ENSIMÄINEN LUKU.
Uusia asuma-aloja etsimään.
Poltetun talon raunioilla istuivat Antti ja Olli surullisina ja masentuneina. Vielä muutamia kuukausia sitten olivat he eläneet omassa kodissaan lapsellisen huoletonta elämää, vaikka levottomat ajat olivatkin heitä aikaisin kehittäneet. Nyt oli isä kuollut ja äiti oli surujen ja huolien masentamana seurannut kohta perästä. Ennen vauras kotitalo oli ryöstetty ja poltettu. Jäljellä ei pojilla ollut kodistaan muuta kuin hiiltyneet rauniot, muutamia aseita, joita vihollinen ei ollut arvannut hakea piilopaikasta, ison kuusen latvasta, ja uskollinen Hermi koira.
Neuvottomina pojat katselivat toisiaan. He eivät käsittäneet, mistä alkaa elämää.
"Voi, jos isä olisi elossa," huokaili Antti.
"Ja äiti", jatkoi Olli. "Minne lie Yrjökin, isän vanha ystävä kadonnut. Hänen puoleenhan isä neuvoi kääntymään. Liekö vihollinen hänetkin surmannut, vaiko vangikseen vienyt!"
"Eipä taida muu auttaa kuin mierontielle lähteminen", sanoi Antti.
Mutta tuo ajatus pakotti Ollin taas itkuun purskahtamaan. Hän oli veljeksistä nuorempi, äidin hellässä hoidossa kasvanut, äsken vielä kodin päivänpaiste, kaikkien suosima. Hänkö nyt saisi lähteä tuntematonta taivalta kulkemaan, maantietä kotinaan pitämään, kalliota kartanonaan.
"Mutta, mikä Hermillä on, kas kun se päätään nostaa, häntäänsä heiluttaa. Kenen tulosta, sinä noin iloitset Hermi parka. Ei meillä enää ystäviä ole. Ne on surma vienyt, vihollinen tappanut", näin puhui Antti koiralleen tähystellen ympärilleen.
"Eivät ole vielä kaikki ystävät kuolleet," kuului ikäänkuin vastaukseksi Antin puheille. Ja kuusikosta vaaralta päin tulevaa polkua lähestyi polkua pienenpuoleinen, noin viisikymmenvuotinen mies. Hänellä oli omituisen kevyt käynti, vaikka ruumis olikin jo vähän kokoonkuivunut, niinkuin monet vaivat nähneellä, vanhalla miehellä ainakin. Sinisistä silmistä tämän ruskea-, tuuheatukkaisen, parrakkaan miehen loisti herttainen ystävällisyys poikia kohtaan, kun hän laskeutui alas entiselle pihamaalle. Mies oli poikien isän ainainen toveri Yrjö Vornanen, partiomies, metsän kulkija, karhujen kiertäjä, lintujen pyytäjä. Ollin silmät kirkastuivat, kun hän Yrjön näki. Oikealla kädellä antoi hän kättä ja vasemmalla tarttui Yrjön käsivarresta kiinni, eikä irti päästänytkään vain jäi siihen riippumaan. Ja jo alkoi kiihtyneessä mielessä tuntua paljon turvallisemmalta.
Tervehdittyään poikia, istuutui Yrjö puoleksi palaneelle hirrelle, hyväili Hermiä ja alkoi kysellä poikien tuumia.
"Miten, poika parat, olette nyt tuumineet järjestää elämänne? Vai oletteko osanneet tuumia ollenkaan?"
"Mikäs tässä muukaan auttaa kuin kerjuulle lähteminen", sanoi Antti omituisella vanhan ihmisen soinnulla lapsellisessa äänessään.
"Antti vainaan lapsetko kerjuulle", huudahti Yrjö, "ei ikinä, Karjalan sissien päällikön, vanhain tietäjäin, loitsijain ja metsästäjäin jälkeläisen Roivaan, ei ikinä, ei ainakaan niin kauan kuin minä elän."
"Multa mitäs me voimme tehdä, talo on ryöstetty ja poltettu, eikä tiedä minä hetkenä vihollinen tulee uudestaan. Julma Supi aina vain himoitsee kostoa sissipäällikön jälkeläisille. Jos tässä jotain saisimmekin pystyyn, niin se pian taas poltettaisiin, ja millä sen saisimmekaan."
"Ette tähän jäädä voi", sanoi Yrjökin. "Kyllähän Antti vainaan pojille vielä tuvan saisimme nousemaan, kun talkoisiin kutsuisimme kaikki talon vanhat ystävät. Mutta saisimmeko rauhassa rakentaa ja säilyisikö talo? Ei, poika rukat. Nämä seudut ovat ainakin toistaiseksi jätettävät!" —
"Mutta mikäpä meillä sitten on edessä muu kuin mierontie", ehätti Antti sanomaan. "Koko maakunta on ryöstetty ja hävitetty, ihmiset surmattu ja karkotettu — — —."
"Mutta salo, suuri, tietön, sininen salo", sanoi Yrjö ja hänen silmiinsä tuli omituinen loisto. "Vielä on kaloja joissa ja järvissä, metsän riistaa erämaissa, ei mies, joka salon haltiat tuntee, koskaan mierontielle lähde. Katsokaa pojat pohjoiseen. Tuolla kaukana siintää toisten takaa mäkien mäki, vaarojen vaara, Ahmavaara. Sinne lähdemme. Se on kyllä asumatonta saloa, siellä päin ei ole ainoatakaan ihmisasuntoa. Suuret, loppumattomat suot ympäröivät sitä. Se on kuin suuri vääräsääri äärettömässä suomeressä. Mutta sinne ei myöskään vihollisen jalka löydä."
Pojat yhtyivät Yrjön tuumiin, olivat iloisia, kun olivat päässeet tämän kokeneen, vanhan ystävän turviin. He olivatkin vielä kovin lapsia. Antti vasta neljätoista vuotta ja Olli kaksitoista, vaikka kova kohtalo, surulliset kokemukset olivatkin varsinkin vanhempaa, Anttia aikaisin kehittäneet.
Kauan istuivat sitten ystävykset yhdessä Olli, puolittain polvillaan maassa, kyynäspäillään nojaten Yrjön polviin katsoen häntä silmiin, Antti istuen Yrjön vieressä käsi Yrjön käsivarrella. Yrjö kuvaili heille elämää erämaissa ja suunnitteli, miten nyt olemaan ja elämään lähtisivät. Eivätkä pojat olisi voineet parempaa ja kokeneempaa ystävää saada. Yrjö oli yksinäinen mies, hänen omaisensa olivat kuolleet, hänen kotinsa oli kauan sitten hävitetty. Hän ei ollut enää nuori, mutta oli vielä kevyt jalaltaan ja ketterä liikkeiltään. Tuskin oli toista miestä, joka niin tarkoin tunsi Pohjois-Karjalan salot, sen vaarat, suot, joet, kosket. Metsämiehenä oli hän nuoruudessaan liikkunut laajalti, ja sissinä, kuuluisan sissipäällikön Roivaan lähimpänä miehenä kuljeksinut vieläkin laajemmalti. Lukemattomissa vaaroissa ja seikkailuissa oli hän kehittynyt pelottomaksi ja neuvokkaaksi, joka osasi jokaiseen pulmaan keinon keksiä.
Siinä neuvotellessa ja keskustellessa selvisi Yrjölle ja pojille seuraava tuuma. He päättivät lähteä kauas Ahmavaaran suurelle suosaarekkeelle, sinne jäädä asumaan, rakentaa maja ja asettua taloksi, kalastaa ja metsästää. Ja sittenkun olot vakaantuisivat kasketa ja ruveta maata viljelemään. Vanhan asuinpaikkansa päättivät kokonaan hyljätä. Se oli nyt hävitetty ja ryöstetty. Ja se oli aivan valtatien varrella jotenkin likellä rajaa, joka jakoi nykyisen Karjalan kahtia. Näille seuduin rajantakaiset joka tapauksessa ensimäiseksi kulkunsa suuntaisivat.
Matkalle päätettiin lähteä niin pian kuin mahdollista, jo senkin vuoksi, ettei tiedetty milloin vihollisia partiojoukkoja tänne ilmestyisi, vaikka Roivaan talon poltettuaan olivatkin etelään päin kulkeneet.
Vanhan kodin raunioilta läksivät pojat ystävänsä kanssa tämän majalle. Ei se mikään oikea asumus ollut, olipahan pieni maasauna vaaran juurella, tiheän kuusikon suojassa. Siellä ruvettiin tuumimaan, mitä tavaraa oli mukaan otettava. Paljoa ei ollut otettavaa, eikä sitäkään voitu kaikkea ottaa, sillä kaikki vietävät olivat selässä kannettavat. Suuren kontin varusti Yrjö itselleen. Siihen pantiin ruutia ja lyijyä, mikä saatavissa oli, ja kaikenlaista pientä välttämätöntä tavaraa, kontin päälle sidottiin kiinni pieni pata. Antti sai kannettavakseen kontillisen jauhoja ja Olli suoloja. Sitä paitsi oli Yrjöllä ja Antilla piilukkoiset pyssyt tarpeineen, Ollilla jousi ynnä viini; kaikilla oli puukot ja kirveet. Vielä oli kullakin kannettavana vähän vaatteita ja vaippa.
Jäihän jäljelle vielä kaikenlaista rihkamaa, mutta se katkettiin kuoppaan, majan nurkkaan kivien ja lautojen alle. Majan katto ruhjottiin, jotta maja näyttäisi vihollisen hävittämättä, jos joku sattuisi sen huomaamaan. Poikien isällä oli ollut jonkun verran rahaa, niitä ei ollut vihollinen huomannut, vaan ne olivat aivan kuin ihmeen kautta säilyneet kätköpaikassaan. Niitä ei voitu mukaan ottaa, sillä ne olivat ploottuja, suuria, raskaita vaskilaattoja, neljän taalarin arvoisia kukin. Niitä oli 21 kappaletta, sen ajan katsantokannan mukaan koko suuri summa. Kuljettamaan niitä olisi tarvittu hevonen. Rahat kannettiin metsään, kaivettiin maahan, ja kätköpaikka katettiin huolellisesti sammalturpeilla. Paikasta otettiin tarkat merkit, sen etäisyys laskettiin läheisistä kallionlohkareista ja puista.
Näissä valmistuspuuhissa oli ilta tullut. Viimeinen yö levättiin vanhoilla kotipaikoilla, sillä aamulla oli päätetty lähteä liikkeelle.
* * * * *
Karjalassa elettiin raskaita aikoja. Oli jo kulunut muutamia kymmeniä vuosia siitä, kun ison vihan jälkeen rauha nimellisesti oli maahan palannut, mutta Karjalan poloisilla mailla ei se kuitenkaan päässyt vakaantumaan. Stolbovan rauhan jälkeen oli koko nykyinen Suomen Karjala vuosisadan kuulunut Ruotsille, koko nykyisen Karjalan kansa ollut yhtä kansaa. Ison vihan jälkeen oli se taas jaettu kahtia. Raja kulki siitä, missä nyt on Viipurin ja Kuopion läänien välinen raja. Vuonna 1741 alkoi uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, jota historiassa nimitetään "pikku vihaksi." Sodan liekki leimahti ilmituleen. Kauheasti ryöstäen ja hävittäen kulki sekä venäläistä sotaväkeä, kasakoita ja kalmukkeja, että karjalaista kansaa eteläpuolelta rajaa hävittäen, polttaen ja ryöstäen Ruotsin puoleiseen Karjalaan. Se vähäinen määrä säännöllistä sotaväkeä varsinaisten upseerien johdolla, joka Ruotsilta riitti Karjalan puolustukseksi, ei kyennyt vastustamaan vihollista. Sen täytyi vetäytyä pois. Samoin tekivät virkamiehet, vieläpä papitkin, jättäen Karjalan kansan oman onnensa nojaan.
Mutta puolustamatta, vastustamatta ei Karjalan kansa suinkaan näihin kärsimyksiin antautunut. Se puolusti itse maitaan ase kädessä. Kansan miehet kokoontuivat joukkoihin, omien päällikköjensä johdolla taistellakseen vihollista vastaan. Tämä itsepuolustus oli oikein virallisesti järjestetty. Kansa oli hallituksen puolesta asestettu ja silloin tällöin oli sitä kutsuttu aseharjoituksiin.
Mutta sen kautta että sotaa ei käynyt säännöllinen sotaväki, sai se paljoa julmemman luonteen. Loppumattomia partioretkiä tehtiin molemmin puolin rajaa. Ja niitä aina käytiin kostamassa. Usein retket muodostuivat kauhean julmiksi, koko kyläkuntia hävitettiin, talot poltettiin, ihmiset surmattiin. Henkiin jääneet saivat paeta metsiin ja siellä piillä vihollisia, kunnes taas uskalsivat entisille asuma-aloille palata, elleivät siirtyneet aivan muihin osiin maata, siellä rauhallisempia asumapaikkoja itselleen hankkiakseen. Metsistäkin asukkaat usein haettiin, sinnekin vainolainen kulki ryöstämään ja tuhoamaan taivaalle kohoavan savupatsaan opastamana tai suksen latua seuraten. Laajat alat Karjalaa jäivät siten autioiksi. Kaikki säännöllinen elämä loppui. Kauppa seisahtui. Kirkot suljettiin. Ihmisten oli elämän tavoissaan turvauduttava alkuperäisimpiin elämän muotoihin. Mutta tuhkan alta nousi sittenkin aina uusi oras.
Kansan keskuudesta lähti useita oivallisia johtajia, jotka neuvokkaina, kestävinä ja rohkeina taistelivat ensimäisinä kotiseutunsa puolustukseksi. Retkillään he kokivat lukemattomia seikkailuja, joista muisto on säilynyt kansan keskuudessa myöhäisiin aikoihin.
Tämmöinen neuvokas, urhoollinen sissipäällikkö oli ollut Antti Roivas, kertomuksessamme mainittujen poikien Antin ja Ollin isä. Hänen kotinsa oli ollut Sortavalasta pohjoiseen päin Pielisjoen suulle vievän valtatien varrella muutamia peninkulmia silloiselta rajalta. Hän oli tunnettu kaukana eteläpuolella rajaa ja sen vuoksi vaino kohdistuikin häneen. Kun rajantakaiset kerran taas tekivät odottamattoman retken Suomen puolelle, surmasivat he kahakassa Antti Roivaan ja polttivat hänen talonsa. Hänen vaimonsa seurasi surun murtamana miestään. Hänen orvoksi jääneet kodittomat lapsensa Antti ja Olli olivat nyt aikeissa Yrjö Vornasen, Roivaan vanhan ystävän ja toverin kanssa lähteä hakemaan uutta kodin paikkaa.
* * * * *
"Ylös poikaset; päivä jo on korkeella" herätteli Yrjö poikia. Pojat alkoivatkin heti laittautua liikkeelle ja matkan varustuksissa ja monenlaisissa pikkuhommissa ei mielikään päässyt kovin surulliseksi painumaan.
Kontit selkään, pyssyt olalle, kirveet vyölle ja niin sitä lähdettiin, Yrjö edellä, pojat perästä ja Hermi iloisesti hyppien ympärillä. Pohjoiseen päin suunnattiin kulku. Suurelta tieltä poikettiin kohta alussa metsäpoluille. Aluksi vielä liikuttiin asutuilla seuduilla, vaikka ne kyllä nyt olivat melkein asumattomia, sillä vihollinen oli tuhoten tästä kulkenut.
"Minne niin miehissä mennään," kuului äkkiä puhe ladon ovelta, jonka sivu juuri kuljettin.
Yrjö säpsähti, mutta tunsi samassa vanhan tutun, entisen toverin partioretkiltä.
"Mitäs rajalle kuuluu", sanoi Yrjö, sillä mies oli aivan valtakuntien välisen rajan kohdalta.
"Huonoja kuuluu", yhä on vainolainen liikkeellä, monin kymmenin miehin siellä rajantakaisia kuljeksii. Honkalan, Mäntyvaaran, Koivuvaaran talot ovat ilmi tulessa, Honkanen itse surmattu. Pohjoiseen päin kuuluvat taas samoilevan.
Yrjön vanha seikkailijaluonne kuohahti hänen kuullessaan viestejä vihollisen tuhotöistä, jo alkoi mieli palaa, mutta katsellessaan poikia talttui hän ja päätti noudattaa alkuperäistä aikomustaan.
"Vai on vainolainen taas liikkeellä, hyväänpä aikaan läksimmekin", sanoi Yrjö.
Hetken aikaa puheltuaan erosivat tuttavukset toisistaan ja Yrjö lähti poikien kanssa taas eteenpäin.
Oli tultu mäkiselle seudulle, vaara kohosi toisensa takaa, kunnes taimpana, korkeimpana Honkavaara nosti kaarevan selkänsä yli muiden. Kun sen huipulle olivat tulleet, pysähtyivät matkamiehet lepäämään. Siinä oli metsä harvaa, joten siitä hyvästi saattoi nähdä joka suunnalle.
Etelässä kantoi silmä rajalle saakka. Maisema oli enimmäkseen aaltoilevaa, vaaroja ja laaksoja ja niiden välillä pienempiä kangasmaita. Siellä täällä näkyi vaarojen huipuilla taloja ja kyliä; enin osa maisemaa oli kuitenkin tännekin päin katsoessa metsän peittämää.
"Mitä savua tuolla on niin paljon", huudahti äkkiä toinen pojista.
"Siellä palaa Honkalan talo, vihollisen tuhotöitä ne ovat."
Pohjoisessa oli näköala toisenlainen. Suota, loppumatonta suota näkyi silmänkantamalta, siellä täällä kangasmaasta pistävä niemeke tai korkeampaa metsää kasvava suosaareke keskeytti yksitoikkoisen maiseman. Kaukana laajan suomaiseman takaa, järvien, jokien takaa siinti ryhmäke vaaroja.
"Tuolla on meidän matkamme maali, tuolla siintää Ahmavaara. Sinne on meidän pyrittävä", sanoi Yrjö.
"Sinnekö saakka", huokasi Olli totisena.
Yrjö rupesi selittämään Ollille, miten heidän oli mentävä: ensin vähän kovempaa kangasta, sitten suoseudun poikki tuonne kauas joen kulmaukseen, siitä tuota suosaarta kohti, jossa korkeat hongat kohosivat mahtavina taivasta kohden. "Sinne pyrimme yöksi, aamulla jatkamme eteenpäin."
Heidän siinä puhellessaan oli Antti vähän taempana koonnut risuja ja kuivia lehtiä pienen kasan, ottanut taskustaan tulukset, iskenyt teräksellä piitä, saanut kipinän taulaan tarttumaan, pannut taulan kuivien havunneulasten väliin ja puhaltamalla saanut ne palamaan. Kaunis liekki jo kohosi ilmoille ja rätisten alkoivat kuivat oksat palaa.
Palavien oksien rätinä herätti Yrjön huomion, hän käännähti ja nähtyään liekin hypähti siihen, alkoi maasta kiskomillaan kallion karppeina tukahduttaa tulta ja saikin sen muutamassa hetkessä kokonaan näkymättömiin sammumaan.
"Mitä sinä poika parka teet", sanoi hän Antille, joka ihmeissään katseli vanhan ystävänsä menettelyä, eikä ymmärtänyt, mikä hänelle oli tullut. "Merkkitultako sinä rupeat viholliselle laittamaan, vai mitä sinä? Etkö sinä kuullut, että vihollinen on tulossa tänne päin ja näethän sinä tuolla heidän savunsa. Jos me nyt teemme suuren loimottavan tulen, näkevät he, että tänne päin on pakolaisia kulkenut ja lähtevät meidän jälkiämme seuraamaan".
"Turhahan tämä tuli olikin", sanoi Antti häpeissään, "mutta emmehän me saata tulettakaan elää."
"Tulta on meidän hyvin varovaisesti pidettävä, vain hämärissä, sadesäällä käytettävä, niin kauan kuin tiedämme vihollisen näillä mailla liikkuvan."
Aikansa levättyään läksivät matkalaiset taas liikkeelle.
Ruskeata, punakukkaista kanervakangasta kulkiessa alkoi Hermi koira nuuskia ja häntäänsä heilutella. Kanervikosta kuului samassa mukavaa kaakotusta, ruskea metsäkana katosi silmistä samanväriseen ruskeaan hiekkaan.
"Se on kuin pois loihdittu," sanoi Olli, "aivan selvään minä sen näin ja tuohon paikkaan se katosi. Kas Hermiä! — Joko sait? — Tuossa on toinen. — Ahaa. — Katso Yrjö, kaksi riekkoa!" riemuitsi Olli. Hermin avulla oli heillä piankin molemmat riekot hengettöminä käsissä.
"Näistä saamme oivan illallisen", sanoi Yrjö, Hermistä tulee meille vielä paljon hyötyä. —
Eteenpäin kulkiessa pehmeni maa vähitellen suoksi, mutta vielä siitä pääsi kulkemaan. Suohon oli tien suuntaan asetettu puita, ne olivat puoliksi lahonneet, kovat oksat vain törröttivät punaiseksi lahonneesta, murenevasta puusta. Monin paikoin olivat puut painuneet kokonaan veteen. Mutta maa koveni taas ja eteenpäin yhä kuljettiin, kunnes lähestyttiin hitaasti suon läpi kiemurtelevaa Korpijokea.
Siinä näytti tie äkkiä kokonaan loppuvan. Oli kuin ranta edessä, ei kuitenkaan järven, vaan pehmeän, puuttoman, aavan rimpisuon. Alkumatkasta oli suolla toki kasvanut harvaa karahkamäntyä, mutta umpisuolia ei ollut enää niitäkään, siellä täällä vain joku matala pajukko. Omituisen kolkolta laaja suo näytti, ja vieläkin kolkommalta se olisi tuntunut, elleivät viklat, kuovit ja muut kaalaajat olisi sitä elävämmäksi tehneet.
"Tässäpä taisikin tie pystyyn nousta" sanoi Antti. "Ei tuo suo ihmistä kannata, eikä tässä näy portaiden jälkiäkään. Ei ole tainnut ihminen tästä koskaan kulkea."
"Maltahan poikaseni", sanoi Yrjö, "vielä se neuvo keksitään paljon pahempaankin paikkaan."
Suon rannassa, vähän syrjempänä oli tiheä vesaikko. Sen huomasi Yrjö ja alkoi polvillaan ollen sieltä jotain penkoa. — "Täälläpähän on", sanoi hän ja veti viidakosta suksen ja toisen, kaikkiaan kolme paria.
"Mitä ihmettä", sanoivat pojat, "suksillako…"
"Suksillapa niinkin, suksilla tuon pehmeän suon yli hyvästi pääsee kulkemaan, vaikkei siitä jalkamies muuten mitenkään pääsisi. Kontit selkään, sauvat käteen ja pojat hiihtämään."
Ja niin sitä lähdettiin, Yrjö edellä ja pojat perästä. Hitaasti hiihdettiin pehmeää suota, sillä kulku oli raskasta, raskaampaa kuin märässä lumessa hiihtäminen. Mutta pitkä suksi vaikutti sen, ettei raskasta Yrjöäkään upottanut, vielä vähemmin poikia, semmoisilla pehmeillä hetteillä, joista ei muuten mitenkään olisi päässyt kulkemaan. Monta kertaa oikein arvelutti vetiselle hetteelle yrittäminen. Kun hyvän aikaa oli hiihdetty, tultiin joenrantaan.
"Mitä nyt tehdään", sanoi Olli, "venettä ei näy missään ja yli olisi mentävä."
"Aina se keino keksitään", tuumi Yrjö. "Pahimmassa tapauksessa saamme uida yli. — Kyllä tämä on vanhastaan ylimenopaikka ja oli tässä vähän apuneuvojakin. Kunhan katsotaan…"
Yrjö hiihti läheiseen pajupensaikkoon. Siitä hän viimein sai uloslykätyksi, melkein vedessä rämmittyään, lautantapaisen, jonka hän suksisauvallaan ohjasi ulos pensaikosta paikkaan, joka oli tehty kovempipohjaiseksi puita suohon upottamalla. Lautta oli pahanpäiväinen, pieni, halotuista kuusista kuusenjuurivitsaksilla yhteen nivottu. Se oli niin kauan vedessä ollut, että oli melkolailla vettynyt. Sillä sitten yli mentiin. Kaikkia ei pieni, raskas lautta yhtaikaa kannattanut, ensinnä menivät pojat ja lykkäsivät lautan takaisin joen yli, sitten tuli Yrjö, kun oli ensin kätkenyt sukset pajupensaaseen.
Toisella puolella jokea ulottui kangasmaa likelle vettä, vähän matkaa ylimenopaikasta aivan joen reunaankin. Joen ja kankaan välinen suomaa ei ollut hetettä, vaan mätästävää korpimaata, jossa monenlaiset suokasvit, suopursut, sarat, vihvilät ja muut rehoittivat. Eräässä kohdassa paistoi suo keltaisenaan muuramia. Siitä pojat ihastuivat ja riensivät niitä kilvan syömään. Yrjön neuvosta niitä myös poimittiin ropeisiin, jotka valmistettiin läheisestä koivusta kiskotusta tuohesta.
"Meidän on jo aika levätä ja syödäkin, eikö liene parasta tähän yöpyäkin. Ilma on sateinen ja raskas, taivas pilvinen. Jos tuonne suurten kuusien taa teemme tulen, niin savu tuskin nyt kauemmas näkyy. Kun nyt syömme ensimäisen ateriamme yhdessä, niin syömme oikein juhla-aterian, sen saatte nähdä."
Riekot otettiin esille. Yrjön neuvon mukaan pojat alkoivat niistä nokkia höyheniä, jalat, siivet ja kaula leikattiin pois ja sisus puhdistettiin. Sillä aikaa Yrjö kulki pitkin joen rantaa. Hän etsi savea. Puhdasta savea ei näillä mailla ollut, mutta savensekaista lietettä hän kantoi aika kimpaleen majapaikalle, johon hän jo aikaisemmin oli tehnyt tulen hiekkakuoppaan. Pojat olivat ihmeissään eivätkä voineet käsittää, mitä Yrjö savella tekisi. Mutta Yrjö lupasi näyttää heille, kuinka metsämies osasi omilla neuvoillaan valmistaa itselleen oikein oivallisen aterian.
Kun riekot olivat kynityt ja puhdistetut, pantiin sisään suolaa, ne sidottiin kokoon nauhalla ja verhottiin yltyleensä savella. Kaikkea tätä puuhatessa oli tulta ylläpidetty. Kuoppaan oli muodostunut melkoinen joukko kuumia hiiliä ja hiekka kuopan pohjalla oli kuumennut. Tähän kuumaan hiillokseen pantiin savikimpaleet. Hiiltä kasattiin yhä savikimpaleiden päälle ja uusia poltettiin. Kuumassa mujussa kävivät savikimpaleet vähitellen kuiviksi ja viimein tulivat punaisiksi. Silloin otti Yrjö ne tulesta ja koputti rikki kovan savikuoren. Miellyttävä paistin haju tuoksahti sieltä uteliaina odottaville pojille vastaan. Riekot olivat paistuneet kypsiksi. Yrjö palotteli linnut ja niin söivät siirtolaiset ensimäisen ateriansa retkellään, oivallisen aterian: linnun lihaa, hyvästi paistettua ja viileitä, maukkaita muuramia tuokkosesta.
Aterioitua olisi voitu lähteä vielä ajaksi eteenpäin kulkemaan, mutta Yrjö tahtoi säästää poikien voimia ja paikka oli sovelias yöpaikaksi. Sade oli asettunut, ilma oli lämmin ja oltiin jo siksi kaukana vainolaisten kulkuteiltä, ettei ensi hätään tarvinnut yllätystäkään peljätä. Lisäksi oltiin joen toisella puolella. Ja vaikka joki ei ollut kovin leveä, ei siitä vihollinen aivan huomaamattakaan yli pääsisi.
"Emme jouda majaa tekemään, aamulla lähdemme aikaisin liikkeelle, jo ennen kylmintä aikaa yöstä, saatte tässä kuivalla hiekalla koetella levätä. Ottakaa Hermi väliinne lämmittäjäksi", sanoi Yrjö.
Niin tekivätkin pojat. Siihen asettuivat kangasmaan hiekkapenkereelle. Vieretysten viruivat kiinni toisissaan, Hermi jaloissa. Yrjö istui ääneti vähän kauempana. Siinä viettivät yötään pakolaiset, ainaisten sotien karkoittamina vanhoilta asumasijoiltaan.
Kukin ajatteli omia ajatuksiaan. Yrjö suunnitteli tulevaisuutta mielessään. Hän oli niin monella retkellä ollut, niin monessa seikkailussa. Kauan sitten oli hänen kotinsa hävinnyt sodan liekkeihin, vaimo, lapsi kuolleet puutteeseen. Harvoin hän niitä muisteli. Ainaiset partioretket olivat hänen ajatuksensa täyttäneet. Hän oli ollut toiminnan mies, antautunut kokonaan kunkin hetken tehtäviin. Joskus vain oli kajastus oman kodin onnesta hänen sieluunsa häämöittänyt ja surumielinen kaiho mieleen välähtänyt, mutta ne hän oli kohta karkottanut pois. Mutta nyt kuvat muinaisista ajoista heräsivät mieleen voimakkaampina kuin pitkiin aikoihin. Kaiho heräsi taas, mutta se ei tehnyt niin surulliseksi kuin muulloin. Hän oli toiminnan mies, tottunut tunteensa suuntamaan todellisen elämän tehtäviin. Sen vuoksi ajatukset nytkin suuntautuivat eteenpäin. Mielessä kytevä kaiho määräsi niille suunnan ja antoi semmoisen voiman, että mitä hän tänä yönä ajatteli, tuli pitkiksi ajoiksi, melkeinpä voi sanoa, koko hänen loppu-iäkseen suuntaamaan hänen toimensa ja menettelynsä. Siitä kasvoi luja päätös, sukeusi varma elämän tehtävä, josta hän ei koskaan luopunut, ja joka tuotti hänelle sisäistä mielenrauhaa, ja osaltaan vaikutti, että niistä, jotka hänen kanssaan olivat, tuntui koko Yrjön olemus niin turvalliselta.
Hän katseli poikia, isättömiä, äidittömiä poikia. Hän päätti ruveta heille isäksi. Hän päätti perustaa taas kodin, jättää ainiaaksi partioretket, unohtaa koston. Hän päätti käyttää kaiken kokemuksensa, kaiken virkeän toimintansa uusien rauhaisain asumusten rakentamiseksi tuonne kauas soiden taa suurten soiden suuren saaren harjanteille, jossa tähän saakka vain kontiot ja hyypiöt olivat majailleet. Hän päätti sinne koota paraimpien toveriensa lapset ja lesket, siten kostaa heidän kuolemansa, poltetut talonsa, kärsimyksensä, että hän rakentaisi heille kodit, viljelisi heille pellot, auttaisi ja suojelisi heitä.
Ja hän näki sielunsa silmien edessä kaukaisen Ahmavaaran muuttuvan. Hän näki talojen, pirttien, kotien kohoavan, näki suurten kaskien savun hulmuavan taivaalle, näki orpojen lasten kasvavan voimakkaiksi miehiksi, toimeliaiksi naisiksi. Hän näki työn ja rauhan hedelmäin kukoistavan, tuottaen ihmisille onnea ja turvallisuutta. Niin voimakkaasti hän ajatteli, niin elävästi hän näki kaikki edessään, ettei hän koko yössä nukahtanut, vaan istui liikkumatta kauan sitten mustuneen hiilloksen vieressä kankaan penkereellä.
Vanhempi pojista tarkkasi luontoa. Vain vähitellen uni hänet helmoihinsa kietoi, tai oikeammin luonto taikakeinoillaan viihdytti lepoon. Hän oli nähnyt niin paljon outoa. Edellisten päiväin huolet olivat haihtuneet. Yrjön ystävällisyys oli mielen viihdyttänyt, hänen neuvokkaisuutensa oli suuressa määrässä herättänyt ihailua ja kunnioitusta, rohkea turvallisuus ja rauhallisuus täyttivät hänen mielensä entisen tuskan ja pelon jälkeen. Hän oli isältään, Karjalan sissien etevimmältä päälliköltä perinyt hyvin tarkan huomiokyvyn. Senpä vuoksi kun hän kesäisenä yönä lepäsi kankaan penkereellä, ei yön salaperäisestä elämästä mitään jäänyt häneltä huomaamatta.
Edessä levisi suomaisema hälveten kesän vienossa hämärässä melkein silmän kantamattomiin. Äänettömänä kiemurteli joki melkein jalkain alla. Lumpeen valkoset kukat ja suuret pyöreät lehdet reunustivat joen pintaa. Vaikkapa vesi oli aivan äänetöntä, virtasi se kuitenkin eteenpäin ja sai milloin minkin lumpeen kukan taivutetuksi ja hetkeksi kastautumaan veden kalvon sisään. Lehti siellä, toinen täällä käännähti ja kuplahti omituisesti. Tuon huomasi Antti ja hän tunsi, että yön hiljaisuuden takana sykki ainainen salaperäinen elämä. Joen toisella puolella levisi kolkko rimpisuo. Karahkamännyt seista törröttivät harvassa, toisilla aloilla kokonaan kuolleina, neulattomina, kuorettomina, mutta sitkeinä ja kovina, toisilla aloilla lyheinä, haavoittuneina, harvaneulaisina. Mutta kankaan ja joen väliseltä kaistaleelta tulvi melkein huumaava tuoksu. Siinä oli kasvillisuus rehevää ja vaihtelevaa. Suopursut ja muut suokasvit levittivät voimakasta hajuaan, joka, sitä myöten kun ilma kosteni ja joesta levisi hieno sumu täyttäen ilman kosteudella, kävi melkein pyörryttäväksi. Hänen takanaan levisi kangas, kanervikkokangas, harvan hongikon peittämä. Ja suopursujen väkevään tuoksuun sekaantui kankaan omituinen haju. Hermostoa huumaavaan yön tuoksuun liittyi yön soitto, salaperäisten äänien taukoamaton helketys. Toiselta puolen oli niin hiljaa, että kuuli verensä virtaavan ja toiselta puolen kuului koko ajan ääniä, milloin vihellystä, milloin suhinaa, milloin sirkutusta. Jokin kutsui toista, jokin vastasi, jokin iloitsi, jokin suri. Oliko se vikla, joka tuolla suolla äännähteli, pyykö se kankaalla vihelsi, oliko se jokin pikku lintu joka visersi, kirvinenkö se sirkutti, vai olivatko kaikki nämä äänet haltiain kuisketta yön hiljaisuudessa.
Mutta Antti oli lapsi vielä. Hän vain kuunteli, ei tutkinut. Luonnon salaperäinen elämä hänet kiehtoi, huumasi ja uuvutti. Ja hän vaipui keveään uneen aistimien koko ajan ottaessa vastaan ja toimiessa.
Olli oli illalla muistellut kadonnutta kotiaan, kuollutta äitiään. Hän kuuli äitinsä laulavan:
Tuuin, tuuin poikoani,
Vaapotan vakaistani,
Tuekseni tuulisäällä.
Varakseni vastasäällä.
Kyntäjätä, kylväjätä,
Siemenen sirottajata,
Uuen tuvan tekijätä,
Unen saunan saattajata.
Kyynel vierähti silmään ja hän vaipui rauhaisaan, syvään uneen.
* * * * *
Aamu alkoi sarastaa. Sitä myöten kuin taivaanranta luoteisessa oli himmennyt, oli se koillisessa vaalennut. Kaukaisen vaaran takaa kävi taivas yhä kirkkaammaksi, kunnes ensimäiset säteet kohoavasta auringosta singahtivat ylitse uinuvan suomaiseman. Kohta tuli niitä kimputtain, kunnes punainen valotulva kirkasti koko maiseman.
Ueeh! Ueeh! Ueeh! Kuului läheisen lammikon toisesta reunasta. Pitkäkaulainen kuikka ui esille kaislikosta. — Ueeh, ueeh, se oikaisi kaulansa suoraksi ja sen jokainen liike näkyi selvästi häikäisevän kirkkaassa auringon valossa. Ja kuikka lähti uimaan eteenpäin tyyntä veden pintaa, ja siihen muodostui kaksi etenevää viivaa. — Ueeh! Ueeh! kuului päinvastaisesta reunasta lammikkoa ja rannikosta ui ulos toinen kuikka. Se oli naaraskuikka, joka vastasi ystävänsä kutsuun. — Ueeh! Ueeh! ja se ui pitkin tyyntä pintaa kirkkaassa auringon valossa. Ja kaksi etenevää viivaa syntyi toiseenkin puoleen lammen pintaa.
Ueeh! huusi koiras, ueeh, vastasi naaras, ja niin yhä vuorotellen. Ja etenevät viivat molemmilta puolin lampea lähenivät, kunnes ne yhtyivät. Ueueue! — Ueueue! ne puhelivat keskenään, tervehtivät toisiaan, pärisyttelivät nokkiaan, suutelivat. Sitten ne uivat hiljalleen aivan vieretysten eteenpäin kirkasta lammen pintaa. Hiljalleen ne äännähtivät uidessaan ja lammen pinnalla näkyi vain yksi pari eteneviä viivoja.
Kuikka on omituinen, rohkea, itsenäinen lintu. Toisina kesinä ne viettävät aikansa laajoilla selkävesillä yhdessä joukossa, pulikoivat, kalastelevat ja nauttivat vapaudestaan. Mutta joskus eroaa pariskunta muista, he hakevat kaukaisen lammen, pesivät siellä, ja elävät ihanan kesän kahden kesken ikäänkuin nauttien pohjoisen luonnon hienoimmista antimista, sen salaperäisimmästä kauneudesta, jota vain harvan silmät on avattu näkemään. Kuikka on meidän vesiemme itsenäisin, rohkein ja enimmin vapautta rakastava lintu.
Kuikan huuto herätti Yrjön haaveista. Hän pudisteli torkan ruumistaan, oikoi jäseniään. Yön mietteet olivat vakaantuneet varmoiksi päätöksiksi. Selvä maali sarasti toimintahaluisen ja toimintakykyisen miehen edessä.
Yrjö meni poikien luo, pudisti heitä varovaisesti hartioista ja sanoi: "Ylös pojat! Päivä koittaa. Lähdetään liikkeelle nyt, kulkemaan kuivaa kangasta. Kylmin osa yötä on käsissä. Saatte sitten levätä, kun aurinko alkaa lämmittää."
Aamukylmästä värähdellen, unisina yrittelivät pojat ylös. Hermi oikaisi etujalkansa suoriksi pitkin maata, nosti häntänsä pystyyn, ulvahteli ja venytteli ruumistaan. — Kukin otti taakkansa ja niin läksivät matkalaiset taas liikkeelle, äänettöminä kulkien kuivaa kangasta.
Päivän ja vielä osan toistakin saivat he niin kulkea, milloin kangasta, milloin korpea, milloin pehmeätä suota. Kankaalla oli kulku kepeintä, rauhallisesti sai kulkea suoraan eteenpäin, silloin tällöin vain oli kierrettävä joku kuiva, kaatunut ikihonka, joka maassa lahoi, niin mahtavana, ettei sen yli päässyt suuremmatta vaivatta kulkemaan. Korpimailla oli metsä kasvanut tiheäksi ja välistä oli varsin hankalaa tunkeutua tiheän kuusirikeikön läpi. Suolla oli käynti raskasta. Missä oli suon poikki asetettu riukuja, sujui matka hyvin. Yrjö kulki riu'un selkää kuin tasaista lattiaa, ei ainoatakaan kertaa hänen jalkansa hairahtunut pehmeään suohon. Pojille se joskus sattui, etenkin jos väsymys alkoi askelia raskauttaa tai jos jokin lintu tai muu sattui huomiota tavallista enemmän sitomaan. Raskainta oli kulku pehmeällä suolla, jossa ei portaita ollut, siinä upposi jalka joka askeleella syvään, saipa välistä hypätä mättäältä mättäälle, ja jos siinä harhaan polki, voi henki vaaraan joutua.
Matkansa kolmantena päivänä keskipäivän aikaan saapuivat retkeläisemme vihdoinkin määränsä päähän, Ahmavaaran juurelle. Siihen eivät asettuneet, vaan nousivat ensimäisen vaaran yli matalaan laaksoon korkeamman vaaran rinteelle, lähelle sievää salojärveä. Siihen asettuivat toistaiseksi. Yrjö arveli että varsinainen asuinpaikka oli huolellisesti valittava, ja sen saattoivat he tehdä vasta tarkoin seutuja tutkittuaan. Mutta toistaiseksi oli tässä varsin hyvä olla.