SOTAVANGIT
Se oli Permin asemalla kun ensi kerran näin joukon saksalaisia sotavankeja, nuoria kauniita miehiä. Sittemmin näin heitä paljon, tutustuin moneen ja kuulin paljon kuvauksia heidän vaiheistaan ja elämästään. Varmaankin ajallaan on ilmestyvä kokonainen kirjallisuus sotavankien vaiheista, mutta kerron tässä kumminkin yhtä ja toista kuulemaani.
Sotaa on kestänyt kauvan ja äärettömillä armeijoilla on sotaa käyty, sotavankien lukumäärä on sen vuoksi hyvin suuri. Se varmaan on kohonnut miljooniin. Joku arveli että Siperiassa oli ehkä 700,000 saksalaista ja itävaltalaisunkarilaista sotavankia. Semmoisen määrän sijoittaminen ei voinut olla helppoa. Niitä ripoteltiin ympäri laajan Venäjän. Siperiassa alettiin Uraalin vuoristosta ja lopetettiin Tyyneen valtamereen. Perustettiin suuria vankileirejä, joissa saattoi olla tuhansia sotavankeja. Kuulin kertomuksia ja kuvauksia Irkutskin, Verhneudinskin, Tchitan läheisyydessä olevista vankileireistä. Kaikkein suurimpia kuului olleen Habarofskissa, joka on kaupunki Amurjoen polvekkeessa. Sanottiin siellä olleen 40,000. Minun tuttavani asuivat tai olivat asuneet Beresofkan ja Antipihan kylissä ja Tchitan kaupungissa.
Eihän liene hauska koskaan joutua sotavangiksi, mutta kun sitten lähdetään viemään tuohon kauhujen maahan Siperiaan. Sanoivat sen tuntuneen aivan epätoivoiselta, viikkoja, kuukausia kuljettiin eteenpäin, aina vaan itään, yhä kauvemmas ja kauvemmas. Muudan, joka oli joutunut vangiksi aivan sodan alussa, sanoi ajatelleensa: "mitä ne meistä vievät näin kauas, kohtahan sota loppuu ja sitten on suuri vaiva viedessä takaisin". Mutta sota ei loppunutkaan niin pian, hän oli jo kolmatta vuotta Antipihassa.
Tavallisesti sotavangilla ei ole muuta varustusta kuin se mikä sattuu päällä olemaan, ei vaatteita ei rahaa. Monasti saa hän lähteä ohuissa kesävaatteissa Siperian talvea kokemaan. Ja kuukausia, välistä vuosia kestää ennenkuin hän saa yhteyden solmituksi kotinsa kanssa.
Beresofkassa oli suuren suuria vajoja, barakkeja, joissa asui aina 700 mieheen yhdessä ainoassa vajassa. Makuulaveria oli vieretysten seinästä seinään ja monet kerrokset päällekkäin. Oli miehiä, joilla ei ollut muuta kuin alusvaatteet, toisilla oli täysi puku, mutta ei päällystakkia, toisilla ohut päällystakki. Sanoivat, että moni ei moneen kuukauteen yhtään kertaa käynyt vajasta ulkona talven pakkasimpana aikana. Siitä jo arvaa minkälainen ilma siellä oli. Kukin koetti kuluttaa aikaa parhaansa mukaan. Tekivät niitä töitä, joita osasivat ja joita siellä voivat tehdä. Suurimpana esteenä oli työkalujen puute. Yhdessä nurkassa oli parturinliike ja siinä mies aamusta iltaan leikkaa tukkaa ja ajaa partaa. Monenlaista taideteollisuutta harjoitetaan, valmistetaan pikkuesineitä loppumattomiin. Vaskea taotaan, puuta vuollaan ja leikataan, paperia käännellään. Suuri osa ei tee juuri mitään. Korttia pelataan loppumattomiin. Kun yöllä viimeiset lopettavat pelin, alkavat ensimäiset. Vajassa ei ole koskaan hiljaista. Toiset laulavat ja toiset soittavat. Ja kun ei ole oikeita soittokoneita, valmistetaan niitä mitä omituisimmista esineistä.
Olo on enimmäkseen hyvin raskasta. Ilma on huono, likaisuus tavaton ja syöpäläisiä vastaan ei mikään jaksa taistella. Mielet masentuvat ja synkistyvät. Mutta joukossa on iloisiakin. Ne huvittavat toisia, tekevät jos minkälaisia kepposia. Yleensä kestävät sotamiehet vankeuden rasituksia paremmin kuin upseerit. Heillä on vahvemmat hermot. Mutta kyllä moni sotamieskin sortuu. Muudan mies tuli hulluksi. Koko yön hän kulki miehestä mieheen. Tarttui jalasta kiinni ja pudisti sitä.
"Nouse ylös kengittämään minun hevoseni, minä tahdon ratsastaa kotiin."
"En minä ole seppä, tuo tuossa on seppä", ja hän osoittaa viereistä miestä.
Samat sanat uudistuvat ja mies kulkee miehestä mieheen koko yön seppää etsimässä. Eikä hän tee sitä yhtenä yönä, vaan monena.
Vajoissa asuville toimitettiin valmista ruokaa. Upseerit saivat kuussa 50 ruplaa ruokarahaa ja saivat mielensä mukaan järjestää taloutensa. He paikkasivat yhteisiä palvelijoita jonkun upseerin ollessa isännöitsijänä. Monesti näin Tchitan torilla sotavankiupseerin vartijain saattamana käyvän torilla ostoksilla.
Venäläisten toimittama ruoka on huonoa tai "wenigstens für uns Deutschen ungeniessbar" tai ainakin meille saksalaisille nautittavaksi sopimatonta. Mutta sekin asia järjestyy aikaa myöten. Sotavangit ovat vähitellen onnistuneet saamaan rahaa sekä työllään että kotimaastaan. He järjestävät ruokahommansa siten, että ruoka keitetään uudestaan, pannaan toimeen n.k. "Verbesserung" — parannus. Keittoihin pannaan lisää sianlihaa tai muuta lihaa, vihanneksia, puuroon voita tai maitoa. Ruoka maustetaan heidän makunsa mukaan. Tämän kaiken toimittavat heidän omat kokkinsa. Heidän keskuudessaanhan ovat kaikki mahdolliset maailman ammatit edustettuina. Vangit muodostavat kolme eri ruokailukuntaa. Ensimäiseen kuuluu suuri enemmistö. Toiseen sairaat, jotka heidän omien lääkäriensä määräysten mukaan saavat sopivaa ruokaa. Kolmannessa ne, joilla sattuu olemaan varoja, syövät hiukan parempaa ruokaa.
"Verbesserungia" hankitaan monella tavalla, välistä vähän luvattomallakin. Kerran oli saatu hankituksi ja teurastetuksi suuri sika. Mutta se oli myös toimitettava leiriin ja siinä oli vaikeus. Keino kumminkin keksittiin. Sanottiin, että eräs tovereista äkkiä oli sairastunut pilkkukuumeeseen. Haettiin paarit ja vuode. Siihen pantiin teurastettu sika lakanain väliin peitteen alle, pää tyynylle huivilla katettuna. Surullisina ja varovaisesti kantoivat miehet sairasta leiriin. Vartijalle selitetään, että siinä on heikko sairas, vaarallista, tarttuvaa pilkkukuumetta sairastava. Vartija päästää heidät häiritsemättä ohi. Leirissä syntyy suuri ilo. Täytyi "Thränen lachen" — nauraa kyyneliin, sanoi tohtori K., kertoessaan tästä minulle.
Sotavanki, pastori H. meni kerran vankileiriin. Metsikössä seisoo sotavanki ja katselee sikaa. "Kenen sikoja nuo ovat", kysyy H.
"Das kann Niemand wissen" — sitä ei kukaan voi tietää, vastaa mies äärettömän hölmön näköisenä.
"Eikö niitä ole joku kadonnut leiriin?"
"On", vastaa mies ja silmäkulmaan ilmaantuu pieni värinä.
"Mitä sinä siitä sait?"
"Viisi päivää arestia, mutta mitä on viisi päivää arestia yhtä sikaa vastaan."
Välistä kuului kokonainen hevonen kadonneen leiriin.
Verhneudinskin kaupungissa puheli kadulla kerran sotavanki, tohtori K. ja kauppias B. keskenään, he kertoivat molemmat siitä minulle. Siihen tulee muudan sotavanki, hieroo tyytyväisenä käsiään ja kysyy:
"Eivätkö herrat tahdo ostaa makkaraa? Minähän olen makkaramaakari. Minä olen onnistunut saamaan hyvää lihaa. Minä voin valmistaa erilaisia makkaroita."
"Varmaankin se on koiranlihasta", kuiskasi K. kauppiaalle.
Ja aivan oikein, koirat alkoivat kaupungista kadota. Jonkun ajan perästä ei ollut koko kaupungissa monta koiraa jälellä. Kerran näki H. erään miehen tunnustelevan komendantin koiraa.
"Mitä te siitä koettelette?"
"Se on yhä vieläkin liian laiha!"
Antipihan vankileirin läheisyydessä oli kiinalaisella pieni mökki ja perunamaa. Sotavangit kävivät silloin tällöin kiinalaisen perunamaata vähän verottamassa. Kiinalainen siitä suuttui. Asettui yöksi vahtiin ja kun taas tuli kaksi miestä perunamaata kaivamaan, ampui hän heistä toisen kuoliaaksi. Toinen, nimeltä Walter, pääsi pakenemaan. Aamulla Walter kutsui kaikki toverinsa koolle ja kertoi mitä yöllä oli tapahtunut. Suuri suuttumus valtasi sotavangit. Eihän ole oikein käydä perunoita näpistelemässä, mutta ei sellaisen vuoksi saa kuitenkaan ihmistä tappaa. Vangit hyökkäsivät äkkiä ulos leiristään, hajoittivat maan tasalle kiinalaisen mökin, niin ettei sanan kirjaimellisessa merkityksessä jäänyt kiveä kiven päälle eikä hirttä hirren. Ja sitten he palasivat kaikki paikoilleen.
Vartijat hätyyttivät kasakoita ja ne tulla kiidättivät, mutta silloin oli kaikki hiljaista ja rauhallista. Walter pantiin vankeuteen.
Joku aika sen jälkeen tuli Tchitahan ylhäinen saksalainen nainen, sairaanhoitajatar, joka oli saanut virallisen luvan käydä saksalaisista sotavangeista huolehtimassa. Hän sai heti kuulla Walterista ja kävi puhumassa hänestä vankileirin päällikön kanssa. Tämä lupasi vapauttaa Walterin, mutta viikon perästä hän yhä istui kiinni, jota vastoin kiinalainen, joka oli hänen toverinsa ampunut, ei ollut saanut mitään rangaistusta. Silloin meni saksalainen neiti uudestaan vankilanpäällikön puheille.
"Minä en tunne venäläisiä tapoja", hän sanoi. "Saksassa on kumminkin niin, että jos saksalainen upseeri on jotain luvannut, minä ehdottomasti voin luottaa siihen, että hän pitää sanansa. Venäjällä taitaa olla toisin."
Upseeri vakuutteli, että Walter pääsee vapaaksi. Illalla myöhään, kun neiti oli huoneessaan hotellissa, kolkutetaan ovea. Sisään tulee mies, joka sanoo olevansa Walter ja tulleensa näyttäytymään, että hän oli vapaa. Kun neiti muutaman viikon perästä palasi Habarofskista takaisin, kysyi hän ensimäiseksi Walterin asiaa. W. oli vapaa ja kiinalainen istui putkassa. Sieltä hän kumminkin pääsi jotensakin pian pois.
Aluksi oli sotavangeilla hyvin suuri puute kirjoista, mutta vähitellen se kohta korjautui. Ystävälliset venäläiset hakivat varastoistaan tarkoitukseen sopivia kirjoja ja kotimaastakin niitä alkoi saapua.
Aluksi kesti kauvan, ennenkuin kirjeyhteys omaisten ja kodin kanssa tuli solmituksi. Mutta sitten saattoi kirjeitä tulla runsaasti. Tuttavani tohtori K. sai monesti toista kymmentä kirjekorttia päivässä. Ne olivat säännöllisesti viipyneet matkalla kuukausia, välistä puoli vuotta. Perille ne kumminkin kaikki lopulta tulivat. Sen hän huomasi siitä, että kirjeet olivat numeroidut. Viipyminen oli tahallista. Mahdotonta oli sensuroida kirjeitä niin, ettei niissä olisi ollut salaisia tietoja. Kerrottiin, että sinne oli tuotu saksalainen upseeri, joka esimiestensä käskystä oli antautunut vangiksi. Kun häh kirjoitti kotiin: lähettäkää minulle kaksi paitaa ja kolmet alushousut, merkitsi se jotain aivan muuta. Sensuroimisesta ei siis ollut apua, sen tiesivät viranomaiset. Mutta jos viivytteli kirjettä pari kuukautta, olivat mahdollisesti kirjeeseen kätketyt salaiset tiedonannot joka tapauksessa vanhettuneet.
Sotavankeja kohdeltiin eri aikoina eri lailla, osittain sen mukaan miten Saksassa venäläisiä sotavankeja kohdeltiin. Kerrankin tuli määräys, että sotavangit saisivat viettää joulua ja uuttavuotta uuden luvun mukaan sekä keisari Wilhelmin nimipäiviä. Sillä venäläiset olivat Saksassa saaneet viettää samoja juhlia vanhan luvun mukaan ja Nikolain päiviä. Pahaksi onneksi olivat kumminkin sinä vuonna joulu, uusivuosi ja Wilhelmin päivät jo menneet.
Jotkut vankileirin päälliköt olivat häjyjä ja kavalia. Sitä osoittaa muun muassa seuraava tapaus.
Pastori S., joka oli Venäjän alamainen ja luterilaisen seurakunnan laillinen pappi, lähetettiin vankileiriin jumalanpalvelusta pitämään.
Eversti sanoi hänelle: "kun te rukoilette, niin rukoilkaa saksalaisen isänmaan puolesta ja Saksan keisarin puolesta".
"Ei, sitä minä en tee."
"No, mutta miksi ette? Sitähän sotavangit kumminkin ajattelevat."
"Minä en sekoita uskontoa ja politiikkaa toisiinsa", sanoi pastori.
Perästäpäin hän kysyi: "kuinka minun olisi käynyt, jos minä olisin tehnyt, niinkuin te käskitte?"
"Jakutskiin", vastasi eversti.
Saman everstin sitten hänen omat sotamiehensä ampuivat.
Yleensä ovat venäläiset hyväntahtoisia ja ystävällisiä ja monet osoittivat sitä myös sotavangeille. Ensi aikoina saivat he vapaammin liikkua. Sattui monesti Irkutskissa, että joku kadulla kulkija nähdessään vilusta värisevän ohuissa vaatteissa kulkevan sotavangin, pyysi kohteliaasti muukalaista kotiinsa lämmittelemään, tarjosi hänelle kahvia tai ruokaa mitä sattui olemaan.
Minun nuoret ystäväni Midja ja Valja olivat venäläisiä patriootteja jos kutka, mutta he hellivät hyvin sotavankeja ja olivat heille avuliaita, milloin se vaan oli mahdollista.
Vähitellen järjestyi asia niin, että sotavankeja saattoi tilata kaikenlaisiin töihin, maatöihin, metsätöihin, kaikenlaisiin ammatteihin. Sähkötöissä, maalareina, puutarhureina, räätäleinä, pihamiehinä, hevosmiehinä näin heitä.
Useampana päivänä kuljin erään maalarin ohi, hän ei näyttänyt ollenkaan venäläiseltä. Huvin vuoksi puhuttelin häntä kerran venäjäksi. — "Nee poni", vastasi mies. Suuren kivitalon Tchitassa olivat sotavangit melkein kokonaan rakentaneet ja sisustaneet. Tavallisesti toivat vartijat saksalaiset aamulla työpaikkaansa ja hakivat illalla pois. Mutta saattoi ne pitää asumassakin luonaan, tietysti tilaajan edesvastuulla. Ne vaan eivät saaneet kadulla liikkua. Tchitassa oli suuri monihaarainen taideteollisuuskoulu. Siellä kävi pari saksalaista säännöllisesti opettamassa.
Paraimpia lajissaan oli seuraava tapaus. Vallankumouksen jälkeen tuli muuan nuori mies, entinen kirjuri poliisipäälliköksi, natshalnik militsii, niinkuin poliisimestaria silloin kutsuttiin. Tunsin hänet satunnaisesti. Kaikesta päättäen koetti hän saada aikaan hyvän järjestyksen hoidettavassaan kaupungissa, puuhasi parhaansa mukaan yötä ja päivää. Muun muassa päätti hän hommata kaupungille hyvät poliisiasetukset ja säädökset. Mutta työ oli vaikea eikä hän siihen pystynyt eikä hänellä ollut siihen aikaa. Silloin hän keksi oivan keinon. Hän meni vankileiriin ja tiedusteli, oliko siellä poliisivirkamiestä. Ja tietysti siellä oli, sillä kaikki mahdolliset ammatit ja toimialat olivat edustettuina. Ja sitten kävi niin omituisesti, että saksalainen sotavanki valmisti Tchitan kaupungille uuden poliisijärjestyksen. Suuren yleisön tietoon sitä ei kumminkaan saatettu.
Saksalaiset ovat yleensä musikaalisia. Siperiassa he muodostivat monia soittokuntia. Vankileireissä voi saada kuulla orkesterikonsertteja, jotka vetivät vertoja maailman paraimmille. Tohtori B. ehdotti, että Irkutskin suuressa puistossa annettaisiin vankien pitää konsertteja pari kertaa viikossa. "Pankaa vaikka kaksinkertainen vartiaketju heidän ympärilleen. Sekä meillä että heillä on siitä huvia." — Mutta ehdotukseen eivät viranomaiset suostuneet.
Toisin kävi pienessä Blagovetshenskin kaupungissa. Siellä aie toteutettiin. Pari kertaa viikossa saivat kaukaisen maailman kolkan asukkaat kuunnella oivallisia konsertteja, joissa suuri etevä orkesteri ja taitavat solistit esittivät ensiluokkaista musiikkia. Sellaista musiikkia saa muuten kuulla vaan maailman keskuspaikoissa.
Tchitassa oli kaksi suurta kolmikerroksista rakennusta muodostettu upseerivankiloiksi. Toisessa oli vanhempia miehiä varsinaisia upseereja, toisessa "nuoria herroja", vapaaehtoisia, "yksivuotisia", sijaisupseereja. Nuorten herrain elämä sujui helpommin. He jaksoivat välistä olla iloisiakin ja puuhasivat mitä ikinä keksivät. Siellä toimitettiin m.m. sanomalehteä. Oli hankittu kaikkia venäläisiä ja ulkomaalaisia sanomalehtiä, jotka vaan olivat saatavissa. Eri henkilöt lukivat eri lehtiä, tekivät lyhennysotteita tai käänsivät kirjoituksia saksankieleen. Näin saadut kirjoitukset vielä tarkastettiin ja seulottiin. Sitten ne hektografeerattiin. Täten saatu sanomalehti oli varmaankin paraimpia mitä olla saattoi. Jos jostakin maailman tapahtumasta tahdottiin saada luotettavia tietoja, tiedusteltiin mitä nuoret herrat siitä sanoivat.
Heidän joukossaan sattui olemaan historian tutkija. Hänet valittiin sotavankien historioitsijaksi. Uupumatta kokosi hän kaikkea mikä sattui valaisemaan sotavankien elämää ja sotaa yleensä: sanomalehtikirjoituksia, valokuvia, piirustuksia, säädöksiä, määräyksiä, kuvauksia, sotavankien käsitöitä j.n.e. Kaikesta koottiin kaksi kappaletta, jotka pantiin eri kirstuihin. Rauhan tullessa aiottiin toinen kirstu ottaa mukaan ja toinen jättää Tchitahan turvalliseen paikkaan kaiken varalta. — Oli myös taidemaalareita, jotka kävivät kaupungillakin muotokuvia maalaamassa. Soittotaiteilijoita oli kaikenlaatuisia.
Vanhoille herroille oli elämä kaikkein raskainta. Heidän oli vaikea mukautua uusiin oloihin. He hermostuivat äärimmilleen. Ja eihän ihme. Vuosikausia kestävä vankeus, perheistä erillään, niukkoja tietoja kotoa ja nekin vanhettuneita, välistä ei niitäkään, toimettomuus, hyvin rajoitettu liikkumisvapaus. Monesti oli pakoitettu asumaan vuosia samassa pienessä huoneessa parin muun kanssa, joiden kanssa kauvan sitten oli puhunut kaikki puhuttavansa, joita vähitellen rupesi inhoamaan. Monet kävivät ärttyisiksi ja riitaisiksi. Pitivät kaikenlaisia joutavia asioita persoonallisina loukkauksina. Kun unkarilaisten kansallislaulua soitettiin, hyökkäsivät itävaltalaiset ulos ja päinvastoin. Tätä ärttyisyyttä kuvaa myös kunnianloukkausjutut, joita upseerit kävivät keskenään. Päivät pitkät istuivat kunniaoikeudet ja pöytäkirjoja kertyi suuret pinkat.
Sotavankien keskuudessa syntyi uusi tauti, jolle annettiin nimi splenitis, englantilaisesta sanasta spleen. Sen oireita ovat ärttyisyys, hermostuneisuus, muistamattomuus, monet unohtivat läheisten omaisten nimet, väsymys, tukan lähteminen j.n.e.
Erinomainen keino ajan kuluttamiseen oli opiskeleminen. Sitä harjoittivat sekä vanhemmat että nuoremmat, ylemmät ja alemmat. Kaikilla ei kumminkaan ollut siihen tarpeeksi tarmoa eikä halua eikä kykyä. Opiskeleminen pitää mielen virkeänä ja terveenä ja aika kuluu siten nopeasti. Hyvin moni opiskeli jotain uutta kieltä: venäjää, englannin kieltä, unkarin kieltä, turkin kieltä y.m. Jotkut lukivat lakitiedettä, toiset filosofiaa, toiset kansantaloutta j.n.e. Joku harjoitti tieteellisiä opinnoita ja varmaan sodan jälkeen julkaistaan monta Siperiassa kirjoitettua tieteellistä teosta.
Eräs sotavankina ollut kertoi kuinka he muodostivat pienen klubin. Heillä oli tarkat säännöt, joita tarkoin noudatettiin. Määrätunteina ei saanut puhua sanaakaan. Jokaisen piti valmistaa esitelmä omalta alaltaan. Ja esitelmiä pidettiin kaksi kolme kertaa viikossa. Sitten päättivät he ruveta kirjoittamaan konversatsionisanakirjaa. Kukin sai kirjoittaa omalta alaltaan. Kertoja oli päässyt P:hen, muuan juristi R:ään. Sodan jälkeen aikovat sen julaista. Heidän piirissään oli vallinnut niin hyvä toveruus, työ oli sujunut niin hyvin, että hän vieläkin vankeudesta päästyään kaihoten muisteli vankeusaikojaan.
Monelle tuotti sotavankeus hyvin suuria kärsimyksiä. Tohtori B. tapasi Irkutskin vankeudessa saksalaisen upseerin. Hänellä olivat parta, tukka ja kynnet luonnottoman pitkät. Hän ei muuta pyytänyt, kun että saisi ne leikatuiksi. B. meni vankilan tirehtöörin luo ja pyysi saada lähettää parturin hänen luokseen. Sen hän sai. Toisena päivänä vanki kyynelsilmin kiitti häntä siitä.
Eräässä vankilassa oli kaksikymmentäneljä upseeria samassa pienessä huoneessa. Makuulaveria oli kaksi riviä päällekkäin, vuoteella täytyi virua, tuskin mahtui istumaan. Käytävän kummassakin päässä oli tynnöri kaikkia tarpeita varten. Lattialla mahtui vaan viisi miestä kerrallaan seisomaan. He vuorottelivat, sillä ainaisen virumisen välillä oli seisominen suuri virkistys.
Osoitteeksi kuinka tuskallisiksi syöpäläiset saattoivat käydä mainittakoon seuraava tapaus, jonka kuulin kahdelta silminnäkijältä, jotka toisistaan tietämättä sen minulle kertoivat. On rautatieasema aivan Baikaljärven rannalla. Sotavankeja kuljettava juna tuli sinne kerran joulukuussa. Pakkasta oli 40 astetta, mutta Baikal oli vielä auki. Muutamat syöpäläisiin kyllästyneet pistäytyivät uimassa toivoen siten pääsevänsä niistä vapaiksi. — "Mitä kansallisuutta sellaiset miehet ovat", kysyin. — "Tyrolilaisia. Eivät mitkään muut sitä olisi kestäneet."
Kerran tuli taaskin vankijuna pienelle Olovjannajan asemalle. Ystäväni Midja on asemalla tarjoomassa pieniä palveluksiaan. Junassa on paljon sairaita. Avonaisessa täpötäydessä tavaravaunussa seisoo kolkon näköinen mies. Midja kysyy: "voinko auttaa teitä jollakin?".
"En minä tarvitse mitään apua", vastaa hän tylysti.
"Älkää olko turhan ylpeä. Minä mielelläni tahtoisin palvella teitä jos voisin."
"Katsokaa", sanoo hän, "tuossa viruu pilkkukuumetta sairastava mies lattialla. Minä vaan odotan, että hän kuolisi ja että hänet potkittaisiin pois vaunusta. Sitten minä saisin käydä siihen virumaan. Minä en enää jaksa seista."
Tohtori B:n luo tuodaan sotavanki, jolla on 40° kuumetta. Mies valittelee, mutta vartija sanoo: yyh, kestä vaan, sinun täytyy kärsiä. B. sanoo, että hänet on vietävä vuoteeseen, häntä on hoidettava hyvin. Kun vartija vielä epäröi, sanoo B.: "katso, tuossa on ohjesääntöjen neljäs pykälä. Siinä seisoo: isänmaan puolustajaa on aina kohdeltava hyvin ja inhimillisesti."
Paljon sotavankeja kuoli vieraaseen kaukaiseen maahan. Etenkin pilkkukuume tuhosi heitä yhteen aikaan hyvin paljon.
Taas tulee sotavankeja kuljettava juna pienelle Olovjannajan asemalle. Tohtori L. rouvineen on asemalla. Hän menee vaunusta vaunuun ja kyselee: "Onko täällä ketään lääkäriä? Minä olen itse lääkäri." Pian sellainen löytyikin.
"Juna seisoo tässä 15 minuuttia, tulkaa meille kahvia juomaan." Mutta eihän se kahvi niin pian ollut valmista, juna ehti lähteä, vaikka oli kiirettä pidetty ja sotavanki-lääkäri jäi asemasillalle. Silloin meni L. asemasantarmi-päällikön luo ja selitti, että syy oli kokonaan hänen ja kysyi neuvoa mitä nyt oli tehtävä.
"Ei se mitään tee", sanoi santarmiratsumestari. "Huomenna tähän aikaan lähtee täältä pikajuna. Minä panen santarmin häntä saattamaan. Helposti tuo juna saadaan kiinni. Se kulkee niin hitaasti."
Niin saivat L:t pitää tohtoria kokonaisen vuorokauden. Ja ajatelkaapa sitä päivää vangin elämässä. Se oli kuin ihana keidas erämaassa. Viikkoja oli kuljettu ja kuljettu, asemilla seistu pitkät ajat ja taas kuljettu. Saksan rintamalta oli tultu Mantshurian rajoille ja yhä kuljettiin eteenpäin. Jo se yksistään synnytti äärettömän painostavan tunteen. Ja sitten likaisuus, kuukausiin ei ollut saanut muuttaa vaatteita. Ne olivat likaisia, täynnä syöpäläisiä. Ja alusvaatteet rikki, päällysvaatteet rikki ja päällystakkia ei ollut ollenkaan. Huono ruoka, huono kohtelu. Ja kaiken yli sotavangin raskas tunnelma. Epätietoisuus ja toivottomuus.
Hänet viedään kiireesti kotiin. Ensiksi pistetään mies kuumaan ammeeseen. Siitä noustuaan saa hän isännän vaatteita päällensä. Hänen alusvaatteensa pestään ja korjataan. Hänen päällysvaatteensa pannaan ensinnä kuumaan leivinuuniin syöpäläisistä puhdistumaan. Sitten ne puhdistetaan ja korjataan. Hänelle etsitään sopiva päällystakki. Häntä syötetään ja juotetaan parhaimman mukaan. Makuutetaan paraimmassa vuoteessa. Seuraavana päivänä hänet lähetetään hyvin varustettuna matkalle. Rouva on leiponut kaakkuja, paistanut paisteja. Hänellä on niin raskas eväskori, että hän tuskin jaksaa sitä kantaa. Hän saa mukaansa lääketieteellisiä teoksia ja muuta hauskaa luettavaa.
"Mitä hän sanoi teille lähtiessään", kysyin minä, kun L. oli minulle kertonut kaiken tämän.
"Hän ei sanonut ollenkaan mitään. Hän vaan itki", sanoi L.
Virallisesti piti huolta sotavangeista Ruotsi. Tukholmassa oli erityinen komitea muodostettu sitä varten. Sen puheenjohtaja oli kruununprinsessa. Sillä oli erityinen toimisto Omskissa. Sen lähetit matkustivat kaikkialla vankeja katsomassa. Tutustuin yhteen näistä läheteistä, E.H. nimeltä. Olin viikon päivät hänen seurassaan. Kuulin häneltä paljon sotavankien elämästä. Ruotsalaiset olivat suureksi siunaukseksi sotavangeille. Minun tuttavallani lähetillä oli valtakirja käydä kaikissa Venäjän vankiloissa tapaamassa ketä vaan tahtoi. Ja saattoi hän välistä auttaa venäläisiäkin vankeja. Hän toi tullessaan kokonaisen vaununlastin rakkauden lahjoja ruotsalaisilta naisilta. Hän toi myös rahaa suuret summat. Olin tilaisuudessa omin silmin näkemään, kun hän jätti suuria summia sotavankien luottamusmiehille. Hän hankki kirjallisuutta, toimitti asioita, välitti virastojen kanssa, kävi kuvernöörien ja muiden suurien herrojen puheilla, toimitti tuhansia asioita sotavankien hyväksi, koettaen tehdä heidän elämäänsä siedettävämmäksi. Niin hän muun muassa toimitti Tchitahan sekä nuorien että vanhojen herrojen kasarmien pihamaihin joukon voimistelutelineitä. Ja aina ohikulkiessa saikin nähdä voimistelijoita kiipeämistangoilla, rekeillä ja muilla.
Erinomainen muisti hänellä piti olla ja paljon asioita hän sai toimittaakseen. Tohtori K:lla oli vangiksi joutuessaan puolen vuoden vanha tytär. Nyt hän oli kolme vuotta. Isä ei ollut häntä nähnyt sen koommin. Hän oli kumminkin saanut 60 valokuvaa tytöstään, miten hän nauroi ja itki ja leikki ja kylpi ja söi j.n.e, — E.H. sai nyt toimittaakseen ensimäisen nuken isältä tyttärelle.
Sotavangit rakastivat ja kunnioittivat E.H:ta suuresti. Jo hänen ruotsalaisella laulavalla tavalla lausuttu, muuten kyllä virheetön saksankielensä soi heidän korvissaan niin kauniilta.
Myöskin ruotsalaisia sairaanhoitajattaria matkusteli Siperiassa sotavangeista huolehtimassa. Niistä oli huomattavin Ruotsin lähettilään kenraali Brändströmin tytär.
Ainoat, joista ei kukaan huolehtinut, olivat turkkilaiset sotavangit.
Heidän tilansa kuuluu usein olleen hyvin tukala.
Hankalimpia seikkoja sotavangeilla oli rahan saanti. En malta olla kertomatta seuraavaa tapausta, koska se luullakseni on kuvaava. K. oli saanut kotoaan 1000 ruplaa, mutta pankki ei suostunut maksamaan niitä ulos. Ei mikään auttanut. Kun hän harmissaan näitä asioita ajatellen astuu kadulla, tulee häntä satunnaisesti venäläinen aliupseeri vastaan. Silloin juolahtaa hänelle ajatus mieleen. Hän vie aliupseerin syrjään ja selittää tilanteen ja kysyy voisiko hän auttaa häntä.
"Se käy mainiosti päinsä, tulkaa vaan mukaan."
He menevät pankkiin ja aliupseeri esiintyy ikäänkuin olisi ollut K:n vartija. Tiukasti sanoo hän pankkivirkamiehille: "Eversti käski antamaan tälle herralle hänen rahansa". — Rahat annettiin. Aliupseeri sai 30 ruplaa vaivoistaan. Ja molemmat olivat tyytyväisiä.
Välistä kuuli kerrottavan sieviäkin juttuja. Nykyisessä sodassa, jossa rintamat ovat niin äärettömän pitkät, eivät yksityiset tiedä miten milloinkin käy. Muudan saksalainen joukkokunta luuli, että he olivat päässeet voitolle. Heidän päällikkönsä husaariluutnantti ratsasti lähimpään venäläiseen joukkoon ja esitti, että he antautuisivat, sillä oli turha jatkaa. Mutta venäläiset sanoivat asianlaidan olevan aivan toisen ja heidän olevankin voitolla. "Ja te olette meidän vankimme, ettekä enää pääse pois." Sille tielle hän jäi. Kun häntä kuljetettiin rintaman takana, sattui vastaan tulemaan venäläinen husaariupseeri. Nähdessään saksalaisen husaariupseerin vankina, tuli hän hänen luokseen.
"Toveri, teidän on käynyt huonosti. Teidät varmaan viedään Siperiaan.
Onko teillä yhtään rahaa mukana?"
"Ei, en osannut arvata varustautua."
"Sallitteko, tässä olisi kaksi tuhatta ruplaa."
Samainen saksalainen husaariupseeri oli Tchitassa. — Kun tämä tarina kerrottiin Midjalle ja Valjalle, säteilivät heidän silmänsä ilosta, kun saksalainen oli kertonut hyvää venäläisistä.
Tohtori K. oli kemisti, oli ollut suuren tehtaan hoitaja. Hän oli vielä nuori mies. Hän oli kokenut hyvin merkillisiä vaiheita, nähnyt paljon kauheata ja surullista. Minä kysyin häneltä millä hän kuluttaa aikaansa.
"Minä koetan maata niin paljon kuin mahdollista."
"Teidän pitää kirjoittaa kirja kokemuksistanne", sanoin.
"Minä koetan unohtaa sen kaiken."
"Mutta teidän omaisenne ja tuttavanne panevat teitä kertomaan vaiheistanne."
"Minä en heille kerro. He eivät kumminkaan uskoisi. Luulisivat minun valehtelevan ja liioittelevan. Olen kokenut niin outoja ja uskomattomia vaiheita."
"Kohta loppuu sota, sitten pääsette taas kotiinne ja työhönne", koetin häntä lohduttaa.
"Mutta kuka antaa minulle minun kolme vuottani takaisin. Ne ovat pois pudonneet minun elämästäni."
Ja hyvin monelle sotavangille ovat vankeusvuodet elämästä pois pudonneita vuosia.