V LUKU
Suuret löytöretket.
Aikakausien vaihteessa. — Henrik Purjehtija ja Portugalin merivallan
alku; Portugalilaiset löytäjinä ja laivanrakentajina. — Meritie
Intiaan ja tarinat "Johannes-papista". — Kristoffer Kolumbus ja
Amerikan löytö; Kolumbuksen ensi matka; Vihanta meri; Kapinan oireita;
"Maa! Maa!" — Muut suuret löytöpurjehdukset.
Aikakausien vaihteessa.
Siirtymistä 14-sataluvusta 15:nteen merkitsivät niin monenkaltaiset ja niin täydellisesti aikakauden maailmankatsomusta mullistavat muutokset, että historia tuosta ajankohdasta alkaa uuden ajan. Ummehtuneen ja lapsellisen munkkiviisauden hajotti uusi valistus, joka perustui niinhyvin klassillisen vanhan ajan tieteiden ja taiteiden uuteen ymmärrykseen kuin entistä merkillisempien kaukopurjehdusten kautta saatuun laveampaan maailmantuntemukseen. Tämä valoisa väli- ja taiteaika, jota on sanottu renessansiksi, "uudestasyntymiseksi", vaikutti niin ihmeen elähyttävästi silloisiin ihmisiin, että tuhannet ja taasen tuhannet varmastikin yhtyivät saksalaisen humanistin Ulrik Huttenin riemastuneeseen huudahdukseen: "Nyt on oikein ilo elää!"
Emme ryhdy tässä sen pitemmältä puhumaan uuden aikakauden alun suurista saavutuksista henkisellä alalla, joista syvimmälle ulottuvat ja laajimmalle vaikuttavat olivat kirjapainotaito ja uskonpuhdistus, vaan pysymme kiinni varsinaisessa aineessamme. Me tarkkaamme vain niitä maailmaa mullistavia ilmiöitä merenkulun ja purjehduksen alalla, jotka johtivat uusien, ennentuntemattomien maiden ja kokonaisten maanosien keksimiseen — suuria löytöretkiä. Arvaamattaan yksinäiset, yritteliäät miehet saavuttivat tuloksia, jotka muuttivat koko silloisen maailmankuvan ja panivat alulle aavistamattomien rikkauksien jatkuvan virtaamisen vanhaan Europaan.
Ampuma-aseiden yhä yleisempi käytäntöönottaminen tiesi miekalla ja peitsellä sotivan ritarisäädyn häviämistä. Ruhtinaat kykenivät masentamaan mahtavia läänitysherrojaan, suurentamaan omaa hallitsijavaltaansa ja käyttämään sitä maansa hyödyttämiseksi ja rikastuttamiseksi. Entisten valloitussotien lisäksi tarjoutui heille tällöin aivan uusi keino: edistämällä ja suosimalla purjehdusta he voivat sangen huokein kustannuksin hankkia itselleen uusia laajoja alueita siihen asti tuntemattomissa maissa ja käyttää niiden luonnonrikkauksia hyväkseen. Niinpä astuvat he siihenastisten yksinomaisten merenkulunharjottajain, mahtavien merikaupunkien sijaan johtamaan uusien kulkuväylien keksimistä. Omaa valtaansa ja kansainsa varallisuutta kartuttaakseen he kallistavat korvansa rohkeiden suunnitelmien esittäjille.
Henrik Purjehtija ja Portugalin merivallan alku.
Alun suuriin löytöretkiin tekivät portugalilaiset, joille 14-sataluvun kestäessä siirtyi Italian merikaupungeilta johtoasema merellä. On omituista, kuinka niin pienoinen maa, joka käsittää kapean rannikkokaistaleen Pyreneain niemimaan lounaiskulmassa, voi vallata sellaisen etusijan muiden mahtavampain valtakuntain rinnalla. Tässä uudistuu sama ilmiö kuin muinoin foinikialaisten kohoamisessa Välimeren valtiaiksi: maan asema rajattoman valtameren liepeillä houkutteli asukkaita merelle, jolta suuri osa oli pakotettukin ansaitsemaan elatuksensa. Varsin aikaisin olivat portugalilaiset (muinaiset lusitanit) alkaneet käydä merikauppaa Ranskan, Flanderin, Englannin ja Italian kaupunkien kanssa; toisaalta kiihotti heidän valtapyyteitään lakkaamattomat taistelut heidän maastaan silloin karkotettujen maurilaisten kanssa, jotka Afrikaan siirryttyään olivat lyöttäytyneet harjottamaan merirosvousta vallan ammattimaisesti ja ennenkuulumattomassa mitassa. Korkealle kehittynyttä astetta merenkulun suojelemisessa osottaa se seikka, että Portugalissa jo 12-sataluvun alussa, ammoin ennen muita maita, oli kielletty "rantaoikeus", s.o. kaikkien rannikkolaisten perinnäinen tapa ryöstää rannoilleen haaksirikkoutuneet vieraat alukset ja raastaa niiden miehistöt orjuuteen. Siellä myöskin perustettiin Europan ensimmäinen merivakuutusyhtiö, n.s. "Companhia", jonka jäsenet maksoivat 2% vuotuisesta liikevoitostaan yhtiön rahastoon, ollen oikeutetut saamaan korvausta merivahingoittuneista tahi vihollisten käsiin joutuneista laivoistaan ja lasteistaan. Pääkaupunki Lissabon kuului Pohjois-Saksan Hansaliittoon.
Merimahtinsa varsinaisesta alusta saa Portugali kumminkin kiittää erästä ruhtinastaan, Henrik Purjehtijaa (1394-1460). Nuoruudessaan hän kunnostautui taisteluissa maurilaisia vastaan, mutta osotti jo varhain erikoista mieltymystä merenkulkuun ynnä sen aputieteisiin, maan- ja tähtitieteisiin. Nimitettynä Portugalin eteläisimmän maakunnan Algarven maaherraksi sekä rikkaan Kristus-ritariston suurmestariksi rakennutti hän maan eteläniemen Kap Vincentin äärimmäiseen kärkeen Sargresiin komean linnan ja sen yhteyteen tähtitornin ynnä merikoulun, omistaen sitten koko elämänsä mieliharrastuksilleen. Sargresin linnasta, jonka tähtitornista Henrik-prinssi rakasti katsella ulos määrättömälle valtamerelle ja unelmoida uusista, onnekkaita löytäjiä odottavista maista, tuli maan tärkein laivanveistämö ja varustusasema. Ollen aikansa uskonnollisen lähetysinnon elähyttämä häntä kannusti palava halu kääntää pakanakansoja kristinuskoon; ja mainitun puoleksi hengellisen, puoleksi maallisen ritarikunnan suurmestarina hän voi käyttää sen runsaita rahavaroja yhä uusien retkikuntain varustamiseen ja matkaan lähettämiseen.
Portugalilaiset löytäjinä ja laivanrakentajina.
Suurimmaksi osaksi Henrik-prinssin alkuunpanosta oli jo ennen Kolumbuksen suurtyötä keksitty (osittain uudestaan, sillä kartagolaisen Hannon saavuttamat tulokset olivat silloin ennättäneet unohtua) ja Portugalin kruunulle vallattu Kanarian, Azorien ja Viheriänniemen saaristot sekä lukuisat tärkeät paikat Afrikan lounais- ja länsirannalla, kuten Guinea, Senegal-, Gambia- ja Kongo-virtojen suistot; kunnes Bartolomeo Diaz v. 1486 saavutti Afrikan eteläisimmän kärjen, jolle hän hyvällä syyllä antoi "Myrskyjenniemen" nimen, vaikka hänen kuninkaansa, unelmoiden meritiestä Intiaan, muutti sen "Hyväntoivonniemeksi". Maallenousupaikkoihin retkeilijät pystyttivät Portugalin vallan merkiksi isoja kiviristejä, "padraoneja", joita paikoin on vielä meidän päivinämme löydetty ja pantu uudestaan kuntoon. Näytteinä keksityistä uusista maanääristä he toivat mukanaan kotiin kultahietaa, kasvi- ja eläinkunnan tuotteita sekä neekereitä kumpaakin sukupuolta. Tuostapa — merkillisessä yhteydessä uskalikkojen hartaan uskonnollisen innon kanssa — kehittyi ennen pitkää oikeita neekerijahteja, joista sai alkunsa surkean kuuluisa neekeriorjuus. Erään hurskaan kronikoitsijan kuvauksessa kerrotaan sellaisesta retkestä:
"Vihdoin viimein antoi Jumala, kaikkien hyväili tekojen palkitsija, heille voittorikkaan päivän korvaukseksi Hänen palveluksessaan kärsityistä vaaroista, antoi kunniaa heidän vaivoistaan ja palkintoa heidän kulungeistaan, sillä miehiä, vaimoja ja lapsia saatiin sinä päivänä vangiksi 165 kappaletta."
Matkaile lähtiessä retkeläiset usein rukoilivat kristikunnan päämieheltä, paavilta, siunausta ja synninpäästöä, jota tämä auliisti lupasikin kaikille "Afrikan muhamettilaisia ja pakanoita vastaan lähteville", ynnä ikuisen autuuden matkalla loppunsa löytäville. Samoin hän takasi portugalilaisille yksinomaisen omistusoikeuden kaikkiin maihin, joita he jo olivat löytäneet tahi vasta löytäisivät Afrikan länsirannikolla.
Näillä kaukomatkoilla saavutetuista kokemuksista ja Purjehtijaprinssin väsymättömästä ahkeroimisesta edistyi laivanrakennus- ja purjehdustaito paljon entisestään. Niiden kylläkin kunnollisten, mutta kömpelöiden rahtialusten sijaan, joita siihen asti oli Välimerellä käytetty, loivat portugalilaiset uuden nopeakulkuisen laivatyypin, "karavellin". Näiden vedenalaisen rungon rakenne oli erittäin soukea ja joustava, niin että ne helposti halkoivat aaltoja, ja niiden joko latinalainen tahi isommissa tavallinen kreikkalaistyylinen taklaus antoi niille jopa 12 solmuvälin nopeuden. Niiden kantavuus voi nousta 300 tonniin. Keulassa ja perässä kohosivat tornimaiset kastellit, ja märssykorissa istuivat tähystäjät ja jousimiehet. Keulakoristeena käytettiin jonkun pyhimyksen puusta leikattua ja koreasti kullattua ja maalattua kuvaa, jonka nimeä alus kantoi ja josta myöhemmin alusten "kaljuunakuva" sai alkunsa.
Meritie Intiaan ja tarinat "Johannes-papista".
Marco Polon mainio matkakertomus oli Europassa virittänyt halua päästä ilman muhamettilaisten välitystä yhteyteen idän "ryytimaan" Intian kanssa (Intialla silloin käsitettiin kaikkea luonnontuotteista rikasta Etelä-Aasiaa). Maamatka sinne oli vaikea ja vaarallinen, ja varsinkin toivottu rahdinkuljetus kameelikaravaaneilla olisi käynyt ylen kalliiksi. Sen vuoksi vakiutui ajatus meritien löytämisestä sinne.
Se oli päätarkotuksena kaikilla 15. vuosisadan portugalilaisilla purjehtijoilla; ja jo Bartolomeu Diaz olisi ehken Intiaan osannutkin, jollei hänen miestensä kapina olisi pakottanut häntä kesken kääntymään takaisin Hyväntoivonniemen kohdalta. Monien senaikaisten hullujen haaveiden joukossa olivat kiihottimena tarinat "Johannes-papista", mahtavasta kristitystä pappiskuninkaasta, jonka valtakunnan olisi pitänyt sijaita milloin Afrikassa, milloin Aasiassa. Tälle annettavaksi veivät miltei kaikki matkailijat mukaansa suosituskirjeitä kuninkailta ja paavilta, jotta hän auttaisi heitä toivotun päämäärän saavuttamiseksi — paha vain, ettei tuota salaperäistä henkilöä, jonkinmoista uutta Melkisedekiä, koskaan löydetty. Aiheen noihin tarinoihin lienevät antaneet hämärät tiedot sekä Abessinian koptilais-kristitystä maasta että Intian ja Kiinan välimailla jolloinkin kukoistaneesta, mutta sittemmin täysin sammuneesta nestorialais-kristitystä kirkkokunnasta.
Samoihin aikoihin tuli niin hyvin tieteellisesti todistetuksi (Galilei) kuin kaukopurjehduksilla omin silmin havaituksi maan pallonmuotoisuus. Jos siis purjehdittiin tarpeeksi pitkälle valtamerta, jonka jo vanhat kreikkalaiset arvelivat kaikkialla ympäröivän mantereita, niin voitiin todennäköisesti palata takaisin lähtöpaikkaan; ja silloin tietysti voi myöskin poiketa välillä oleviin paikkoihin, kuten esim. ikävöityyn Intiaan. Tuntemattomilla ulapoilla auttoi ohjausta perehtyminen aikaisemmin keksittyjen kompassin sekä sekstantin edelläkävijän, astrolabion, käyttöön.
Mutta itäänpäin kulkien oli meritie pitkä ja vaikea; sen olivat portugalilaisten tähänastiset keskeneräisiksi jääneet yritykset osottaneet. Koska maa kerran oli pallonmuotoinen, niin miksikä ei siis pyrkiä samaan päämäärään länttä kohti purjehtimalla. Aikakauden oppineet olivat vanhan ajan viisasten kanssa samaa mieltä siitä, että Europan ja Aasian rannikkojen piti olla jokseenkin lähellä toisiaan, joskaan ei sentään "vain muutaman harvan päivämatkan päässä", niinkuin roomalainen filosoofi Seneca oli arvellut. Vasta keksityt Azori-saaret ynnä niiden takana löytyväksi oletettu "Antihan" saaristo olisivat tarjonneet purjehtijoille hyviä levähdyspaikkoja matkan varrella. Mitään välillä olevaa uutta mannermaata ei osattu aavistaakaan. Leif Erikinpojan puoli vuosituhatta aikaisemmin keksimää "Viinimaata" ja italialaisen (vaikka Englannin palvelukseen antautuneen) Cabotin vuosisadan vaihteessa löytämää Labradoria pidettiin vain joinakin Europan mantereesta kauvas länteen putkahtavina niemekkeinä. Atlantin mahtava vesiallas levisi kaikkien Länsi-Europan kansojen edessä houkuttelevana kulkuväylänä — miksi ei siis olisi sitä myöten pyrittävä Polon kuvailemaan "Cipanguun" (Japaniin), "Katayhin" (Kiinaan) ja niiden ohi vihdoin Intiaan? Asiasta keskusteltiin ja kirjoiteltiin väsymättä; voitonhimoiset kauppiaat kiihottivat kerkeäkynäisiä tiedemiehiä sotisopaan toisiansa vastaan; havaittuja tosiasioita, tieteellisiä järjestelmiä ja merimiesvalheita ynnä muita mielettömiä hullutuksia kasattiin rinnakkain ja vastakkain.
Hetki oli kypsynyt suuren ratkaisun iskemiseksi. Tarvittiin yhden ainoan miehen laajanäköinen äly kokoomaan, seulomaan ja yhdistämään ajan moninaiset käsitykset ratkaisevaan polttopisteeseen — yhden ainoan tarmokkaan miehen voimakas tahto tekemään unelmista todellisuutta.
Kristoffer Kolumbus ja Amerikan löytö.
Sellaisen laajan seulovan älyn ja ennen kaikkea kukistamattoman tahdonvoiman omisti Kristoffer Kolumbus (nimi italiaksi Cristoforo Colombo, espanjaksi Christoval Colon; 1436-1506), jonka oli sallittu suorittaa historian merkillisin purjehdusmatka ja tärkein maantieteellinen suurtyö — uuden, valtavan suuren ja luonnonrikkauksista tyhjentymättömän maanosan löytö.
Hän oli syntynyt Genovan vanhastaan kuuluisassa merikaupungissa ja opiskeli nuoruudessaan purjehdusoppia, matematiikkaa, maan- ja tähtitiedettä, mutta vaihtoi varhain koulupenkin purjeköysiin. Kunnolliseksi merimieheksi hän kehittyi risteilemällä Välimerta ristiin rastiin sekä Atlanttia Islannin takaa aina Guineaan saakka. Elämänsä suurtyötä varten hän sai tarvittavia tietoja ja kaikkea silloin mahdollista ohjausta perimällä appensa, erään Kanaria-saarten löytäjän, merikartat ja muistiinpanot sekä uutteralla kirjeenvaihdolla sen ajan pätevimpien asiantuntijain ja tiedemiesten kanssa. Ja kun tuo suuri ajatus — Intian meritien avaamisen mahdollisuus — oli hänessä täten kypsynyt, oli hänellä haaveksijan ja uskonnollisen intoilijan ihmeellinen sitkeys pitää siitä järkähtämättä kiinni ja saada eteen nousevista vastuksista vain uutta yllykettä.
Eikä häneltä vastuksia suinkaan puuttunut. Se lyhyt elämänkausi, joka suurelle löytäjälle oli vasta vanhuudessaan suotu mainetekonsa suorittamiseen, on itsessänsä mitä tärisyttävin murhenäytelmä. Turhaan kolkutteli hän Portugalin, Englannin ja Espanjan kuninkaiden portteja esittääkseen ehdotustaan. Hänelle naurettiin; aikakauden henkinen valtias, ahdasmielinen jumaluusoppi, asettui hänen tuomarikseen ja oli syöstä hänet harhaoppisen kamalaan kohtaloon. "Maammeko olisi pallonmuotoinen", ivasivat hänen kuulustelijansa; ja "jospa olisikin, niin kuinka sen toiselle puolelle tultua enää pääsisi ylämäkeä takaisin?" Maanpakolaisena, miltei nälkään nääntyen sai hän jo ikämiehenä kierrellä pientä poikaansa taluttaen luostarien armeliaissa vierassuojissa. Vasta kun Espanja oli saavuttanut ratkaisevan voiton maansa maurilaisista, ja kansallinen ja uskonnollinen ylpeys oli sen johdosta kohonnut korkeimmilleen, alkoi sen hallitsija kallistaa korvaansa itsepäisen anojan esityksille. Voisihan tuosta matkasta mahdollisesti olla lisää kunniaa ja saalista toivottavana Espanjalle; ja ennen kaikkea saataisiin ehkä kristikunnalle uusia voittoja pakanuuden hävittämisellä tuntemattomissa maissa. Huhtik. 17 p. 1492 viimein allekirjoittivat tällöin jo 56-vuotias Kolumbus ja Espanjan kuningaspari sopimuksen, jonka mukaan hän sai raha-apua n. (100,000 markkaa) kolmen karavellin varustamiseen, ja joka määritteli hänen palkkiokseen runsaasti arvonimiä, valtaa ja aineellisia etuja. Ja saman vuoden elokuun alussa purjehti "amiraali" ja tulevain valtaustensa "varakuningas" Paloksen satamasta kolmella pienellä puolikannellisella aluksellaan Santa Maria, Pinta ja Nina, joissa oli yhteensä 120-henkinen miehistö.
Kolumbuksen ensimmäinen matka.
Matka kävi aluksi etelää kohden poiketen Kanarian saarille, missä saatiin kuulla kateellisten portugalilaisten lähettäneen näille vesille sotalaivoja väijymään uskalikkoja. Niitä säikkymättä lähdettiin purjehtimaan suoraan länteen, josta ilmansuunnasta koko matkan pidettiin häivähtämättä kiinni.
"Mik’ ihme, mikä uljas rohkeus:
Kolumbus lähtee länttä kohti,
Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,
Atlantin aallot alta hohti;
Ja viikoiss’ ei, ei kuissa maata näy,
Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.
Ja yhä eess’ on viittomaton tie,
Joll' itä laivaa lykkää lieto,
Ja toivo häntä määrän päähän vie —
Ei toivo vaan, myös varma tieto.
Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
Siin’ on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!"
Näin laulaa suomalainen runoilija (A. Oksanen tervehdysrunossaan A. E. Nordenskiöldille 1880) tästä mainiosta matkasta. Vaikkei "matkalla monta mutkaa" ollutkaan, kysyi se silti johtajaltaan kaiken hänen hellittämättömän tarmonsa. Jo sille varustauduttaessa oli vaikea saada merimiehiä lainkaan mukaan, sillä he pelkäsivät kovin lähteä moiselle hullunyritykselle. Vaikka ilma oli koko matkan mitä leudoin ja tuuli jatkuvasti itäinen, pelottivat nuo sääsuhteetkin miehistöä: kuinka moisella iäti myötäisellä tuulella päästäisiin takaisin kotia?
Vihanta meri
Eräänä aamuna havahtuessaan huomasivat miehet hämmästyksekseen edessänsä silmänkantamattoman ruohokentän — joko siellä vihdoin häämötti toivottu matkanpää? Mutta mitään maalintuja ei näkynyt, ja tuulessa näytti tuo kellertävän vihanta ruohopinta keinuvan laineitten mukana. "Se oli niin tiheätä", kirjoitti amiraali lokikirjaansa, "että luulin alla olevan luodon; ja samoin huomasin, että meri tällä kohtaa oli hyvin tyyni, niin että vaikka kävi navakka tuuli, laivat eivät yhtään vaappuneet." Luotauslankaa laskettiin ja nostettiin, mutta meri huomattiin pohjattoman syväksi; siis ei maata voinut olla lähellä. Miehistö joutui kauhun valtaan. Se väitti taivaan täten rankaisevan hurjanröyhkeää päällikköä, sen vuoksi että tämä yritti tutkia sen salaisuuksia; nytpä he olivat kaikki ylenannetut paholaisen valtaan, joka ylläpiti koko matkan sellaista tuulta, että paluu oli mahdoton, ja johdatti laivat mokomaan ruohikkoon, jossa he varmasti juuttuisivat kiinni ja menehtyisivät surkeasti. Vihdoin viimein päästiin miesparkojen rajattomaksi iloksi jälleen selville vesille. Kauhunpaikka oli Sargasso-meri Azorien, Kanarian saarten ja Viheriän niemen saarten välillä, jonka syvyys vielä nykyäänkin on tutkimaton ja jonka pintaa iäti peittää viheriä leväkerros. Purjelaivoille se ei suurta vastusta tee, mutta höyrylaivat välttävät sitä, estääkseen potkurejansa takertumasta kiinni sitkeisiin meriruohoihin.
Kapinan oireita.
Tästä ihmeestä läpäistyä nähtiin miltei joka päivä syyskuun loppupuolella aukean ulapan myrskylintujen kiertelevän laivojen ympärillä. Ne herättivät iloisia toiveita maan läheisyydestä, mutta maatapa yhä vain ei näkynyt. Kolumbus koetti kaikilla keinoilla ylläpitää miestensä masentuvaa rohkeutta; hän puheli heille ahkerasti odottavasta kunniasta ja saaliista (sille, joka ensiksi huomaisi maan, oli luvattu lähes 10,000 mkan palkinto) ja piti joka ilta heille jumalanpalvelusta. Samoin ilmoitti hän heille aina iltaisin päivän kuluessa purjehditun matkan — mutta todellista pienempänä, jott'ei suuri etäisyys Europasta säikähdyttäisi arkoja. Hänen sanotaan myöskin tällä matkalla keksineen kompassineulan poikkeamisen, s.o. sen seikan, että neula osottaa magneettista pohjoisnapaa kohden, joka on jonkun verran luoteeseen maan pohjoisnavasta, koskapa hän ilmiön syytä vielä tuntematta otti sen laskuissaan huomioon.
Mutta maata vain ei näkynyt. Joka ilta laski aurinko läntisen taivaanrannan katkeamattoman vesirajan taa. Välistä häämöttävät kangastukset, joita jokin suunnattoman kaukainen maankohta loi ilmaan, olivat nekin omiaan masentamaan myrtynyttä mielialaa. Epätoivoinen miehistö alkoi niskuroida muukalaista päällikköään, "mokomata genovalaista" vastaan, joka hulluudessaan vei heitä varmaan kuolemaan. Alkoipa jo tuntua merkkejä kapinasta, merillä kauheimmasta rikoksesta; ja lokak. 10 p. julistivat miehet, etteivät he enää tahtoneet purjehtia sen pitemmälle. Tarinan mukaan sai amiraali tyytymättömyyden hiljennetyksi lupaamalla, että jollei kolmen päivän kuluessa nähtäisi maata, niin käännyttäisiin takaisin Espanjaan.
"Maa! Maa!"
Seuraava päivä oli hyvin myrskyinen. Mutta sen kuluessa huomattiin pettämättömiä maanmerkkejä: ihmiskäden vuolemia keppejä ja laudanpalasia sekä kukkiva orjantappurapensaan oksa. Nyt ei voitu enää epäilläkään. Yöpimeän laskeutuessa huomasi etummaisen laivan tähystäjä tummalla taivaanrannalla liikkuvaa valoa ja huusi: "Maa! Maa!" Harvain kuolevaisten lienee suotu tuntea niin väkevää mielenliikutusta kuin se, mikä silloin täytti Kolumbuksen mielen. Hänelle tuo huuto tiesi lujasti uskotun aatteen voittoa, hänen seuralaisilleen vain vapahdusta hengenhädästä. Auringon valjetessa nähtiin edessä pieni saari ja sen rannalla alastomia alkuasukkaita. Espanjan lippu ja ristiinnaulitun kuva kädessä astuivat matkalaiset maihin, laskeusivat polvilleen kiittämään Jumalaa, ja amiraali julisti juhlallisesti ensimmäisen löytösaaliinsa Espanjan kruunun omaksi. Saari, joka kuuluu Bahama-saaristoon ja jota sen asukkaat nimittivät Guanahaniksi, sai onnellisesta pelastuksesta Vapahtajan nimen San Salvador.
Kolumbus uskoi varmasti tulleensa Intiaan tahi ainakin suurkaanin maahan Katayhin (se usko hänellä pysyi koko ikänsä), ja siitä syystä hänen keksimiään seutuja ruvettiin myöhemminkin kutsumaan Länsi-Intiaksi ja sen asukkaita intiaaneiksi. Asukkaat sanoivat itseään karaibeiksi eli karibeiksi (siitä Karaibin meri), minkä Kolumbus käsitti kannibaleiksi (kaanin alamaisiksi). Antillien nimen vastakeksityt saaret saivat täälläpäin löytyväksi oletetusta Antilia-saaristosta.
Samalla matkallaan Kolumbus löysi vielä Kuban ja Hispaniolan (San Domingon) suuret saaret, seuraavilla kolmella Portoricon ynnä useimmat muut Länsi-Intian saaret, ja kävipä kahdesti, itse sitä tietämättään, Amerikan mantereellakin, Orinoko-virran suulla ja Honduras-niemellä. Hän perusti löytämiinsä paikkoihin siirtoloita ja toi kotia palatessaan näytteitä maan asukkaista ja muhkeista luonnonrikkauksista, ennen kaikkea kultaa, joka sai espanjalaisten silmät ahneudesta palamaan. Mutta kuninkaan juhlallisesti lupaamat palkinnot suuri valloittaja pian menetti; kadehtijat ja kilpailijat saattoivat hänet huonoon huutoon, ja kerta hänet oikein kuljetettiin raudoissa takaisin Espanjaan. Pettymysten ja rasitusten murtamana Kolumbus kuoli 70-vuotiaana, ja hänen tomunsa vietiin hänen oman toivomuksensa mukaan haudattavaksi San Domingon tuomiokirkkoon.
Muut suuret löytöpurjehdukset.
Uudesta maailmasta virtaavat rikkaudet houkuttelivat kohta tuhansittain seikkailijoita sinne koettamaan onneansa. Ensimmäisten joukossa oli Amerigo Vespucci, italialainen hänkin, josta uusi maanosa sitten sai nimekseen Amerika. Fernando Cortez valtasi hopearikkaan Meksikon ja Francisko Pizarro kultarikkaan Perun, mutta molemmat hävittivät ryöstönhimossaan iäksi nuo korkeaan omaperäiseen sivistykseen kohonneet maat. Portugalilaiset puolestaan eivät tahtoneet olla huonompia miehiä. Hekin tahtoivat Intiaan, joko Diazin viittomaa tietä Afrikan ympäri niinkuin Vasco da Gama, joka vihdoinkin sinne pääsi v. 1498, tahi Kolumbuksen tavoin länttä kohti purjehtimalla kuten Alvarez Cabral, joka v. 1500 tavallaan vastoin tahtoaan löysi Brasilian. Tyynelle valtamerelle oli ensimmäisenä tunkeutunut Balboa 1500-luvun alussa, ja vv. 1519-21 suoritti ensimmäisen purjehduksen maan ympäri portugalilainen Fernando Magellan — tahi oikeastaan hänen ainoa jälellejäänyt laivansa, sillä johtaja sai matkalla surmansa enimpäin seuralaistensa kanssa. Kolumbuksen ensi matkan jälkeen se oli kunniakkain tämän suuren ja merkillisen aikakauden löytöpurjehduksista.