VI LUKU
"Voittamaton Armada".
Espanjan korskeus; Viha Englantia kohtaan. — "Voittamaton Armada":
Kokoonpano ja lähtö; Englannin varustelut; Meritaistelu Kanaalissa;
Armadan surkea loppu.
Suurten löytöretkien tuloksista hyötyivät molemmat niihin osaaottaneet Pyreneain niemimaan valtiot suunnattomasti. Mitättömällä rovolla oli Espanja kustantanut Kolumbuksen ensimmäisen matkan, mutta arvaamattomia summia se ammensi seuraavien vuosisatojen kuluessa "lännen kultalasta", niinkuin uutta maanosaa ruvettiin nimittämään. Intiaanien vanhat kulta- ja hopeakaivokset tyhjennettiin, uusia tutkittiin ja avattiin järjestelmällisesti. Alkuasukkaat pantiin orjina kaivamaan maanpovesta rikkauksia uusille herroilleen; ja kun ne osottausivat olevansa heikkoa rotua ja menehtyivät saarilla sukupuuttoon ja mantereella monin paikoin jäljettömiin, ruvettiin sijaan tuomaan rotevampia ja kestävämpiä Afrikan neekereitä, josta sai alkunsa uuden ajan kolkoin häpeäpilkku, neekeriorjuus. Tyhjätaskuja aatelismiehiä ja seikkailijasotureita siirtyi ehtymättömänä jonona uuteen maailmaan, perustaen sinne siirtoloita ja luoden alun Amerikan espanjalaiselle kreoli-asutukselle.
Täten paisui Espanjasta Europan rikkain ja mahtavin valtio, ja sen kuninkaan tultua Saksan keisariksi ja Habsburgin perintömaiden herraksi Kaarle V:ntenä voivat liehakoitsijat imarrellen huomauttaa uudelle roomalaiselle Caesarille, "ettei hänen maissaan aurinko milloinkaan laskenut". Kaarlen poika, Espanjan kuningas Filip II, teki itsestään katolisen maailmanmahdin edustajan. Synkkänä uskonkiihkoilijana hän varsinkin tahtoi panna sulun silloin leviämistään leviävälle protestanttiselle uskonnolle. Tulella ja miekalla hän hävitti sitä omista maistaan, nimenomaan silloin Espanjalle kuuluvista Alankomaista, ja hänen joukkonsa olivat Saksan uskonsodissa paavilaisuuden ja katolisten ruhtinaiden vallanhimon vankin tuki.
Viha Englantia kohtaan.
Eräs Europan valtio ennen muita oli silmätikkuna "hänen kaikkein katolisimmalle majesteetilleen". Se oli Englanti, jonka merimahdille historiassa muuten niin surkean kuuluisa Henrik VIII oli luonut varman alun, erottamalla laivaston maakomennon käskettävistä ja rakennuttamalla sotalaivoja saarivaltion puolustusta varten. Sangen monia katkeria valituksenaiheita oli Filipillä Englantia vastaan. Siellä oli Henrikin toinen tytär, suuri Elisabet, suorittanut loppuun isänsä kierosti ja itsekkäistä syistä alkaman kirkonvapautuksen. Elisabet auttoi Alankomaiden kapinoitsevia protestantteja rahalla ja väellä Filipin joukkoja vastaan. Englannin rohkeat merisissit, ennen kaikkea kuuluisat merikuninkaat Francis Drake ja William Raleigh, ryöstivät väsymättä Espanjan amerikkalaisia siirtomaita, sieppasivat merellä sen kotia palaavia aarre- ja kauppalaivoja — Espanjan, joka piti itseään Atlantin ja Amerikan vesien yksinvaltaisena herrana! Olipa uskalikko Drake käynyt "polttamassa Espanjan kuninkaalta parran", kuten itse kehui, hävittäessään Espanjan laivaston sen pääsatamassa Cadizissa. Espanjan oikeutettuihin valituksiin oli Elisabet vastannut välttelevästi ja palkinnut tuhontekijöitä imartelevilla armonosotuksilla. Lisäksi tuli mieskohtaistakin katkeruutta. Filip oli ollut naimisissa Elisabetin vanhemman sisaren, katolismielisen "verisen Marian" kanssa, ja oli tämän kuoltua kosinut nuorempaakin sisarta, mutta saanut "neitsytkuningattarelta" jäykät rukkaset. Viimeisen pisaran katkeruuden kukkuraiseen maljaan vuodatti Elisabetin menettely katolismielistä Maria Stuartia kohtaan. Tämän alamaistensa hylkäämän Skotlannin kuningattaren oli hänen sukulaisensa Elisabet ottanut vastaan, mutta sulkenut pitkäaikaiseen vankeuteen ja viimein mestauttanut v. 1587. Koko katolinen maailma kuohui raivosta, varsinkin Filip, joka oli persoonallisesti kannattanut ihanata ja onnetonta kuningatarta.
Tällöinpä näki Englanti melkein koko Europan mannermaan nousevan Espanjan johdolla kostamaan sen "uskonluopiolle" kuningattarelle Maria Stuartin kuolemaa. Filip, jolla oli tyhjentymättömät varat ja voimat käytettävinään, ryhtyi heti nopeihin varustuksiin. Kaikkialla Espanjan, Portugalin ja Italian satamissa asetettiin kuntoon ennenkuulumatonta laivastoa, ja maajoukkoja koottiin Kanaalin vastakkaiselle rannalle vietäviksi salmen yli Englantiin. Tarkotuksena oli musertaa Englanti tykkänään ja muuttaa se ikipäiviksi Espanjan maakunnaksi kuten Alankomaat olivat. Sitäpaitsi otettiin lukuisesti mukaan katolisia pappeja ja munkkeja, jotka mestauskirveiden ja polttorovioiden pelotuksella tyyten juurittaisivat protestanttisen harhauskon sen mahtavimmasta tyyssijasta.
"Voittamattoman Armadan" kokoonpano ja lähtö.
Todella hirvittävä ja merien historiassa ennen näkemätön oli se laivasto, joka toukok. 23 p. 1588 purjehti ulos Lissabonin satamasta. Siihen kuului 150 sotalaivaa, jotka olivat kaikki niin isoja, että kukin kykeni itse kuljettamaan matkalla tarvittavat ruoka- ja ampumatarvevarastot. Ne olivat rakennetut hyvin korkeakylkisiksi ja melkein tasapohjaisiksi, jotta säilyttäisivät vakavuutensa kovassakin merenkäynnissä; ja korkeine keula- ja peräkastelleineen sekä jylhine mastoineen ja hulmuaville purjejoukkoineen ne todella näyttivät vedessä uivilta linnoituksilta. Erityistä huolta oli pantu niiden puolustuskykyisyyteen. Ylempänä olivat kyljet niin paksut, etteivät musketinluodit niitä läpäisseet, ja alempana olivat sekä kyljet että kaaret kokoonpannut päällekkäin yhteen saumatuista palkeista ja hirsistä aina 4-5 jalan vahvuisiksi, niin etteivät edes tykinluoditkaan jaksaneet lävistää niitä muuten kuin aivan läheltä ammuttaessa. Niinpä löydettiinkin perästäpäin haaksirikkoutuneiden alusten kyljistä joukottani keskitiehen pysähtyneitä tykinluoteja. Mastojen tukevuutta ja varmuutta ammuksilta oli vahvistettu kiertämällä niiden ympäri vartavasten punottua sitkeää köyttä moniksi kerroksiksi. Mutta laivojen puolustuskyky oli saavutettu purjehduskyvyn kustannuksella, sillä taistelussa ne olivat paljon kömpelömmät liikutella ja käännellä kuin pienemmät englantilaiset ja hollantilaiset laivat. Laivaston yhteen laskettu kantavuus nousi 60,000 tonniin.
Tuollainen veden päällä liikkuva kaupunki sisälsi vastaavan määrän asukkaitakin ja näiden vaatimia varoja. Merimiehiä oli laivoissa yhteensä 8,000, orjia (kaleerien soutajina) 2,000 ja sotamiehiä kokonaista 20,000, kaikki vanhaa valittua väkeä, — lukuunottamatta suurta joukkoa ylhäisaatelisia ja muita vapaaehtoisia herrasseikkailijoita, jotka lähtivät mukaan rikastuakseen ryöstösaaliista. Hengellisistä miehistä, joiden piti maallisin asein puhdistaa saarimaa harhaoppisuudesta, on jo edellä mainittu. Isoja tykkejä oli laivoissa yhteensä 2,600, kaikki paljon isommat kuin Englannin laivoissa löytyvät; mutta vastaisessa ottelussa niiden hoitajat käyttelivät niitä paljon kehnommin kuin englantilaiset tykkimiehet. Joka lajia tarviskalua oli varattu mukaan runsaassa määrässä: vaunuja, rattaita, irtopyöriä ja paareja tavarain siirtoa varten maalla, samoin niitä kuljettamaan tuhansittain muuleja ja hevosia; valmiita risukimppuja, koreja ja lapioita piiritystä varten; vara-aseita, vaatteita y.m. Tykinluoteja oli 120,000 ammusta varten, ruutia 5,600 sentneriä, sytyttimiä 1,200 sentneriä. Ruokavaroja oli koottu rannalle laivoihin lastattavaksi kokonaisia vuoria. Laivakorppuja otettiin mukaan sellainen määrä, että niitä riitti joka miestä kohden puoli sentneriä kuussa puolen vuoden aikana, siis n. 100,000 sentneriä. Viiniä samoin puolen vuoden tarve, 147,000 aarnia eli 7 milj. litraa, sianlihaa 6,500 sentneriä, juustoa 3,000 sentneriä j.n.e. Kaiken kaikkiaan varattiin matkaan ruoka-, tarve- ja ampumavaroja 32,000 hengelle puolen vuoden ajaksi ja maksoivat ne kuninkaalle hänen oman lausuntonsa mukaan 30,000 dukaattia päivässä.
Moista peljättävää laivastoa ei ollut vielä koskaan ennen historian ajalla liikkunut vesillä, ja mielet korskeudesta paisuen nimittivät muutenkin ylpeäluontoiset espanjalaiset sitä "voittamattomaksi armadaksi" (armada merkitsee sotalaivastoa). Sitä oli määrätty komentamaan etevä ja kokenut merisankari, amiraali Santa Cruz, mutta liiaksi hätäilevän kuninkaan loukkaava käytös ynnä sairaus masensivat vanhan amiraalin voimat, ja hän kuoli matkalle lähdettäessä. Hänen sijaansa nimitettiin Espanjan loistavin ylimys, kuuluisan Alban sukulainen, Medina Sidonian herttua, joka kumminkin oli toimeen aivan kykenemätön. Hänelle antoivat sekä paavi että "kaikkein katolisin kuningas" etukäteen apostolisen siunauksensa. Samoihin aikoihin kokoutui Flanderin rannikoille aikakauden kuuluisimman sotapäällikön, Parman herttuan Aleksanterin johdolla 30,000 jalka- ja 4,000 ratsumiestä, kaikki Europan kykenevimpiä veteraaneja; jotapaitsi siellä tulisella kiireellä rakennettiin ja koottiin 300 laivaa viemään näitä joukkoja Kanaalin yli Englantiin, ja 20,000 tyhjästä tynnyristä tehtiin ponttoonialuksia kuormaston kuljettamista varten.
Englannin varustelut. Mitä oli Englannilla asetettavana moista peljättävää voimaa vastaan? Sillä oli puolellaan ainakin suurempi siveellinen mahti — uhatun uskon, isänmaan, vapauden ja itsenäisyyden rakkaus. Englannissa oli vielä paljon katolilaisia, varsinkin aatelin keskuudessa; mutta yhteisen turman uhatessa riensivät kaikki kuningattarensa ympärille tukemaan hänen puolustustoimiaan rahoin ja miehin. Merikaupungit varustivat jokaisen kauppahaahtensa sota-aluksiksi; meriä kiertävät kaapparikapteenit kiiruhtivat hätäsanoman saatuaan kotiin koeteltuine miehistöineen. Syystä ehkä moitittiin kuningatarta, että hän tahtoi säästää laivastoaan ja antoi liian myöhään käskyn sen sotakannalle asettamisesta. Mutta kun hän sen vihdoin teki — aatelismiehet olivat sillä välin omalla kustannuksellaan vuokranneet ja varustaneet aluksia vihollista vastaan — oli hänellä mainioita merisankareja sitä johtamassa. Ylipäällikkönä oli vanha kokenut lordi Howard ja hänellä ala-amiraaleina kuuluisat meriurhot Francis Drake, Raleigh, Seymour y.m. Mutta näiden käytettävänä oli ainoastaan 40 sotalaivaa sekä lisäksi kirjava apulaivasto kaikenlaisia pienempiä aluksia, jotka ainakin voivat häiritä ja väsyttää vihollista, vaikkeivät paljon auttaa sen hävittämisessä.
Vähäväkisyytensä tuntien oli lordi Howard valinnut sen järkevän taistelusuunnitelman, että tyytyi odottamaan vihollista ja sitten ryhtymään vain puolustustaisteluun. Espanjalaisilla oli isommat ja korkeammat laivat kuin hänellä, joten hän ei voinut käydä käsirysyyn niiden kanssa; niillä oli sitäpaitsi laivoissaan sotaväkeä, jota hänellä ei ollut. Kaksikymmentä miestä voi kyllä puolustaa laivaa sataa hyökkäävää vihollista vastaan; mutta kaksikymmentä ei voi hyökätä sadan miehen puolustaman vihollislaivan kimppuun.
Espanjalainen amiraali oli saanut kuninkaaltaan käskyn purjehtia Kanaaliin ja pysytellä Ranskan rannikolla, välttäen ryhtymästä taisteluun englantilaisten laivojen kanssa, vaikka nämä kävisivät hänen kimppuunsakin, kunnes hän Calais’n kohdalla yhtyisi siellä odottelevaan Parman herttuan osastoon. Vasta heinäk. 19 p. suuri armada saapui Kanaaliin; ja toivoen voivansa äkkiarvaamatta yllättää ja hävittää Englannin laivaston Plymouthin selällä käännätti herttua Medina Sidonia laivainsa keulat — vastoin kuninkaansa ohjetta — Englannin rannikolle päin. Mutta saadessaan kuulla amiraali Howardin tulevan kohtaamaan häntä päätti hän seurata alkuperäistä suunnitelmaa, pyrkiä Calais’ta ja Dunkirkia kohti ja ruveta ainoastaan puolustustaisteluun.
Meritaistelu Kanaalissa.
Seuraavana päivänä, heinäk. 20:ntena, sai englantilainen amiraali vihollislaivaston näkyviinsä. Armada kulki puolikuun muotoisessa kaaressa, jonka yhdestä sarvesta toiseen oli enemmän kuin nyk. penikulman välimatka. Lounaistuulessa isot laivat liikkuivat hitaasti eteenpäin. Englantilaiset antoivat vihollisen kulkea ohi, mutta seuraten perässä alkoivat (nekin vastoin amiraalin alkuperäistä suunnitelmaa) ahdistella sitä. Jyrisevä taistelu alkoi, jossa monet espanjalaisten parhaista laivoista joutuivat hyökkääjän saaliiksi ja vielä useammat saivat pahoja vaurioita; sen sijaan englantilaiset, välttäen käymästä liian lähelle jättimäisiä vastustajiaan ja käyttäen hyväkseen paljon parempaa nopeuttaan ja liikkumiskykyään, kärsivät tuntuvasti vähemmän. Taistelua kesti tällä erää miltei herkeämättä viikon päivät, joll’aikaa englantilaiset saivat lisävoimia ja voittojensa mukana yhä kasvavaa rohkeutta. 27 p. sai espanjalainen amiraali vihdoin pahoin ruhjoutuneen, mutta edelleen taistelukuntoisen laivastonsa suojaan Calais’n satamaan.
Parman herttuan voimat odottelivat läheisessä Dunkirkissa. Yhtä ylimielisenä kuin velipuolensa Filip-kuningas halveksi tämä ruhtinas sangen epäviisaasti vastustajaansa. "Hänestä tuntui siltä, kuin pitäisi Englannin ja Alankomaiden laivojen jo pelkältä hänen ja suuren armadan yhdistyneen laivaston näkemältä kiirehtää joutuisasti pakoon omiin satamiinsa ja kaikkiin mahdollisiin rotanreikiin; — — jonka jälkeen hän armadan turvin kuljettaisi sotajoukkonsa Kanaalin yli ja nousisi Thamesia ylös Lontooseen. Parilla kolmellakymmenellä tuhannella valitulla soturilla hän helposti valloittaisi heikosti linnoitetun pääkaupungin, jonka rauhantyöhön ja mukavuuteen tottuneet asukkaat ensi iskusta antautuisivat."
Mutta halveksittu rotta päinvastoin kykenikin pitämään kissaa itseään kiipelissä. Alankomaalaiset lähettivät viisineljättä isoa laivaa täynnä meri- ja sotapalvelukseen tottunutta väkeä pidättämään Parman herttuan voimia Dunkirkissa ja muissa Flanderin satamissa, ja kaikki englantilaiset laivat kokoutuivat Calais’n ulkopuolelle vastaanottamaan armadaa, jos se yrittäisi lähteä ulos merelle. Täten estettiin molemmat espanjalaiset laivastot yhtymästä kuningas Filipin suunnitelman mukaan.
Armada oli asettunut Calais’n selälle sellaiseen taistelujärjestykseen, että isoimmat laivat olivat sijoitetut kaaren muotoon vihollista vastaan peljättäväksi linnakeriviksi ja pienemmät kaaren sisäpuolelle suojaan. Englantilainen amiraali ei näin ollen voinut ilman isoja tappioita itselleen käydä ryntäämään noin vahvaa asemaa vastaan; mutta yöllä 29 päivää vastaan lähetti hän kahdeksan polttolaivaa ainakin murtamaan sitä. Seurauksena tästä äkkiyllätyksestä oli, että espanjalaiset hätäytyneinä katkaisivat ankkuriköytensä ja lähtivät kiiruimman kautta epäjärjestyksessä ulos merelle. Hämmennyksessä törmäsi moniaita heidän isoimpia aluksiaan yhteen ja tuhoutui; toiset hajautuivat sikinsokin pitkin Flanderin rannikkoa, niin että aamun valjetessa voivat töintuskin noudattaa amiraalinsa käskyä ja yhtyä uudelleen Gravelingin luona. Silloin oli englantilaisilla kultainen tilaisuus käydä hämmentyneen vihollisen kimppuun ja samalla estää sitä yhtymästä Parman herttuan laivastoon, ja mainiosti he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen. Eräs senaikainen kirjoittaja kuvaa taistelun loppusuoritusta seuraavasti:
Armadan surkea loppu
"Huomenissa heinäk. 29 p:nä, äsken kerrotun metelin ja Espanjan laivaston jälleen asetuttua taistelujärjestykseen Gravelingin näkösällä, iskivät englantilaiset uudelleen sen kimppuun mitä uljaimmin ja raivoisimmin — — Ja vaikka englantilaisilla oli laivastossaan monta mainiota ja sotakelpoista alusta, voi niistä tuskin paria- tai kolmeakolmatta asettaa espanjalaisten yhdeksänkymmenen ison taistelulaivan rinnalle.
"Sen vuoksi englantilaiset laivat, käyttäen hyväkseen sukkelampaa ohjauskykyään, jonka avulla voivat kääntyä ja ottaa tuulta purjeisiinsa minne suuntaan hyvänsä, lähestyivät usein aivan keihäänvarren päähän vihollisista ja ampuivat kukin vuorostaan kokokyljen laukaukset niitä kohti; — jatkaen tätä keskeytymätöntä tykki- ja muskettitulta koko päivän aamusta myöhäiseen iltaan, kunnes heiltä ruuti ja luodit tyyten loppuivat."
"Espanjalaiset kärsivät tuona päivänä suuren tappion ja vahingon, sillä heidän laivoistaan tulivat monet puhkiammutuiksi ja upposivat, samoin menettivät he väkeään sangen paljon; kun sitävastoin englantilaiset koko sinä aikana, jolloin espanjalaislaivasto liikkui heidän vesillään, eivät kadottaneet miehistään sataa enempää eivätkä ainuttakaan laivaa eikä arvohenkilöä."
Huonoa komentoa Englannin hallituksen puolelta (kuningatarta syytettiin tässäkin kitsastelusta) todistaa se, ettei sen laivastolle ollut varattu kylliksi ampumavaroja, jotta se olisi voinut täydellisesti hävittää vihollisen. Mutta mitä vain kyettiin tekemään, se tehtiin kunnolla. Monet, Espanjan isoimmista laivoista upposivat tahi joutuivat vastustajan saaliiksi. Vihdoin älysi espanjalainen amiraali jatkuvan taistelun toivottomaksi ja käyttäen hyväkseen eteläistä tuulta kokosi laivastonsa jätteet purjehtimaan pohjoista kohti, toivoen voivansa kiertää Skotlannin ympäri ja palata sitä tietä englantilaisten häiritsemättä Espanjaan. Mutta voittaja seurasi perässä, ennen kaikkea pikalentäjä Drake, joka ajoi voitettua "voittamatonta" edellään jonkun matkaa pohjoiseen, kunnes huomatessaan sen kääntyvän Skotlannin rannoilta Norjaa kohti katsoi parhaaksi — Draken sanojen mukaan — "jättää sen noiden rajujen ja hirvittäväin pohjoisten vesien armoihin". Mutta myrsky jatkoi hävitystyötä Skotlannin ja Irlannin kallioisilla pohjoisrannoilla. Suuresta, ylpeästä "voittamattomasta armadasta" palasi ainoastaan kolmekuudetta pahoin runneltua alusta — poikkinaisin mastoin, rikkinäisin purjein, puhkiammutuin kyljin ja nääntynein miehistöin — kotimaan satamaan.
Filip II:sen järkähtämätöntä mielenmalttia kuvaavat hänen sanansa lohduttaessaan vapisevaa Medina Sidonian herttuaa: "Minä lähetinkin teidät taistelemaan ihmisiä enkä luonnonvoimia vastaan."