IV LUKU
Keskiajan merikaupungit.
Kaupunkien merkitys keskiajalla. — Italian merikaupungit; Marco Polon matka; Kaupunkien riitaisuudet; — Hansaliitto; Hansan rikkaus ja mahtavuus; Hansan vallan vaipuminen. — Keskiajan alukset.
Kaupunkien merkitys keskiajalla.
Varhaisemman keskiajan päätunnusmerkkinä oli, paitsi syvää uskonnollista tunnetta ja sen nojassa paisuvaa kirkonvaltaa, ritarielämä seikkailuineen, lemmenpalveluksineen ja muine teennäisen korkeine elämänihanteineen. Aseidenkäyttöön harjautunutta ritaria yksistään pidettiin vapaana miehenä; ja kun hänessä seikkailunhalun ohella paloi merkillisellä tavalla yhtynyt saaliin himo ja uskonnollinen innostus, lähti hän valloittamaan miekanterällä pyhiä paikkoja "uskottomien" muhamettilaisten käsistä tahi kääntämään Pohjois- ja Itä-Europan pakanakansoja kristinuskoon. Mutta ritariuden ihanteet pilasi aikaa myöten tietämättömyys ja tapainraakuus, hillitön sorron- j a voitonhimo; uskonnolliset menot ja sievistelevät tavat muuttuivat pelkäksi karkean aistillisuuden ulkoverhoksi. Huolimatta enää lähteä kaukomaille uskottomien sekaan saalista hankkimaan, kävivät ritarit kotiseudulla keskenään ryöstö- ja kosto-sotia sekä riistivät sangen mielellään ympäristönsä aseettomilta porvareilta ja muilta elinkeinonharjottajilta ynnä maaorjuudessa elävältä talonpoikaisväestöltä kaiken mitä suinkin irti saivat. Etenkin kulkuteiden ja vesiväylien varsilla sijaitsevat ritarilinnat muuttuivat vasituisiksi ryöväripesiksi, joiden turvin kuuluisat "rosvoritarit" verottivat sietämättömästi ohikulkevia kauppiaita ja ympäröivää seutua.
Ahdistetut elinkeinonharjottajat vetäytyivät silloin kaupunkien turviin, joiden ympäri kohosi vahvoja muureja; he liittyivät kiinteästi järjestetyiksi ja aseharjoituksia pitäviksi ammatti- eli veljeskunniksi, "kilteiksi", ja olivat valmiit asevoimin puolustamaan omaisuuttaan, henkeään ja vapauttaan. Ajan rauhattomuus oli omiaan ripeästi kasvattamaan kaupunkien väkilukua; käsiteollisuuden ja kaupan vaurastuessa kasvoi niiden rikkaus ja yhtä rinnan niiden valtiollinen merkitys ja mahti. Hallitsijat, ritaristo ja ylempi hengellinen sääty olivat rahantarpeessaan pakotetut alinomaa turvautumaan niiden apuun, ja vastalahjaksi vaativat kaupungit yhä suurempia oikeuksia ja "vapauksia". Täten saivat alkunsa Saksan mahtavat valtakunnan kaupungit, jotka ympäröivine alueineen muodostivat itsenäisiä pikkuvaltioita keskelle suurta "pyhää roomalaista keisarikuntaa" ja säilyttivät asemansa sellaisina aina 19. vuosisadan alkuun asti. Aivan erikoinen merkitys niinhyvin koko keskiaikaisen sivistyselämän kuin sitä erikoisesti edistävän merenkulun alalla on silloisilla merikaupungeilla, joista muita mahtavammiksi kohosivat etelässä eräät Italian kauppakaupungit ja pohjoisessa Pohjois-Saksan kuuluisa Hansa.
Italian merikaupungit.
Vanhan Rooman vallan rauetessa pirstoiksi ja sen emämaan Italian hajotessa epälukuisiksi, keskenänsä alituisesti kinasteleviksi pieniksi ruhtinaskunniksi peri sen valtiollisen aseman ensimmäinen sen pirstoista kohonnut suurvalta, Byzantiumin eli Itä-Rooman keisarikunta. Mutta yhtä vähän kuin vanhoilla roomalaisilla oli taipumusta ja halua merenkulun harjottamiseen, oli sitä myöskin itäisen tytärvaltakunnan asukkailla. Merenkulku ja kaupanteko Välimerellä joutui aikaisin Italian merikaupungeille, nimenomaan mahtavimmille niistä ja toistensa katkerille kilpailijoille, Genovalle, Pisalle ja Venetsialle.
Ristiretkien aikoina, toisen vuosituhannen kolmena ensimmäisenä vuosisatana, kuljettivat Genovan ja Venetsian alukset ristiritareita Pyhään maahan, eikä tietenkään niin paljon hartaudesta näitä elähyttävään asiaan kuin itse heistä rikastuakseen. Kristityille siihen asti suljetun itäisen maailman aarteet avautuivat rohkeille ja älykkäille laivurikauppiaille. Suunnattomasta ryöstösaaliista he perivät runsaan osan kuljetusmaksuina ja ristiretkeläisille myöntämäinsä lainojen korvauksena; itämaiden kallisarvoiset luonnontuotteet, varsinkin ryydit, ynnä hienotekoiset metalli- ja kutomatyöt, virtasivat heidän välityksellään Europaan ja ensi sijassa tietenkin heidän omiin kauppavarastoihinsa. Byzantiumin lahoavan keisarikunnan joutuessa "ristiritarien" ahneuden kiistakentäksi riensivät Italian kauppiasvallat kalastamaan sameassa vedessä ja korjaamaan "vanhemman veljen" osan saaliista. Konstantinopoli ympäristöineen, "Levantti" eli Vähän-Aasian rannikko saarineen, jopa etäinen Krimikin Mustan meren pohjoisrannalla näkivät heidän kauppakonttorejaan syntyvän keskuuteensa kuin sieniä sateen jälkeen, ja ne joutuivat sekä valtiollisessa että varsinkin kaupallis-rahallisessa suhteessa niistä riippuvaisiksi sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Yksinpä muinaisen Hellaankin he vetivät valtapiiriinsä — sinne perusti muuan firenzeläinen kauppahuone "Ateenan ja Korinthoon herttuakunnan".
Täten merenkulun ja kaupan avulla vaurastuttuaan tuli Italian viisaista ja äveriäistä rahamiehistä silloisen Europan pankkiireja. Heidän rahoillaan ruhtinaat kävivät kiistojaan vielä 30-vuotissodan aikana ja kauvan jälkeenkinpäin. Heidän pankkikonttorejaan oli jokaisessa tärkeässä kauppa- ja merikaupungissa, joissa heitä kotiseutunsa mukaan sanottiin "lombardilaisiksi" (Lontoossa kantaa vieläkin muuan pankkikatu Lombard-kadun nimeä); ja nykyisin käytetystä pankkisanastosta on hyvä osa senaikaista italialaista alkuperää (vekselitoimi = lombard-liike, à vista = näytettäessä, j.n.e.).
Marco Polon matka.
Vallattuaan itselleen Vähän-Aasian kaupan pyrkivät italialaiset kauppias-laivurit yhä kauvemmaksi itään. Intian kallisarvoiset luonnontuotteet olivat jo tulleet tunnetuiksi Europassa, mutta kauppateitä sinne sekä koko Aasian-kauppaa pitivät muhamettilaiset hallussaan.
Viekkaudella ja yritteliäisyydellä koettivat rohkeat italialaiset retkeilijät päästä tunkeutumaan tuonne tarujen maahan, kalliiden mattojen kotiseutuun Persiaan ja vieläkin kauvemmas europalaisille silloin aivan tuntemattomiin Aasian ääriin, joita nimitettiin yhteisnimellä "Tartariaksi" ja joiden uumenissa kuohahtelevat kansojen liikehtimiset tuontuostakin viskasivat inahtavia maininkejaan Europaankin Attilan, Dshingis-kaanin ja Timur Lenkin hurjien laumojen muodossa.
Merkillisimpiä kaikkien aikojen uskaliaista löytöretkistä ovat venetsialaisten Polo-veljien matkat kaukaiseen Kiinaan 13. vuosisadan lopulla, joiden päähenkilönä ja kertojana esiytyy toisen veljen poika Marco Polo (1256-1323). Alkaen matkansa Krimin niemimaalta, jossa venetsialaisilla oli kauppasiirtoloita ja Polo-veljeksillä haarakonttori, lähtivät he kauppamatkalle Bukharaan, josta mongoolit veivät heidät halki Aasian aina Katayhin (Kiinaan) saakka ylimmän valtiaansa Kublai-kaanin luo. Siellä nämä älykkäät ja paljon nähneet venetsialaiset kauppiaat saivat osakseen huomaavaista kohtelua, jopa heidät lähetettiin viemään suurkaanin ystävällistä kirjettä kristikunnan silloiselle päälle, Rooman paaville. Sen tehtävän he kunnolla toimittivat ja palasivat uudelleen mongoolikeisarin luo tuoden mukanaan paavin vastauskirjeen sekä toisen veljen nuoren pojan Marcon. Tällä kertaa he jäivät pysyväisesti suurkaanin hoviin Kambaluk-kaupungissa (nyk. Pekingissä), jossa varsinkin nuori Marco Polo aikaa voittaen kohosi hallitsijan suureen suosioon ja merenkulkutaitoisena käytettiin tärkeissä hallitustoimissa. Kaanin lähettiläänä hän matkusteli monissa maissa, joissa sitä ennen ei yksikään europalainen ollut käynyt, Ceylonissa, Etu- ja Taka-Intiassa, Tibetissä y.m. Kaikkialla hän teki tarkkoja havaintoja maiden laadusta ja vieraista kansoista, niiden tavoista ja laitoksista. Se olikin kerrassaan outo, aivan kuin sadunomainen maailma, joka venetsialaista matkustajaa kohtasi Itä- ja Etelä-Aasiassa. Valtavan suurenmoinen luonto ja vuosituhansia vanha sivistys — se kaikki oli niin peräti toisenlaista kuin vanhassa Europassa. Hankkipa hän kuulopuheitten mukaan tietoja Cipangu-nimisestä maastakin (nyk. Jaapanista), jota suurkaani turhaan yritteli valloittaa.
Kokonaista 20 vuotta olivat Polot matkallaan, niistä 17 kaanin palveluksessa.— Marco useita vuosia m.m. suuren maakunnan ja sen 28 kaupungin sijaiskuninkaana. Mutta huolimatta kaikesta siellä perimästään kunniasta ja varallisuudesta paloi heissä kova koti-ikävä. Paluumatkaan tarjoutuikin tilaisuus, kun he saivat toimekseen saattaa erästä suurkaanin tytärtä miehelään etäiseen Persiaan. Matka kävi turvallisuuden takia meritse. Neljällätoista isolla 4-mastoisella laivalla purjehti loistava lähetystö, Marco Polo amiraalina, Taka-Intian ympäri ja ryytikasvien varsinaisen kotiseudun Isojen Sunda-saarten kautta (missä nähtiin "hännällisiä ihmisiäkin", arvatenkin orang-utangi-apinoita) helmien ja jalokivien saareen Ceyloniin ja Etu-Intian rannikolle. Mutta sen sijaan, että olisi vienyt prinsessan suorinta tietä Persian lahtea pitkin määränpäähän, lähtivät tutkimushaluiset venetsialaiset kiertelemään Intian merta sen pohjimmaisia perukoita myöten, käyden Madagaskarissa — joka Polojen mukaan oli maailman suurin saari ja jossa siihen aikaan vielä eli Tuhannen ja yhden yön saduissa mainittu Rok-niminen jättiläislintu (sukupuuttoon kuollut Aepyornis maximus, joka oli kamelikurkea lähes toista vertaa isompi) — Sansibarissa ja Abessiniassa asti. Sitte vasta he veivät ylhäisen morsiamen persialaiselle sulhaselle.
V. 1295 he viimein saapuivat Venetsiaan, jossa "heidän omansa eivät ottaneet heitä vastaan". Poloja oli luultu jo kauvan sitten kuolleiksi, ja heidän kotitalossaan asui etäisiä sukulaisia, jotka eivät tahtoneet tietää mitään nukkavieruihin tamineihin puetuista matkalaisista. Nämä panivat silloin toimeen isot kemut, kutsuivat sinne kaikki sukulaisensa ja kaupungin arvohenkilöt, tarjosivat ylellisiä ruokalajeja ja pukeutuivat kolmesti edellistä yhä komeampaan juhla-asuun. Vihdoin kemujen lopulla he esiytyivät resuisissa matkavaatteissaan ja ratkoivat irti niiden saumat, jolloin arvaamattoman kalliita jalokiviä ja helmiä vieryi lattialle ällistyneitten vierasten ihmeeksi. Nyt vasta heitä uskottiin, ja he perivät kotitalonsa ja muun entisen omaisuutensa. Marco Polo kohosi sitten synnyinkaupungissaan suureen arvoon; ja kun hän suurkaanin kansoista ja rikkauksista puhuessaan alinomaa käytti miljoona-sanaa, ruvettiin häntä kutsumaan "miljoona-herraksi". Kun myöhemmin syttyi sota alituisesti keskenään kilpailevien merenkuningattarien Venetsian ja Genovan välillä, joutui muuatta sotalaivaa komentava Marco Polo haavoitettuna vihollisten vangiksi. Mutta kuuluisaa vankia kohtelivat genovalaisetkin suurella huomaavaisuudella. Hän sai yhä uudelleen jutella uteliaille kuulijoille merkillisistä matkoistaan, kunnes kertomiseen kyllästyneenä saneli kirjureille niistä lavean esityksen, joka ilmestyi v. 1298 nimellä "Maailman ihmeet". Tämä mainio teos pysyi sitten vuosisatoja tärkeimpänä lähdekirjana itäisen pallonpuoliskon oloista ja — kuten seuraavasta luvusta näemme — antoi varsinaista aihetta ja virikettä keski- ja uuden ajan rajapyykkinä pidetyille suurille maantieteellisille löytöretkille.
Kaupunkien riitaisuudet.
Kuten edellisestä käy ilmi, ei Italian mahtavien ja rikkaiden meri kaupunkien kesken vallinnut sitä yksimielisyyden tunnetta ja yhteisten etujen silmälläpitoa, jonka puutteesta tämä luonnon auliisti siunaama maa on kärsinyt koko keski- ja uuden ajan aina lopulliseen yhdistymiseensä saakka jokunen vuosikymmen sitten. Keskinäinen kateus saattoi niiden laivat iskemään yhteen kaukaisilla riistavesillä ja kilpailemaan kauppaeduista vierasten kansallisuuksien luona; kotivesillä johti sama kiero vietti kutakin ponnistamaan kaikki voimansa tuhotakseen toisensa täydellisesti. Tuossa lakkaamattomassa kilpailussa, josta merenkohdussa uiskenteleva Venetsia, "Adrian meren kuningatar", lopuksi selvisi voittajana, koettivat riitapuolet vahingoittaa toisiaan sekä avoimilla taisteluilla että käyttämällä aito-italialaisella oveluudella kavalia syrjäiskuja. Hyökkäys- ja puolustusliittoja solmittiin vierasten valtiasten, Rooman paavien, Saksan keisarien, Ranskan ja Espanjan kuninkaiden kanssa. Kuvauksena senaikaisesta sodankäynnistä kerromme vanhan kuvauksen mukaan Melorian meritaistelusta, josta kaiken hurjuuden ohella tuulahtaa vastaamme keskiaikainen ritarillisuus ja romantillisuus.
"Pisalaiset, välittämättä paavin heille julistamasta kirkonkirouksesta, purjehtivat suurella laivastolla Genovan lahteen, hajoittaen tieltään paavin suosimia vihollisiaan. (Venetsialainen) Morosini oli heidän amiraalinsa, ja hän oli mitä hienokäytöksisin mies; sillä kun genovalaisten lähettiläs tuli huomauttamaan hänelle, että vähän kunniaa hän perisi käydessään vihollisen kimppuun, jonka puoli laivastoa oli hajallaan kaukana ja toinen puoli vielä telakalla, myönsi Morosini sen todeksi ja vetäytyi kohteliaasti takaisin. Täten saivat genovalaiset aikaa varustautua taisteluun ja lähtivät 100 kaleijan voimalla ulos merelle, purjehtien kolmion muotoisessa rintamassa. Viholliset vastapuolet kohtasivat nyt toisensa ja ottelivat oikein villikissan hurjuudella. Nuolet, peitset, heittokeihäät ja tapparat pimensivät ilman; suovalla sekoitettua palavaa öljyä virtasi mereen joka taholle, ja herkeämätön suhina ja jyminä oli saattaa kaukaa rannaltakin katselevat aivan suunniltaan. Välimeren siniset vedet värjäytyivät punaisiksi taistelussa vuodatetusta verestä, ja laivojen ympärillä laineet vallan kiehuivat hukkuvista miehistä, jotka viimeisin epätoivoisin hengenvedoin kamppailivat keskenään."