VIIKINKIRETKET ITÄÄNPÄIN.
Viikinkien retket itäänpäin ("austrvegr") muodostavat erityisen, meitä suomalaisia sekä itäistä naapuriamme kiinteästi koskettelevan luvun. Ruotsissa asui alkuaan kaksi toisilleen läheistä heimoa, svealaiset ja götalaiset (goottilaiset), joiden välillä oli kahnausta jo paljon ennen Kristuksen syntymää, mikä kahnaus viimein ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä leimahti palavimmilleen. Germanilaisen rodun levoton, toimintahaluinen luonne johti näitä heimoja jo hämärinä esihistoriallisina aikoina riistaretkille merentakaisiin maihin, m.m. arvellaan heidän ensinnä asettuneen Lounais-Suomeen. Kun tuo heimojen käymä kamppailu päättyi svealaisten voittoon, lähtivät kukistetut götalaiset mielellään etsimään uusia asuinsijoja "Suolameren" (Itämeren) itäisiltä ja kaakkoisilta rannoilta; toisaalta jälleen voittajatkin, tuntiessaan olevansa kyllin vahvat muodostamaan kiinteitä yhdyskuntia, ohjasivat kernaasti ylipursuvaa voimaansa itäänpäin. Tällöin lienee Uusimaa saanut ruotsalaisen asutuksensa, samoin Kuurin- ja Vironmaan rannikolla olevat saaret, joiden väestön kielessä voi vieläkin huomata muinaisen yhteisruotsin ("norräna’n") jälkiä. Svealaisten vallan lopullisesti kiteytyessä kuningas Erik Pyhän aikana, liittyi vanhaan valloitushaluun myöskin pyrkimystä levittää kristinuskoa pakanamaihin. Seurauksena oli kuuluisa ristiretki Suomeen (1157). Yhdessä käännyttämisinnon kera kävi asuttamishalu, joka johti ruotsalaiset aina Laatokan ("aallokkaan meren") rannoille saakka. Tänne oli jo 8:nnen sataluvun alussa syntynyt vahva viikinkivarustus Aldeigjuborg (nykyisen venäläisen Ladoga-kaupungin kohdalle).
Suomalaiset heimot olivat hämärän muinaisuuden aikoina muodostaneet "Yhteis-Suomeksi" nimitetyn alueen Pohjois- ja Itä-Venäjällä, mistä heitä alkoi jo ennen Kristuksen syntymää siirtyä Suomenlahden ja Laatokan eteläpuolelle, Suomenniemelle ja Valkeanmeren ympärille. Nykyisen Venäjän alueella heitä asui sekaisin slaavilaisten heimojen kanssa, jotka heitä nimittivät "tshuudeiksi" (arvatenkin laina muinaisruotsalaisesta sanasta "thiudh" = kansa). Mitään kiinteätä yhteyttä, puhumattakaan järjestetyistä valtio- ja yhteiskuntamuodoista, ei noilla sekaheimoilla ollut, niin että niiden oli vaikea pitää puoliaan heidän asuma-aloilleen tunkeutuvia viikinkejä vastaan, joita he nimittivät sanoilla "Ruotsi", "ruotsalainen" (nämä sanat oletetaan johtuvan eräästä itäviikinkien kotipaikasta Rodenista eli Roslagenista Sveanmaan itäosassa). Nuo lakkaamattomat kamppailut, joissa suomalaiset ja slaavilaiset enimmäkseen joutuivat alakynteen, johtivat kumminkin varsin tärkeään suurtekoon, nim. Venäjän vallan syntyyn.
Venäjän vallan synty.
Kijeviläinen munkki Nestor, "Venäjän ajantiedon isä", kertoo 1100-luvun alussa kirjoittamassaan aikakirjassa seuraavasti:
"Vuonna 6367 (s.o. 859) tulivat varjagit (slaavilainen muunnos muinaisruotsalaisesta sanasta 'väring' = laillista turvaa nauttiva mies) meren yli ja vaativat veroa tshuudeilta ja slaaveilta, merjalaisilta ja vepsäläisiltä (suomensukuisia heimoja) ynnä krivitsheiltä (muuan slaavilainen heimo). V. 6370 (862) nämä ajoivat varjagit takaisin meren taa, eivät maksaneet niille mitään veroa ja rupesivat itse hallitsemaan itseänsä. Mutta silloin oli lainkäytön laita kehno, suku nousi sukua vastaan, ja kiista ja eripuraisuus vallitsi kaikkien välillä ja he rupesivat sotimaan toisiaan vastaan. Ja silloin sanoivat he toisillensa: Etsikäämme itsellemme ruhtinas, joka osaa vallita meitä ja tuomita oikeudenmukaisesti. Ja heitä lähti meren yli varjagien, rusj'ien puheille, sillä näillä varjageilla oli nimenä rusj’it, niinkuin toisilla oli svijalaiset, toisilla nurmannit, toisilla anglianit ja toisilla gootit. Ja tshuudit, slaavit, krivitshit ja vepsäläiset sanoivat rusj’eille: 'Meillä on suuri ja hedelmällinen maa, mutta siinä ei ole mitään järjestystä, tulkaa siis hallitsemaan ja neuvomaan meitä!' Ja kolme veljestä valittiin seuralaisineen, ja he ottivat mukaansa kaikki rusj’it ja tulivat. Ja vanhin veljeksistä, Rjurik, asettui Nowgorodiin, ja toinen, Sinjeus, Bjelo-Ozeroon, ja kolmas, Truvor, Izborskiin (Peipus-järven eteläpuolelle). Ja Venäjän maa, nimittäin Nowgorod, sai nimensä näistä varjageista; nyt näet ovat Nowgorodin miehet varjagilaista heimoa, ennen olivat Nowgorodin miehet slaaveja. Mutta kahden vuoden kuluttua kuoli Sinjeus ja hänen veljensä Truvor, ja Rjurik otti yksin ylivallan ja jakoi kaupunkeja miestensä kesken, antaen yhdelle niistä Polotskin, toiselle Rostowin, kolmannelle Bjelo-Ozeron. Ja näihin kaupunkeihin ovat varjagit siirtyneet; mutta sitä ennen asui Nowgorodissa slaaveja, Polotskissa krivitshejä, Rostovissa merjalaisia, Bjelo-Ozerossa vepsäläisiä, Muromissa muromilaisia. Ja kaikkien niiden valtiaaksi tuli Rjurik."
Nimet Rjurik, Sinjeus ja Truvor ovat venäläisiä muodostelmia pohjoismaisista miestennimistä Rörik, Signjut ja Torvard. Kansallisuusnimi Rusj on taas ilmeisesti sama kuin suomalaisten "Ruotsi". Venäjän kotimainen nimi on tänäkin päivänä Rusj eli Rossija. Arvatenkin oli Itä-Europan valtiollinen ja yhteiskunnallinen tila silloin yhtä surkean hajanainen kuin miksi se on tullut äskeisen maailmansodan päätyttyä; joko tulivat tarmokkaat, itseänsä hallitsemaan tottuneet sodankävijät omasta ehdostaan "hallitsemaan tuota suurta ja hedelmällistä maata, jossa ei mitään järjestystä ollut", tahi pitää Nestorin aikakirja kirjaimellisesti paikkansa. Mutta tuloksena tästä muinaisesta maailmanhistoriallisesta valtioteosta oli, että ihmeteltävän sulatuskykyinen slaavilainen aines ennen pitkää nielaisi itseensä niinhyvin suomensukuiset alkuasukkaat kuin ruotsalaiset tulokkaat.
Ryöstöretki bjarmien maahan.
Pohjoisempana kuin vepsäläiset ja merjalaiset oli kolmas sangen merkillinen suomalainen kansanheimo, nim. Vienanmeren eteläpuolella asuva bjarmien kauppakansa, joka käyden kauppaa metsästyksen ja kalastuksen tuotteilla sekä verottamalla lappalaisia oli paisunut ylen äveriääksi. Bjarmit eivät liene olleet samoja kuin Itä-Venäjällä asuvat permalaiset, vaan luultavasti nykyisten Vienan karjalaisten esivanhempia. Kaupankäynnistäänhän ovat Vienan "harjurit" ja "laukkurit" vieläkin kuuluisat, ja heidän asumansa alueen hautakummuista tavatut vanhat arapialaiset rahat ja muut itämaalaiset kulta- ja hopeakalut todistavat heidän muinaisten esi-isäinsä käyneen kauppaa sangen avaralta.
Ensimmäiset tiedot bjarmeista ahtoi v. 900 tienoilla Englannin kuninkaalle Alfred Suurelle muuan norjalainen Ottar, joka oli käynyt heidän maassaan. Sittemmin tekivät ruotsalaiset ja norjalaiset sekä rauhallisia kauppamatkoja että varsinkin sotaisia ryöstöretkiä rikkaiden bjarmien luo. Näiden etevin kauppapaikka sijaitsi lähellä Vienanjoen laskua Valkeaan mereen, nykyisen Arkangelin kaupungin pohjoispuolella. Sen lähitienoilla sijaitsi heidän aitauksella varustettu pyhä kalmistonsa, jota hautoihin kätkettyjen aarteiden takia aseelliset miehet vartioivat yötä päivää (bjarmien tapa näet oli uhrata osa vainajan varoista yhteiseen aarrekumpuun). Keskellä aitausta sijaitsi Jumala-nimisen ylijumalan tölskitekoinen puukuva, jolla oli kaulassa kultavitjat ja polvilla rahoilla täytetty hopeamalja. Ymmärrettävää oli, että varsinkin kalmisto aarteineen houkutteli saaliinhimoisia viikinkejä vieraiksi.
Noin sata vuotta Ottarin käynnin jälkeen tehtiin Bjarmiaan toinen retki, josta islantilainen historioitsija Snorre Sturlason kertoo seuraavasti. Norjan kuninkaan käskystä lähti kaksi veljestä, Karli ja Gunstein, kauppamatkalle bjarmien maahan, ja kuningas antoi heille kauppatavaraa ja laivan, jossa oli väkeä viisikolmatta miestä, ehdolla että saisi voitosta toisen puolen itselleen. Matkalla yhtyi retkeen Ruijan eli Pohjois-Norjan mahtavin mies, nimeltä Thorer Hund, toisella laivalla ja 80 miehen kera.
Perille tultua ruvettiin ajan tavan mukaan hieromaan vaihtokauppaa maan asukkaiden kanssa, kunnes kaikki tavarat oli saatu myydyksi. Mutta Thorer Hundillapa ("koiralla") oli koiruus mielessä. Kaupparauhan irtisanottua ja purjehdittua tovin matkaa merelle hän esitti tovereilleen, että yön tullen palattaisiin takaisin ryöstämään bjarmien kuuluisa kalmisto, josta joka mies perisi niin paljon saalista, että tulisi koko loppuiäkseen rikkaaksi. Tuuma oli viikinkien mieleen ja ehdotukseen suostuttiin, kunhan sen täytäntöönpano ei kävisi kovin vaaralliseksi. Kundilla olikin ovela ja vaarattomalta näyttävä sotajuoni valmiiksi mietittynä.
Illan suussa veijarit laskivat laivansa uudelleen maihin, mutta syrjään kauppasatamasta, ja jotkut miehistä jäivät niitä vartioimaan toisten edetessä kohti riistapaikkaa. Taivallettua tovin aikaa aukeata nummea tultiin isoon metsään. Thorer komensi tovereitaan silloin astumaan hiljaa ja tekemään puihin rasteja paluutien viitoiksi. Vihdoin aukeni metsän sisästä raivattu seutu, jonka keskellä näkyi bjarmien pyhä kalmisto korkeine hirsiaitauksineen. Retkeläisten onneksi siellä sattui parahiksi olemaan vahdinmuutos, eikä entisten vartijain poistuttua ollut uusia vielä ennättänyt saapua paikalle.
Johtajat kiipesivät aitasalvoksen yli, avasivat portit ja päästivät toverinsa sisään. Ryöstäjät kohta käsiksi aarrekumpuun ja mättäämään siitä multaa kalleuksineen helmoihinsa. Thorer Hund oli ankarasti kieltänyt ketään koskemasta Jumalan kuvaan. Saatuaan saalista niin paljon kuin jaksoivat kantaa kääntyivät miehet paluumatkalle, mutta huomasivatpa silloin, ettei Hundi ollutkaan joukossa. Karli juoksi takaisin kalmistoon ottamaan selvää minne mies oli kadonnut, ja näkipä hän silloin tuon toisten varoittajan itsensä olevan kuvan kimpussa ja raastavan sen polvilta rahamaljaa mukaansa. Sen älyttyään ei Karlikaan tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan iski kirveellä kuvan kaulassa olevat kultakäädyt poikki. Mutta ahneudessaan hän iski niin kovaa, että kirves löi kuvatukselta pään irti, ja se putosi hirmuisella jyrinällä ensin polville ja siitä maahan. Mellakan kuulivat paikalle joutuvat uudet vartijat, jotka kohta torvilla toitottamaan muulle kansalle, että rosvoja oli kalmistossa. Aarteenviejille tuli ankara kiire, ja metsän poikki tultuaan he näkivät lakealla maalla ison ylivoiman vastassaan. Hukkapa olisi heidät perinyt jok'sorkan, jollei Thorer Hundi olisi aikaisemmin suomalaisilta oppinut loitsutaitoa ja nyt kääntänyt kostajain silmät niin, etteivät nämä älynneetkään pakenijoita, jotka ehjin nahoin pääsivät turvaan laivoihinsa.