IRKUTSK
Ei tarvitse paljonkaan Venäjällä matkustaa, ennenkuin huomaa sen omituisen seikan, että rautatieasemat tavallisesti ovat muutaman kilometrin päässä kaupungeista. Syynä siihen sanotaan olevan sen, että asema on rakennettu sen mukaan lähelle tai kauvas kaupungista, kuinka paljon kukin kaupunki on maksanut rautatieinsinööreille. Tomskin kaupunki Siperiassa ei suostunut maksamaan mitään. Sen kaupungin asukkaat pitivät luonnollisena, että tottahan heidän kaupunkiinsa muutenkin rautatieasema tulee sopivaan paikkaan. Tomskhan on Siperian etevin kaupunki. Siellä on yliopisto, asukkaita 115,000, se on Siperian sivistyskeskusta. Mutta annahan olla. Insinöörejä ei saa niinkään pahoin pidellä. He vetivät rautatien 60 kilometriä Tomskin eteläpuolitse. Vasta useampia vuosia myöhemmin on Taigan asemalta rakennettu haararata Tomskiin. — Poikkeuksen tästä yleisestä säännöstä muodostaa Tchita. Siellä on asema aivan kaupungin laidassa, parin kadun kulmavälin päässä pääkadusta. Mutta siihen eivät kaupunkilaisten rahat ole mitään vaikuttaneet, vaan luonnon suhteet. Kaupunki on nimittäin niin korkeiden vuorten ympäröimä, ettei suorastaan ole ollut tilaa rakentaa asemaa kauvemmas kuin juuri kaikkein mukavimpaan paikkaan.
Matkallamme sivuutimme monta suurta kaupunkia. Ensimäinen Aasian puolella oli Tsheljääbinsk. Sitten tulivat Kurgan, Petropavlovsk, suuri kauppakaupunki, johon kameeleilla käyty karavaanikauppa päättyy, Omsk, jossa on paljon tanskalaisia, Novonikolaijevsk, suuri kauppakaupunki, Krasnojarsk, Jeniseijoen varrella, Kainsk, Nishneudinsk, Tulun ja Irkutsk.
Irkutskiin tulimme illalla kauhean pakkasen vallitessa. Lienee ollut sinä päivänä -55° C, en kuitenkaan ollut tilaisuudessa sitä itse lämpömittarista huomaamaan. Hämmästykseksemme saimme kuulla, että kaupunki on kaukana, eikä sinne voi lähteä näin myöhään illalla ankarassa pakkasessa. Me samoinkuin useimmat muut matkustavaiset saimme jäädä asemalle yöksi. Ja niin me vietimme kolmannen yön venäläisellä rautatieasemalla, milloin torkkuen yhdellä, milloin hetken aikaa kahdella tuolilla, milloin taas kävellen edestakaisin lattialla.
Irkutskin kaupunki on mahtavan vuolaan Angara-joen varrella. Angara-jokea myöten kulkevat vedet Baikaljärvestä Jenisei-jokeen. Rautatieasema on Angara-joen toisella puolen, josta tietysti on monta hankaluutta. Kesällä kuljetaan Angaran yli ponttoonisiltaa myöten, talvella jäätä myöten. Keväällä jäiden lähdön aikana ja syksyllä jäätymisaikana keskeytyy yhteys kaupungin ja aseman väliltä usein viikoksi, välistä pitemmäksikin aikaa. Postiakaan ei silloin Irkutskiin saada, ainoastaan sähkösanomia. Irkutskiin tulevat matkustavaiset saavat asettua asemakylään asumaan ja kaupungista ei kukaan pääse pois. Kaupunkilaisten hartaana toivomuksena on, että rakennettaisiin silta Angaran yli, mutta se toivomus yhä odottaa toteutumistaan.
Irkutskin kaupunki on rakennettu ikäänkuin niemekkeelle. Angaran lisäksi sitä kahdelta sivulta rajoittaa kaksi pienempää Angarahan laskevaa jokea. Kun Irkutsk aikoinaan perustettiin, rakennettiin se tähän epämukavaan paikkaan, koska sitä pidettiin turvallisena, kaupunkia oli siten helpompi puolustaa.
Irkutskiin tulimme tammikuun 6 p:nä 1917, venäläisten joulupäivänä. Uuden vuoden aamun olimme viettäneet Siperian arolla. K:lo 12 yöllä ojensin käteni, ylälavitsalta alalavitsalla nukkuvalle toverilleni ja toivotin onnellista uutta vuotta, itsekseni arvellen, mitä kaikkea niin alkava vuosi oli tuova mukanaan.
Kun viimein aamulla pääsimme Irkutskiin, sijoituimme Metropol-hotelliin, jossa olivat hyvin tottuneet ottamaan vastaan maanpakolaisuuteen karkotettuja. Riensimme heti kuvernöörin virastoon. Siellä sanottiin, että nythän on joulu, ei tänne ketään virkamiehiä tule ennenkuin neljän päivän perästä. Ajoimme sitten poliisivirastoon. Siellä emme tietysti tavanneet pääherroja, mutta saimme kumminkin luvan toistaiseksi asua hotelli Metropolissa. Hauskoja tulevaisuuden toiveita ei kuitenkaan annettu. Sanottiin, että kuvernööri päättää ajallaan, mihin minun on sijoituttava, mutta todenmukaisesti minut lähetetään Kiirenskin kaupunkiin joka on Lena-joen varrella ja jonne on hevosella maamatkaa mentävää 800 km:iä.
Valmistin venäjänkielisen anomuksen, että saisin jäädä Irkutskiin asumaan. Heti kun joulun jälkeen virastot aukenivat vein sen kuvernöörille. Varakuvernööri, jonka puheille jouduin oli hieno herra, mutta ei sanonut sitä eikä tätä. Kuulin kerrottavan, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa. Mahtavin herra kuului olevan virkamies, joka suunnilleen vastasi meidän lääninsihteeriä. Hän näytti hyvin vastenmieliseltä ja häjyltä ja sanoi, ettei voi tulla kysymykseenkään, että minä saisin jäädä Irkutskiin. Olimme vähän ymmällä, mitä tehdä. Mutta sitten tuli pubeillemme aivan nuori mies. Venäjällä näet sota-ajan vuoksi virastoissa palvelee paljon nuoria poikia. Hän sanoi, että minun paperini eivät vielä ole tulleet ja neuvoi menemään poliisimestarin puheille. Siellä vihdoin sanottiin, että sain asettua kaupungille asumaan. Minun oli joka lauvantaina aamupäivällä vain käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Ajallani saisin tarkempia määräyksiä.
Erottuani matkatoveristani sain nyt ruveta asuntoa itselleni hakemaan. Sen löysinkin. Se oli tanskalainen perhe, lennätinvirkamies V. Jensenin perhe. Harvinaisen herttaisia ja ystävällisiä ihmisiä sekä herra Jensen että hänen rouvansa. Aluksi asuin heillä. Sitten samassa talossa syöden heillä kaikki ateriat.
Irkutskin kaupunkia sen asukkaat kutsuvat Siperian Parisiksi. Nimi, jota epäilemättä on pidettävä hyvin liiallisena. Suurin osa taloja on puisia yksi- tai kaksikerroksisia. Jonkun verran on kivitaloja, nekin ovat harvoin enemmän kuin kaksikerroksisia. Puutalot ovat harvoin laudoitettuja ja maalattuja. Ne ovat enimmäkseen pyöreistä hirsistä tehdyt. Kun minä kerroin, että Suomessa kaupunkien rakennussäännön mukaan kaikki puutalot täytyi laudoittaa, olivat he ihmeissään, eivätkä käsittäneet mitä järkeä siinä oli. Kaikissa alakerran taloissa on luukut, jotka yöksi lukitaan kiinni tavallisesti ulkoa päin. Kun minä kerroin, ettei Suomessa sellaisia käytetä, ihmettelivät he, pitivät sitä kovin vaarallisena. Kaikkialla Venäjällä toki ikkunaluukkuja käytetään. Meidän tietosanakirjassamme sanotaan, että Irkutsk on uudenaikaisesti rakennettu. Kyllä ainakin minun oli vaikea sitä uudenaikaisuutta löytää. Siellä on pääkatu bolshaja ulitsa — suuri katu. Siihen katuun ja sen läheisimpiin kohdistuu koko Irkutskin parisilaisuus.
Kuvernöörin virasto on pyöreistä hirsistä tehdyssä puutalossa, joka varustuksiltaan tuntui sangen vaatimattomalta. Ei meillä mikään virasto tyytyisi sellaiseen. Poliisikamari oli tietysti vielä paljon vaatimattomammassa. Ainoastaan pankit ja etenkin valtionpankki oli kokonaan uudenaikaisessa, tilavassa, mukavassa, niin sisältä kuin ulkoa ajanmukaisessa rakennuksessa. Samoin muutamat hotellit ja enimmät koulutalot. Kenraalikuvernöörin asunto oli myös komea rakennus. Kirkkoja oli paljon ja osaksi, hyvin suuria, mutta eivät ne erityisen kauniita olleet. Pääkirkko on ruotsalaisen arkkitehti Rosenin rakentama, omituinen sekotus renesansi- ja bysantiiniläistyyliä. Oli myös pieni sievä luterilainen kirkko bolshajan varrella.
Irkutskin perustivat kasakat v. 1652. Ison vihan aikoina oli tänne saakka tuotu ruotsalaisia ja arvattavasti myös suomalaisia sotavankeja. Eräällä hautuumaalla on vieläkin hautakiviä, joissa on ruotsalaisia nimiä. Nämä sotavangit rakensivat tänne itselleen kirkon. Myöhemmin on sitä jatkettu ja se muutettu venäläiseksi kirkoksi.
Pääkadun varrella ja sen välittömässä läheisyydessä oli komeita ja hyvin varustettuja kauppapuoteja, joista sai kaikkea mitä vaan saattoi toivoa. Oli suuri tilava kirjakauppa, oli kultaa, hopeaa, jalokiviä, korutavaraa, kaikenlaatuista ruokatavaraa, oli kiinalaisia ja jaappanilaisia kauppaliikkeitä, mutta ne olivat eurooppalaismallisia, venäläisiä varten.
Bolshaja päättyi kauniiseen puistoon Angarajoen varrella. Puiston keskellä on erittäin jykevä, korkealla jalustalla seisova Aleksanteri III:n muistopatsas. Siinä hän mahtavana, kaukonäköisenä katselee itään, taivaan rannalla siintäviä, Baikaljärveä ympäröiviä vuoria. Se oli muka hänen suuri aatteensa, että Venäjän valtaa oli levitettävä sinne kauvas itään aina Tyyneen valtamereen saakka. Sitä aatetta hän siinä edustaa.
Patsaan juurella oli aina kunniavahti, sotamies täysissä aseissa. Yöllä tammikuun toista päivää vastaan v. 1917, joka yö oli sen talven kylmin unohtui vartijasotamies vaihtamatta. Vartija ei jättänyt paikkaansa, vaan paleltui kuoliaaksi. Se oli silloin. Ja miten on nyt. Tuntuu kuin siitä olisi sata vuotta kulunut. Vallankumouksen jälkeen ehdotettiin, että patsas sulatettaisiin uudelleen ja siitä valettaisiin vapauden jumalatar. Lienevätkö aikeensa toteuttaneet.
Irkutskissa ei ole vesijohtoa. Ja se perustuu varsin merkilliseen seikkaan. Minun ystäväni tohtori Bergman, joka oli vuosia ollut komiteassa, jonka piti vesijohtoa hommata, kertoi minulle, että vesijohdon rakentamisella oli voitettavana suuret hankaluudet. Maa oli nimittäin täällä jäässä hyvin syvältä kesälläkin. Mikä johtuu talvien ankaruudesta ja lumettomuudesta. Sitä kokemusta vesijohtojen rakentamisessa, mikä oli muualla maailmassa saavutettu, ei voitu käyttää hyväksi. Ainoastaan Kanadassa kuuluu olevan joku kaupunki, jossa olosuhteet tässä suhteessa ovat samanlaisia.
Kaupungissa sanottiin olevan 125,000 asukasta, ilman sotaväkeä. Ja kun talot ovat pienenpuoleisia, on se luonnollisesti verrattain laaja. On lisäksi useita esikaupunkeja. Mutta raitiovaunuliikettä ei ole.
Tutustuin erääseen riikalaiseen karkotettuun. Hän väitti, että liikevoimaa raitiotieliikennettä, sähkölaitosta, teollisuuslaitoksia varten olisi helposti saatavissa — Angara-joesta. Vieläpä sillä, hänen puheensa mukaan, voitaisiin lämmittää koko kaupunki. Angarassa on nimittäin tavattoman kova virta. Niinpä siihen ei ollenkaan voi mennä uimaan, se on hengenvaarallista. Jos virta tempaa mukaansa, on sattuman varassa voiko pelastua. Tätä suurta virran voimaa voitaisiin kaikkiin yllämainittuihin tarkoituksiin käyttää. "Mutta eiväthän ne ymmärrä", lisäsi hän halveksivasti.
Tavat ovat täällä kansanvaltaisempia kuin muualla Venäjällä. Kauppapuodit ovat kiinni 1/2 1-2 päivällä, että puotipalvelijat pääsevät syömään. Pääsiäisenä ne ovat kiinni toista viikkoa, mutta vasta pääsiäispäivästä alkaen. Pitkänä perjantaina ne olivat vielä auki. Jouluna olivat toiset puodit kiinni kolme, toiset neljä päivää. Puodeista puhuttaessa mainittakoon täällä se hauska omituisuus, että ei tingitä, sitä tapaa ei ollenkaan ole olemassa. Ja siperialaiset ovat siitä ylpeitä. Ajureillakin on taksa. Istutaan rekeen sen enempää kyselemättä ja kun tullaan perille, maksetaan taksan mukaan.
Lukutaidon kehuivat olevan Siperiassa jonkun verran paremman kuin muualla Venäjällä. Sota on kaikkialla Venäjällä vaikuttanut omituisella tavalla luku- ja kirjoitustaidon edistämiseksi. Kotona olevat ja sodassa olevat ovat halunneet kirjoittaa toisilleen. Eihän voi saada sanotuksi mitä haluaa, jos pitää kirje toisella kirjoituttaa. Iltakoulua on pidetty kasarmeissa ja rintamalla miehille, ja maakylissä ja kaupungeissa naisille.
Meidän tietosanakirjassa sanotaan, että Irkutskissa on joltinenkin teollisuus. Koko Siperiassa ei ole teollisuutta. Onhan joku rautatien korjauspaja, kirjapainoja, olutpanimoja ja pieniä mitättömiä yrityksiä. Kaikki tehdastuotteet on tuotu Euroopan Venäjältä, Saksasta tai Amerikasta.
Kun kerran Tchitassa tuumailin teettää itselleni uudet kengät, sanottiin, että ei koko Siperiassa ole suutaria, joka osaisi tehdä kenkiä mitan mukaan. Pidin tätä hyvin liioiteltuna. Mutta kun sitten Irkutskissa kysyin, onko se totta, vastattiin, että ei, ei se ole totta, on täällä Irkutskissa ollut kaksi miestä, jotka ovat osanneet mitan mukaan tehdä. Toinen niistä kyllä joutui sotaan, mutta nyt on tänne muuttanut yksi puolalainen, joka osaa. — Tuo toinen muuten sitten murhattiin vallankumouksen melskeissä.
Arvelin, että Siperiassa turkikset olisivat huokeita. No, parkitsemattomia, valmistamattomia nahkoja voi sattua saamaan kohtalaisen huokealla, mutta valmistetut nahkat ovat aina kalliita. Ne nimittäin aina valmistetaan Varsovassa. Ja rahti Irkutskista Varsovaan ja takaisin lisää hintaa aikalailla.
Huonekaluja täällä valmistetaan vähän. Niistä onkin ainainen puute. Varakkaissakin kodeissa saattaa huonekaluja sen vuoksi olla silmiin pistävän niukasti.
Sokeri saadaan Kiovasta. Ainoastaan Vladivostokissa kuuluu olevan sokeritehdas ja jonkun verran muitakin tehtaita.
Nämä esimerkit mielestäni kyllä osottavat todeksi väitteen, ettei Siperiassa yleensä ole mitään teollisuutta. Jos kerran Venäjällä ja Siperiassa olot järjestyvät, kannattaa sinne taitavan, uutteran ja työtätekevän ammattilaisen melkein miltä alalta tahansa lähteä. Hän varmasti menestyy.
Meijereitä on viime vuosikymmeninä perustettu paljon Siperiaan, mutta ne ovat Länsi-Siperiassa etusijassa tanskalaisten ja Irkutskin seuduilla virolaisten perustamia ja omistamia.
Vuorikaivoksia Siperiassa on paljonkin. Mutta niissä käytetään suuressa määrässä kiinalaista työväkeä.
Satuin tutustumaan muutamiin kultakaivosten omistajiin. Yksi heistä, herra Riefestahl, osoitti minulle suurta ystävällisyyttä, kutsui minut kotiinsa ja teki minulle suuria palveluksia suositustensa kautta.
Häneltä sain kuulla monta mielenkiintoista asiaa kullan huuhtomisesta ja sen yhteydessä olevista seikoista.
Paljon kultaa huuhdotaan suurien jokien pohjasta. Työ suoritetaan talvella, kun joen pinnan peittää paksu jää. Jäähän koverretaan syvennyksiä, paraiksi niin syviä, että jää ei puhkea. Syvennyksen kohdalta jäätyy jää entiseen paksuuteensa joka suunnalle. Sitten koverretaan uudestaan ja jäädytetään uudestaan, kunnes päästään joen pohjaan saakka. Siten on jokeen muodostunut joukko onttoja jääpilareja, jääputkia, joissa ei ole vettä vaan ilmaa. Näitä myöten päästään mukavasti joen pohjaan. Pohjasta kootaan hiekkaa ja siitä huuhdotaan kultaa.
Kulta on pienissä, ohuissa, pyöreissä liuskaleissa, jotka lähinnä muistuttavat kooltaan ja muodoltaan särensuomuja. Olen usein itsekseni ihmetellyt nimitystä "kultaa huuhdotaan". Nyt tulin sen käsittämään. Tuttavallani oli kultahiekkaa, niinkuin sitä nimitetään, pienessä lasissa. Kuului olevan tuhannen ruplan arvosta. Hän kaasi sen valkealle paperille ja käski sitä käsin pitelemään. En ollut koskaan tiennyt, että kulta on niin odottamattoman raskasta. Nyt käsitin, että sitä todella saattaa huuhtoa.
Joku läsnäolijoista arveli, että eikö ollut turhaa pitää tuollaista kultamäärää kotonaan, voisihan sen myödä ja käyttää rahoja johonkin. Mutta kullan omistaja kertoi, että siitä saattoi kyllä olla hyötyä. Kulta vaikuttaa omituisen lumoavasti ihmisiin. Hänellä oli ollut tuttava, joka aina oli ivannut hänen kullanhuuhtomishommiaan. Kerran kun hän taas oli ollut hänen luonaan ja nauranut hänelle, oli herra R. tehnyt samoinkuin nyt minulle. Kaatoi kullan puhtaalle paperiarkille. Vieras alkoi katsella kultaa, silmät alkavat kiilua, hymy katosi, kulta lumosi hänet, hän ei voinut irroittaa katsettaan kullasta. — Jos tahtoo myödä kaivososakkeita, on ensinnä annettava ostajan jonkun aikaa katsella kultaa.
Kerran, niin kertoi herra R., oli hän suuremmassa rahantarpeessa. Kun hän oli luottoaan käyttänyt pankissaan, katsoi pankki hänen saaneen tarpeeksi ja kieltäytyi enempää antamasta. Hän haki silloin kotoaan kultahiekkansa, jota hänellä silloin sattui olemaan kolmen tuhannen ruplan arvosta, kaatoi kullan valkealle paperiarkille ja antoi tirehtöörien sitä katsella. Kun he olivat aikansa sitä katselleet, lumosi se heidät. Ja ilman sen enempiä puheita hyväksyttiin vekselit.
Kaikki kulta oli myötävä valtiolle, joka siitä maksoi huippuhinnan. Valtiolla oli paljon omia kultakaivoksia samoinkuin keisarillisella perheellä. Työväki kuului suuressa määrin varastavan kultaa. Varastetun kullan möivät he valtiolle. Valtio maksoi siitä täyden hinnan. Sama se millä tavalla valtio sai kultaa, kunhan sai. Ja maksuhan maksettiin paperirahassa.
Rahasta puhuttaessa mainittakoon, että siihen aikaan Venäjällä hopea- ja vaskiraha olivat käytännöstä hävinneet. Vaihtorahana käytettiin melkein yksinomaittain pieniä paperirahoja ja postimerkkejä. Toisin oli kumminkin Siperiassa. Alkuasukkaat eivät kuulu välittäneen niistä pienistä paperipalasista. Vaihtorahana käytettiin edelleenkin hopeata ja vaskea. Ja kun ei kukaan sitä koonnut, ei siitä ollut puutettakaan. Joskus sattui saamaan pientä paperiakin, mutta se annettiin heti pois kerjäläisille, postikonttoriin, joihinkin virallisiin maksuihin.
Asukkaat Irkutskissa ovat etusijassa venäläisiä, mutta sen lisäksi, etenkin ennen sotaa, kaikkia mahdollisia maailman kansallisuuksia. Sen jo saattoi huomata siitä, että bolshajalla olevista sanomalehtikioskeista saattoi ostaa kaiken maailman sanomalehtiä: ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia, tanskalaisia, puolalaisia j.n.e. — Virolaisia kuului olevan aikalailla. Samoin lättiläisiä niinkuin kaikkialla Venäjällä. Lättiläiset muodostavat omia yhdistyksiä, tukevat toisiaan ja pyrkivät sitkeästi eteenpäin. Juutalaisia sanottiin olevan tuhannen tienoilla. Vanhempi polvi puhui juutalais-saksaa, nuorempi polvi useimmiten vaan venäjää. Baltilaisia saksalaisia oli aika lailla. Ne tietysti kaikki puhuivat myös venäjää. Suomalaisia kuului olevan joitakuita upseerien rouvia, mutta ne olivat unohtaneet kansallisuutensa. Aasialaisista kansoista näki ehkä enimmin kiinalaisia, sitten jaapanilaisia, korealaisia, burjaatteja, kirgiissejä ja muita mongooleja. Mutta ei Irkutsk kuitenkaan tee aasialaista vaikutusta, vaan eurooppalaisen tai paremmin sanoen venäläisen vaikutuksen.
Erityisesti mainittakoon joku sana tanskalaisista. Länsi-Siperiassa on tanskalaisia meijeri- ja liikemiehiä. Tanskalaisella kauppayhtiöllä Sibirskaja kompaania on kauppaliikkeitä aina Tchitassa saakka. Irkutskissa oli vielä ennen sodan alkua tanskalainen siirtokunta, johon kuului 36 tanskalaista telegrafistia. On olemassa suuri tanskalainen sähkölennätin yhtiö: det nordiske kompanie. Se omistaa joukon sähkölennätinkaabeleja, jotka välittävät kansainvälistä telegrafiyhteyttä. Paitsi Tanskassa on heillä konttoreja: Lontoossa, Newcastlessa, Aberdeenissa, Färsaarilla, Islannissa, Göteborissa, Uudessakaupungissa, Pietarissa, Libaussa, Irkutskissa, Kiachtassa, Vladivostokissa, Pekingissä, Shanghaissa, Honkongissa, Nagasakissa ynnä muutamissa muissa paikoissa. Yhtiön palveluksessa kuuluu olevan noin 1,200 henkeä, niistä toinen puoli tanskalaisia, loput sen maan asukkaita, missä konttorit sijaitsevat. Yhtiö on jo ollut olemassa 50 vuotta. Sodan aikana ovat venäläiset ottaneet haltuunsa useita Siperiassa olevia kaabeleja, tanskalaisia telegrafistia oli sen vuoksi jäljellä vaan kahdeksan. Tutustuin tanskalaiseen siirtokuntaan ja sain heiltä osakseni paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta.
Irkutskissa on useampia oppilaitoksia ja kauvan on sinne puuhattu yliopistoa. Komeassa teatteritalossa vierailevat eri teatteriseurueet. Elävien kuvien teattereja tietysti on useampiakin. Venäjällä on useissa suurimmissa kaupungeissa maantieteellinen seura, jolla tavallisesti on oma museonsa. Ne taitavat kulkea Pietarin keisarillisen maantieteellisen seuran haaraosastoina. Tällaisia seuroja on ainakin Jekaterinburgissa, Irkutskissa, Tchitassa ja luultavasti monessa muussa kaupungissa. Nämä seurat edustavat jonkunlaista vapaampaa, itsenäisempää harrastusta. Jos joku tunnettu henkilö vierailee paikkakunnalla, ottaa seuran presidentti hänet vastaan ja seura pitää päivälliset. Maantieteellinen seura harrastaa luonnontieteitä, ethnografiaa, muinaistutkimusta, paikallishistoriaa. Myös julkaisevat nämä seurat tieteellisiä tutkimuksia. Ylimalkaan ovat tieteelliset harrastukset vähäisiä. On vaikea tavata ihmisiä, joilta saisi luonnontieteellisiä, kielellisiä ja kansatieteellisiä tietoja. "Perhosherroja" sattui Irkutskissa kumminkin olemaan useampia.
Lopuksi irkutskilaisten muistojeni sarjassa muistelen vielä luterilaista kirkkoa, jota aina tulen rakkaassa muistossa säilyttämään. Luterilainen Irkutskin seurakunta käsittää Irkutskin ja Transbaikalian läänit, se on alaltaan suuri, niin suuri kuin Saksa, Ranska ja Suomi yhteensä. Kirkonkirjat eivät näyttäneet kuitenkaan olevan kovin paksuja. Venäjällä ei ole venäjänkielisiä luterilaisia jumalanpalveluksia, vaan ovat ne saksalaisia tai virolaisia, suomalaisia, lättiläisiä. On kumminkin koko joukko luterilaisia, jotka eivät saksaa osaa kuin siksi nimeksi. Sattuu myöskin, että silloin tällöin juutalaisia kääntyy kristinuskoon. Ne mieluummin kääntyvät luterilaisiksi. Sillä jos katuu kauppojaan, voi siitä vielä päästä vapaaksi. Toiseksi eivät katolilaiset uskonnot sovellu kuvain palvelusta kammoaville juutalaisille. Näistä entisistä juutalaisista eivät monet osanneet muuta kuin venäjää, jolleivät mahdollisesti koulussa olleet muuta oppineet.
Irkutskin luterilaisen seurakunnan pappi oli pastori Sibbul. Hän saarnasi joka sunnuntai ja juhlapäivä saksaksi, joka toinen sunnuntai sitä paitsi viroksi ja kerran kuussa lätinkielellä. Hänen kirkkonsa oli niillä mailla ainoa paikka, jossa saksankielen julkinen käyttö oli sallittu. Kirkko oli aina täynnä väkeä, siinä oli upseeria, sotamiestä, väliin kymmenittäin sotaan lähteviä praaportsikkeja — vänrikkejä, siinä karkotettuja, kaiken maailman ääriltä kauvas Irkutskiin häipyneitä saksalaisia, baltteja, mitä kaikkea lienevätkin olleet.
Oli kerran ankara pakkanen, talvi-sunnuntai. Lämpömittari osoitti -25° R, se on -31° C. Kirkossa oli hyvin lämmin istua, kauniisti kaikui laulu ja soitto, valistunut, hyvin harkittu ja esitetty saarna lämmitti mieltä. Juuri jumalanpalveluksen alkaessa tuli kirkkoon jättiläiskokoinen mies kauhean isoon barnaulka-turkkiin puettuna. Koko mies oli kovasti lumessa, viikset jäässä, turkin kaulus huurteessa. Pieni pää pisti esille pitkävillaisesta lammasnahkakauluksesta. Hän tunkeutui keskipenkkiin istumaan ja pani suuren lumisen karvalakinsa lattialle. Tuiman, melkein hurjannäköisenä katseli hän kulmakarvat rypyssä ympärilleen. Ihmettelin itsekseni, mistä sekin mies lienee tänne tullut, mikä hänet oli tänne tuonut. Varmaankaan hän ei pitkiin aikoihin ollut kirkossa käynyt. Joku pisti hänen eteensä virsikirjan. Minä unohdin sitten hänet joksikin aikaa. Kun taas satuin katsomaan häneen, oli lumi sulanut hänen turkistaan ja viiksistään, kaulus oli vedetty vähän alemmaksi ja nenän latvalle oli ilmestynyt silmälasit. Kun taas myöhemmin satuin katselemaan häntä, veisasi hän hiljalleen virsikirjasta, jännittynyt katse oli kadonnut ja rauha näytti täyttävän koko olennon. Olivatkohan kaukaisen kodin muistot vallanneet hänet, vai oliko hän löytänyt, mitä varten oli tänne tullut. Mielihyvällä häntä tuon tuostakin katselin.
Saadessani luvan asettua Irkutskiin oli määrätty, että minun oli joka lauvantai käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Kolmena lauvantaina käydessäni sihteeri merkitsi nimen kirjaan, pisti kättä ja sillä hyvä. Minä jo aloin sulautua oloihin, olin saanut joitakuita tuttavia, ystävällisiä, herttaisia ihmisiä ja yhä uusien ihmisten luo oli minua kutsuttu. Muun muassa oli minua pyydetty saapumaan tilaisuuksiin, joihin kerran viikossa kokoontui tänne karkotettuja baltilaisia, kreivejä, paroneja ja pastoreja. Kun taas lauvantaina helmikuun 3 p:nä menin ilmoittautumaan, sanoi sihteeri, että minun on lähdettävä Tchitahan. — Milloin? — Tänä päivänä, vastattiin. — Kun sanoin, etten voi heti joutua, käskettiin kääntymään poliisimestarin puoleen. Hän antoi kaksi päivää aikaa. Kirjoitin proskeeniat, anomukset, varustin ne jos jonkinlaisilla todistuksilla ja erään ystävällisen rouvan avustamana, joka toimi tulkkina ja puolestapuhujana, vein ne kuvernöörille. Hän antoi yhden päivän lisää. Siinä kaikki. — Lähde taas uusille oudoille teille, tuntemattomia vaiheita kohti. Eihän se hauskalta tuntunut, mutta minkäs sille voit.