KOTIMATKA
Kun kävin jäähyväisillä ennen Tchitasta lähtöä eräässä tuttavassa perheessä, kysyi talon rouva: Mikä oli lyhyesti lausuttuna päävaikutus, jonka olin saanut Siperiasta.
Minä vastasin: "Siperia on maa ilman runoutta."
Ilman runoutta on maa, jossa eivät linnut laula, jossa kukat eivät tuoksu ja naiset ovat ilman sydäntä. Loppumaton ikävä, ainainen pelko, häjy mielivalta, virkamiehen oikku eivät ole runollisia. Ne ovat olleet Siperian elämälle määrääviä. Toiset ihmiset ovat tulleet tänne pakosta, toiset ansaitsemaan rahaa. Kumpainenkaan ei ole runollista. Kumpikin näistä on ikävöinyt pois. Hänen tunteittensa maa on ollut kaukana tuhansien peninkulmien päässä. Kansallisuuksien, kielten, murteiden sekotus ei ole runollinen. Ihmisten keskinäisissä suhteissa on ollut jonkinlainen epäluulon perussävel ja se ei ole runollista. Siperia on uusi maa, ilman muistoja, ilman sankaritarinoita, ilman lapsuutta. Siperia on kuolevien kansojen maa, kansojen, jotka eivät itse tiedä surra katoamistaan.
Ja vihdoin se on kauhean pakkasen maa. Ei, Siperiassa ei ole runoutta.
Ja kuitenkin. Siperialla on paljon viehätystä. Näin siellä paljon merkillistä ja vielä enemmän jäi näkemättä. Siperian luonnossa on paljon suuruutta. Ja ennen kaikkea tapasin siellä paljon hyviä ja ystävällisiä ihmisiä.
Tchitassa, kaupungin laidassa on pieni talo. Pimeän sokkeloisen porstuan perällä on siinä talossa pienen pieni huone. Siellä oli vaan kolme tuolia, jonkun täytyi istua sängyn laidalla. Ikkunaluukut olivat suljetut ja heikko lamppu valaisi huonetta. Monena iltana kokoontui meitä muutamia siihen huoneeseen. Me olimme eri kansallisuutta, maailman eri ääriltä kotoisin. Me puhelimme maailman suurista tapahtumista, elämän tarkoitusperistä ja ihanteista. Me koetimme arvostella tapahtumia puolueettomasti, koetimme nähdä totuutta kaiken takana. Iloitsimme Romain Rollandin kirjeestä hänen "rakkaille vihollisilleen", iloitsimme belgialaisen papin puolueettomasta arvostelusta, ihailimme hyvää ja jaloa, missä sitä ikinä näimme. Tuo pikku huone ja siellä tarinoiva pieni seura kangastaa mielessäni paraimpien siperialaismuistojeni joukossa.
Kun vallankumous tuli, katkesi postiyhteys muun maailman kanssa. Kesti pari viikkoa ja vähän ylikin, ennenkuin tietooni tuli, mitä Suomessa oli tapahtunut. Aluksi saivat kaikenlaiset muut amnestin paitsi administratiiviset. Poliittiset vangit vapautettiin kohta vallankumouksen ensi päivinä, sitten rikolliset vangit, mutta administratiiviset unohtuivat. Siperiassa olevat kymmenet tuhannet balttilaiset alkoivat jo haikeasti valittaa, ettei heitä kukaan muistanut. Viimein tuli heidänkin vuoronsa. Irkutskista läksi niitä kokonaisia junia.
Minulle vaan ei kuulunut mitään lähtölupaa. Kyllähän moni neuvoi ilman muuta matkustamaan kotiin. Ja luultavasti olisin sen voinut tehdä kenenkään häiritsemättä. Mutta mieluummin tahdoin saada paperini viralliseen kuntoon. Viimein aloin sähköttää Suomeen ja Irkutskiin ja niin vihdoin tuli lupa. Kuvernöörin virastossa oli "komisaari" minulle ystävällinen, puhui ranskaa, hän uskoi minut osastopäällikön, herra Samuraijeffin huostaan. Hän antoi minulle paperin ja käski menemään poliisikamariin. Siellä sattui olemaan kiinalaisten passinuudistus. Joka paikka oli kiinalaista tulvillaan täynnä. Sain tungeskella heidän keskellään, eräs likainen raukka, jolla oli kauhea silmätauti, tahtoi väkisinkin nojautua minuun. Minulla oli täysi työ suojella itseäni häneltä. Viimein poliisimestari "natshalnik militsii", jonka satunnaisesti tunsin, huomasi minut, kuvernööri oli telefoneerannut hänelle minusta, hän käski toimittamaan minun paperini kuntoon. Ja niin sain vihdoinkin passini. Siinä sanotaan, että minä saan vapaasti matkustaa ja oleskella kaikkialla koko Venäjän valtakunnassa.
Seuraavana päivänä sattui herra Samuraijeff tulemaan kadulla vastaan, hän tuli kysymään olinko saanut passini, antoi kättä ja toivotti onnellista kotimatkaa.
Poliisikamarista palatessani poikkesin pankkiin rahaa vaihtamaan. Tämän yhteydessä en malta olla pientä kuvaavaa juttua kertomatta. Olin lähtenyt kotoa k:lo 10 ja sanonut tulevani k:lo 12 kotiin, jolloin oli tapana juoda teetä sakuskan kanssa. Pääsin kotiin likemmä 2, aika oli mennyt vuoroa odotellessa. Tullessani oli talonväki aivan kauhuissaan. Rouva oli valitellut: "se on aina tullut silloin kun on sanonut, ei vielä milloinkaan ole ollut 12:n teeltä poissa. Varmaan joku on nähnyt kun hän pankissa vaihtoi tuhannen ruplan seteliä, on hänen ryöstänyt ja murhannut." Rouva tahtoi hälyyttää kaikki Tchitan poliisit minua etsimään. Pojat olivat rauhoittaneet äitiään. "Odotetaan vielä yksi tunti, jollei hän sen kuluessa tule, niin sitten ilmoitetaan." — Niinä päivinä tapahtui paljon ryöstöjä ja murhia Tchitassa.
Passin saatuani valmistauduin lähtemään. Sanoin jäähyväiset herttaisille ystävilleni tohtori Lepinin ja tuomari Gerken perheille ja muille tutuilleni. Tohtori Bergman oli jo vähän aikaisemmin saanut muuttaa kotiinsa Irkutskiin. Koko elämäni ajan säilytän heidän muistoaan kiitollisessa mielessä. Lujasti päätimme joskus vielä tavata toisiamme. Ja niin läksin matkalle länttä kohti kevään koittaessa kylmään Siperiaan, ensimäisten kevätkukkien puhjetessa, ystävieni saattamana, hyvillä eväillä varustamana 10 p:nä huhtikuuta.
Aluksi matkustin vain Irkutskiin, jossa aioin viipyä muutamia päiviä. Baikaljärven sivuutin nytkin illalla ja yöllä, joten siitä näin vaan vähän. Jää näkyi sen vielä peittävän. Irkutskiin tulin 32 tunnin rautatiematkan jälkeen varhain aamulla. Sikäläisiä ystäviä oli asemalla vastassa hilpeinä ja iloisina. Eräässä suhteessa tulin Irkutskiin kriitillisenä aikana — Angara-joesta lähtivät jäät paraillaan. Hyväksi onneksi oli jäiden lähtö jo niin pitkälle edistynyt, että pääsi höyrylaivalla jäiden välistä joen yli kulkemaan.
Irkutskissa vietin muutamia miellyttäviä päiviä tuttavieni tanskalaisten Jensenien ja tohtori Bergmanin parissa, kävin pääsiäiskirkossa ja varustauduin matkalle.
Paikan saanti junassa tuotti vaikeuksia. Halusin paikkaa junassa ja vaunussa, joka menisi yhtämittaisesti Irkutskista Pietariin. Seisoin puolen päivää turhaan jonossa. Viimein neuvottiin minua kääntymään välittäjän puoleen. Hän toimittikin minulle piletin ja tyytyi hyvin kohtuulliseen vaivanpalkkioon.
Huhtikuun 16 p:nä läksin Irkutskista. Edellisenä yönä oli saatu ponttooni-silta kuntoon Angaran yli. Aamun koitteessa läksin pitkälle kotimatkalleni.
Iloisemmalla ja valoisammalla mielellä kuljin nyt länttä kohti kuin muutamia kuukausia sitten itäänpäin. Olin jo saavuttanut jonkunlaisen tottumuksen Venäjällä matkustamiseen. Joista oli jää lähtenyt. Lunta oli vaan siellä täällä. Viheriä oras vaikutti, ettei erokaan tuntunut niin kolkolta kuin talvella. Metsiköissä kukkivat valkovuokot ja oli niitä asemilla myytävänä. Ilma oli miellyttävän keväinen.
Matkaa kesti kaikkiaan vähän toista viikkoa, yhtämittaista matkaa yötä ja päivää, aina vaan samaan ilmansuuntaan. Mutta ei matka pitkältä tuntunut. Alun pitäen oli siihen ajatukseen antautunut, että sitä niin kauvan kestäisi. Jouduimme piankin aikataulun ulkopuolelle. Matkustimme sen mukaan kuin meille mukavinta oli. Kun tuli sopiva ruoka-asema, pysähdyimme sinne riittäväksi aikaa syömään. Illan suussa välistä pysähdyimme jollekin asemalle tunniksi levähtämään. Kaikki matkustavaiset nousivat vaunuista pois asemasillalle kävelemään ja se tuntui oikein miellyttävältä. Kerran sattui pienen aseman vieressä olemaan kirkasvesinen kevätpuro. Jotkut riensivät sinne peseytymään. Junan kuljettajat käsittivät tilanteen. Ilmoitettiin, että juna seisoo puoli tuntia ja kohta oli enin osa matkustavaisia puron partaalla. Pesivät kätensä, kasvonsa, päänsä. Miehet heittivät takit päältään pois. Vaatteita harjattiin, kenkiä puhdistettiin, naurettiin ja oltiin iloisia. — Shirookaja ruskaja natura.
Olin kupeetoverikseni saanut nuoren kukoistavan, hienosti sivistyneen rouvan. Teimme tuttavuutta muiden vaunussa olevain kanssa. Viereisessä kupeessa matkusti nuori rigalainen pariskunta. Olivat olleet karkotettuina. Teimme vierailukäyntejä toistemme luo. Toisella puolella asui kaksi venäläistä insinööriä. Minulla oli mukanani suomalais-venäläinen tulkki. Se toista insinööreistä suuresti huvitti. Joka päivä tuli hän meidän kupeellemme ja lueskeli sitä pitkät ajat. Aamulla osasi hän jo tervehtiä minua suomeksi ja sanoa joitakuita sanoja.
Matka sujui täten hauskasti ja mukavasti, mutta tuli siihen kumminkin omituinen hankaluus. Oli pääsiäisviikko. Hyvin suuret määrät sotaväkeä oli päästetty pääsiäiseksi lomalle kotiin ja oli heidän nyt palattava rintamalle. Jo kaukana Siperiassa oli joka asemalla suuret määrät sotamiehiä. Juna oli täynnä entisestään, mutta ei auttanut, heidän täytyi päästä eteenpäin. Heitä tulvi joka paikka täpösen täyteen. Meidän vaunumme käytävä, samoinkuin muiden vaunujen, oli heitä ahtamalla täynnä. Ahtautta lisäsi se, että heillä luonnollisesti oli paljon tavaraa, laatikoita ja kaikenlaisia kääröjä. Yöllä heitä makasi kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Käytävän lattialla, kummallisissa asennoissa laatikkojen päällä, eteisen lattialla, vieläpä sillä sillalla, joka yhdistää kaksi vaunua toisiinsa, makasi kolme sotamiestä vieretysten. Muuten olivat sotamiehet siivoja ja hyväntapaisia, ei kukaan yrittänytkään tunkeutua meidän kupeihimme. Me kutsuimme heitä "meidän sotamiehiksemme", aamuin illoin tervehdimme toisiamme, puhelimme keskenämme. — Yksikin nuori siperialainen sotamies oli matkalla Tornioon. — Asemilla he suojelivat meidän vaunuamme, estivät uusia tulokkaita sinne tunkeutumasta. Ainoa haitta oli se, että käytävässä oli niin kauhean ahdasta, eikä vaunua voitu pitää puhtaana. Provodnik — vaununpalvelija sitä päätään pudistellen aina valitteli.
Usein mietin mielessäni, kuinka ihmeellisesti minun oli käynyt. Kun kotoa läksin oli koko perheeni kohtalo epätoivoinen. Itse menin epätietoista tulevaisuutta kohti. Vankilasta vankilaan kuljettuani odotti minua todenmukaisesti pitkä maamatka Siperian kauheassa pakkasessa johonkin pikkukaupunkiin tai kylään elämään siellä maan kieltä taitamattomana raskaissa oloissa kukaties kuinka kauvan tai ehkä kokonaan sortumaan. Ihmeellisesti oli Jumala minua auttanut. Matkani oli luonnistunut paremmin ja keveämmin kuin olin voinut toivoa, olin saanut olla terveenä, olin tavannut ystävällisiä, hyviä ihmisiä, joista useita tahdon pitää ystävinäni koko ikäni. Suuret maailman tapahtumat olivat suunnanneet minun perheeni vaiheet uusille, onnellisemmille urille.
Jumalalle olkoon kiitos hänen äärettömästä hyvyydestään.
Pietariin tulin maanantaina 23 p:nä huhtikuuta k:lo 11 ap. Otin ajurin ja ajoin Suomen rautatieasemalle. Parin tunnin perästä läksin Viipuriin, kotimaahan, Suomeen.
Viipurissa tapasin vaimoni ja vanhemman poikani, nuoremman poikani voin sulkea syliini vasta kymmenen kuukautta myöhemmin. Kun muutamia päiviä myöhemmin tulin Sortavalaan, kaiken kaikkiaan kuljettuani rautatiellä 14686 kilometriä, oli asemalla vieläkin enemmän ihmisiä, kuin minun matkalle lähtiessäni.
End of Project Gutenberg's Vankilasta ja Siperiasta, by Oskar Relander