KARKOITETUT
Siperian asutushistoria on hyvin monivaiheinen. Siperiaan on Venäjältä käsin tullut siirtolaisia, kolonisteja vapaaehtoisesti, komennettuina tai houkuteltuina. Mutta ne ovat kumminkin olleet vapaita, jotka ovat nauttineet hallituksen myötätuntoa ja kannatusta. Siirtolaisia sinne on vielä tullut melkein kaikista Euroopan maista seikkailun halusta, rikastumaan, ansaitsemaan. Ja Aasian muista osista on sinne tulvinut ihmisiä työnansioille. Mutta sitten on sinne tullut äärettömät määrät ihmisiä pakosta, vasten tahtoaan. Ja siten Siperiasta on tullut karkoitettujen, tuomittujen, onnettomien maa, se maa "jonka paljas nimi jo hirvittää".
Siperian karkoitushistoria on vanha, laaja ja moninainen. Sen tutkiminen vaatisi vuosia ja siitä voisi kirjoittaa laajoja teoksia. Ja vielä laajempia teoksia voisi kirjoittaa karkoitettujen tuskista, kärsimyksistä ja mielen kaihosta. Seuraavassa vain muutamia hajanaisia piirteitä siitä, mitä itse tulin näkemään ja ensi kädessä kuulemaan. Melkoinen osa Siperian valistuneempaa väkeä on jollain tavalla karkotettuja tai elleivät he, niin heidän isänsä tai isoisänsä. Jos sanot olevasi karkotettu, ei se millään tavalla herätä huomiota.
Karkotuksessa on hyvin monta astetta ja muotoa. Korkein muoto on seuraava. On korkea virkamies, hän on jollain tavalla epämukava. Häntä ei moitita mistään, ei syytetä, ei tuomita. Kaukana siitä, hän saa kunniamerkkejä, kiitoskirjeitä ja hyvän viran, ehkä entistä paremman. Mutta tämän hyvän viran saa hän Siperiassa, paikkakunnalla, jonne hän ei tahtoisi mennä ja josta hän ei omin lupinsa pääse pois. Jo aikoinaan lähetettiin Suomen historiassa tunnettu Speranski korkeaan virkaan Siperiaan — vasten tahtoaan. — Irkutskissa oli kenraalikuvernööri von Piltz. Hän oli keisarin persoonallinen ystävä, hoviherra. Mutta hän oli luterilainen, saksalaista alkuperää, von, oli mukavaa saksalaissodan aikana lähettää sellainen herra vähän kauvemmas, jotta hänestä vähemmän kuulisi, ja hänestä tehtiin Irkutskin kenraalikuvernööri. Hän oli muuten lajissaan venäläisen ylhäisen virkamiehen perikuva. Muudan alempi virkamies oli saanut tehtäväkseen valmistaa mietinnön jostakin. Hän pani siihen paljon työtä, harjoitti perinpohjaisia tutkimuksia ja kirjoitti laajan, etevän esityksen. Saatuaan sen valmiiksi meni hän kenraalikuvernöörin luo. Kun hän oli jonkun aikaa lukenut sitä kenraalikuvernöörille, sanoi tämä: "te ette näy vielä olevan oikein perillä asiassa, kun te tarvitsette noin kauhean paljon sanoja asianne esittämiseksi. Miettikää sitä vielä yksi kuukausi ja tulkaa sitten minun luokseni."
Samaan aikaan kuin v. Piltz tuli Irkutskiin oli Tchitassa kuvernöörinä kansan suosima kenraali Kiaschko; hän oli toisenlaatuinen mies, suora, rohkea ja itsenäinen. Piltz lähti kerran Tchitahan tarkastusmatkalle. K. sai siitä sähkösanomalla tiedon, hän otti mukaansa virastonsa osastopäälliköt ja matkusti äärettömän lääninsä toiseen reunaan hänkin tarkastusmatkalle. P. odotettuaan muutamia päiviä Tchitassa palasi tyhjin toimin Irkutskiin. Mutta joku aika sen jälkeen sai Kiaschko entistä paremman paikan Kasanissa.
Samaan aikaan kuin Piltz oli kenraalikuvernööri, oli kuvernöörinä
Jugan. Hän oli myös luterilainen ja synnyltään virolainen.
Tämä on hienoin ja korkein muoto karkoitusta.
Minun ystäväni tohtori Bergman, tuo herttainen mies, oli Siperian etevin lääkäri, monipuolisesti kykenevä ja käytetty mies. Hän oli ollut Irkutskissa muistaakseni 17 vuotta, hänellä oli siellä suuri oma sairashuone. Mutta hänen nimensä oli von Bergman, hän oli kuuluisan saksalaisen lääkärin veljenpoika, hän oli Irkutskin luterilaisen, saksalaisen seurakunnan esimies, "presidentti". Joku ilmiantoi hänet. Häntä ei mistään syytetty, vielä vähemmän tutkittu. Hänelle annettiin kenraalin arvo ja univormu, mutta hänet lähetettiin Tchitahan hyvään ylilääkärin virkaan. Eikä hän päässyt sieltä pois ennenkuin vallankumouksen jälkeen. "Minun, jonka paikka olisi rintamalla, joka tahtoisin ja osaisin tehdä leikkauksia ja hoitaa haavoitettuja, täytyy istua täällä ja kirjoittaa zetteln — kaavakkeita", sanoi hän minulle.
Tohtori Schwalbe oli nuori kiltti lääkäri Tartosta. Vähän ennen sodan alkamista oli hän tullut lääkäriksi johonkin rykmenttiin ltämerenmaakunnissa. Kun sota alkoi lähetettiin rykmentti sotaan, mutta S. lähetettiin virkaan Siperiaan. Ja aina puolen vuoden perästä hänet siirrettiin uuteen paikkaan. Siten hän oli jo ehtinyt kiertää Siperiaa aika lailla kun minä häneen tutustuin.
Sitten tulee varsinaisten karkotettujen suuri joukko. On suuri erotus karkoitetun, administratiivisen ja poliittisen välillä, administratiivisen ja tuomitun. Administratiivinen on virallisesti määrätty asumaan jossakin määrätyssä läänissä, kaupungissa, kylässä. Useimmiten joku kuvernööri saa mielensä mukaan määrätä, missä karkoitetun pitää olla. Tavallisesti häntä ei ole tutkittu eikä tuomittu. Paraimmassa tapauksessa hän saa itse lähteä, tavallisesti hänet viedään. Ja hän on kokonaan mielivallasta riippuvainen. Kuvernööri saa hänen suhteensa tehdä mitä hän tahtoo. Yhtä hän kumminkaan ei saa tehdä, kuvernööri ei saa olla liian laimea, liian hyvä hänelle, sillä kuvernöörikin on urkkijain ympäröimä. Administratiivista seuraa virastosta virastoon syytösvihko, mutta useimmissa tapauksissa hän ei saa koskaan tietää, mitä siinä on. Kun sain paluuluvan, näin "natshalnik militsiin" käsissä oman syytösvihkoni, oli siinä suurta ja pientä paperia, mitä niissä seisoi, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Perästä päin olen kumminkin saanut siitä jonkunverran tietää toisia merkillisiä teitä.
Tavallisesti karkoitettu saa matkustaa etapin kanssa. Semmoisesta matkasta on suomalainen lukija ollut tilaisuudessa muualta lukemaan. Minä siitä säästyin lähinnä vaimoni ja parooni Bruunin ponnistusten kautta.
Perille tultuaan saa karkoitettu vapaasti elää, mutta on poliisin valvonnan alla. Hänen on määräpäivinä käytävä näyttäytymässä ja hänen elämäänsä seurataan muutenkin. Useissa tapauksissa hänelle määrätään pieni päiväraha. Jos hän ansaitsee työllään hiukankin runsaammin, otetaan häneltä päiväraha pois. Hyvin monet arvelevatkin: "hullu tässä työtä tehköön". Mutta toisekseen monen on mahdoton työtä saada. Syrjäisissä kylissä ja pikkukaupungeissa on usein hyvin vaikea tulla toimeen pienellä päivärahalla. Lopultakin saavat hyväntahtoiset kylän asukkaat elättää heitä, sillä eihän voi antaa heidän kuolla nälkään.
Lisäksi on tässä monta häjyyden temppua. Saattaa olla, että karkoitetulla on varakkaita omaisia, mutta ne eivät saa antaa kuin rajoitetun määrän kuukaudessa. Eräälle sai antaa 15 ruplaa kuussa, eräälle 25 ruplaa. Muudan perhe, joka eli Irkutskissa, sai 50 ruplaa kuussa. Elämä täten käy äärettömän tukalaksi. Se sitä kumminkin lievensi, että Venäjällä lahjomalla voi saada paljon aikaan. Tosin eivät kaikki ottaneet lahjoja vastaan, mutta ei kukaan loukkaannu siitä, että hänelle lahjuksia tarjottiin, niin sanottiin.
Sodan aikana lähetettiin Siperiaan administratiivisesti äärettömät määrät ihmisiä. Kaikki mikä vain haiskahti saksalaiselta. Kuka tahansa voi toimittaa vihamiehensä Siperiaan, ilmiantamalla hänet spiooniksi. Minulle kerrottiin, että Itämerenmaakunnista oli sodan aikana karkoitettu Siperiaan 40,000 henkeä. Siellä olivat kaikki tunnustetut aatelissuvut edustettuina, kreivit ja paroonit. Ja enin osa papeista oli siellä. Yksistään Irkutskin lähikylissä oli kaksikymmentäviisi luterilaista balttilaista pastoria, sen kuulin täysin luotettavalta taholta.
Syytökset karkoitettuja kohtaan ovat usein aivan joutavia, monesti selviä erehdyksiä, sukulaissuhteista johtuvia ja muita sellaisia.
Kuulin karkotettujen tarinoita suuret määrät, kerron vaan muutamia.
Parooni H.H. asui kartanossaan lähellä rintamaa. Talossa oli kerrassaan kielletty kaikki tulenpito pimeän tultua. Kerran väittivät nähneensä talossa illalla tulta, se oli varmaankin merkinantoa saksalaisille. Parooni tuomittiin kuolemaan. Mutta onnistui näyttämään syyttömyytensä. Kohta tuomittiin hänet kuolemaan uudestaan samasta syystä. Vieläkin hän pelastui, mutta pyysi suurena armona lupaa asettua asumaan Irkutskiin.
Oli Tartossa muistaakseni pappi Hahn, hän oli 80-vuotias. Hänet vangittiin ja lähdettiin etapin kanssa viemään Siperiaan. Vaimo ja tyttäret seurasivat mukana, mutta eivät saaneet häntä nähdäkään. Matkan rasituksista kuoli vanhus. Ei edes ruumista annettu omaisille haudattavaksi. Mutta silloin tuleekin äkkiä viesti. Oli tapahtunut erehdys. Olikin tarkoitettu toista samannimistä.
Toisen pastori Hahnin tytär oli naimisissa parooni Stackelbergin kanssa. Ja kun parooni lähetettiin Jeniseiskiin, sai appi lähteä sinne myös.
Toiset osasivat käyttää aikaansa hyvin. Kreivi Kamphausen harjoitti kansatieteellisiä tutkimuksia ja julkaissee ajallaan tutkimustensa tulokset.
Samaran saksalaisen seurakunnan pastori Laetius karkotettiin kahdeksi vuodeksi Irkutskin kuvernementtiin. Kuvernööri lähetti hänet Kirenskin kaupunkiin, jonne oli hevosmatkaa 800 km. Vasta karkoitusaikansa loppukuukausiksi sai hän palata Irkutskiin. Hän oli mukaansa varannut suuritöisen tilastollisen tutkimuksen, johon tarvittiin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä kysyviä laskuja. Joka majatalossa matkalla ja sitten Kirenskissä pastori ahkeraan laski ja vertaili ja piirsi numeroita sarakkeisiin. Ajallaan toivoi hän ansaitsevansa hyvät rahat tutkimuksellaan.
Jossakin rykmentissä rintaman läheisyydessä palveli Stanislain ritarimerkillä varustettu sotilas apteekkari Alfred Jürgens. Eräänä päivänä läksi hän kävelemään ulkopuolelle sitä kaupunkia, johon he olivat sijoitetut. Kun hän ei paikkakuntaa tuntenut eksyi hän. Äkkiä tapaa hän etuvartijan ja kysyy tietä kaupunkiin. Sotamies on yhtä outo kuin hänkin. Kun hän menee sotamiehen neuvomaan suuntaan sattuu hän toisen vartijan kohdalle ja sitten kolmannen ja silloin hän onkin aivan rintaman ääressä. Siellä tapaa hän upseerin ja selittää tälle miten hänen on käynyt. Upseeri sanoo, että ei se mitään tee, hänellä on automobiili ja hän on juuri lähdössä kaupunkiin, apteekkari saa tulla hänen mukanaan sinne. Mutta matkalle lähtiessä esittää apteekkari itsensä.
"Mitä, teidän nimenne on Jürgens. Saksalainen nimi. Miten te olette tänne tulleet? Miten te olette päässeet vartijain sivu? Mikä on tunnussana? Tämä näyttää pahalta."
"Johan minä olen selittänyt teille, että minä olen eksynyt."
Jürgens vangitaan. Hänen esimiehensä koettaa häntä puolustaa. Kaikki on turhaa. Hänen upseeriarvonsa otetaan häneltä pois, hänet alennetaan välskäriksi ja hänet karkotetaan Siperiaan. Häntä kuljetetaan paikasta paikkaan, kunnes hän joutuu Tchitahan. Hän huomauttaa, että hänellä on Stanislain ritarimerkki ja sitä ei anneta muille kuin upseereille, ottakoot sen pois. — Sitä ei sovi ottaa. Siellä hän käveli Tchitan kaduilla, eikä kukaan tiennyt, mitä hänelle oli tehtävä. Ei hän ollut mitään tehnyt, ei häntä oltu mistään syytetty eikä tuomittu ja loppujen lopuksi hänellä oli Stanislai.
Oli muudan neiti Urban. Hänen kotinsa oli aivan Saksan rajalla ja joutui pian Saksan puolelle. Hän oli tullut Tchitahan vähän ennen sotaa elättääkseen itseään antamalla saksankielen tunteja. Kun sota syttyi, ei kukaan halunnut ottaa saksankielen tunteja ja hänen oli vaikea tulla toimeen. Hän halusi palata kotiinsa, mutta se häneltä kiellettiin. Hiljalleen elellen oli hän jo oleskellut Tchitassa kolme vuotta. Silloin heräsi hänessä halu pyrkiä Kiinaan toivoen sieltä jollain tavalla pääsevänsä pois. Kiina ei näet silloin vielä ollut sodassa mukana eikä Yhdysvallatkaan. Hän meni poliisikamariin ja pyysi passia. Sitä ei hänelle luvattu. Mutta kun hän kerran taas tulee poliisimestarin puheilta, sanoo muudan pristavi hänelle: "neiti on niin kovin surullisen näköinen tänään, miksi te olette niin surullinen?"
Neiti U. joutui siitä kovin hämilleen, mutta ei tiennyt mitä vastata. Sitten meni hän erään minun tuttavani X:n luo ja kysyi tältä, mitähän se pristavi tarkoitti. Tämä sanoi, että oli parasta mennä häneltä itseltään kysymään. Ja neiti U. meni ja sanoi, että jos hän voisi auttaa häntä saamaan passin, hän kyllä palkitsisi hänen vaivansa. — Passi tulikin ja vaivat palkittiin 60 ruplalla.
Kohta sen jälkeen katosi neiti U. Pari viikkoa myöhemmin ilmaantui outo nainen X:n pihaan ja katseli etsivästi ympärilleen. X. meni häntä puhuttelemaan. Hän sanoi terveisiä neiti U:lta ja toi Harbinissa kirjoitetun kirjelipun.
Mainittakoon vielä tuomari G:n vaiheet. Hän oli suuri tilanomistaja Libaun seuduilta. Hänen linnansa ruokasaliin mahtui 150 henkeä istuallaan syömään, hänellä oli 30 hevosta ja 200 lehmää. Hän joutui käräjiin valtion kanssa. Hän kadotti maatilansa. Häneltä otettiin hyvätuloinen tuomarin virka pois ja hänet siirrettiin pienempituloiseen Altaivuoristossa. Hän oli innokas urheilija ja metsästäjä ja viihtyi siellä verrattain hyvin, ampui karhuja, erilaisia kauriita ja hirviä ja muflonia, villilampaita ja ratsasteli. Sieltä hänet siirrettiin Jeniseiskiin, taas pienempituloiseen virkaan. Siellä hän seurusteli innokkaasti sinne karkotettujen balttilaisten kanssa. Ja vielä kerran hänet siirrettiin pienempituloiseen virkaan Tchitahan. Siellä he elivät taloudellisesti ahtaissa oloissa, lapset kasvoivat ja kävivät koulua, rouva ikävöi pois sivistyneisiin oloihin, mutta tuomari sanoi: "ich bin ein alter Kerl, und hab' den Humör nicht verloren". — Minä olen vanha veikko, enkä ole iloisuuttani kadottanut.
Näitä juttuja kuulin kerrottavan vaikka kuinka paljon. Karkotettuja, administratiivisia oli kaikista kansankerroksista. Monet karkotetut saivat istua pitkät ajat vankeudessa, josta vasta vallankumous heidät vapautti.
Eräässä etelävenäläisessä keskikokoisessa kaupungissa oli naishammaslääkäri. Samalla paikkakunnalla oli häjy tuomari, joka otti lahjoja vastaan ja muutenkin harjoitti vääryyttä. Viimein paikkakuntalaisten kärsivällisyys loppui ja he kirjoittivat yhteisen valituskirjan tuomaria vastaan. Valituskirjan alle pani myös naishammaslääkäri nimensä, olematta kuitenkaan valituksen varsinaisia hommaajia. Tuomarille ei valituskirjeestä mitään pahaa tullut, mutta hän kosti sen hommaajille. Hammaslääkärin hän ilmiantoi spiooniksi ja hänet vangittiin, kuljetettiin etapin kanssa Siperiaan Tchitahan, jossa hän sai istua vankeudessa pitkät ajat.
Vallankumouksen jälkeen hänet vapautettiin, vaikka hän ei aluksi vielä saanut lupaa matkustaa kotiin. Eräs perhe minun tuttavistani otti hänet luokseen asumaan. Siellä hänet varustettiin vaatteilla ja häntä hoidettiin hyvin. Siellä minäkin häneen tutustuin.
Samalla kertaa kuin häntä etapin kanssa kuljetettiin, tuotiin Siperiaan kolmattakymmentä henkeä, naisia ja lapsia, joita kaikkia syytettiin spiooneiksi. Lapsista olivat muutamat niin nuoria, että oli mahdoton ymmärtää, kuinka he olisivat voineet olla vakoilijoita. Muudan talonpoikais-nainen oli kysynyt: "sanokaa minulle, mitä merkitsee sana shpioon, minä en tiedä mitä se on ja he syyttävät minua shpiooniksi". Vankilassa sai hän kokea paljon kovaa, likaisuutta, syöpäläisiä, ahtautta, huonoa ruokaa, tylyä kohtelua, ja "paljon sellaista, jota minun ei sovi näin seurassa kertoa".
Kun minä kävin samaisessa perheessä, jossa hän asui, jäähyväisillä, pyysi hän nähdä sitä passia, jonka minä olin saanut. Siinä seisoi, että minä, administratiivinen, sain mennä mihin halusin ja oleskella missä halusin koko Venäjän valtakunnassa. Minun passini herätti hänessä ääretöntä ihastusta. Ilmeikkääseen venäläiseen tapaansa hän siunaili ja uudestaan siunaili sitä lukiessaan "booshe moi, booshe moi", pani kätensä ristiin, heilutteli päätään silmät suurina, katse ylös luotuna. Kolmeen kertaan hän uudestaan pyysi katsella minun passiani. "Onko todellakin Venäjällä tullut se aika, jolloin administratiivinen, ajatelkaa ad-mi-nis-tra-tii-vi-nen saa matkustaa minne tahtoo ja oleskella missä tahtoo."
Sitten hänkin sai passinsa kuntoon ja me matkustimme samassa junassa pois Siperiasta ja Aasiasta kohti uusia tietymättömiä kohtaloita.
Poliittisiksi sanotaan sellaisia, joita on syytetty jostain poliittisesta rikoksesta ja sitten tuomittu: vankeuteen tai karkoitettaviksi johonkin syrjäiseen paikkaan, määrävuosiksi tai elinajaksi. Poliittiset itse pitävät itseään hienompana ja korkeampana luokkana. Heidän joukossaan on monenlaisia ja kovia kärsimyksiä ovat useimmat heistä saaneet kokea. Monet heistä ovat sortuneet henkisesti ja ruumiillisesti. Mutta toiset ovat kovimmissakin kohtaloissa jaksaneet säilyttää äärettömän uskon ihanteisiinsa.
Kaukana Jenisein varrella lähellä Jäämerta eli poliittinen karkoitettu pienessä laudoista, risuista ja turpeista tehdyssä mökissä sivistymättömän naisen kanssa. Vuosikausiin hän ei saanut sanomalehtiä, tuskin mitään viestiä maailmasta. Ja kuitenkin paloi hänen silmissään tuli, jota eivät mitkään kärsimykset olleet voineet sammuttaa. Hän uskoi ja odotti sitä suurta venäläistä vallankumousta.
Minä en joutunut suoranaiseen yhteyteen poliittisten kanssa, mutta kyllä "entisten poliittisten" ja heidän jälkeläistensä. Useimmat Siperian paraimmista ovatkin entisten poliittisten jälkeläisiä. Sanotaankin, että Siperialla täytyy olla loistava tulevaisuus edessä sivistysmaana, sillä sinne on kätketty niin paljon intelligenssia. Kuulin paljon heistä puhuttavan.
Irkutskissa illan hämärissä tuli tuttavaan taloon rouva, talon seurustelupiiristä.
"Täällä on kolme nuorta neitosta, sivistyneitä naisia. He ovat istuneet muutamia kuukausia vankilassa Irkutskissa ja nyt heidät on määrätty matkustamaan Jakutskiin 3000 virstaa, kauheassa pakkasessa hevoskyydillä etapin kanssa. Heillä on ohuet kesävaatteet, ei päällyskenkiä, ei kunnollisia päällysvaatteita. Meiltä saadaan yksi turkki, olisiko teillä jotain antaa, vaikka joku villaröijy." — Ja niin varustivat rouvat hiljaisuudessa ja suurella kiireellä tyttöparat kamalalle matkalle. Eivätkä ne tytöt olleet ainoat, joita piti varustaa.
Kuulin sekä Irkutskissa että Tchitassa mainittavan neiti Nelsonin nimen. Ihmiset tulivat totisiksi kun se nimi mainittiin, alkoivat kuiskailla keskenään. En koskaan päässyt perille, mitä hän oli tehnyt ja miten hänen oli käynyt. Sen vaan käsitin, että Jakutskiin hänet oli lähetetty ja sieltä vielä kauvemmas.
Näitä tällaisia juttuja on Venäjällä kerrottu miespolvia. Kuvaavaa on, että venäläiset siinä ovat saavuttaneet omituisen taidon: he kertovat objektiivisesti tapahtuman, kauheimpiakin asioita, lausumatta pienintäkään arvostelua tai moitteen sanaa. Korkeintaan on kertojan silmissä arka katse.
Tutustuin kahteen nuoreen mieheen. Heidän isoisänsä oli ollut puolalainen kreivi. Hänet oli karkoitettu Siperiaan ja häneltä oli otettu kreivinarvo "slahta" pois. Pojan pojat olivat innokkaita sibiriakkeja. — Irkutskin komeimman kauppapuodin omistajan, juutalaisen R:n isä oli aikoinaan karkoitettu Varsovasta. Häntä itseään oli epäilty ja oli hän ja hänen vallattomat nuoret tyttärensä istuneet kuukauden päivät vankeudessa. Vuokrasin häneltä huoneen kuukaudeksi. Kun maksoin vuokran, oli hän hyvin kohtuullinen ja luulen, että jos olisin sanallakaan siihen viitannut, hän olisi antanut vuokran jäädä maksamatta. "Enhän minä voi karkoitetulta — — —."
Pakolaiset. Vielä mainittakoon erityinen luokka Siperian sodanaikaisia asukkaita. Ne olivat pakolaiset. Niitä tuli tulvimalla, kokonaisia junia. Jokaisessa kaupungissa niitä oli monia tuhansia, kymmeniä tuhansia, täytyi perustaa erityisiä komiteoja heistä huolehtimaan, ja parasta, mitä komitea voi tehdä oli saada heidät matkustamaan eteenpäin. Ne olivat suuri maanvaiva ja vitsaus. Ne olivat tietysti sodan jaloista paenneita, kaiken omaisuutensa kadottaneita onnettomia, säälittäviä, tuuliajolle joutuneita ihmisiä. He saivat valtiolta pienen päivärahan, jolla juuri ja juuri saattoivat hengissä pysyä. Mutta kaikki kunnolliset ja ahkerat hakivat ja saivat työtä ja pitivät huolta itsestään. Jälelle jäi laiskin, kykenemättömin, typerin osa kansaa. Työtä olisi ollut vaikka minkälaista. Mutta he eivät suostuneet työtä tekemään. Viettivät päivänsä laiskuudessa ja likaisuudessa, korttia pelaten, nauraen ja rähisten. Näin heitä usein ja paljon. Siinä sai muun muassa nähdä näytteitä melkein kaikista kansallispuvuista koko Venäjällä. Kävin katsomassa paria huonetta, joissa muutamia päiviä aikaisemmin vielä oli asunut kolmattakymmentä pakolaista. Minulle oli käsittämätöntä, miten se oli ollut mahdollista.
Mutta saattoi pakolaisten keskuudesta tehdä löytöjäkin. Käydessäni eräässä tuttavassa perheessä, valitti rouva palvelijain puutetta ja huonoutta. Pakolaisia oli paljon, mutta ne eivät suostuneet työhön. Hän aikoi kumminkin vielä koettaa. Kun seuraavalla kerralla tulin heille käymään, liikkui talossa kookas, kaunis nuori nainen, hyvin puettu, olisi luullut häntä talon tyttäreksi, hän tarjoili ja järjesteli tottuneesti, ja taitavasti, hän oli Puolasta kotoisin oleva pakolainen.