KUN VALLANKUMOUS TULI TCHITAHAN
Maaliskuun 15 päivän tienoilla alkoi Tchitassa liikkua huhuja, että Venäjällä, etenkin Pietarissa oli jotain tekeillä. Levottomuuksia? — Kapinayrityksiä? — Mutta en niihin sen enempää huomiota kiinnittänyt, etenkin kun isäntäväkeni, jotka olivat venäläisiä, eivät niihin luottaneet. Mutta sitten tuli maaliskuun 15 päivä. Kaikilla kaduilla alettiin huutaa: "vot telegramma". Eikä tyydytty siihen, vaan vot telegrammaa seurasi vot telegramma ftarroi viipust, toinen numero, ja toista seurasi kolmas. Kaikilla kaduilla suuri poikien joukko niitä kauppasi, niin että terävät huudot kaikuivat yli kaupungin.
Vieläkään en siihen enempää huomiota kiinnittänyt. Huonon venäjänkielen taidon vuoksi kävi minulle raskaaksi omin päin lukea kadulla pitkiä sähkösanomia. Läksin rauhallisesti museoon työskentelemään. Olin saanut luvan koska tahansa käydä siellä. Pääsin sinne tirehtöörin eteisen kautta pihan puolelta. Museon johtaja oli nimeltä Aleksei Kiriltsh Kusnetshoff. Hän oli vanhempi mies, tiedemies, etenkin mineralogiaan ja muihin luonnontieteisiin perehtynyt. Hän oli vapauden haaveilija. Oli nuorena kuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja sen vuoksi karkoitettu Jakutskiin. Siellä hän oli elänyt monet vuodet, mutta ei ollut luopunut tieteellisestä työstään, vaan oli onnistunut sielläkin harjoittamaan perinpohjaisia tieteellisiä tutkimuksia. Transbaikalian oblastin sotilaskuvernööri Kiashko, jota moni karkoitettu kiitti hyvästä kohtelusta, yksissä neuvoin kenraalikuvernööri Knjäseffin kanssa, vapautti hänet Jakutskista ja kutsui hänet Tchitahan. Hänestä tehtiin sikäläisen maantieteellisen museontirehtööri. Siten sai hän asunnon, toimeentulon ja tilaisuuden antautua tieteellisiin töihin. Vuosikausia oli hän elänyt täällä hiljaisuudessa väsymättä ahertaen työhuoneessaan täsmällisenä ja säännöllisenä.
Kun nyt maaliskuun 15 p:nä niin kuin niin monena muunakin päivänä tulin museoon, oli Kusnetshoff työhuoneessaan. Mutta hän ei istunutkaan pöytänsä ääressä, vaan riensi minulle vastaan ja selitti, että nyt se on tullut, se suuri Venäjän vallankumous, bolshaja ruskaja revolutsio, jota niin kauvan on odotettu. — Onko se oikein totta, voiko siihen jo uskoa, sanoin minä vieläkin epäillen. — Ja hän vakuutti, että totta se on.
Minä menin sitten viereiseen suureen saliin, otin kaapeista esille tutkittavani ja aloin työni. Mutta kohta tuli K. luokseni, istahti pöytäni reunalle ja alkoi selittää. Ja hän selitti kuinka kaikki se hyvä, mitä lukemattomat ihmiset olivat pitkien, pitkien aikojen kuluessa uneksineet ja ikävöineet, nyt toteutui. Nyt koitti Venäjälle onnellinen ja ihana aika. Kaikki saavat mitä haluavat. Suomi saa mitä haluaa, se tulee vapaaksi. Puola tulee vapaaksi ja monet muut osat Venäjää saavat mitä toivovat. Nyt tulee kaikkialla hyvä. — Siten hän kuvasi kauniisti uutta, onnellista aikaa, joka nyt koitti.
"Kun nyt keisari on luopunut, hänen veljensä on luopunut, niin mitä nyt tulee", kysyin minä.
"Tulee tasavalta — budjet respublika."
"Respublika!?" sanoin minä oudostuen, sillä silloin kuulin sen ensikerran.
"Respublika, aivan varmaan", sanoi hän.
"Mutta jos tulee kontrarevolutsio", sanoin koetteeksi.
"Ei missään tapauksessa, ei tule", vakuutti hän.
Sitten kysyi hän aionko minä jäädä työtäni tekemään, hän ainakin lähtee ulos. Ja niin hän lähti, hän joka oli vuosikausia istunut työpöytänsä ääressä säännöllisemmin kuin kello.
Vähän ajan perästä tuli luokseni vanhin kirjaston hoitaja neiti aivan hämmästyneenä kertomaan:
"Aleksei Kiriltsh ushol!"
"Ushol", vastasin minä.
Niin hän meni menojaan, mutta kohta tuli vahtimestari luokseni jo kaukaa sanoen:
"Aleksei Kiriltsh ushol!"
"Ushol", sanoin taas.
Tuskin oli hän mennyt niin tuli vahtimestarin tytär rientäen luokseni:
"Aleksei Kiriltsh ushol!"
"Ushol!"
Mutta silloin minä ajattelin, että ei, ei minunkaan sovi jäädä tähän istumaan, vaan on minunkin lähdettävä ulos.
Koko kaupunki oli kuohuksissa. Koulut oli suljettu, virastot suljettu, ihmisiä tulvi kaduilla, basaarissa oli suuria kansanryhmiä, joille joku piti puhetta, sähkösanomia jaettiin, sanomalehtien toimistot olivat ihmisjoukkojen ympäröiminä, säännöllinen työ oli kaikkialla seisahtunut.
"Vot telegramma!" huuto kaikuu yli kaupungin.
Läksin tohtori L:n ja hänen rouvansa kanssa kaupungille kävelemään, rouva varusti meille rintaan suuret punaiset rusetit. "Ettei teille kukaan pahaa tekisi."
"Vot telegramma, otshen interesno", kaikuu sanomalehtipoikien huuto.
"No, mitä siinä sitten on niin intresanttia", sanoo tri L.
"Venäjän tsaari pantu viralta pois. Vot telegramma, otshen interesno", touhuaa poika.
"Onpa todellakin interesno."
Ei ole mitään häiriötä. Ihmiset ovat vaan iloisia ja onnellisia. Ja ne, jotka eivät ole, ovat olevinaan.
Kun tulen kotiin, selittää isäntäni minulle sanomalehtiä ja sähkösanomia. — Respublika, respublika kuuluu yli kaiken.
Päästin koetteeksi ilmoille sanan: kontrarevolutio. Isäntäni aivan säpsähtää: mitä, tiedättekö siitä mitä, missä?
Minä en tiedä mitään, minä vaan kysyn teiltä, joko tähän voi ruveta luottamaan, vakaantuuko respublika.
Jo tulee tieto uudesta ministerilistasta. Kerenskin oloa siinä enimmin ihmetellään. Jo todellakin on Venäjällä vallankumous tapahtunut, kun Kerenski on ministerinä. — Arvosteltakoon häntä kuinka tahansa, sanotaan, se kumminkin on varma, että hän on ehdottomasti rehellinen mies.
Kahden päivän perästä läksin taas museolle.
Aleksei Kiriltshin työhuoneen vieressä oli toinen pienenlainen huone, en ollut sitä ennen huomannut. Se näytti olevan jonkunlainen johtokunnan huone. Siinä oli pöytä keskellä ja sen ympärillä tuoleja. Ovi oli sinne auki ja siellä näkyivät pitävän jotain kokousta, noin kuusi tai kahdeksan henkeä istui pöydän ympärillä, niiden joukossa Kusnetshoff.
Erityisesti kiinnitti minun huomiotani muudan neiti. Hän oli puettu mustaan juhlapukuun, tukka oli kammattu sivuille niin, että kaunis, leveä otsa erityisesti loisti esille. Hän seisoi pöydän takana ja puhui paraillaan. Silmistä hehkui innostuksen tuli. Kaikkien muiden katseet olivat häneen kiintyneet. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi ollut nuori, uudistettu ja uudistuva Venäjä olennoituna. Hän edusti sitä innostusta, sitä luottamusta ja sitä toivoa, joka nyt täytti lukemattomien mielet laajassa Venäjän valtakunnassa.
Kusnetshoff huomatessaan minut, pisti minulle avaimet käteen. Kun perästäpäin kysyin häneltä ketä ne olivat olleet, sanoi hän: "meillä on vaan sellainen komiteetta". Lienevätkö sitten jo kauvankin kokoontuneet ja haaveilleet sitä hetkeä, joka nyt oli tullut.
Vallankumous kehittyi kehittymistään. Sähkösanomat kertoivat sen kulusta, sillä kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin alkoi tulla eurooppalaisia sanomalehtiä, jotka siitä tekivät selkoa.
Mutta vallankumous oli pantava Tchitassakin toimeen.
Ensinnä tuli miitingien aika. Venäjällä, jossa kaikki kansankokoukset ovat olleet kielletyt, ei ole omaa nimitystäkään niille, vaan käytetään niistä englanninkielistä nimitystä miiting.
Miitingiä pitivät kaikki mahdolliset kansankerrokset: koulupojat, sotamiehet, kasakat, kaikenlaatuiset ammattikunnat, palvelustytöt, vieläpä burjaatit ja kiinalaiset.
Burjaatit toivoivat kokouksissaan, että heidät vapautettaisiin venäläisistä poliiseista. Kiinalaisten kokous synnytti monessa pelkoa, sillä heitä oli paljon ja pelättiin heidän esittävän mahdottomia vaatimuksia. Palvelustytöt päättivät kokouksessaan, että heitä on kutsuttava arvonimellä barinja — neiti.
Venäjällä on ollut kahdenlaisia virkamiehiä: utshonni ja damoshni — oppineita ja kotitekoisia. Eräässä kasakkakylässä päätettiin, että tämän jälkeen ei saisi olla muuta kuin damoshni — kotitekoisia virkamiehiä.
Koulupojat ovat sodan aikana olleet Venäjällä tavallista huomatummassa asemassa, sen vuoksi, että kaikki hiukan vanhemmat miehet ovat olleet sodassa. Koulut olivat suljettuina toista viikkoa, ja pojat pitivät miitingejä. Eräässä kokouksessa muudan kimnaasin ylemmän luokan oppilas puhui rajattoman innostuksen valtaamana siksi kun pyörtyi.
Kaupungin suurella paraatikentällä pidettiin yleisiä miitingejä, joissa oli kaikkia kansankerroksia. Eri kansanryhmien edustajat pitivät kukin vuorostaan puheita. Joku puhuja sekaantui, niin että hänen toverinsa kävivät vetämässä hänet puhujalavalta alas. Yleensä olivat puheet teoreettisia, loppumattoman innostuksen täyttämiä.
Kasakat pitivät paraatia ja puheita. Satuin näkemään kasakkain kirkkoparaatin, pääkirkon, soborin edustalla. Joukkojen edessä kannettiin punaisia kankaita, joissa oli vallankumouksellisia lauselmia. — Sivumennen mainiten näissä punaisissa kankaissa, joita pitkin päivää kaduilla kannettiin, oli venäjänkielen oikeinkirjoituksessa pantu vallankumous toimeen; jer-kirjain oli jätetty pois ja venäjän monien i-kirjaimien asemesta käytettiin vaan yhtä i:tä, samanlaista kuin meidän i:mme. — Kirkosta tultua pantiin kasakat neliöön, upseerit pitivät heille vallankumouspuheita, sähkösanoma lähetettiin uudelle hallitukselle ja sitten hurrattiin. Minusta tuntuivat kuitenkin kasakkain hurraahuudot verrattain laimeilta.
Sitten ryhdyttiin vallankumousta yksityiskohtaisesti toteuttamaan. Ensin pantiin kuvernööri viralta pois. — Transbaikaliassa oli kauvan ollut kuvernöörinä kenraaliluutnantti Kiashko. Hän nautti laajojen kansankerrosten suosiota, ja oli siitä kuuluisa, että hän oli yhtä kohtelias ja hyväntahtoinen lääninsä vaatimattomimmallekin asukkaalle. Hän oli tullut muuanne siirretyksi muutamia kuukausia ennen vallankumousta. Kuvernöörin virkaa hoiti toistaiseksi Narishkin, joka sangen vähän nautti väestön suosiota. Hänet pantiin aluksi viralta pois ja kun hän huonoihin vaatteisiin pukeutuneena yritti paikkakunnalta poistua, vangittiin hänet. Aluksi hän sai olla kotiarestissa kaupungin päähotellissa, mutta siirrettiin sitten päävahtiin.
Läänin uusi kuvernööri Mustafim oli jo kauvan ollut tulossa Tchitahan. Sattui niin hullusti, että kun hän lähti matkalleen Irkutskista, ei hän vielä tiennyt mitään vallankumouksesta, mutta kun hän tuli perille Tchitahan, oli se jo tapahtunut. Hänelle oli kyllä lähetetty matkalle sähkösanomia, mutta jostain syystä ne eivät olleet tulleet hänen käsiinsä. Kun hän tuli perille, oli paljon viranomaisia, sotaväkeä ja muuta yleisöä häntä asemalla vastassa. Kokoontuneelle kansalle hän alkaa pitää puhetta, sanoo tulleensa keisarin käskyjä täyttämään, aikovansa mitä ankarimmin noudattaa vanhaa järjestelmää j.n.e. Mutta hänen suureksi ihmeekseen kaikki nauravat hänelle vasten kasvoja. Sitten mennään suureen sobranjaan — vastaanottoon. Siellä käy samoin. Hän alkaa pitää ohjelmapuhettaan, ja taas hänelle nauretaan. Mutta silloin joku hyväntahtoinen ihminen vei hänet syrjään ja selitti mitä oli tapahtunut.
Kun ei uudesta kuvernööristä tiedetty hyvää eikä pahaa, pantiin hän viralta pois ja sai lähteä, mihin tahtoi. Kuvernööriksi eli komisaariksi uusi väliaikainen hallitus nimitti kaupungin valtuuston puheenjohtajan, vanhemman, arvokkaan herran.
Melkein samoin kuin kuvernööri Mustafimille kävi kaupungin papeille. Ensimäisenä sunnuntaina vallankumouksen jälkeen alkoivat he lukea tavallisia rukouksia keisarillisen perheen puolesta, mutta kansan murina ja naurahdukset ja vastaväitteet heidät keskeyttivät. Papit joutuivat niin hämille, etteivät tienneet mitä tehdä. Seuraavaksi sunnuntaiksi oli synoodilta tullut uudet rukouskaavat.
Kaupungissa oli hyväntahtoinen, ystävällinen ja venäläiseksi virkamieheksi sangen vähän muodollinen poliisimestari. Aluksi sai hän jäädä paikalleen, mutta erotettiin sitten kumminkin ja sijalle asetettiin muuan sotaväen kirjuri.
Vankilain tirehtööri erotettiin myös ja sijaan pantiin edellämainittu tiedemies Kusnetshoff. Sanottiin, että hänhän sen asian paraiten ymmärtää, kun itsekin on istunut vankeudessa. Mutta muutamien päivien perästä oli hän saanut uudesta virastaan tarpeeksi ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen kiviään tarkastelemaan.
Muutamia muitakin virkamiehiä pantiin viralta pois, mutta yleensä tapahtui kaikki hyvin rauhallisesti, eikä järjestystä mikään häirinnyt. Muudan upseeri, joka oli tunnettu häjyydestään, piti sotamiehilleen vallankumouksellisen puheen ja huusi jokaiselle vastaan tulevalle sotamiehelle: terve toveri. Mutta ei se auttanut, päävahtiin hänet vietiin. Joku upseeri pakeni sairashuoneeseen. Eräs taas sanoi sotamiehilleen: minä olen ollut kova ja tyly, mutta ei se ole ollut yksin minun syyni, vaan vanhan järjestelmän. Jos haluatte, lähden pois, mutta jos siihen suostutte, niin koetetaan entistä paremmassa sovussa tulla toimeen. Siihen sotamiehet suostuivatkin.
Suuri määrä santarmeja vietiin päävahtiin, josta niitä kumminkin vähitellen päästettiin vapaiksi.
Sitten tuli poliittisten vankien vuoro. Niitä on kaikkina aikoina tuotu Siperiaan suuret määrät, sodan aikana entistäänkin enemmän. Niitä päästettiin monet sadat vapaiksi. Useimmat perheet ottivat niitä luokseen joksikin aikaa asumaan, kunnes ehtivät saada asiansa järjestetyiksi. Toisille oli hankittava vaatteita. Monet olivat olleet niinkauvan vankeudessa, että olivat tulleet aroiksi eivätkä osanneet olla suuremmassa seurassa. Kello 8 aikaan on vankilassa iltatarkastus. Sattui niin, että joku vapautettu vanki oli ystävällisessä seurassa, istuttiin runsaasti varustetun pöydän ääressä kirkkaasti valaistussa huoneessa. Äkkiä tulee vieras — vapautettu vanki levottomaksi, hajamieliseksi, hän ei voi ottaa osaa keskusteluun. On näet se aika, jolloin hänen oli pitänyt asettua keskelle koppiaan seisomaan odottamaan tarkastusta. Monet kertovat kolkkoja kertomuksia kärsimyksistään, usein aivan syyttömästi kestämästään vainosta.
Erityistä huomiota herätti kuuluisan naisvangin Spiridonovan Tchitahan saapuminen. Hän oli v. 1905 tehnyt murhayrityksen jotain kuvernööriä vastaan. Oli sitten tuomittu vankeuteen ja jo useita vuosia ollut Nertshinskin suurissa vankiloissa. Nyt oli hänet vapautettu ja hänen paluunsa Venäjälle olikin kuin riemukulkua. Tchitassa oli muodostunut erityisiä toimikuntia kaikista kansankerroksista järjestämään hänen vastaanottoaan ja juhlia hänen kunniakseen.
Kun hän tuli Tchitahan, tuntui kuin olisi koko kaupunki ollut häntä vastassa. Tuhansittain riensi ihmisiä asemalle. Pari päivää häntä juhlittiin ennenkuin hän matkusti eteenpäin. Puheissaan hän kertoi kauheita muistojaan ja kokemuksiaan. Olimme kuulleet kertomuksia vankien kovista kohtaloista Venäjällä, mutta olimme kuvitelleet, että meidän valistuneena aikana sellaiset eivät enää olleet mahdollisia Venäjälläkään. Mutta Spiridonovalta saimme kuulla, mitä kauheita seikkoja oli tapahtunut vielä viime vuosinakin. Hänet oli väkisin raiskattu, kasakat olivat huvikseen sammuttaneet palavat paperossinsa hänen paljaaseen ruumiiseensa, ja paljon muuta, jota ei sovi kertoa.
Kokonaiset junat vapautettuja poliittisia vankeja matkusti länteenpäin. Satuin kerran olemaan asemalla sellaisen junan lähtiessä. Juna oli ääriään myöten täynnä väkeä, vaunut olivat punaisilla lipuilla kaunistetut, riemuiten, huutaen, laulaen ja meluten lähdettiin liikkeelle. Mutta oli siinä muunkinlaista, oli totisia, vakavia, kiusaantuneen näköisiä. Erityisesti kiinnittyi huomioni erääseen mieheen. Häntä oli tullut hänen tyttärensä hakemaan. Omituinen, surullinen, kolkko totisuus kuvastui kummassakin. Isä tuntui niin tottumattomalta ihmisjoukossa, tytär koetti kaikessa auttaa isäänsä.
Valtiollisten vankien jälkeen tuli rikollisten vankien vuoro. Tchitassa yksistään niitä vapautettiin seitsemän, kahdeksan sataa. Niille pidettiin kauniita puheita, selitettiin kuinka heidän oli rehellisen ja kunnollisen elämän kautta osoitettava ansaitsevansa sen luottamuksen, mikä heille oli osoitettu. Kaupunkilaisissa synnytti tuo vankien vapautus suurta pelkoa. Ei kukaan mielellään liikkunut illan tultua ulkona. Kadun kulmissa seisoi oudon näköisiä miehiä puoleksi vangin puvussa vaatimassa rahaa ohikulkevilta. Rikoksia tapahtui runsaasti. Murhia sekä päivällä että yöllä, ryöstöjä vilkasliikkeisillä kaduilla. Mutta sellaiset tapahtumat eivät ole siellä harvinaisia muinakaan aikoina.
Yleensä on myönnettävä, että vallankumous tuli Tchitahan verrattain rauhallisesti. Ihmiset saivat tarpeekseen miitingeissä käymisestä, virastot alkoivat toimia, koulupojat käydä koulua ja lukea läksyjään, sotamiehetkin alkoivat tehdä kunniata upseereilleen niinkuin ennenkin.
Vallankumous toi mukanaan monenlaisia paljastuksia. Muun muassa löydettiin ja sanomalehdissä julkaistiin luettelot santarmien kätyreistä. Se oli pitkä lista ja sisälsi paljon yllätyksiä. Ei ollut sitä virastoa, sitä yhteiskunnallista ryhmää, jossa ei olisi ollut palkattua ilmiantajaa. Joka koulun opettajistossa ja koulupoikien joukossa, vapaamielisen sanomalehden toimituksessa, joka hotellissa, parturiliikkeessä. Tuskin oli sitä ihmistä, joka ei olisi huomannut, että joku hänen lähemmistä tuttavistaan oli santarmien kirjoissa. Satuin minäkin tuntemaan erään. Hän oli entinen vallankumouksellinen, oli sen vuoksi aikoinaan karannut Venäjältä ulkomaille, sitten ollut vuosikausia poliisin valvonnan alaisena. Hän oli mies mitä herttaisin. Ei hänen likimmät ystävänsäkään voineet aavistaa, että hän kantoi santarmeilta säännöllistä palkkaa. Kun vallankumous tuli, möi hän kahdessa päivässä kaiken omaisuutensa ja katosi perheineen kuin tina tuhkaan.
En malta olla tässä yhteydessä mainitsematta erästä seikkaa, joka ajallaan minua suuresti ilahdutti. Vallankumouksen jälkeen hetkeksi ihanteelliset pyrkimykset kohosivat etualalle. Nyt oli toteutettava Venäjällä ne ihanat unelmat, joita lukemattomat ihmiset vuosikymmeniä olivat haaveksineet. Sanomalehdet sisälsivät kauniita kirjoituksia näistä asioista. Muun muassa suunniteltiin kuinka sivistystä oli kohotettava kaikissa kansankerroksissa. Sopivana keinona neuvottiin hyvän kirjallisuuden lukemista. Sanomalehti lupasi esittää kaikkein parasta luettavaa maailman kirjallisuudesta. Ohjeeksi se alkoi julaista luetteloa sopivista teoksista ja lyhyen selostuksen niistä. Tässä luettelossa oli kolmantena meidän Kalevalamme.