain pariinkymmeneen kaatuneeseen ja joukkoon haavoittuneita, mutta hänen laivojensa täytyi heti palata telakkaan korjattaviksi. Taas sai hän niittää hallitsijan suosiota: hän sai ison kultamitalin urhoollisuudestaan ja nimitettiin laivaston kommendööriksi. Mutta hänen alakynteen joutunut vastustajansakin oli otellut urheasti, ja Kaarle XII korotti 60-vuotiaan schoutbynachti (kontreamiraali) Strömstjernan vara-amiraaliksi.

Seuraavassa yhteenotossa oli tällä vuorostaan onni puolellaan. Tordenskjold oli 200-tykkisellä laivastolla lähtenyt valloittamaan Strömstjernan puolustamaa Göteporia tahi ainakin hävittämään siellä olevan Ruotsin laivaston, telakan ja makasiinit. Mutta ruotsalainen amiraali oli järjestänyt puolustuksen niin tehokkaaksi, että Tordenskjoldin ja hänen miestensä kaikki ponnistukset lyötiin verisin otsin takaisin. Jälkimmäinen oli mukana kaikkialla, missä ottelu oli kuumin, kiertäen purrellaan paikasta paikkaan kiihottamassa väkeään ja itse taitavalla kädellään laukomassa tykkejä. Hänen purtensa ammuttiin upoksiin, ja tuskin oli hän kerinnyt hypätä toiseen, kun senkin airot murskautuivat. Lopuksi täytyi hänen pelastaa pahoin ruhjoutuneet laivansa täydellisestä perikadosta. Itse kertoo hän tästä meritaistelusta, joka oli 18:s hänen elämässään, että "nykyisessä sodassa ei ole sattunut vielä ainoatakaan niin tulista kahakkaa".

Tästä ja eräistä toisista vastoinkäymisistä saivat Wesselin vihamiehet taas vettä myllyynsä — hänhän oli kansallisuudeltaan norjalainen, halpaa säätyä ja sivuuttanut Tanskan syntyperäisiä aatelismiehiä upseerinylennyksissä — ja tällä kertaa heidän onnistuikin syrjäyttää hänet kuninkaan suosiosta. Pohjanmeren laivaston päällikkyys otettiin pois häneltä, ja hän sai komennettavakseen vain erään linjalaivan. Mutta Tordenskjold ei ollut sellainen mies, jota ilman muuta voi nöyryyttää. Saatuaan kuulla hänestä Köpenhaminassa liikkuvan halventavia puheita, pyysi ja sai hän kuninkaalta luvan matkustaa sinne puhdistuakseen syytöksistä.

Tordenskjold tiukalla.

Joulukuun myrskyissä v. 1717 purjehti hän Laurvigin satamasta Norjasta pienellä aluksella, joka sisälsi koko hänen maallisen omaisuutensa: kalliita kankaita, kulta- ja hopeaesineitä, arvokkaita aseita y.m. sotasaalista. Aluksessa oli, paitsi hänen 10-miehistä huonekuntaansa, ainoastaan 10 laivamiestä ynnä kaksi pientä tykkiä; lisäksi kaksi sutta ja kesy karhu, joita hän ajan tavan mukaan piti kotirattonaan. Huomenissapa pienen seurueen keksi ruotsalainen frekatti, joka lähti heti ajamaan purtta takaa. Kun Tordenskjold näki, ettei paosta ollut apua, päätti hän kylmäverisesti antautua epätasaiseen taisteluun. Pikku tykit asetettiin samalle laidalle frekattia vastaan ja miehille jaettiin ampuma-aseita; kaksi lakeijaa sai seista päällikön takana ja yhtämittaa ladata hänen isoja muskettejaan, niin ettei hänen itsensä tarvinnut muuta kuin "vain pudotella ruotsalaisia alas". Hän oli näet yhtä taitava pyssyn ja pistoolin käyttäjä kuin tykkiniekkakin.

Ammuttuaan kokokyljen laukauksen pienoista vastustajaa kohti luuli ruotsalainen kapteeni, että leikki oli sillä loppuun leikitty, ja vaati puhetorvella huutaen alusta antautumaan, muuten hän ampuisi sen upoksiin. Mutta Tordenskjold käski soittoniekkainsa lyömään rumpuun ja puhaltamaan torveen ja huusi takaisin: "Tietäköön ruotsalainen kapteeni, että hän on tekemisissä Tordenskjoldin kanssa, joka ei anna hevillä siepata itseään! Mutta jos hän on kunniallinen ruotsalainen upseeri, niin tulkoon hän entraamaan minun purteni, siepatakseen minut jos voi; silloin pidän häntä parhaana upseerina koko Ruotsin laivastossa!"

Frekatti vastasi uudella yhteislaukauksella, ja Tordenskjold koetti parhaansa mukaan maksaa takaisin. Sitten lähestyi vihollinen yrittääkseen kylkirynnäköllä, mutta Tordenskjold ohjasi purttaan niin taitavasti, ettei yritys lainkaan onnistunut, ja pudotti joka laukauksellaan useita miehiä frekatin kannelta. Siten jatkui tuota harvinaista taistelua Davidin ja Goliathin välillä kokonaista viisi tuntia; ja koko ajan pitivät Tordenskjoldin soittoniekat ääntä yllä soittimillaan. Kun rautakuulat loppuivat pikku tykeistä, löi hän rikki tinalautasensa ja ammutti niiden palasia rae-hauleina. Vihdoin oli pursi kumminkin täynnä reikiä kuin seula, ja ruotsalainen kapteeni nousi voitonvarmana kajuuttansa katolle, heilautti hattuaan ja huusi:

"Onnittelen itseäni saadessani kunnian saattaa herra Tordenskjoldin Göteporiin, jossa häntä varmasti odottaa mitä kohteliain vastaanotto sekä lupa pitää kaikki tavaransa, kunhan vain hyvällä antautuu."

"Et sinä eikä kukaan muukaan ruotsalainen vie minua Göteporiin", huusi Tordenskjold vastaan. Sen sanottuaan tähtäsi hän kiväärinsä kapteenia kohti ja pudotti tämän kuolleena kannelle.

Päällikkönsä menettäneen frekatin väki joutui aivan hämille ja neuvottomaksi, ja töintuskin saivat voitonilosta vallan hurjaa Tordenskjoldia hänen miehensä pidätetyksi yrittämästä käydä frekatin kimppuun. Ruotsin rannan paistaessa läheltä ja purtensa kärsittyä ylen vaikeita vammoja näki hän parhaaksi jatkaa matkaa Juutinraumaan. Tuossa merkillisessä taistelussa hän menetti 7 miestä sekä molemmat sutensa, jotka tulivat ammutuiksi häkeissään alhaalla ruumassa. Mutta kesy karhu, joka koko ajan tassutteli kannella ja isäntänsä ympärillä, säilyi aivan koskematta.

Mutta sillä ei vielä oltu selvitty leikistä. Laivamiehet olivat arvatenkin ottaneet liiemmälti kohmetusryyppyjä, sillä Tordenskjoldin mentyä huoahtamaan kajuuttaan laskivat he purren iltamyöhällä karille Skoonen rannikolle ja vielä sellaista vauhtia, että pohja repesi pitkin pituuttaan ja alus alkoi täyttyä vedellä.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Siinä istua kökötettiin vihollisrannalla, vankeus tai hukkuminen yhtä varmana näköalana. Laivavene, joka oli ainoa pelastuksen väline, oli taistelussa ammuttu piloille. Sen reiät nyt kuitenkin paikattiin parhaan mukaan vaaterääsyillä ja puunpalasilla, ja sitten paiskattiin vene veteen — kunnollisesta laskemisesta ei ollut puhettakaan, sillä meri kävi jylhästi. Siihen laskeutui Tordenskjold kahden matruusin ja parin pienen rahanassakan kera; toiset miehet ja muu omaisuus saivat jäädä odottelemaan kohtaloaan purressa. Läpi kiukkuisen talviyön kävi veneen kulku Själlannin pohjoisinta nientä kohti, jonne toki saavuttiin onnellisesti. Sieltä lähetti Tordenskjold apulaivan korjaamaan jälkeenjääneitä, mutta se sai palata tyhjin toimin takaisin. Koko päivän kestäneen urhean vastarinnan jälkeen oli purren miehistö joutunut ruotsalaisen rannikkoväestön vangiksi, joka kiukustuneena omasta miestappiostaan yritti surmata Tordenskjoldin hovimestarin, joka oli hiukan isäntänsä näköinen. Kaarle XII kumminkin vapautti kohta vangit ja lähetti heidät ynnä kaikki Tordenskjoldin tavarat takaisin sankarillemme, liittäen mukaan tervehdyksen, että "jos tämä itsekin olisi joutunut vangiksi, olisi kuningas kohdellut häntä kuten ainakin suuresti kunnioittamaansa henkilöä sekä päästänyt hänet sitten vapaaksi".

Amiraali.

Köpenhaminaan palattuaan Tordenskjold selviytyi moitteettomana miehenä häntä vastaan nostetussa käräjänkäynnissä ja saavutti vähitellen jälleen kuninkaan suosion. Hänet määrättiin viemään apujoukkoja Tanskan norjalaiseen armeijaan, mutta sai ensimmäiseen Norjan satamaan tultuaan kuulla, että Kaarle XII oli kaatunut Fredrikshaldia piirittäessään, ja että ruotsalaiset suurimmalta osalta olivat jo vetäytyneet takaisin rajan yli. Hän hankki nopeasti virallisen vahvistuksen tälle tiedolle ja lähti kiireen kautta nopeimmalla laivallaan viemään sitä Köpenhaminaan. Hän saapui perille iltamyöhään, jolloin kuningas Fredrik oli aikeissa käydä levolle; mutta Tordenskjold vaati siitä huolimatta heti puheillepääsyä. Arvaten tärkeitä sanomia tulevan Norjasta otti kuningas hänet vastaan ja kysyi huolestuneesti:

"Onko Fredrikshaldin linnoitus vallattu?"

"Ei — kaukana siitä, teidän maj:ttinne!" vastasi Tordenskjold;
"päinvastoin olen iloinen voidessani onnitella teidän maj:ttianne.
Kuningas Kaarle on kuollut, eikä ainuttakaan ruotsalaista ole enää
Norjassa."

Kuningas kääntyi poispäin ja oli pitkän aikaa ääneti; sitten hän kysyi:

"Onko tämä tieto täysin luotettava?"

"Suokoon Jumala, että minun nimitykseni schoutbynachtiksi olisi yhtä varma kuin tietoni", vastasi Tordenskjold tavallisella suorasukaisuudellaan ja pitäen tällöinkin omaa etuaan silmällä. Sitten kertoi hän lähemmin Ruotsin sankarikuninkaan kuolemasta ja sen sotajoukon hätäisestä paluusta.

"Jos tämä kaikki on totta", lausui kuningas sydän keventyneenä, "niin olen täten nimittänyt sinut schoutbynachtiksi; mutta ensin tahdon kumminkin saada lähemmän vahvistuksen puheellesi."

Tordenskjold kiitti kaikkein alaisimmasti ja veti esiin hankkimansa virallisen vahvistuksen sanomalleen. Tämä sattui jouluk. 28 päivän illalla 1718, ja 30 p. sai Tordenskjold uudenvuodenlahjaksi vastaanottaa nimityksensä schoutbynachtiksi, jota vanhaa hollantilaista nimitystä silloin käytettiin kontreamiraalin arvosta.

Viimeinen uroteko ja kuolema.

Pitkältä ei Tordenskjoldille ollut enää suotu elinaikaa; mutta uuden amiraalinarvon saivat ruotsalaiset kalliisti maksaa. Hänen viimeinen urhotekonsa kuulostaa miltei tarumaiselta.

Kun Ruotsin hallitus Kaarlo XII:n kuoltua ei näyttänyt olevan kyllin halukas rauhantekoon, päätti Fredrik kuningas vuorostaan käydä hyökkäyssotaan sitä vastaan. Mutta maa-armeija, jonka mukana kuningas itse seurasi, ei ollut vielä ennättänyt tehdä ainuttakaan liikettä, kun sen päämajaan saapui tieto, että Marstrandin kaupunki ynnä sen vieressä oleva Karlstenin linnoitus oli pari päivää aikaisemmin antautunut. Kenelle sitten — maa-armeijahan oli vielä asemillaan? Kenellekäs muulle kuin Tordenskjoldille!

Hän oli näet saanut kuulla, että Karlstenissa oli varusväkenä vain 300 miestä ja että Marstrandin satamassa majailevissa ruotsalaisissa sotalaivoissa samoin oli heikko vartiosto. Hän päätti ominpäin käydä tuon linnoitetun kaupungin kimppuun — "entrata" sen, niinkuin merellä oli tottunut tekemään vihollisen sotalaivoille. Laivastollaan hän purjehti sataman suulle, teetti joutuisasti pattereita sitä suojaavalle pienelle luodolle ja pakotti niiden ja laivojensa tulella kaupungin itsensä ja satamassa olevat sotalaivat antautumaan. Se oli loistava voitto, sillä paitsi kaupunkia ja sen runsaita varastoja lankesi hänen käsiinsä yhtä suuri sotalaivasto kuin hänellä itsellään oli käytettävänä — 15 alusta — ja noin 500 tykkiä. Voiton helppous johtui siitä, että Tordenskjold itse oli kalastajaksi pukeutuneena käynyt kaupungissa ja laivoilla ottamassa selvää varustuksista ja niiden heikoista puolista; hän oli kaupitellut kaloja vaatien niistä niin järjetöntä hintaa, ettei tavarasta kukaan huolinut. Sitä suuremman hinnan saivat sitten ruotsalaiset maksaa, kun Tordenskjold vei heiltä koko kaupungin ja laivat.

Mutta vielä seisoi Karlstenin linnoitus valloittamatta. Vaikka sen varusväki oli heikko, olivat sen muurit sitä vahvemmat — niin vahvat, ettei Tordenskjold pienillä laivatykeillään saanut niille mitään aikaan. Sen iäkäs päällikkö eversti Danckwardt pommitti herkeämättä kaupunkia sen jouduttua tanskalaisten valtaan, aiheuttaen näille melkoista mieshukkaa. Vain viekkaus auttoi tässä perille. Hän levitytti linnoitukseen kamalia tietoja, että hän muka kohta saisi lisäjoukkoja 20,000 miestä, kostaisi kovasti puolustajille, jollei linnoitus antautuisi, ja poltattaisi kaupungin poroksi, jollei päällikkö lakkaisi sitä ammuttamasta.

Vanha eversti antoi kaupunkilaisten hätäilyn pelottaa itseään, ja alkoi raapia korvallistaan. Jonkinmoinen aselepo tuli aikaan, ja Tordenskjold tarjosi päällikölle tilaisuuden lähettää jonkun upseereistaan kaupunkiin ottamaan selvää, oliko hänen suurenmoisissa apuneuvoissaan perää. Vastoin juonikkaan amiraalin odotusta ottikin eversti hänen sanansa todesta ja lähetti erään kapteenin tarkastamaan vihollisen asemaa.

Nyt olivat taas hyvät neuvot tarpeen. Tordenskjoldilla ei ollut kaupungissa jalka- ja laivaväkeä 300 miestä enempää. Hän otti lähettilään vastaan erittäin kohteliaasti sekä syötti ja varsinkin juotti häntä vieraanvaraisesti; ja kun siinä tilassa sitten lähdettiin katselemaan kaupunkia, vilisi tyhmistyneen upseerin silmissä sen kaduilla aivan viljaltaan vihollista väkeä. Tordenskjold oli ennakolta antanut viisaat käskyt ja marssitti noita 300 miestään joka paikkaan kapteenin nähtäväksi. Linnoitukseen palattuaan tiesi tämä kertoa everstilleen kummia; ja kun vielä hänen suurin ruutikellarinsakin oli räjähtänyt ilmaan, alkoi päällikkö hieroa antautumista.

Se päätettiin huomenissa klo 10 a.p., ja klo 3 i.p. piti linnoituksen olla tyhjänä ruotsalaisista. Mutta kun nämä kärsimättömän Tordenskjoldin mielestä viivyttelivät liiaksi, marssi hän 100 miehen kera linnoituksen portille ja vaati sisäänpääsyä. Vain neljän seuralaisen kanssa hän pääsikin portista linnanpihalle, riensi paljas miekka kädessä päällikön asunnon eteen ja huusi akkunasta sisään: "Aika on käsissä, mitäs kuhnailette?"

Aivan ällistyneenä moisesta uhkarohkeudesta päästi eversti Danckwardt aluksi 100 epäluotettavaa saksalaista palkkasoturia lähtemään, jonka jälkeen Tordenskjold marssitutti omat 100 miestänsä sisään ja miehitti niillä kaikki ulos- ja sisäänkäytävät — jälellä olevain 200 ruotsalaisen sotamiehen seistessä täysissä aseissa keskellä linnanpihaa!

Sillä tapaa antautui Karlstenin linnoitus tanskalaisille heinäkuussa 1719. Kohdakkoin solmitussa rauhassa molempien valtakuntain välillä peri Ruotsi sen tosin takaisin; mutta eversti Danckwardt sai päällään maksaa älyttömyytensä.

Seuraavana vuonna lähti Tordenskjold kauvan aikomalleen matkalle Englantiin. Mutta ennätettyä matkan varrella vasta Hannoverin kaupunkiin joutui hän sanasotaan erään ruotsalaisen everstin kanssa, ja riita ratkaistiin kaksintaistelulla, jossa Tordenskjold kaatui juuri 30 vuotta täytettyään. "Ketä jumalat rakastavat, sen he korjaavat nuorena", sanoivat vanhat kreikkalaiset.

Wessel-Tordenskjold oli monessa suhteessa kuuluisan vastustajansa Kaarle XII:n kaltainen. Molemmat löysivät ilonsa lakkaamattomissa taisteluissa, vaarat olivat heille pelkkää leikkiä, ja molemmat ymmärsivät kunnioittaa kelpo vastustajaa. Sodan loputtua sanoi Tordenskjold suurimman mielihalunsa olevan saada taistella Ruotsin laivaston rinnalla venäläisiä vastaan Itämerellä. Mutta sen erotuksen oli kohtalo suonut näille mainioille sankareille, että kun Kaarle XII kaikesta hurjapäisestä uljuudestaan huolimatta syöksi valtakuntansa perikadon pohjimmaiseen kuiluun, oli Tordenskjoldin sallittu nostaa ja tukea Tanskan vaipuvaa merivaltaa ennenkuulumattomaan kukoistukseen.