SIPERIAN ASUTUS
On totuttu sanomaan: Aasia on kansojen kehto. Ja tällä on tarkoitettu, että kaikki aarialaiset eli indoeurooppalaiset kansat olisivat tulleet Aasiasta Eurooppaan. Tiede on tämän mielipiteen kumminkin jo hylännyt. Päinvastoin arvellaan Aasiassakin asuvien indoeurooppalaiseen ryhmään kuuluvien kansojen aikojen varhaisena aamuna vaeltaneen sinne Euroopasta. Suuri osa Aasian kansoista kuuluu laajaan mongoolilais-kiinalaiseen ryhmään. Jos vertaa toisiinsa Euroopan ja Aasian kansoja, huomaa niissä hyvin suuria eroavaisuuksia kaikessa, ulkomuodossa, alkeellisessa maailmankatsomuksessa, tavoissa. Nämä eroavaisuudet johtuvat aivan hämärästä muinaisuudesta, alkeellisesta perustasta. Nämä kansanryhmät ovat muinaisuudessa eläneet kokonaan erillään ja kehittyneet verrattain pitkälle saamatta toisistaan mitään vaikutuksia, olematta vuorovaikutuksessa keskenään.
Suurena erottajana näiden kansanryhmien välillä on arveltu olleen meren. Kaspianmeri on ennen ulottunut hyvin paljon pohjoisemmaksi. Kansakunnat, jotka alkeellisella sivistyskannalla ollen asuvat eri puolilla suurta merta, eivät ole joutuneet mihinkään vuorovaikutukseen keskenään ja niin he perustuksiltaan ovat muodostuneet erilaisiksi.
Aasian kansoilla on vanha, monivaiheinen ja merkillinen historia. Vaikka se on meillä vähän tunnettu. Myöhemmin ovat Euroopan valtakunnat vallanneet Aasiassa suuria alueita. Venäjä on levittänyt valtaansa Uraalista Tyyneen valtamereen ja Kaspianmerestä Pamirin ylätasangolle saakka. Pohjoisempaa, ääretöntä maa-aluetta, joka käsittää neljännes-osan Aasiaa, sanotaan Siperiaksi. Vallatulle alueelle on siirtynyt siirtolaisia Euroopasta, kulkien yhä kauemmas länteen, kunnes meri on tullut vastaan. Mutta myös muualta on siirtolaisia tullut Siperiaan. Viime vuosikymmeninä on Kiinasta, Jaapanista ja Koreasta alkanut tulvia yhä enemmän kansaa Siperiaan. Kaikkein viimeisimpinä aikoina on alkanut siirtyä indoeurooppalaista väestöä Tyynen valtameren yli idästä länteen Aasian itäisimpiin osiin.
Siperian monista alkukansoista olin tilaisuudessa lähemmälti näkemään vain burjaatteja. Kirgiissejä näin Länsi-Siperian rautatieasemilla suuret määrät, vielä näin joitakuita tunguusseja. Ja välistä näin mustapartaisia, kauniita miehiä, komeissa kansallispuvuissa, joiden kansallisuudesta en päässyt selville.
Burjaatteja asuu Transbaikalian ja Irkutskin kuvernementeissä. Meidän tietosanakirjassa mainitaan heitä olevan 300,000. Siperiassa minulle kumminkin mainittiin paljon suurempia lukuja. Burjaateilla on mainehikas historia. Kuuluisa Tshingiskhan, joka aikoinaan valloitti puolen maailmaa, oli burjaatti. Siperiassa on paljon kuolevia kansoja. Burjaatit kumminkin ovat elinvoimaisia ja kehitysmahdollisia. Ja heidän keskuudestaan on lähtenyt useita, jotka ovat omistaneet korkean sivistyksen. Mutta sittenkin tuntuu heidän tulevaisuutensa mielestäni epätietoiselta. Ensinnäkin on heidän vaikea luopua paimentolaiselämästä. Toiseksi tuhoaa heitä kolme sivistyksen tuomaa kirousta: viina, keuhkotauti ja syfilis. Ja vieläkin tätä luuloa vahvistaa se huomio, että burjaattien keskuudessa on vähän kansallista itsetuntoa. Sivistystä saanut unohtaa kansallisuutensa ja haluaa olla venäläinen.
Tchitassa olin tilaisuudessa joka päivä näkemään suuret määrät burjaatteja. Kaupungissa niitä asuu vain vähän, mutta kaikkialla maaseudulla. Aamulla heitä tuli kaupunkiin suuret jonot. Härkäparit vetivät raskaita vankkureita. Pitkän valjakko-jonon edessä astui mies ensimäistä paria taluttaen. Välistä istui joku poika härän selässä. Varsinaisesti ihmiset liikkuvat ratsain niin miehet kuin naiset ja lapsetkin. Hyvin harvoin näkee burjaattien ajopeleillä ajavan.
Burjaatit ovat ehdottomasti rumaa kansaa. Naama ja nenä litteitä, poskipäät ulkonevia, ihonväri harmahtava. Tukka on mustaa, kiiltävää ja karkeata. Burjaatit ovat kookasta, kaikista niistä aasialaisista kansoista, joita olin tilaisuudessa näkemään, kookkainta. Tukkaa pitävät miehet samalla tavalla kuin kiinalaiset päälaelta lähtevässä tiukkaan letitetyssä letissä. Lapsilla lähtee samasta kohdasta viisi, kuusi ohutta lettiä. Muuten ovat pojat ja tytöt niin samalla tavalla puetut, etten minä ainakaan osannut heitä erottaa. Naisilla on tukka kierretty kahdelle niin sanoakseni käämille ja pidetään riippumassa molemmin puolin ryntäille. Tukkaan on kiedottu punanen lanka, korvan takaa pistää sivuille omituinen metallinen koriste. Aasian kansojen varsinainen pukuväri on sininen. Burjaattien vaatteet ovat aina sinisiä, kaikki kiinalaiset joita näin, ja niitä näin sangen paljon, käyttivät sinisiä pukuja. Kirgiissit suosivat myös sinistä vaatteissaan, samoin jaapanilaiset. Indiassakin kuuluvat käyttävän paljon sinistä puvuissa. Ainoastaan korealaiset tästä tekevät poikkeuksen. Heidän värinsä on valkea.
Burjaatit käyttävät alhaalta laajaa tummansinistä turkkia. Ryntäillä on mustasta sametista suuren seitsikon muotoinen vaatekaistale. Päässä on suippo karvalakki, jonka korvalliskaistaleet ovat käännetyt ulospäin. Lakin suipossa käressä on tupsu tai helyjä. Näin jollakulla siinä pyöreän palikan, noin 18 cm pitkän ja 4 cm paksun. Jollakulla oli siinä jykevä metalliristi. Asiantuntija niistä merkeistä saattoi päättää, minkä arvoinen henkilö oli.
Uskonnoltaan ovat enimmät burjaatit laamalaisia, toiset ovat selviä pakanoita, shamanisteja ja vain pienempi osa on kääntynyt kreikkalaiskatoliseen uskontoon. Näin silloin tällöin heidän laamojaan. Ne tuntee puvuista. Ylemmillä on keltainen, alemmilla ruskea puku, joka useimmiten näytti olevan silkkiä. Kookkaat, hienosti puetut laamat näyttivät kerrassaan arvokkailta. Laamalaisluostareja kuuluu olevan Venäjänkin alueella, muun muassa Olovjannajassa, joka on parin sadan kilometrin päässä Mantshuuriasta. Olin aikeissa käydä sitä katsomassa, kun maailman tapahtumat suuntasivat askeleeni muuanne. Kuulin kerrottavan laamojen suuresta vaikutusvallasta. Ne ovat tavallaan burjaattien omia hallitusmiehiä.
Burjaatit eivät ole siistiä kansaa. Peseytymistä pidetään syntinä. Sen sijaan pestään ahkeraan erinäisissä tapauksissa pyhinä pidettyjä lehmiä.
Burjaatit ovat karjanhoidolla elävää kansaa ja käyttävät varsinaisena ravintonaan lihaa. Omituista on, että he eivät syö maitoa, vaan antavat vasikkain imeä. Kaupunkien läheisyydessä ovat he kumminkin oppineet lehmiään lypsämään tuodakseen maidon kaupunkilaisille myötäväksi. Kalaa eivät oikeat burjaatit syö. He inhoavat kalan syömistä siinä määrässä, että syrjäisemmillä seuduilla, jossa kaupunkien läheisyys ei ole rahan himoa vielä herättänyt, burjaatti nähdessään jonkun pyytävän kalaa, voi mennä ostamaan pyydetyt kalat, päästääkseen ne kaikki heti takaisin veteen. Maanviljelykseen ovat he haluttomia. He ostavat mieluummin leivän kuin itse sitä viljelevät. Teetä juodessaan kuuluvat burjaatit sekottavan siihen suolaa, sokeria, pippuria, voita ja maitoa.
Burjaatit asuvat teltan tapaisissa jurtissa. Ennen aikaan, kun maa oli kokonaisuudessaan heidän, oli heillä kaksi kylää, talvikylä ja kesäkylä, jotka monesti olivat sadan virstan päässä toisistaan. Kesän tullessa muutettiin karjan kanssa kesäkylään hyville laidunmaille, josta talven tullen palattiin talvikylään. Nyt on heidän asuma-aluettaan suuresti supistettu, enin osa heidän maastaan on otettu heiltä pois, eivätkä he enää kesäksi voi siirtyä kaukaisille laidunmaille. Mutta heidän on sittenkin vaikea luopua tavoistaan. Kesän tullen he siirtyvät talviasunnosta kesä-asuntoon, vaikka ne ovatkin vain parin virstan päässä toisistaan.
Sivistysharrastusta, koulupuuhia heidänkin keskuudessaan jonkun verran on. Irkutskissa näin joskus hienosti, eurooppalaisesti puettuja burjaattinaisia lapsineen. Tchitassa näin jonkun kerran ilokseni kansallispukua käyttäviä sivistyneitä burjaattineitosia ja miehiä. Virastoissa näin joitakuita burjaatteja virkailijoina.
Burjaatit rakastavat lapsiaan ja lähettäisivät niitä mielellään kouluun, mutta "ne palaavat harvoin takaisin". Omia kouluja eivät tähän saakka ole saaneet. Heidän laulunsa ovat hyvin surunvoittoisia, siksi että "elämä ja luonto ovat meillä niin raskaita". — Eräässä burjaattitanssissa kuvataan teirin soidinpeliä: toinen tanssija esittää naarasta toinen koirasta. Hullunkuriselta näyttää, kun he kyykyllään hyppivät vastakkain.
Tchitassa asuin talossa, jonka omisti burjaattilainen ruhtinas, knääs Gontimuroff. Hän oli jo hyvin vanha eikä juuri koskaan liikkunut ulkona. Nuorena oli hän ollut hyvin rikas ja omistanut äärettömiä maa-alueita ja suuria karjalaumoja. Mutta sitten oli Venäjän hallitus anastanut hänen maansa ja hän oli köyhtynyt. Kuitenkin oli hänelle jätetty pieni maa-alue ja se virallisesti tunnustettu hänen omakseen. Ja sattui niin omituisesti, että tältä alueelta löytyi kultaa. Gontimuroffista tuli taas rikas mies. Hän lähetti vanhimman poikansa kouluun, hänestä tuli ylioppilas ja Pietarin yliopistossa hän opiskeli lääkäriksi. Mutta sitä myöten kun hän edistyi, unohti hän kansallisuutensa, ei tahtonut enää olla burjaatti vaan venäläinen. Se katkeroitti isän mielen. Nuori tohtori kuoli sitten johonkin äkilliseen tautiin. Nuorempia poikiaan ei ukko enää lähettänyt kouluun, koska se vieroitti omasta kansallisuudesta. Ne elävät nyt rikkaina kaivosten omistajina.
Burjaatit antavat Tchitalle sen erikoisen luonteen. Niitä näkyy siellä kaikkialla: kaduilla, toreilla, puodeissa, virastoissa.
Siirtolaisuus. Kuusitoista-sataluvulta alkaen levisi venäläisvalta Siperian yli. Kasakka Jermak mainitaan Siperian valloittajana. Valtauksen jälkeen seurasi siirtolaisuus. Maa oli venäläisillä asutettava. Venäläiset eivät olleet halukkaita lähtemään. Mutta Venäjällä oli totuttu käskemään ja etenkin kasakat olivat tottuneet tottelemaan. Eri osiin Siperiaa muun muassa Transbaikaliaan siirrettiin suuret määrät kasakoita ja sijoitettiin heidät sinne siirtolaisiksi. Kasakat muodostavatkin Transbaikalian varsinaisen venäläisen väestön. Mutta kasakat ovat sotilaita, erinomaisia ratsastajia, hevosen kasvattajia, luonteeltaan levottomia, mutta huonoja ja haluttomia maanviljelijöitä. Hauskoilta nuo sabaikalskii kasakat muuten näyttävät, puvut ovat sinisiä, housuissa leveä keltainen juova, samoin lakissa keltainen reunus. Ja aivan ihaillen katselee kasakkajoukkojen ratsastusta.
Hallitus ajallaan huomasi kasakkain kelvottomuuden maanviljelijöinä ja kun ei neuvoista ja käskyistä ollut apua, päätti hallitus tuoda siirtolaisia muualta, missä ihmiset olivat maanviljelykseen perehtyneitä. Kultakin kasakalta otettiin puolet hänen maastaan pois ja väliin, siis joka toiseksi pistettiin muualta tuotu siirtolainen. Aikojen kuluessa tuotiin siirtolaisia kaikista osista Venäjää ja kaikkia Venäjällä olevia kansallisuuksia. Luonnollisesti siirtyi paljon kansaa vapaaehtoisesti, mikä mistäkin syystä. Toiset tulivat onnettomuuksia, köyhyyttä, epäedullisia oloja pakoon, toiset uskonnollisista syistä. Altaivuoristossa esim. kuuluu asuvan paljon raskolnikkejä. Lisäksi on Siperiaan vasten tahtoaan lähetetty äärettömän paljon ihmisiä, mutta niistä puhun myöhemmin erikseen.
Tästä siirtolaisten moninaisuudesta johtuu sivumennen mainiten se, että Siperiassa ei ole mitään erityistä murretta. Sen sijaan on koko joukko erityisiä siperialaisia sanoja, joista monet ovat burjaattilaista tai muuta aasialaista alkuperää.
Usein on siirtolaisia houkuteltu kauneilla lupauksilla, jotka sitten eivät ole pitäneet paikkaansa. Kuulin erään lättiläisen kuvaavan muuttoaan. He olivat Rigan seuduilta kotoisin ja olivat siirtyneet Krasnojarskin läheisyyteen. Paljon kurjuutta olivat saaneet kokea ja elämä oli ollut hyvin raskasta.
Tavallisesti täytyi siirtolaisten ensin asua maakuopissa niin kutsutuissa zemljankoissa. Näin sellaisia. Pikemmin niitä luulisi eläinten kuin ihmisten asumuksiksi. Ne ovat pitkulaisia, vain yhdellä sivulla kohoaa maasta metrin tai puolentoista korkuinen seinä, jonka päällä on yhteen suuntaan kallistuva viisto katto. Ikkunat alkavat aivan maaperästä. Tällaisia kurjia asuntoja on kaikkialla Siperiassa. Niissä asuvia kutsutaan nimellä zemleshil.
Yleensä saa sen vaikutuksen, että harvat Siperian asukkaista ovat siellä syntyneitä. Enimmät ovat muualta tulleita. Minulla oli tapana kysyä tätä asiaa useimmilta ihmisiltä, joiden kanssa tulin tekemisiin. Oletteko te sibirjak, tai sibiriatshka? — En, oli useimmiten vastaus. — Kysyin ravintolan siistiäjiltä. Enimmät olivat rositskoja, joku latisha, joku harva Länsi-Siperiasta, Tchitasta ei kukaan. — Kysyin parturilta. Hän tuli totiseksi, surulliseksi, huokasi: en, Nischni-Novgorodista, sanoi hän puoliääneen. Joku on Etelä-Venäjältä, joku Grodnosta, Pensasta, Vjatkasta, mistä kaikkialta lienevätkin olleet.
Useimpien ihmisten elämän tarina on kuin jännittävä seikkailu-romaani. — Isäntäni V. oli kotoisin Hersonista. Nuorena oli hän Odessassa kuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja oli sen vuoksi karannut. Maailmaa kierrellen joutui hän Austraaliaan. Siellä kävi hän Melbournessa neljä vuotta jotain teknillistä opistoa. Sitten oli hän Uudessa Seelandissa. Sieltä Vladivostokiin, jossa meni naimisiin venäläisen naisen kanssa. Sitten asettuivat Shanghaihin asumaan, siellä muutamia vuosia asuttuaan muuttivat Nagasakiin, sitten San Fransiskoon ja sitten vihdoin Tchitahan.
Kerran päivällisillä satuin istumaan erään juutalaisen rouvan vieressä. Kysyin hänen vaiheitaan. Hän sanoi, että jos hän osaisi kirjan kirjoittaa, tulisi hänen elämäkerrastaan hyvin jännittävä kirja. Hän oli hyvin paljon kovaa kokenut. Hänen kotinsa oli ollut Tartossa. Kun hän oli 13 vuotta vanha, kuolivat hänen vanhempansa. Suku päätti silloin, että hänen on mentävä naimisiin Tchitassa olevan kaukaisen sukulaisen kanssa. Ja niin tuo lapsi lähetettiin vaeltamaan tuttavien ja tuttavien tuttavien kautta ihmisten luo, joista hän ei mitään tiennyt. Viisi kuukautta kesti matkaa, Jekaterinburgista eteenpäin hevosella. Neljätoista-vuotisena hän sitten joutui naimisiin. Tchitassa oli hän sen jälkeen elänyt 33 vuotta. Sillä aikaa oli Tchita muuttunut kasakkakylästä kukoistavaksi keskuskaupungiksi. — "Ja tuossa on minun vanhin tyttäreni", sanoi hän ja osoitti vastapäätä meitä istuvaa kukoistavaa rouvaa.
Herttainen virkamies X. oli Rigasta. Aikoinaan oli hän saanut rukkaset nuorelta neitoselta. Sitten oli hän lähtenyt maailmalle ja joutunut virkamieheksi Tchitahan. Tuon neitosen veli muutti Tchitahan samoihin aikoihin kuin minä. Ja sattui niin omituisesti että minä tutustuin näihin molempiin, ja minun kauttani he joutuivat tuttavuuteen keskenään. Kun he saivat kuulla toistensa nimet, hämmästyivät he. Neitonen asui yhä vieläkin naimattomana Rigassa. Vallankumouksen jälkeen kysyin minä X:ltä, mitä hän nyt aikoi tehdä. — "Minä aion ottaa eron virastani ja palata Rigaan."
Rouva L. oli syntynyt Berlinissä. Nuorena tyttönä oli hän mennyt naimisiin Berlinissä opiskelevan venäläisen kanssa. Siperiaan tullessaan oli hän iloinen ja huoleton. Hän ei ymmärtänyt pelätä mitään. Hän ratsasteli yksin metsässä laulellen, kävi yksin kukkia poimimassa kaupungin ulkopuolella. Sitten oli hän kokenut paljon. Oli asunut eri osissa Siperiaa. — "Ja nyt minä olen oppinut pelkäämään", hän lopetti kertomuksensa.
Venäläinen asutus Siperiassa juurtuu ja vakiintuu. Siellä tapaa nuoren polven, joka on Siperiassa syntynyt ja kasvanut ja rakastaa sitä isänmaanaan ja uneksii sille kauniita unelmia.
Samalla kuin Siperiaan on siirtynyt kansaa Euroopasta, on sinne siirtynyt asukkaita Kiinasta, Jaapanista ja Koreasta. Irkutskissa niitä jo näin paljon, Tchitassa niitä oli oikein tulvimalla. Luulen, että kaupungin asukkaista noin 20,000 oli kiinalaista. Lukumäärää on kumminkin vaikea sanoa, sillä niitä tulee ja menee yhtä mittaa. Toisina vuoden aikoina niitä on paljon enemmän kuin toisina. Kiinalaiset nimittäin eivät ylimalkaan pysyväisesti muuta pois maastaan. He lähtevät vaan työansiolle, jättäen vaimonsa ja lapsensa kotiin.
Ihminen on taipuvainen edeltäpäin muodostamaan itselleen mielipiteitä asioista, joista hänellä ei ole riittäviä tietoja. Niin olin minä aina kuvitellut, että kiinalaiset olisivat ehdottomasti rumaa kansaa. Enemmän kiinalaisia nähtyäni olen muuttanut mielipidettä. Kun ensimäisen outouden on voittanut, huomaa heidän joukossaan kauniitakin ihmisiä. Nenä saattaa olla suora, kasvojen piirteet säännöllisiä, silmät suuria ja kauniita.
Useat käyttävät vielä pitkää lettiä, mutta monet ovat leikanneet tukkansa lyhyeksi. Puku on useimmilla kiinalainen, mutta monella kokonaan tai osittain venäläinen.
Naisia oli Irkutskissa kaksi, Tchitassa yksi. Ne käyttivät kiinalaista pukua ja oli heillä pienet jalat, joilla astua köpiköivät. Vanha kiinalainen säädös määrää, ettei kiinalainen nainen saa poistua synnyinseuduiltaan sataa kilometriä kauemmas. Tämä säädös on poistettu. Mutta käytännössä sitä vieläkin noudatetaan. Kuulin kerrottavan ettei Maimatshinissakaan, joka kumminkin on Kiinassa, ole yhtään naista. Jonkun matkan päässä on erityinen naisten kaupunki. Mutta siellä ei ole kiinalaisia naisia, vaan tatarilaisia ja mitä lienevätkin.
Tästä syystä jos muistakin kiinalaiset ovat vaan tilapäisiä asujamia Siperiassa. Heillä on koti ja perheet Kiinassa, he ovat vaan rahanansiolla. He asuvat äärettömän ahtaasti ja säästäväisesti. Pienissä huoneissa on laveri laverin päällä lattiasta kattoon saakka. Kuulin siitä tohtori Bergmanilta, joka terveyslautakunnan jäsenenä oli käynyt tarkastamassa heidän asuntojaan. He eivät anna ulos rahaa juuri mistään. Kotona käydessään he hankkivat itselleen vaatteita, sieltä he tuovat enimmät ruokatavaransa ja muut tarpeensa. Senpä vuoksi siperialaiset ovat heille vihasia. He ansaitsevat vaan, mutta eivät mitään kuluta, vievät kaiken ansionsa maasta pois.
Elinkeinona kiinalaiset harjoittavat monenlaisia ammatteja. Heitä on paljon suutareja, pyykinpesijöitä ja silittäjiä, räätälejä, ruokavarojen ja rihkaman kaupustelijoita. Melkein kaikki "vesimiehet" — vedenvetäjät Tchitassa ovat kiinalaisia. Ja sitten on paljon viljelijöitä. Siperialaisten suureksi ihmeeksi saavat he kaalit, retiisit ja perunat erinomaisesti menestymään. Mutta hehän ovatkin tulleet maahan, jossa puutarhanviljelys on aivan koettelematonta. Vielä käytetään kiinalaisia kaivostöissä, rautatierakennustöissä ja maanviljelyksessä.
Kun kysyin tuttaviltani, millaista on olla tekemisissä kiinalaisten kanssa, vastasivat he, että kiinalaisia on kahta laatua, hyviä ja pahoja, ja yhtä paha kuin on olla pahojen kanssa tekemisissä, yhtä hyvä on olla hyvien. Ne muutamat kiinalaiset, joiden kanssa minä jouduin tekemisiin, kuuluivat kaikki hyvään ryhmään. Pesijä oli hyvin siisti ja luotettava, ei koskaan vaatteita kadonnut, vaikka ei luetteloita eikä kuitteja käytetty. Torikauppias oli hyväntahtoinen ja antoi minulle haluamiani tietoja ja kun läksin kotiin, valitsi hän hymyillen sopivia makeisia tuomisiksi. Ja ruokavarojen kauppias, joka oli talonväkeni hankkija, meidän oma "hodjamme" oli hyväntahtoinen, leikkisä mies. Hän myönsi suuren luoton, oli kohtuullinen ja luotettava, ja hyvin tuttavallinen, tallusteli kaikissa huoneissa, monesti pistäytyen minunkin kamarissani. Koti hänellä oli kaukana Etelä-Kiinassa.
Kiinalaiset tavat ovat monessa suhteessa päinvastaisia ja erilaisia kuin meillä. Jos kaksi tai useampia kiinalaisia astuu yhdessä kadulla, eivät he kulje vierekkäin, vaan peräkkäin, koko ajan puhellen. — "Ha ho ha ho", niinkuin heidän puheensa minun korvissani kuului. Jos kiinalaisella on monta takkia päällä, on päällimäisempi aina lyhempi. Ja viimeksi pannaan hihattomat liivit. Siperiassa he kumminkin ovat talvella oppineet käyttämään turkkia.
Irkutskissa oli rikas kiinalainen kauppias. Hän piti joskus päivälliskutsuja. Päivällisissä oli 18 laatua ruokaa, viisi liemiruokaa j.n.e. Jos jokin ruokalaatu vierasta oikein miellyttää, tulee hänen osoittaa ihastustaan panemalla sitä ruokaa lisää — ei kuitenkaan omalle lautaselleen, vaan naapuriensa.
Suosittu seurahuvi on seuraava. Syödessä äkkiä heiluttelee joku kättään ja nostaa kaksi tahi kolme tahi neljä sormea ylös. Samassa nostaa myös vastapäätä istuva kätensä ylös. Jos hän sattuu nostamaan yhtä monta sormea, nauravat kaikki sydämellisesti. Katsotaan, että leikki on hyvin onnistunut.
Tchitassa oli siellä täällä kiinalaisia ruokaloita. Niiden tunnusmerkkinä oli oven yläpuolella riippuva lyhty, jonka ympärillä riippui paksut kerrokset silkkipaperikaistaleita. Pienen herneen kokoisista pavuista valmistettu ruoka oli niissä tavallisimpia syötäviä. Kiinalaisista puodeista sai ostaa kiinalaista tiiliteetä, puristettua vihreätä teetä, syömäpuikkoja, vahakyntteliä, uhripaperia, jota perhejumalille uhrattaessa poltetaan y.m.
Venäjällä käytetään yleisesti yhteenlaskua varten laskulautaa. Jokainen meilläkin on sen nähnyt. Kouluissa käytetään sen tapaista helmitaulua laskennon opetuksen apuna alkuasteilla. Venäjällä on sellainen joka talossa. Pienintäkin kauppaa tehdessä se otetaan esille. Kiinalaiset käyttävät myös helmitaulua, mutta se on erilainen. Poikkipienoja on yhdeksän ja kullakin vaan viisi nappulaa. Pitkinpäin kulkee vielä yksi piena. Nappuloista on neljä tämän oikealla puolella ja yksi vasemmalla. Laskiessa lasketaan yksi, kaksi … neljä, sitten kaikki takasin ja yksi toiselta puolen. Se on siis viisi. Sitten toiselta puolen lisätään kuusi … yhdeksän. Kymmenen on yksi toisella pienalla. Toisella pienalla päästään yhdeksään kymmeneen j.n.e. Hyvin näppärästi näkyivät sitä käsittelevän.
Kaikkialla Siperiassa näkee myös jaapanilaisia. Mutta heidän asemansa on aivan toinen kuin kiinalaisten. Kiinalaiset ovat työntekijöitä, ahkeria, vähään tyytyväisiä, jaapanilaiset esiintyvät herroina, maailman miehinä. Ennen venäläis-jaapanilaista sotaa oli Siperiassa jaapanilaisia, mutta sodan aikana maa luonnollisesti niistä puhdistettiin. Sodan jälkeen alkoi jaapanilaisia taas pyrkiä Siperiaan, mutta väestö katseli heitä nurjalla mielin ja koetti heitä estää. Ja taisi olla monenlaisia rettelöitä maahan pyrkivien jaapanilaisten kanssa. Mutta sitten alkoi suuri maailmansota. Jaapani teki liiton Venäjän kanssa. Nyt ei jaapanilaisia voitu estää Siperiaan tulvimasta. Venäläisten oli pakko sietää heitä, niin vastenmielistä kuin se olikin. Jaapanilaisista puhuttaessa kuuli aina tyytymätöntä nurinaa ja moitetta.
En missään sattunut näkemään suurempaa jaapanilaista siirtokuntaa. Mutta heitä oli vähän kaikkialla. Miehet olivat herroiksi puetut, kiiltokaulukset kaulassa. Käytös oli aina itsetietoinen ja varma. Oli useita jaapanilaisia kauppoja, joissa oli paljon hienoa tavaraa: kaikenlaista taideteollisuustuotetta, kankaita, norsunluu-esineitä, viuhkoja, rasioita y.m. Mutta yleensä oli kaikki kallista.
Jaapanilaisia miehiä näki harvoin kansallispuvuissa, jota vastoin naiset, joita siellä oli useita, olivat säännöllisesti omissa puvuissaan. Jaapanittarilla on tukka taidokkaasti laitettu ja monilla kammoilla ja neuloilla varustettu. Päähinettä he eivät varsinaisesti koskaan käytä. Ainoastaan kovalla pakkasella on villahuivi heitetty irralleen yli pään. Näin monasti naisia, joilla oli maalatut kasvot. Posket olivat valkeiksi ja ruusunpunaisiksi tehdyt. Jaloissa heillä on sandaalit. Sukan päällä on nilkkaan asti ulottuva valkea säämiskäsukka, jossa on niinkuin rukkasessa isovarvas eri tupessa ja muut varpaat yhdessä. Kenkänä on vaan antura, joka on jalassa kiinni hihnalla, joka menee jalan reunasta jalkaterän yli isonvarpaan ja muiden väliseen kohtaan ja siitä varpaan yli. Antura on joko olesta letitetty tai puusta. Puisessa on kaksi 3-4 cm:n korkuista poikkipuuta. Astuissa se kolisee. Tästä anturan kiinnitystavasta johtuu, että astuessa jalkaa liikutetaan aivan toisella tavalla. Jalkaa alas laskiessa pannaan jalkaterä ensinnä maahan. Silloinkin, kun heillä on eurooppalaismalliset kengät, astuvat he tällä tavalla.
Korealaisista tiesin entisestään jotensakin vähän ja olin ajatellut heitä kuolevaksi kansaksi. Luullakseni ei asianlaita kumminkaan ole niin. Korealaiset ovat erinomaisia viljelijöitä. Mihin he tulevat, menestyvät he. Vladivostokin seuduilla, Amur-virran varsilla heitä on paljon. Keskelle peltojaan rakentavat he pienen risumajan. Mutta ennen pitkää on pelto muokattu ja kaikki kasvaa hyvin. Muudan insinööri, joka oli laajalti liikkunut Siperiassa, kertoi, kuinka hän monesti oli löytänyt aivan kuin kosteikkoja erämaassa, hyvin viljeltyjä puutarhoja metsien keskellä, ne olivat korealaisten.
Ulkomuodoltaan korealaiset muistuttavat lähinnä kiinalaisia, leuvassa on usein harva puolipitkä parta ja posket ovat tavattoman pulleat. Korealaiset käyttävät aina valkeita vaatteita.