XI LUKU
Panssarilaivan tulikaste.
Laivain suojelus. — Uivat patterit. — Amerikan Yhdysvaltain
varustelut. — Käänteentekevä meritaistelu: Merrimac ja Monitor:
"Jalopeura lammaskatraan keskellä"; Liehuvin lipuin merenpohjaan;
Kostaja saapuu; Verta verrallakin.
Luonnollista oli, että sotalaivatkin kiirehtivät käyttämään hyväkseen uutta liikevoimaa, sillä niille oli vielä tärkeämpää kuin kauppalaivoille liikkeiden joutuisuus ja täsmällisyys. Mutta siipirattaat olivat tällöin erityisen arkana kohtana — yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä laukauksella voitiin ne särkeä ja siten tehdä alus taistelukyvyttömäksi, ja siipien suuret suojuskatokset tarjosivat mainion maalitaulun viholliselle. Siksipä potkurin keksimistä tervehdittiin erityisellä ihastuksella sotalaivastoissa.
Ajatus laivojen suojelemisesta vihollisen heitto- ja ampuma-aseilta on melkein yhtä vanha kuin merisota itsekin. Vanhan ajan kansat ja viikingit suojasivat sotureitaan ja alusten kylkiä reunoille ripustetuilla kilvillä. Sitten tavataan vuosisatain vieriessä monia yrityksiä varsinaiseen panssarisuojukseen. Laivankylkiä verhottiin nahoilla, lyijy-, vaski-, pronssi- ja rautalevyillä, ensin tulenvaaraa — nimenomaan keskiajan kuuluisaa "kreikkalaista tulta" — sittemmin uuden tykistön lähettämiä luoteja vastaan. Korealaisten, jotka aikaisemmin olivat kaukaisen idän korkeimmalle kehittynyt sivistyskansa, kerrotaan 16. vuosisadan lopulla käyttäneen panssaroituja "kilpikonna-aluksia" ja niillä tuhonneen useaan kertaan koko Japanin laivaston.
Uivat patterit.
Panssarilaivojen aikakausi alkaa kumminkin vasta 19. vuosisadan keskivaiheilla. Jo sataluvun alussa oli Clermont'in rakentaja Fulton suunnitellut Amerikan vapaussodassa käytettäväksi eräänlaisen kaksoisaluksen nimeltä Demologos. Sen muodosti kaksi rautalevyillä peitettyä ja toisiinsa kytkettyä laivanrunkoa, joiden välissä pyöri yhteinen siipiratas. Mutta väliintullut rauhanteko teki aluksen tarpeettomaksi. Vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä kokeiltiin Ranskassa, Englannissa ja Amerikassa ahkerasti sota-alusten puukylkien suojaamiseksi rautapanssarilla vihollisen ammuksia vastaan, ja ampumakokeissa huomattiin, että n. 15 sm. vahvuinen, yhteenniitatuista ohuista rautalevyistä muodostettu panssari voi vastustaa silloisia ampuma-aseita.
Krimin-sota 1854 antoi aihetta varsinaisten rautapanssarilaivojen rakentamiseen. Sevastopolin piirityksessä oli varsin tehokas osa Ranskan "uivilla pattereilla", jotka olivat matalia, tasapohjaisia proomuja ja päällystetyt 11 sm. vahvuisilla takorautaisilla panssarilevyillä. Koko yhdistynyt englantilais-ranskalainen laivasto oli kokonaisen vuoden mittaan turhaan pommittanut Kinburn-linnoitusta, saaden noilla matalilla vesillä aina vetäytyä vaikein vaurioin ja haaksirikoin takaisin linnoituksen tuhoisan tulen ulottuvilta. Mutta nuo uudet piirityskoneet pakottivat sen antautumaan 5-tuntisen taistelun jälkeen. (Antautumista vastusti ainoastaan kansalaisemme, insinöörikenraali Robert Sederholm koska vihollinen ei ollut vielä tehnyt kolmatta ratkaisevaa hyökkäystä; mutta ollen silloin arvoltaan vain alikapteeni, ei hän saanut päätöstä muutetuksi. Sodan loputtua muu päällystö sotaoikeudessa rangaistiin, mutta S. palkittiin.)
Tämä mainio menestys antoi kaikille merivalloille uutta intoa varustamaan sotalaivansa rautapanssareilla. Ranskassa julistettiin palkintokilpailu parhaista linjapanssarilaivan piirustuksista. Ensimmäisestä panssaroidusta frekatista, joka siellä v. 1857 valmistui, lausui sen suunnittelija, pyytäessään hallitukselta rahoja aluksen rakentamiseen, seuraavat ylpeät sanat: "Yksi ainoa tällainen alus paiskattuna kaikkien vanhojen ruuhkienne joukkoon tekee saman vaikutuksen kuin jalopeura lammaskatraassa." Englantilaiset seurasivat nopeasti rinnalla, niin että seuraavana vuonna valmistuivat heidän ensimmäiset panssarilaivansa, m.m. ylempänä kuvattu Minotaur. Kaikki ne vielä kumminkin luottivat etupäässä purjeisiinsa. Panssarilevyn paksuus oli 11-12 sm., sen alla olevan puukerroksen paksuus 45 sm. Puu-runko säilytettiin siksi, ettei panssarisuojus ollut vielä vedenpitävä ja jotta puu kimmoisuutensa kautta paremmin vastustaisi tykinluotien läpimenoa. Tykkien asettelu näissä patterilaivoissa oli samallainen kuin vanhoissa linjalaivoissa, s.o. ne sijaitsivat pitkin laivankylkiä ampumalokeroissa eli kasemateissa.
Amerikan Yhdysvaltain varustelut.
Mutta vasta Amerikan Yhdysvallat kansalaissodassaan tekivät todeksi ranskalaisen insinöörin ylpeän ennustuksen. Aivan sodan alussa 1861 olivat eteläiset "orja-valtiot" teljenneet James-virran suuhun Norfolkin luona Virginian rannikolla suuren joukon pohjoisvaltioiden sotalaivoja, joista vain muutamat harvat pääsivät tulisesti taistellen pakoon; jäännös — neljäs osa koko pohjoisvaltojen ylpeästä laivastosta, joukossa vasta puolivalmis frekatti Merrimac — joko upposi tahi ammuttiin palamaan. Kummallakin puolella riennettiin sitten minkä kerittiin ottamaan hyötyä Europan merivaltojen kokemuksista. Estääkseen puuvillanviennilleen turmiollista rannikkosaartoa varustivat etelävaltiot tulisella kiiruulla vanhoista puufrekateista jonkinlaisia panssarilaivoja. Ensimmäisenä valmistui niistä äsken upotettu Merrimac, jonka heidän insinöörinsä olivat nostaneet merenpohjasta, hajoittaneet sen rungon aivan hylyksi vesirajaan asti ja rakentaneet yläosan uudestaan katontapaiseksi kuomuksi, joka päällystettiin pitkittäin rautatiekiskoilla ja poikittain 10 sm. vahvuisilla rautavanteilla. Aseistukseksi tuli kaksi 7-tuumaista rihlatykkiä keulaan ja perään sekä kaksi 6-tuumaista ja kuusi 9-tuumaista tykkiä kylkipattereihin. "Kun tuo uusi alus tulla molskasi vedessä, näytti se aivan suunnattomalta, puoleksi uponneelta krokotiililta." Se ristittiin uudestaan Virgiania’ksi, mutta vanhalla nimellään se kumminkin saavutti historiallisen kuuluisuutensa.
KÄÄNTEENTEKEVÄ MERITAISTELU: MERRIMAC JA MONITOR.
"Jalopeura lammaskatraan keskellä".
Pohjoisvaltiot saivat vihiä uusista varustuksista ja pelkäsivät niistä pahaa. Ne lähettivät viisi sotalaivaa saartamaan uudestaan Norfolkia sekä silmälläpitämään Merrimac’ia. Heidän laivansa olivat kaikki kauniita tyyppejä puisten purjefrekattien viimeiseltä kaudelta, ja oli niissä yhteensä yli 150 tykkiä ja lähes 2,000 miestä. Vahvin joukosta oli tuonnottaisesta Norfolkin tappiosta pelastunut linjalaiva Cumberland. Mutta puulaivojen päivät olivat jo luetut, vaikka niitä olisi kuinka urheasti puolustettu uuden ajan rautakylkistä merihirviötä vastaan; ja epäilemättä arvasivat niiden upseerit jo edeltäpäin taistelun toivottomaksi, kun Merrimac sukelsi meren helmasta näkyviin merisotien historiassa ikimuistettavana maaliskuun 8 päivänä 1862, vanavedessään muutamia pieniä vanhempityylisiä sotalaivoja.
Oli kaunis ja kirkas kevätaamu. Merrimac'ia ei oltu vielä odotettu, sillä pohjois-valtain frekatit makasivat ankkurissa ja niiden merimiehet kuivasivat vaatteitaan mastojen väliin viritetyillä köysillä. Päällikkölaiva Cumberland oli kiinnitetty vain yhdellä ankkurilla, ja sen purjeet lepattivat irrallaan kuivamassa, kun siltä puoli 1 aikaan päivällä huomattiin vihollisen läheneminen. Silloin joutuivat purjeet nopeasti ylös ja koko miehistö varustamaan laivaa taisteluun — "miehistö niin uljas kuin konsanaan on polkenut sotalaivan kantta", kirjoitti eräs sen pelastuneista upseereista jälkeenpäin, "joka ei ainakaan antautuisi koskaan ja joka, jos sillä olisi ollut parempi liikevoima kuin purjeet, olisi pahoin löylyttänyt Merrimac’ia patteriensa kirpeällä voimalla ja lujalla päätöksellään voittaa taistelu". Tilaisuus uljuutensa näyttämiseen sillä oli, ja sitä se näyttikin häviöön ja kuoloon saakka.
Merrimac alotti taistelun hiukan ennen klo 4:jää, päästäen kokokyljen laukauksen pohjoisvaltain Congress-laivaa kohti ja vastaanottaen siltä samallaisen tervehdyksen, jonka luodit kuitenkin kilpistyivät sen kyljistä niinkuin rakeet peltikatolta. Sitte se kääntyi hitaasti Cumberland’ia vastaan, aikoen lävistää sen suipolla rautakeulallaan ja samalla pippuroiden keulatykillään perikatoon jo edeltäkäsin tuomittua laivaa. Kuulasateen toisensa jälkeen se lähetti uhriinsa surmaten sen miehistöä, kun sitävastoin Cumberland voi tuskin vastata kertaakaan, sillä tuulta ei ollut sen vertaa, että se olisi voinut kääntyä ampuma-asentoon. Hätkähtämättä seisoivat sen miehet tykkiensä ääressä, vaikka vihollisen luodit ruhjoivat naapureita viereltä.
Liehuvin lipuin merenpohjaan.
Tätä epätasaista ampumista kesti noin neljännestunnin, kunnes Merrimac läheni nopeasti Cumberland’ia ja vierelle tultuaan iski terävän keulansa sen ylähangan kylkeen vesirajan alle. Tuon tehtyään se ei aluksi kyennyt irroittautumaan vihollisestaan, joka kallistui lävistetylle kyljelleen, kunnes vesi huuhteli etukantta. "Jos etukannen upseeri Cumberland'lla olisi säilyttänyt mielenmalttinsa ja laskettanut etuankkurin, olisi uppoava alus kaatunut matalamman Merrimac'in kannelle ja painanut senkin pohjaan rautaisessa syleilyssä." Vihdoin pääsi Merrimac irti uhristaan ja ampui vielä kolme kokokyljen laukausta peräkanaa siihen aivan läheltä; mutta muuta seurausta ei niistä juuri ollut, kuin että sen oma lipputanko katkesi täräyksestä ja etelävaltioiden värit putosivat alas, ilman että yksikään sen miehistä uskalsi mennä niitä uudelleen pystyttämään, ja alus sai käydä taistelun loppuun vain pieni merkkiviiva ilmassa liehuen. Vihdoin kohosi vesi Cumberland’in ankkurikannelle, jolle oli ladottu vieriviereen haavoittuneita, jotka päästivät kauheita huutoja. "Antaudutteko?" huusi Merrimac'in kapteeni Buchanan. "Emme ikinä. Tahdomme mennä pohjaan liehuvin lipuin", kuului vastaus. Sen kuultuaan julma vihollinen ampui uuden yhteislaukauksen ja puski vielä kerran keulansa uppoavan kylkeen — tarpeeton vaiva! Cumberland’in kansi oli täynnä kuolleita ja kuolevia, mutta sen verestä tahrautuneet tykit jatkoivat toivotonta ampumista, kunnes tämä laivan yhä enemmän kallistuessa kävi mahdottomaksi. Vielä samana hetkenä, jolloin alus peittyi kokonaan veden alle, kuultiin viimeinen laukaus. Perä nousi korkealle ja lippu liehui yhä maston kärjessä, kun miehet saivat käskyn pelastaa itsensä miten taisivat. 120 miestä meni pohjaan laivan mukana; mutta mastonhuippu jäi näkyviin ja lippu liehui taistelun loppuun saakka sitä puolustaneiden sankarien haudalla.
Samalla tapaa suoriutui rautahirviö voittajana kolmesta muustakin vastustajastaan. Congress ammuttiin tuleen, ja 40 sen veneisiin pelastuneista miehistä joutui etelän pienempäin alusten vangiksi. St. Lawrence ja Roanoake pääsivät pahoin runneltuina rannikolla olevan Fort Monroe-linnoituksen tykkien turviin. Viimeisen jälellä olevan Minnesotan tahtoi Merrimac mieluummin valloittaa kuin tuhota. Se vetäytyi sen vuoksi puolentoista kilometrin päähän vastustajastaan ja pommitti sitä iltaan saakka, tehden laivan taistelukyvyttömäksi. Pimeän tullessa Merrimac, tyytyväisenä iltapäivän urakkaan, höyrysi satamapaikkaansa ja jätti rannalle ajautuneen Minnesotan armoihin huomiseksi, jolloin palaisi korjaamaan sen. "Sanomattoman nöyryytyksen ja katkeruuden tunne vallitsi tuona lauvantai-iltana Fort Monroessa", kirjoitti eräs senaikainen Baltimoren sanomalehti. "Ei voinut epäilläkään, etteikö rautahirviö puhdistaisi koko reittiä meidän laivoistamme, hävittäisi kaikki rannikon varastopaikat ja kauppahuoneet, ajaisi kaikki joukkomme linnoituksen turviin ja pitäisi näillä vesillä isännyyttä miten suuria puulaivastoja vastaan hyvänsä, joita hallituksemme saattaisi tänne lähettää."
Kostaja saapuu.
Mutta osat vaihtuivat aivan kohta. Pohjoisvaltioiden hallitus oli samanaikaisesti nyt tuhotun saartolaivaston lähettämisen kera julistanut palkintokilpailun paraista suunnitelmista Merrimac'in veroisen panssarialuksen rakentamiseksi, jonka piti olla valmiina ennen kolmen kuukauden kulumista. Useita suunnitelmia lunastettiin rakennettaviksi, mutta tunnetuimmaksi niistä tuli potkurin keksijän, ruotsalais-amerikkalaisen John Ericsonin piirustama ja rakentama tornilaiva Monitor. Tämä valmistui aivan sanan mukaan yhdennellätoista hetkellä ja höyrysi kiivainta vauhtiaan taistelukentälle, jonne ennätti vielä klo 9 tienoissa samana iltana.
Se oli sangen hullunkurisen eikä juuri peljättävän näköinen kummitus — vielä oudompi solakoihin laivamuotoihin ja hoikkiin mastoihin tottuneen merimiessilmän nähdä kuin taitekatto-kansinen Merrimac. Se kulki niin matalalla vedessä, että vesi huuhtoi kannen yli, ja olisi muuten näyttänyt jonkinlaiselta lautalta tai laivanhylyltä, jollei keskikannella olisi kohonnut pyöreä rautatorni, keulassa pieni perämiehenkoppi ja perän puolella vähäpätöinen savupiippu. Vasta laivaan noustua tuli huomaamaan sen todellisen voiman. Sen enintä osaa suojasi 12 1/2 sm. vahvuinen panssarikerros, ja sillä oli itse asiassa kaksi ulkorunkoa, joista alempi teki 51° kulman kohtisuoraa keskusviivaa vastaan. Rakentajat uskoivat, etteivät tykinluodit voisi tehdä mitään tälle alemmalle rungolle sen suuren kaltevuuden takia, vaan liukuisivat kylkeä pitkin alas veteen. Keskellä oleva torni — 3 metriä korkea, 7 m. avara sekä kauttaaltaan yli 20 sm. ja ampuma-aukkojen kohdalta lähes 28 sm. vahvuinen rautalieriö — kääntyi höyryvoimalla akselinsa ympäri. Kun sen kaksi järeätä 28 sm. tykkiä vedettiin taapäin ladattaviksi, lankesi itsestään heilurintapainen rautakilpi peittämään aukkoja. Laivan peräsin ja potkuri sijaitsivat tietysti silmän näkemättömissä ja kuulan kantamattomissa.
Verta verrallakin.
Nyt oli etelän miesten vuoro ällistyä. Kun Merrimac huomenissa saapui eiliselle voittotantereelle valtaamaan turvatonta Minnesota'a, kohtasi se paikalla kumman vartijan. Molemmat hirviöt kiertelivät ja haistelivat toisiaan ensin hyvän rupeaman niinkuin vieraat koirat, näyttämättä oikein tietävän mitä tehdä vastustajalle. Ensimmäisen laukauksensa ampui Monitor n. 100 metrin päästä, ja koko raivoisan pommituksen ajan vaihteli välimatka vain 50-200 metriin. Jännittävää näytelmää voitiin paljaalla silmällä seurata Monroe-linnoituksesta, jonka vallit ja muurit silloin arvaa kuhisseen katsojia. Monitor’illa oli käytettävänään kaksi tykkiä vastustajan toisen kokokyljen kahdeksaa vastaan, niin että se sai aina 3-4 luotia jokaista itse lähettämäänsä kohti, mutta sitä ahkerammin se viskoi omiaan.
Huomatessaan että vastapuoli oli peljättävämpi kuin miltä se näytti, yritti Merrimac törmätä täydellä vauhdilla sen kylkeen upottaakseen sen, niinkuin edellisenä päivänä Cumberland’in, mutta Monitorin suurempi nopeus ja ripeämpi liikkuvaisuus auttoi sitä vikkelästi väistymään ja kääntymään. Kerran onnistui Merrimac’in tavata sitä keulallaan melkein keskilaivaan, mutta vain huomatakseen, että tuo pahus oli yhtä kova sen puskurille kuin kuulillekin — se kierähti ympäri kuin hyrrä ja lähetti uuden mahtavan terästervehdyksen hyökkääjän kylkeen.
_Monitorin_s upseerit saivat nyt suurempaa luottamusta alukseensa eivätkä enää ampuneet umpimähkään. "Tästä alkaen", kirjoittaa eräs silminnäkijä, "taistelu kehittyi mitä jännittävämmäksi näytelmäksi. Monitor kierteli kiertämistään vastustajansa ympäri, tutkiskellen sen kupeita, etsien niissä heikkoja kohtia ja säästäen kylmäverisesti tultaan, kunnes tapasi sellaisen ynnä oikean ampumamatkan, jolloin se kohta rupesi kokeilemaan kuumilla tervehdyksillään. Sillä tapaa Merrimac sai kolme luotia… eikä yksikään niistä kimmahtanut takaisin, vaan näytti leikkaavan tiensä läpi raudan ja puun syvälle aluksen uumeniin." Heti kolmannen ammuksen jälkeen Merrimac arveli saaneensa tarpeekseen ja höyrysi tiehensä minkä höyrypannunsa myönsi.
Pikku Monitor oli vahvemman panssarinsa ja väkevämpien tykkiensä avulla siinä määrässä osottanut etevämmyytensä paljon isomman vastustajansa rinnalla, ettei tämä enää koko sodan kuluessa saanut mitään mainittavaa toimeen. Pohjoisvaltiot rakensivat Monitor'in mallin mukaan kohta koko joukon tornilaivoja, jotka rannikko- ja saartosodassa auttoivat niiden aseita. Aavalla merellä sen sijaan etelän nopeat, aseistetut kaapparilaivat tekivät pahaa tuhoa niiden kauppahaahdille.