TCHITA
Kun Irkutskista läksin, sain kirjeitä, suosituksia ja ystävällisiä sanoja mukaani. Pastori Sibbul lohdutti minua ja sanoi: "Ueberall kann mann leben, überall gibt es gute Menschen", — kaikkialla voi elää, kaikkialla on hyviä ihmisiä. Ja hän kuvasi mitä hyvää Tchitassa oli. "Ja sitten kun te tulette takaisin Irkutskiin, otamme teidät oikein hyvin vastaan ja olemme kaikki teille oikein ystävällisiä." Ystäväni saattoivat minut asemalle ja mieli lämpimänä ja toivehikkaana läksin itäänpäin uusia vaiheita kohti.
Kaikki sanoivat, että sain kiittää onneani, että pääsin Tchitahan. Sinnehän pääsee rautatiellä. Sehän on hyvä kaupunki. Minua oli pelotettu Kirenskillä, jonne olisi ollut 800 km hevosella ajettava ja kuljettava muun muassa tsherkessiläisrosvokylien kautta. Vieläpä Jakutskikin oli häämöittänyt taustalla, tuo kaikkien kauhujen maa, joka karkotettujen puheen mukaan ei ole ollenkaan Jumalan luoma. Joka päivä k:lo 11 ap. näin Irkutskista Jakutskin postin lähtevän, kolme troikkaa, suuret kuomureet täynnä paketteja ja kuleja, miehet mahdottomiin turkkeihin puettuina, revolverit vyöllä. Heillä oli kolmen tuhannen kilometrin matka edessä. Kammoksuen tuota lähtöä aina katselin. Ajattelin itsekseni: saa nähdä, onko minunkin jonakin päivänä lähdettävä postin mukana. Sillä karkoitettu, "administratiivinen" on kokonaan kuvernöörin mielivallasta riippuvainen. Voisihan sattua, että kuvernööri jonakin iltana kadottaisi 50 ruplaa korttipelissä. Pahan tuulensa voisi hän seuraavana päivänä purkaa minuun lähettämällä minut vaikka Jakutskiin. Administratiivi on tavallaan lain turvan ulkopuolella. Ainainen epätietoisuus on se Damokleen miekka, joka riippuu hänen yläpuolellaan ja tekee elämän raskaaksi.
Irkutskista Tchitahan kesti matkaa 32 tuntia. Ikävä kyllä sivuutimme kuuluisan Baikaljärven yön aikana, joten en siitä saanut minkäänlaista käsitystä. Tchitahan tulin k:lo 8 aamulla. Asetuin Selekt-nimiseen hotelliin, jonka sanottiin olevan Siperian paraimman hotellin ja luultavasti olikin. Niinpian kun se oli mahdollista, menin kuvernöörin virastoon. Minulla oli kirje Jürgens nimiselle virkamiehelle. Hän vei minut omaan virkahuoneeseensa, puhutteli heti saksaksi, kävi kuvernöörin kanssa puhelemassa. Käski tulemaan kahden tunnin perästä, kuvernööri paraillaan luki minun papereitani. Hänelle jätin myös anomuksen saada jäädä Tchitahan. Kun tulin takaisin, sanoi J.: "toistaiseksi ei ole huomattu mitään estettä teidän tänne jäämisellenne. Tulkaa kahden päivän perästä. Mutta älkää puhutelko ketään muuta kuin minua."
Kävin vielä poliisimestaria tapaamassa. Ei ollut saapuvilla. Menin erään pristavin luo. Tämä vaan kirjoittaa, en onnistu hänen huomiotaan herättämään. Arvelin jo että onpa tässä kopea herra. Viimein panin paperini hänen eteensä. Silloin hän näyttäytyikin pikemmin vaatimattomaksi kuin kopeaksi. Hän ihmetteli suuresti minun papereitani, näytteli niitä muillekin, kirjoitti kirjoitusalustalleen asuntoni, antoi paperit takaisin ja käski tulemaan toisen kerran.
Kahden päivän perästä ilmoitti herra Jürgens, että sain jäädä Tchitahan ja että sain asua vapaasti missä tahdoin, kunhan vaan ilmoitin poliisimestarille osoitteeni. "Mutta älkää kääntykö hänen apulaistensa puoleen, vaan puhutelkaa ainoastaan poliisimestaria itseään. Hän muuten jo tietää teistä." Poliisikamarissa odottelin aikani, kunnes tapasin poliisimestarin. Hän oli ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Kun hän rupesi kyselemään kaikenlaista, sanoin: "ettekö te jo tiedä". "Tiedänhän minä", sanoi, merkitsi osotteen ylös ja pisti kättä. — "Eikö minun pidä käydä täällä ilmoittautumassa", kysyin. — "Ei, joutavat minun pristavini käydä teitä tapaamassa, jos sattuu mitä asiata."
Perästäpäin tulin tietämään, että todella olin ollut uskottu erään pristavin huostaan, vaikka ei hän minua millään tavalla häirinnyt, eikä sen mukaan kuin tiedän, minun asioihini sekaantunut. — Keveämmällä mielellä palasin asuntooni. Täällä oltiin toki luontevampia ja vähemmän muodollisia kuin yleensä Venäjällä. Olin siis vihdoinkin määrän päässä, kotoani Sortavalasta olin kulkenut tänne 6,957 km.
Irkutsk tahtoo olla Siperian Parisi, se tahtoo olla yleismaailmallinen, eurooppalainen kaupunki. Mutta Tchita on vaan Tchita, eikä mitään muuta. Se on omaperäinen, omintakeinen kaupunki, erilainen kuin kaikki muut kaupungit. Ihmiset siellä elävät ja järjestävät asiansa monessa suhteessa oman mielensä mukaan.
Tchitan kaupungin perustivat aikoinaan kasakat loppupuolella 16-satalukua. Mutta kauvan se pysyi mitättömänä kasakkakylänä. Kolmekymmentä vuotta sitten oli koko kaupungissa vaan yksi vähän isompi talo. Vasta jaapanilais-venäläisen sodan aikana se alkoi nopeasti kasvaa. Silloinhan vasta rautatiekin Irkutskista eteenpäin rakennettiin. Se tehtiin ensin yksiraiteinen, mutta rakennettiin kohta kaksiraiteiseksi. Tämä uudistus, tai paremmin sanoen laiminlyöminen tuli osalta hyvin kalliiksi, kilometrittäin täytyi rata tehdä uudestaan sekä kokonaisia tunnelejakin Baikaljärven vuoristossa. Tchitasta vähän itään haaraantuu rata. Toinen haara menee Harbiniin ja sieltä Vladivostokiin, toinen kiertää pohjoiseen Amurjoen polven ympäri Vladivostokiin.
Tchita on Transbaikalian läänin, Zabaikalskii oblastin pääkaupunki. Tämä oblasti (sotilaskuvernöörin hallitsema lääni) on suuri, suurempi kuin Saksan valtakunta, asukkaita siinä on vaan vähän päälle miljoonan. Tchita sijaitsee korkeassa vuoristoseudussa, keskellä Jablonoi vuoria. Sanottiin sen olevan 975 metriä meren pinnan yläpuolella. Kaikilta puolin kaupunkia ympäröivät korkeat havumetsäin peittämät vuorenharjanteet. Se on melkein kattilanmuotoisessa laaksossa ja osittain laakson rinteillä. Se on pienen Tchita-joen varrella, joka laskee Ingadá-jokeen, joka taas laskee Schilkaan ja se Amur-jokeen. Mitään höyrylaivaliikennettä täällä ei ole, Ei ole ainoatakaan höyrylaivaa, ei ole ainoatakaan moottorivenettä, liekö edes soutuvenettä.
Korkean aseman vuoksi on ilma kevyttä. Se vaikuttaa heikkosydämisiin niin, että ne helposti rupeavat läähättämään. Kadulla kulkiessa saattoi pulska, terveennäköinen kävelytoverini tarttua minua käsivarresta ja sanoa läähättäen: älkää astuko niin kovasti. Eräs muualta sinne tullut luuli saaneensa kuoleman taudin, kun hän joutavimmasta hengästyi. Hän meni lääkärin luo. Mutta lääkäri tutkittuaan häntä nauroi ja neuvoi: matkustakaa täältä pois ja te olette kohta terve. Heikkorintaisille se sen sijaan on terveellinen. Ilma on myöskin niin kuiva, että huonekalut halkeilevat. Kuvaavaa on, että kun kerran satoi vähän lunta, kaikki riensivät ulos kävelemään sanoen: tuntuu niin suloiselta, kun kerrankin on vähän kosteampaa.
Tästä ilman kuivuudesta johtuu, että täällä ei koko talvessa sada. Ilma on aina kirkas. Siniseltä taivaalta paistaa aurinko joka päivä aamusta iltaan ja kuu kumottaa, milloin vaan on sen aika. Ja jos jonkun kerran hiukkasen sataa, haihtuu lumi yhdessä päivässä. Ainoastaan metsässä ja joissakin kuopissa ja pohjoiseen viettävillä seinämillä on hiukan lunta. Sitä on kumminkin niin vähän, että saattaa metsässäkin talvella vapaasti astua missä tahansa.
Alkukesästä on vielä kuivaa, mutta keskikesän aikana on ensin päivällä kauhean kuuma, yli 30 astetta, iltapäivällä k:lo 3 alkaa sataa rankasti ja yöksi tulee viileä, 10 astetta.
Kun talvella ei koskaan sada ja kun ilma on niin läpeensä kuivaa, pysyy maa talvellakin pinnalta pehmeänä, jalka uppoaa pehmeään hiekkaan. Siksipä ihmiset täällä, jotka kesät talvet ovat tottuneet astumaan pehmeässä hiekassa, "eivät astu vaan kaalavat", niinkuin ystäväni, tohtori B. sanoi. Lumettomuudesta johtuu, että täällä ei ollenkaan käytetä rekeä, vaan ajetaan kesät talvet kärryllä ja aina parilla, ajureillakin on aina kaksivaljakko.
Tuulella pölisee hiekka yhtä hyvin talvella kuin kesällä. Kaikkein ikävin sää täällä on kova tuuli talvella. Jos oikea "uragan"-rajuilma puhaltaa, kohoaa hiekka semmoisina pilvinä ilmaan, ettei voi nähdä kadun yli. Olen sen itse kokenut. Satuin sellaisena päivänä käymään kaupungilla, pistäydyin asemalla ja paperikaupassa. Omituista oli huomata, kuinka jokainen huoneeseen tulija ensin hyvän aikaa sisääntultuaan puhdisteli hiekkaa silmistään. Kadulta täytyi poiketa porttikäytäviin samasta syystä. Hyvä kumminkin on, että rajuilmoja sattuu harvoin.
Siitä huolimatta, että talvella ei ollut ollenkaan lunta, oli kauheat pakkaset, saattoi olla yli -50° C, joskus -60° C. Kylmin kuukausi on joulukuu, jo helmikuussa tuntuu auringon lämmittävä vaikutus. Sen vuoksi on myös suuri erotus lämpömäärän välillä päivällä ja yöllä. Muistan erään maaliskuun päivän. Menin tervehtimään erästä tuttavaani, joka asui toisella puolella kaupunkia. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että olin vähän häpeissäni kun vielä käytin turkkia. Mutta kun kymmenen tienoissa palasin kotiin, oli noin -25° C. Tämän suuren lämpömäärän vaihtelun vuoksi ei yleensä tiedä, miten pukeutua ja helposti vilustuu.
Monikin arvelee, ja niin arvelin minäkin ennen, miten oikein voi kestää 60 asteen pakkasta. Mutta jos ilma on kuiva ja tyyni, ei se tunnu niinkään vaikealta. Kaksikymmentä astetta Pietarin kosteassa ilmassa tuntuu paljon pahemmalta kuin 40 Siperiassa. Kovaa pakkasta kestää hyvin, kumminkin sillä edellytyksellä, ettei tarvitse olla kovin kauvan ulkona. Kauvemmin aikaa ulkona ollessa saa kyllä kokea sen puremista.
Pakkasimpaan aikaan on useimmilla ajureilla nenä ja kasvot ruvessa. Ja kaikkialla saa nähdä kerjäläisiä, joilta kädet tai jalat ovat paleltuneet pilalle.
Kylmimpään aikaan näkee käytettävän mukavia korvien suojustimia. Ne ovat kuin mitäkin korvan muotoisia tuppia, joihin korvat pistetään. Hienot naiset niitä etenkin käyttävät. Ne ovat usein hienosti tehdyt, mustasta sametista tai muusta, helmillä ja ompeleilla koristetut. Ja kuuluvat nekin voivan olla hyvin kalliita. Niiden käyttäminen on kiinalainen tapa ja Kiinasta paraimmat korvien suojustimet tuodaan.
Talven lumettomuudesta johtuu, ettei ole kevätpuroja eikä kevätkelirikkoa.
Tchitan kaupunki on asukaslukuunsa nähden laaja. Enimmät rakennukset ovat pieniä yksikerroksisia puutaloja. Vanhemmat talot ovat multapenkillä varustettuja, niinkuin ennen aikaan Suomessa maalla. Toiset ovat melkein maan sisään vajonneet, niin että ikkunat ovat kadun tasassa. Vain jotkut kauppatalot, virastotalot ja koulutalot sekä harvat muut ovat vähän suurempia.
Kuvernöörin virkatalo tekee ulkoapäin siistin vaikutuksen, kuvernöörin virasto on täällä siistimpi ja mukavampi kuin Irkutskissa, mutta poliisikamari likainen rähjä. Likaisia, kapeita, pimeitä portaita kiivetään pilkkosen pimeään eteiseen.
Vtoroffin kauppatalo täyttää suuren kolmikerroksisen kivitalon. Sieltä saa kaikkea vaatetustavaraa ja paljon muutakin ja muistuttaa se Euroopan pääkaupunkien suuria makasiineja. Se on erittäin hyvin varustettu ja ostajain kohtelu on mallikelpoinen. Lisäksi on kaikenlaatuisia hyvin varustettuja kauppoja. Oli samovaarimakasiineja, hedelmäkauppoja, joihin hedelmät tuotiin Tashkentista, kirjakauppoja, erinomaisen hyvin varustettuja leipureita, joissa sodasta ja sokerinpuutteesta huolimatta sai joka päivä vereksiä marmelaadeja, konfekteja ja kaikenlaatuisia leivoksia. Oli jalokivikauppa, jonka veroista saanee hakea Itämailta. Sanalla sanoen kaupat olivat hyvin varustettuja ja oli niitä joka laatua.
Kauppapuodeista puhuttaessa, en malta olla mainitsematta, että kun tchitaalaiset halusivat oikein varustautua, ostaa jotain jota ei saanut omassa kaupungissa, matkustivat he Harbiniin, eihän sinne ollut enemmän kuin 1,320 virstaa. Harbin oli heidän suurkaupunkinsa. Sitä kaikki kehuivat. Se on suuri kaupunki, kaikki on huokeata ja kaikkea saa. Sieltä tullessa oli tchitaalaisilla kapsäkit täynnä kontrabandia.
Enimmät talot Tchitassa ovat yksikerroksisia puutaloja, harvoin maalatuita ja vielä harvemmin laudotettuja. Kaupungin uusin osa, etelään viettävällä vuorenrinteellä on kauniisti rakennettu. On haettu venäläistä, taiteellista, uudenaikaista rakennustyyliä ja siinä onnistuttukin. Siihen kuuluu balkonkeja, verandoja, pilareita, puuleikkauksia, pitsimäisiä koristeita j.n.e. Usein ei talo ulotu katuun saakka, vaan erottavat puuistutukset sen kadusta.
Huoneiden lämmitys on tavallisesti järjestetty niin että monta huonetta lämmitetään samalla uunilla, joita useita avautuu samaan huoneeseen. Kellariin, "podpolje", mennään tavallisesti ruokailuhuoneesta. Isommissa kivitaloissa ovat seinät tavallisesti kauhean paksut sekä ankarien pakkasien että maanjäristyksien vuoksi.
Kadut ovat pehmeätä hiekkaa. Niitä ei koskaan lakaista tai muuten hoideta. Eräs talonisännistäni osti oman talon, johon yhdessä muutimme, kun sitten suunnittelimme sen hoitoa, sanoin että meikäläisen käsityksen mukaan otettaisiin pieneen piharakennukseen joku talonmieheksi sopiva henkilö, joka saisi huokeasta asua siinä, kun siitä hyvästä hoitaisi m.m. katua. Isäntäni katsoi minua pitkään mitään sanomatta. Minäkin silloin huomasin, etteihän katuja tarvitse hoitaa. Kun kaupunki viime aikoina on laajentunut, ja on syntynyt uusia katuja, ei niistä ole hakattu puita tarkalleen pois, vaan on niitä jätetty minne enemmän minne vähemmän kasvamaan. Se onkin varsin mukavaa. Kadut ovat leveitä, mahtuu siitä liikkumaan, vaikka keskellä katua sattuu kasvamaan isojakin petäjiä, ja toisekseen puiden juuret sitovat vähän irtonaista hiekkaa. Kauneimpia katuja Tchitassa on suuri bulevardikatu. Sillä kasvaa paljon petäjiä, mutta eivät ne ole istutettuja, vaan itsestään, siinä vanhastaan kasvavia. "Eikös se ole hauskaa", sanovat tchitaalaiset puistaan, ja hauskaahan se onkin.
Kaduilla on mukavat nimet, pitkin päin kulkevilla on Siperian jokien mukaan: amurskaja, jeniseiskaja, lenskaja j.n.e. Poikittain kulkevilla on Siperian kaupunkien mukaan: irkutskaja, albasinskaja, blagovetshenskaja j.n.e.
Keskikesän ja syyskesän aikana täällä on ankaroita sateita. Viettäviltä kaduilta kuljettaa vesi silloin mennessään suuret määrät hiekkaa, joten kaduille muodostuu syviä ojanteita ja hautoja. Mutta ei siitä kukaan välitä, eikä niitä täytetä, vaikka toisin paikoin on sangen vaikea ajaa kadun poikki.
Jalkakäytäviä ei varsinaisesti ole, vaan voi kukin talonomistaja siinä menetellä oman mielensä mukaan. Yksi on laittanut leveän korkean katukäytävän, toinen matalamman ja kapeamman, kolmas kenties ei ollenkaan, vaan on siinä syvä hauta. Melkein aina toisen talon kohdalta toisen kohdalle tullessa saa harpata ylös tai alas. Ja porras on välistä niin korkea, että on täytynyt asettaa pari pölkyn pätkää maahan pystyyn iskettyinä vanhemmille ihmisille avuksi. Jotkut talonomistajat istuttavat puita, petäjiä ja poppeleja talojensa kohdalle kadulle, ja he saavat sen mielellään tehdä, jos se heitä huvittaa.
Kyllähän katuja on yritetty kivetä, mutta se on jäänyt siihen, että kolmeen, neljään kohtaan erään kadun varrelle on vedetty aika kasa kiviä. Pari vuotta sitten tarjoutui ruotsalainen insinööri Turén urakalla kiveämään kaikki Tchitan kaupungin kadut yhdessä kesässä, jos hän saisi käyttää työhön 30,000 saksalaista sotavankia. Tarjoukseen ei suostuttu.
Ainoita merkillisyyksiä Tchitassa on pieni vähäpätöinen puukirkko kaupungin laidassa, sen rakensivat v. 1827 tänne maanpakolaisuuteen karkotetut dekabristit. Heidän joukossaan oli useita Venäjän historiassa tunnettuja nimiä, niinkuin ruhtinas Trubetskoi. Vallankumouksen johdosta pidettyihin juhlallisuuksiin kuului yleinen juhlakulkue dekabristien kirkolle.
Päinvastaista laatua oleva muistomerkki on läheisellä vuorella. Sieltä loistaa kauvas valkoinen, kreikkalaisen temppelin muotoinen muistomerkki. Keisari Nikolai kuuluisalla retkellään, jonka hän perintöruhtinaana teki maapallon ympäri, pysähtyi hetkeksi Tchitahan ja söi aamiaista tällä paikalla. Muistomerkillä ikuistettu historiallinen hetki. Ikävä vaan, että ihmiset eivät ole ymmärtäneet pitää sitä pyhänä, vaan ovat monella tavalla sitä solvaisseet, jonka vuoksi vuosikausia on täytynyt pitää sotilasvartioita sitä suojelemassa.
Lähellä tätä keisarillista muistomerkkiä on toistalaatua merkkipaikka. Se on kapea vuorensola. Siinä ammuttiin v. 1905 noin 200 kapinallista, enin osa, niinkuin minulle kerrottiin, sen ajan viralliseltakin kannalta katsottuna, syyttömiä. Kallion seinämissä vielä näkyvät kuulien jäljet.
Kaupungin kaunistuksiin kuuluu suuri kaunis puisto, jonka halki kulkeva pieni purontapainen tekee luontevan vaihtelevaksi. Samoin kuin enimmissä venäläisissä puistoissa on siihen kaunistukseksi rakennettu koreita kunniaportteja, jotka ovat leikkauksilla varustetuista laudoista muodostetut. Ankarien talvien vuoksi on puistoon istutettu vaan petäjiä, lehtikuusia, koivuja ja poppeleja ja joitakuita vaatimattomia pensaita. Puiston nähtävyyksiä on sinne tuotu suuren suuri kivettynyt hirsi. Se on n. 10 m pitkä ja lähes metrin paksuinen.
Koulut. Komeimmat rakennukset täällä niinkuin kaikkialla Siperiassa ovat koulutalot. Siperialaiset tahtovat edistää sivistystä, ja aivan oikein käsittävät paraimman tien siihen olevan hyvät koulut. Rahoja he eivät säästä. Kouluja perustetaan joka laatua, ja niille rakennetaan komeita taloja. Tchitassa on kimnaaseja pojille ja tytöille, seminaareja opettajia ja pappeja varten, taidetalouskouluja y.m. Monet koulutaloista olivat hyvin suuria ja komeita ja uusia paraillaan rakennettiin. Samaa huomasin muuallakin. Krasnojarskin kaupungissa näytti olevan vaan pieniä matalia rakennuksia. Yksi ainoa suuri valkoinen laaja rakennus kohosi yli kaikkien muiden, se oli opettajaseminaari. Tchitassa samoinkuin Irkutskissa ja useissa muissa siperialaisissa kaupungeissa on niinkutsuttu kommertsheskoe utshilishtshe. Nimestä päättäen luulisi sitä kauppakouluksi. Sitä se ei ole, vaan on se kauppasäädyn ylläpitämä yksityinen koulu, joka lähinnä vastaa meidän realikouluja. Rahoja säästämättä koettaa kauppasääty saada koulunsa vastaamaan uusimpia vaatimuksia. Kaikkia kouluja haittasi hyvien opettaja-voimien puute. Olipa niillä vielä monta muutakin hankaluutta. Entinen hallitus pikemmin esteli niiden edistystä kuin auttoi. Tchitan komersikouluun olivat koulun kannattajat asettaneet johtajan, hallitus lähetti hänen rinnalleen toisen johtajan, jonka tehtävänä oli urkkia ja vartioida, ettei vallankumouksellista henkeä pääsisi kouluun. Mutta minkäs sille voit, elettävä oli tukalissakin oloissa.
Jos katselee Tchitan koulujen vuosikertomuksia, huomaa niistä muun muassa sen mielenkiintoisen seikan, että kaikkien koulujen oppilaiden joukossa on buddalais-laamalaisuskontoa olevia. Asuinpa minäkin jonkun aikaa samassa "puulaakissa" kuin kaksi tunguussilaista tyttöä. He kävivät naiskimnaasia, heillä oli kauniit nimet Ludmilla ja Valentina, ainakin Ludmilla aikoi ylioppilaaksi. Muuten olivat he tyypillisiä mongooleja, tukka kiiltävän musta, naama litteä, mutta rotunsa piirissä sieviä neitosia. Monenakin iltana minä auttelin heitä selviytymään ranskan ja saksan käännöksistä sekä ratkaisemaan algebrallisia esimerkkejä. Pappatunguusi kävi kerran tyttäriään tervehtimässä, oli puettu aasialaiseen turkkiin. Hän pyysi minua käymään luonaan ja kertoi että hänen kotipuolessaan ovat vuoret täynnä merkillisiä kiviä. Ja oikeassa hän olikin, sillä siellä kaukana Uralgassa on mineraloogin luvattu maa. Käymättä minulta sekin paikka jäi. Vallankumous toi toisia ajatuksia mieleen.
Venäläisissä kouluissa ei ole koululaulua eikä voimistelua. Viime vuosina on Venäjälle tullut partio- — skoutiliike. Ja kun se on tullut Englannista, on sitä sallittu. Kun ajattelee, että Venäjällä ei ole ollut minkäänlaista kouluvoimistelua eikä koulu-urheilua, käsittää mikä ääretön merkitys tällä liikkeellä on ollut. Se on Venäjän nuorisolle avannut aivan uuden maailman. Oli hauska heidän hommiaan seurata. Voimisteltiin, retkeiltiin pitkät sauvat kädessä, opeteltiin solmujen tekoa, sääntöjä kopioitiin, harjoiteltiin tulen tekoa yhdellä tulitikulla ja suunniteltiin ensi kesäksi retkeä Baikaljärven vuoristoon.
Osoitteeksi kuinka kauniisti ja vakavasti skouti-ihanteita koetettiin noudattaa, en malta olla kertomatta pientä seikkailua, joka nuorella, reippaalla ystävälläni Valjalla sen vuoksi oli. Hän oli skoutipäällikkö — natshalnik. Kerran kun hän liikkui ulkona, näki hän saksalaisen sotavangin hevosella vetävän kiviä joen rannasta. Joen törmä oli korkea ja äkkijyrkkä. Jyrkimmässä paikassa kivet luisuivat ja kärrit rupesivat keikkoamaan. Mies piteli aisoista kiinni, eikä voinut mihinkään liikahtaa. Hänen tukalan tilansa sattui Valja huomaamaan ja riensi miehelle avuksi. Yhteisin voimin saivat he kuorman vihdoin törmän päälle. Kaiken tämän huomasi muudan poliisi. Hän kävi Valjan kimppuun ja kysyi:
"Ettekö te tiedä, ettei sotavankien kanssa saa olla missään tekemisissä eikä saa puhua saksaa."
"Tiedänhän minä. Mutta minun täytyi tulla auttamaan tätä miestä."
"Ei saa sotavankia — —"
"Jos meidän säännöissä olisi, että meidän pitää auttaa kaikkia muita paitse saksalaisia sotavankeja, niin sitten. Mutta nyt ei meidän säännöissä ole tällaista poikkeusta. Minun velvollisuuteni sääntöjen mukaisesti siis oli auttaa häntä, kun hän välttämättömästi tarvitsi apua."
Mutta poliisi yhä vaan jatkoi torumistaan ja uhkasi kannella kouluun. Silloin Valjan kärsivällisyys loppui ja hän sanoi poliisille: "menkää na tshortu".
Poliisi kantelikin, mutta skouti-oikeus julisti aivan Salomonin tuomion, johon kaikki olivat tyytyväisiä. Valja tuomittiin puolen tunnin arestiin, siksi että hän oli sanonut na tshortu.
Kerran päätin käydä peräkkäin niin monessa kirkossa kuin mahdollista. Perjantaina yritin mohamettilaisten moskeaan. Se on pieni, puinen, liittyen omituisen vinosti katuun, sen kun täytyy olla Mekkaan päin rakennettu. Kapea minareetti kohoaa sen toisesta päästä, jonka huipussa meikäläisen ristin asemesta on puolikuu, eli oikeammin kuun sirppi. Muudan tataari oli kyllä luvannut, että saisin tulla sinne, mutta tulin varmaankin liian myöhään, sillä en päässyt mistään sisään.
Lauvantaina menin juutalaisten synagoogaan. Se on suuri, kaunis rakennus. Päätornin huipussa kultainen pallo ja neljän sivutornin huipussa juutalaisten "embleemi" kuusikulmion muotoinen kullattu laite. Synagoogassa olivat naiset lehtereillä, miehet alhaalla. Ne, jotka suoranaisesti halusivat ottaa osaa jumalanpalvelukseen levittivät hartioilleen omituiset mustan ja valkean juovikkaat viitat. Toiset muuten vaan kävelivät, istuskelivat ja puhelivat. Ympäri kirkkoa kannettiin suurille rullille kirjoitettua vanhaa testamenttia. Alttarilla rabiinit omituisella nuotilla resiteerasivat samalla kiihkeästi huojuttaen ruumistaan. Useat seurakuntalaiset seurasivat kirjoistaan, joissa toisella puolella oli hepreankielinen teksti, toisella puolella juutalaismurteella.
Juutalaisille ominaista on, että hermostuneet, intohimoiset, kiihkeät miehet määrättyyn ikään tultuaan muuttuvat rauhallisiksi, arvokkaiksi, herttaisiksi vanhuksiksi. Muudan tällainen miellyttävä vanhus tuli tuon tuostakin luokseni selittelemään käyttäen saksankieltä. Heillä kuului olevan erittäin hyvä-ääninen kanttori, mutta sillä sattui olemaan kaula kipeä. Muuten tulin ajatelleeksi, kuinka pieni tämä maailma on: Tämä hyvä-ääninen kanttori oli meidän jonotustoverimme Vologdasta ja Jekaterinburgista, ja oli matkustanut samassa seurassa meidän kanssamme Pietarista Irkutskiin.
Seuraavana sunnuntaina menin Tchitan pääkirkkoon, soboriin. Se on kaunis puhdastyylinen kirkko, ruotsalaisen arkkitehti Rosenin piirustusten mukaan rakennettu, sijaitseva keskellä suurta, osittain puuistutuksilla varustettua toria. Kirkossa messuttiin tavalliseen tapaan. Kirkon eteisessä oli ruumisarkku, kansi auki ja siinä oli nuoren naisen ruumis, valkeisiin puettu, kukilla koristettu. Omaiset seisoivat ympärillä palavat kynttilät käsissä. Kuului olevan yleinen tapa täällä.
Saman torin yläreunassa on kaksi kirkko-taloa, toinen on piispan kirkko, ja sen sivurakennuksiin sijoitettuina piispan asunto ja virastot. Toinen oli lähetyskirkko lähetyskouluineen ja oppilaiden ja opettajain asuntoineen. Kävin edellisessä. Vastapäätä alttaria oli lehteri ja siellä pappi johti sekakuoroa. Laulu minusta tuntui hyvältä ja tavallista taidokkaammalta. Kirkossa kiinnittyi huomioni erääseen sotamieheen, joka oli sodassa hengittänyt myrkyllistä kaasua. Polvillaan lattialla koetti hän toimittaa hartauttaan, mutta paha yskä sen aina keskeytti. Sodan kauhut ne tuntuivat näin kaukana.
Kävin vielä katolilaisessa kirkossa. Siellä toimitettiin jumalanpalvelus osittain latinaksi, osittain puolankielellä. Seurakunta veisasi hymniä, jossa jokainen säe päättyi -enko-tavuihin. Luulin seurakuntalaisissa huomanneeni selviä puolalaisia tyyppejä. Mielihyvä, tyytyväisyys ja rauha kuvastuivat heidän kasvoissaan.
Minulla oli tapana aamukävelyllä käydä kauppatorilla eli basaarissa, niinkuin siellä sanotaan. Tori oli suuri aukea, jossa oli joukko osittain rivissä, osittain hajallaan olevia pieniä rakennuksia. Enimmät ovat yhdeltä puolen avonaisia, katolla, taka- ja sivuseinillä varustettuja. Näissä kojuissa on monenlaista tavaraa myötävänä. Sen lisäksi on tavaraa pitkillä pöydillä ja kuormissa. Torin yläreunassa on rivi jauhokauppoja. Toisella sivulla on vaatteita, vanhoja ja uusia, ja niiden vieressä säännöttömässä sekasotkussa kaikenlaatuista romua.
Tavallisesti oli torin yläosassa pitkät rivit burjaattivaljakoita. Isot härkäparit olivat tuoneet kaupunkiin heinää, halkoja, lihaa. Suuret härät siinä odottelivat kotiinpääsyä. Alempana olivat kalapöydät. Kävin säännöllisesti niitä katselemassa. Monesti annoin jonkun myöjän selitellä, mitä kaikkia kaloja siinä oli, ja mielellään he sen tekivätkin, vaikka jo edeltäpäin sanoin, etten aikonut mitään ostaa. Siinä oli monenlaista kalaa, paitsi meillä tunnettuja haukea, ahventa, särkeä ja matikkaa oli erityisiä siperialaisia jokikaloja. Mainitsen mitä satuin näkemään: sampi ja sterletti, ketá, lohen sukuinen kala, pidetään paraimpana lohikalana, njelmá (Salmo nelma) hyvin suuri, arvokas kala, noin 1 1/2 metrin pituisia; sosan (Cyprinus carpion muunnos) leveä suurisuomuinen; ómul (Salmo autumnalis, toisien mukaan Coregonus omul) Siperian paraimpia kaloja, keskikokoinen noin 30-50 cm; harjus (venäjäksi myös harjus, Salmo Thymallus); taimén — taimen; linók — suutari (Cyprinus tinca); karas — ruutana; tshebak (Cyprinus barbus); krasnoperka (Cyprinus erytrophthalmus); maksun suuri kala, josta käytetyin myös nimitystä amúr. Näiden lisäksi merikaloja Vodivostokista: navaga (Gadus callarias) ja kambola — kampela. Irkutskissa olin syönyt ilets (mon. iltsi) nimistä kalaa. Se on pieni, erittäin maukas, muistuttaa meidän mujetta. Ketaan ja omulin määhnää syödään, se on punasta, suurijyväistä, erinomaista herkkua. Minä puolestani asetan omulin määhnän täysin kaviaarin rinnalle. Muutamia vuosia sitten se maksoi Tchitassa vaan muutamia kopekkoja naula, mutta sitten huomasivat moskovalaiset sen olevan ensimäisiä herkkuja, ja jo ennen sotaa sen hinta nousi kahteen ruplaan naulalta.
Kerran torilla kävellessäni kiinnitti huomiotani eräs komea kala. Kysyin myöjältä mikä se oli. Hän sanoi "jorsh" — kiiski. Se minusta tuntui aivan mahdottomalta, myöjä, joka oli burjaatti, ei osannut paljon paremmin venäjää kuin minäkään, epäilin sen vuoksi hänen ilmoitustaan. Samanlaisen kalan näin vähän tuonnempana kiinalaisella myöjällä. Hän sanoi myös, että se oli "jorsh" ja samaa vakuutti muudan venäläinen nainen, joka siinä osteli kaloja. Kotiin tultuani kerroin siitä emännälleni. Hän hyväntahtoisesti meni heti torille ja osti sellaisen kalan. Se oli 40 cm pitkä ja emäntäni vakuutti sen olevan jorshin — kiiskin. Muutamia päiviä myöhemmin sain museossa venäläisen laajan zoologian käsiini. Siinä sanottiin kiiskin muutamissa Siperian joissa todella tulevan niin suureksi. Kiiski se oli siis ja oikein jättiläiskiiski, Harbinista se oli tuotu ja mainion sopan siitä meidän emäntä keitti, sen voin vakuuttaa.
Omituista on, että venäläiset, jotka niin suuresti rakastavat kalaa ja paastonkin vuoksi sitä niin paljon käyttävät, eivät osaa kalaa suolata. Kalat säilytetään talvella jäätyneinä ja semmoisena niitä kuljetetaan pitkät matkat. Luonnollisesti ne lopulta vanhenevat ja minä puolestani aralla kunnioituksella katselin kalaruokia keväällä.
Tehtyäni kierroksen kalakauppiaiden pöytien luona, katsastelin lintukauppiaiden kojuja. Siinä oli teiriä, metsoja, peltopyitä, fasaaneja, sekä kanoja, hanhia ja kalkkunoita. Kevätpuoleen ammutaan täällä paljon sorsia. Eräs nuori metsästäjä kertoi niitä olevan 24 laatua. Syksyllä kuuluu täällä saavan torilta ostaa trappia, otis-lintua, jota Xenophon kymmenen tuhannen miehensä kanssa palatessaan Vähän-Aasian aroilla pyydysteli, niinkuin hän Anabasis kirjassaan kertoo. Täällä muuten pidetään kesyä siipikarjaa paljon ja joka laatua. Minäkin olin tilaisuudessa syömään lintupaistia useampana päivänä viikossa ja enimmäkseen hyvin valmistettuna.
Lintukauppiaiden rivistä menin kasviskauppiaiden luo ja aina siellä oli jotain mielenkiintoista. Siinä oli ensinnäkin monenlaisia jauhoja, ryynejä, herneitä, papuja y.m. Papujen joukossa oli monenlaisia meille kokonaan outoja jaappanilaisia kirjavia ja kiinalaisia hyvin pieniä papuja.
Useimmilla oli myötävänä jotain ruskeata jauhoa, joka enimmin muistutti kahvijauhoa. Useampia päiviä sitä ihmeteltyäni, kysyin mitä se on. "Tsherjoomuka", vastattiin. — "Tuomenmarjaa." — Näppärä emäntäni, kun häneltä vaadin selitystä, kaappasi kaapistaan tuusan, jossa oli samanlaista jauhoa. Siperialaiset kuivaavat tuomenmarjoja ja jauhavat ne sitten luineen päivineen. Tätä jauhoa käytetään piiraan täytteenä. Ei se minusta erinomaista ollut, mutta paremman puutteessa…
Samoilla kauppiailla oli violettia hienoa ryyniä. Kun kysyin, mitä se oli, vastattiin: "mak" — unikkoa. Emäntäni selitti, että sitäkin käytettiin piiraan täytteenä, ja pyöräyttikin kohta sellaisia piiraita. Mutta eivät ne minua enemmän ihastuttaneet kuin tuomenmarjajauhot.
Siperia on köyhää hedelmistä. Mutta jos siperialaiselle siitä puhut, sanoo hän: "mutta kasvaahan täällä brusniikkaa" — puoloja. Ja hyväthän ne puolat ovat. Sitten oli torilla jäätyneitä keltaisia pieniä marjoja. Niitä oli suuret saavit. Myyjät sanoivat niiden olevan nimeltä "oblepiiha". Mutta en tavannut ketään, joka olisi tiennyt niiden tieteellistä nimeä. Ne olivat erittäin maukkaita monella tavalla käytettyinä: semmoisinaan vähän jäätyneinä, hillona ja kiisselinä. Viimein museon tirehtööri Kusnetshoff tiesi sanoa, että se on Hippophae rhamnoides. Siis tyrni, jota kasvaa meillä Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla. Mutta ei sen marjoja meillä käytetä. Ne kumminkin ovat oikein hienonmakuisia. Myöhemmin olen saanut professori Regeliltä kuulla, että tämä omituinen pensas kasvaa suolameren rannoilla ja tuntureilla, Siperian, Uraalin ja Kaukasian vuoristoissa. — Kotiin lähtiessäni halusin ostaa vähän oblepiihahilloa tuomisiksi, mutta sekä Tchitan että Irkutskin herkkukauppiaat hymyilivät minulle pilkallisesti ja tarjosivat Tashkentista ja Singaporesta tuotuja herkkuja. Kotoiset herkut ovat liian prostoita siellä niinkuin meilläkin.
Vielä oli myötävänä jäätyneitä "golubnika" eli "kurbid" nimisiä marjoja — juolukoita.
Lisäksi oli kaikenlaisia vihanneksia, kaalia, sipulia (suuremmoisina helminauhoina), kurkkuja kiinalaisilla kauppiailla suuret tynnörilliset. Keväällä alkoi näkyä hyvin suuria kiinalaisia retiisejä.
Kiinalaisilla kauppiailla sekä torilla että kaupustelijoilla pitkin katuja oli jäätyneitä mandariineja. Syötäviä ne ovat, vaikka hienoin aroomi on jo mennyt. Heillä oli myös tummanpunaisia tai melkein mustia hedelmiä. Ne olivat jäätyneitä päärynöitä. Samoilla kaupustelijoilla oli vielä monenlaisia kiinalaisia makeisia, niissä oli kaikissa paljon mantelia tai jotain pähkinälaatua.
Vielä myötiin täällä erästä kiinalaista hedelmää, jonka venäläinen nimi oli rjäsan. Siitä valmistettu hillo on oikein maukasta ja siinä on moniosainen mantelimainen luu.
Usein vilkaisin myöskin leikkikalukojuihin. Siinä oli nukkia, jäniksiä, hevosia ja tietysti kukkoja ja paljon muuta, savesta, puusta ja paperimassasta. Olisin tuonut niitä jonkun mukanani, jolleivät ne olisi olleet niin suuria, sillä ne olivat suurenmoisen kömpelötekoisia. Samoissa kaupoissa oli kuvikkaita nenäliinoja, "tauluja", nekin karkean kömpelöitä.
Venäjällä helposti tutustutaan. Minullakin alkoi olla joitakuita tuttuja Tchitan torilla, joku kalakauppias, joku kiinalainen, jotka ystävällisesti katsoivat minuun sivukulkiessani.
Tchitassa sanottiin olevan 70,000 asukasta ilman sotaväkeä. Sen perustivat kasakat 16-sataluvulla. Enin osa asukkaista on venäläisiä, sen jälkeen on kiinalaisia, ehkä noin 20,000. Lisäksi monia muita kansallisuuksia: jaapanilaisia, korealaisia, tataareja, juutalaisia noin tuhat, paljon lättiläisiä, balttilaisia ja sitten vielä kaikkia mahdollisia maailman kansallisuuksia. Sotamiesten joukossa kuului olevan useita saksaa puhuvia. Ne olivat Samaran seuduilta kolonisteja, jotka sopivimmin suorittivat täällä asevelvollisuuttaan. Suomalaisia vaan en onnistunut löytämään ainoatakaan. Syrjäisellä kadulla satuin kerran näkemään suutarin kilven, jossa venäläisillä kirjaimilla oli Gjupjanen, päättelin sen olevan Hyppönen, ja kerran menin Hyppöstä tavottelemaan. Pikku mökistä tulla tupsahti vastaani kiinalaisia suutareja tulvimalla. Ne ympäröivät minut ja puhuivat kiinankieltä. Minä osoitin kilpeä ja sanoin "gdee Gjupjanen". Mökistä haettiin yhä uusia kiinalaisia ja kaikki he puhuivat ja ihmettelivät minua. Ja kun menin pois, seurasivat he minua kaikki portille saakka ja jäivät siihen papattamaan.
Tchitan väestön kirjavuutta kuvasi seuraava sattuma. Saman kadun, muistaakseni Angarskajan, varrella ilmoittivat ottavansa vastaan: venäläinen tohtori L., muuten lättiläinen kansallisuudeltaan, japonskii doktor ja tibetskii lama doktor vähän alempana saksalaista alkuperää oleva tohtori B., juutalaissyntyinen Arthur Salomonovitsch F., juutalainen hammaslääkäri S. ja pari kolme venäläistä lääkäriä.
Ihmiset Tchitassa ovat yleensä ystävällisiä ja hyväntahtoisia, seuraa rakastavia ja seuraa kaipaavia. Minä puolestani tapasin siellä vaan ystävällisiä ihmisiä kuvernöörin viraston virkamiehistä ja poliisimestarista alkaen.
Kun tulin Tchitahan oli minulla pieni kortti tohtori v. Bergmanille. Ensimäisenä iltana kolkutin hänen ovelleen, ja avomielisen herttaisesti otti hän minut vastaan. Häntä pidettiin Siperian etevimpänä lääkärinä, ja oli sotilasarvoltaan kenraali. Kaikki hänestä pitivät, niin ylhäiset kuin alhaiset. Vallankumouksen jälkeen sotamiehet tahtoivat valita hänet luottamuspaikkoihin, joista hän kumminkin saksalaisen nimensä vuoksi kieltäytyi. Hän osoitti minulle suurta ystävällisyyttä, hankki tuttavia ja seurusteli minun kanssani. Hänen lapsuutensa koti oli ollut Petroskoilla, ja joskus hän yllätti minua joillakuilla suomalaisilla sanoilla. Hän tunsi Laatokan. Ja kun minä kiittelin Laatokan ihanuutta, kesäöiden valaistusten loisteliasta kuvastoa meidän "merellämme", saattoi hän vaipua haaveisiin: "kyllähän se Baikaljärvikin on komea, mutta niitä valaistuksia kuin Laatokalla on kesäisenä yönä, ei ole täällä. Minä olen aina uneksinut, että minulla olisi moottorivene — — —." Sitten hän unohtui eteensä katsomaan, huokasi hiukan, mutta sitten hänen hilpeä luonteensa taas pääsi vallalle.
Hänen kauttaan tutustuin virkamies- ja lääkäriperheisiin. Ensinnä kaikista on mainittava tohtori Lepinin perhe, joiden luona lopuksi asuin kuukauden päivät. He olivat valmiit itse epämukavuutta näkemään, kunhan minulla vaan hyvä oli. — Rauhantuomari — miravoi sudja — Gerken perhe oli myös minun tuttujani. — Venäläisen Volkoffin luona asuin muutamia viikkoja. Näiden herttaisten ihmisten luona tutustuin venäläisiin tapoihin ja heidän kauttaan kauppiasperheisiin. Oli hauska näissä perheissä seurustella, heidän kautta opin tuntemaan siperialaisia tapoja, oloja, ihmisiä.
Jos olisin kauvemmin Tchitassa viipynyt, olisin voinut pian vapaasti seurustella kenen kanssa vaan tahdoin. Vallan ventovieraat ihmiset lähettivät minulle sanan, että olisin tervetullut heille. Vallankumous kumminkin katkaisi siellä oloni. Tuttavieni luona näin paljon heidän tuttujaan, myöskin tutustuin heidän lapsiinsa ja niiden tovereihin. Niin että kun viime aikoina kadulla liikuin, tuli tuon tuostakin joku tuttu vastaan, jotkut koulutytöt niiata niksauttivat minulle ja koulupojat iloisesti tervehtivät. Se tietysti lämmitti maanpakolaisen mieltä. Vieläpä "meidän kiinalaisemmekin", joka isäntäväelleni toimitti ruokavaroja, kuului tuttaviini. Kadulla vastaantullessa hän irvisti minulle tuttavallisesti ja nyökäytti päätään.
Tchitassa on varsinainen vierailuaika kello 5 ip. Vieraissa ollessa istutaan teepöydän ympärillä ja siihen unohdutaan istumaan myöhään iltaan saakka. Ja puhe se luistaa niin että. Teetä ei tarjota pelkältään, vaan leivän ja voin kanssa, oikea venäläinen ei välitä voistakaan.
Venäläinen on tavattoman puhelias ja monisanainen. Tämän osoitteeksi mainitsen pienen esimerkin. Olin kerran erään venäläisen tuttavani kanssa kävelemässä. Minun piti hänelle selittää eräs seikka, jonka satuin tietämään paremmin kuin hän. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi ei se oikein luonnistunut. Kotiin tultuani valmistin sanakirjan ja kieliopin avulla lyhyen kirjallisen esityksen asiasta. Vein sen hänelle ja pyysin samalla kielellisesti korjaamaan. Hän korjasi, mutta sitten hän hymähti ja sanoi: venäläinen ei sano näin lyhyesti. Lisäsi sinne ja tänne sanoja, muutti attribuutteja kokonaisiksi lauseiksi: "No nyt se on enemmän venäläisen puhetavan mukainen".
Ulkolaisista kirjailijoista tuntuivat sivistyneiden venäläisten keskuudessa olevan erittäin suosittuja Maupassant, saksalainen Heine ja norjalainen Knut Hamsun eli Gamsun, niinkuin venäläiset sanovat. Muudan ylioppilas pyysi minua lausumaan hänelle Heinen runoja, jos suinkin osasin joitakuita ulkoa, hän oli lukenut niitä vaan käännöksinä. Samainen ylioppilas halusi oppia norjankieltä voidakseen lukea "Gamsunia" alkukielellä. — Myös Nietzschellä on ylioppilaspiireissä paljon ihailijoita.
Venäjällä on moni seikka erilainen kuin muualla. Meillä naiset laulavat enemmän kuin miehet, Venäjällä päinvastoin. Kaikissa piireissä kuulee hyviä miesääniä. Monessa muussa maassa naiset käyttävät kansallispukuja, mutta miehet käyvät kansainvälisissä puvuissa. Venäjällä miehet kaikista kansankerroksista mielellään käyttävät pukuja, joissa on edes osittain kansallispuvun vivahdus. Virkamies, koulupoika y.m., joiden täytyy käyttää univormua, eivät tunne oloaan kodikkaaksi kotiin tultuaan, elleivät pukeudu uudestaan. Kirkasvärinen sininen tai punanen mekko vedetään ylle, jossa on nappi sivulla samoinkuin paidassakin, vyö vyötetään vyölle ja jalkoihin vedetään saappaat. Kansallispukuun melkein kuuluu liian suuret saappaat ja vieläkin yleisemmin liian suuri lakki — furashka. Se on tavallisesti niin suuri, että korvatkin mahtuvat lakin reunojen sisäpuolelle.
Siperia on turkkien maa. Niitä siellä näkee jos minkälaisia, niiden kuvaaminen vaatisi erityisen lukunsa. Mainitsen vaan muutamia huomioita. Ensinnäkin käytetään suuren suuria poronnahkaturkkeja, joissa on karvat ulospäin. Samoin on enimmissä muissa. Tavallisia ovat koirannahkaturkit. Hienoimpia ja kauneimpia ovat vastasyntyneen varsan nahasta tehdyt. Ne ovat tiheä-, lyhytkarvaisia, kauniin ruskeita. Bamaulka-turkki on lampaannahasta. Pitkä villa on sisäpuolella, päälläpäin paljas nahka. Se on kokonaisuudessaan värjätty tumman siniseksi. — Komeimpia ja erittäin tarkoituksen mukaisia talvilakkeja ovat sellaiset, joissa sivuilla riippuu noin puolen metrin pituiset parinkymmenen cm:n levyiset turkisviilekkeet. Tavallisesti ne pidetään vain sivuilla riippumassa, pitemmillä matkoilla ne kääritään kaulan ympäri.
Turvallisuus yleensä ei Siperiassa ole suuri. Murhat ja ryöstöt ovat tavallisia tapahtumia. Kaupungin ulkopuolella tapaa alituiseen ristejä osoitteeksi, että siinä on murha tapahtunut. Ei siellä ilman muuta sovellu mennä yksin metsään kasveja kokoomaan, vaan ainoastaan suuremmassa seurassa aseilla varustettuna. Kerran olimme kävelemässä rouvat Konkordia Vladimirovna ja Jelena Aleksandrovna ja tuomari Karl Robertovits. Rouvat olivat muuten Berlinissä syntyneet, mutta jo aivan nuorina tänne joutuneet ja olivat muuttaneet saksalaiset, oudot nimensäkin enemmän venäläisiä miellyttäviksi. Tulimme kaupungin laitaan ja tuomari ehdotti, että lähtisimme metsään kävelemään. "Onko aseita mukana?" kysyi toinen rouvista. "Onhan toki", sanoi tuomari ja näytti browninkiaan. Ja niin menimme. — Illalla ei ilman aseitta mielellään liikuta ulkona. Jos minä satuin olemaan yksin vieraissa ja viivähtämään illalla, ei koskaan päästetty yksin palaamaan kotia, vaan isäntä tuli saattamaan tai toimitettiin ajuri. Ovet pidetään monilla lukoilla ja salvoilla varustettuina. Avainta ei koskaan uskota kenenkään muun kuin talon isännän tai emännän haltuun. Ja kun vieras tulee, täytyy hänen jyskyttää ovea, sanoa kuka hän on ja mitä hänellä on asiata, ennenkuin ovi avataan. Joka talossa on myös koiria, suuria ja äkäisiä. Kun illalla kulkee kadulla, seuraa kunkin talon mitan sen talon haukkuva koira.