HUONE.[1]
1. Aleksander halusi kylpeä Kydnos-virrassa, nähtyään sen olevan kauniin, kuultavan, vaarattoman syvän, miellyttävän vuolaan, hauskan uida ja suvenkin aikana viileän, niin ettei hän luullakseni sen taudinkaan uhalla, johon hän kylvyn johdosta sairastui, olisi pysynyt siitä erillään. — Vaan jos joku näkee salin, suurta suuremman, kaunista kauniimman, valosta välkkyvän, kullasta kuultavan ja maaluutauluilla komeilevan[2] eikös häntä haluttaisikaan puheita siinä sommitella — jos hän muuten tätä alaa harrastaisi — eikö häntä haluttaisi siinä loistella ja kunniaa saada, täyttää huone äänellään ja siten mikäli mahdollista itsekin osaltaan sen kauneutta kartuttaa,[3] vaan, tyynni katseltuaan kaikki ja ainoasti ihmeteltyään, lähtisikö pois, jättäen huoneen mykäksi ja sanattomaksi, mitään lausumatta, ikäänkuin mykkä tai joku suomattomuudesta suunsa sulkenut?[4] 2. Jumaliste! tuo ei ole minkään kaunomielisen eikä somamuotoisimpia lempivän tointa, vaan suurta moukkamaisuutta, törkeyttä ja kauneen-älyttömyyttä[5] noin halveksia herttaisinta ja vieraksua ihaninta eikä ymmärtää, että oppimattomat ja sivistyneet eivät samalla silmällä katsele katseltavia, vaan nuo eivät enempää tahdo kuin vaan yleensä katsoa, kurkistaa ympärilleen, siirrellä silmiään sinne tänne, töllistellä kattoon heiluttaen kättänsä, ja äänetönnä ihastella,[6] heiltä kun puuttuu kyky puhua jotain noiden katselmiensa arvoista; vaan joka sivistyneen silmällä katselee kauneen ilmeitä, eipä hän vaan luulteni tyydy pelkällä katseellaan korjaamaan sulon satoa,[7] hän ei jää äänetönnä katsojana kauneutta ihailemaan, vaan hän yrittää mikäli mahdollista siinä viivähtää ja omalla puheella palkita[8] näkemiänsä, — 3. Tuo palkka-vastike ei ole pelkkää huoneen ylistystä — semmoinen sopisi ehkä entiselle saarelais-nuorukaiselle,[9] joka hurmaantuneena ihmetteli Menelaon taloa ja vertaili sen norsunluuta ja kultaa taivaan ihanuuksiin, hän kun näet ei vielä ollut nähnyt mitään muuta kaunista maan päällä — vaan jo loistosuojassa puhuminenkin ja se että hän, kutsuttuaan kuulijoikseen parhaat, heille esittää näytteen puheistaan, jo sekin olisi osaltaan ylistystä. Ja ylen hauskaahan tuo toimi luullakseni oliskin. Aatteleppa! Huoneista loistavin aukenee puheitasi vastaanottamaan, täynnä puhetta[10] ja harrasta hiljaisuutta[11] vieläpä itsekin luolien tapaan hiljaa kajahtelee vastaan, matkien sanoja, venytellen sanojen viimeisiä äänteitä[12] tai paremmin sanoen, opinhaluisen kuulijan tavoin, se sanottuja muistiinsa teroitellen ja puhujaa kiitellen siten maksaa hänelle varsin sopivan vaivanpalkkion. Samoin käy kallioiden,[13] kun ne paimenten huilunsäveliä kajahuttavat: ponnahtaen takasin palajaa sävelen kaiku sinne mistä se lähti; vaan oppimaton rahvas luulee jonkun neitosen olevan jossain louhien ja kallionkolojen keskellä ja sieltä haastelevan vuorien sisältä: hänen luulevat matkivan laulajien ja huutajain ääniä. — 4. Minun nähteni siis huoneen upeus ylentää puhujan mieltä ja kiihottaa sitä sanojen puoleen, ikäänkuin jos tuo näkykin johtaisi hänelle aatoksia mieleen; sillä kaiketi silmien kautta sieluun virtaa jotakin kaunista,[14] jonka mukaan se somistelee sanat ja lähettää ne sitte julki. Vai uskommeko sota-asun välkkeen ja muodon kiihottaneen Achilleen kiukkua Frygejä vastaan,[15] niin että hän, kun koetteeksi pukeutui siihen, heti hurmaantui, yltyi ja siivistyi sota-innon lentoon — vaan puheenko into ei kiihtyisi paikkojen kauneuksia myöten? Ja Sokratestapa[16] tyydytti vainen platanipuun solevuus, ruohoisan nurmen nukka ja kuulakas lähde lähellä Eilissos-jokea,[17] jo siellä istuen hän naureskeli Myrrinusion poikaa Faidroa ja kumosi Kefalon pojan Lysiaan puhetta ja kutsui pariinsa Runottaria ja uskoi heidän tulevan sinne yksinäisyyteen osaa ottamaan heidän juttuihinsa rakkaudesta, ja vielä kun kehtasikin vanha mies haastaa neitosia kuuntelemaan poikainrakastelu-seikkoja! Ja näin ihanaan suojaan emmekö uskoisi heidän kutsumattakin saapuvan? — 5. Eikä tämä suoja tarjoo ainoastaan varjoa[18] eikä se mukaile plataanin kauneutta, ei vaikkapa, jättäen tuon Eilisson varrella kasvavan, tarkoittaisitkin kuninkaan kulta-plataania; sillä tuo oli vaan upean rikkautensa takia ihmeteltävä: siinä ei ollut taidetta, ei kauneutta, ei hauskuutta, ei sopusuhtaisuutta, ei sulorytmiä kultaan yhdistynyt ja sitä muodostellut, vaan se oli barbarinen näkökappale, pelkkää rikkautta, katselijain kateus, omistajansa onni. Mitään ylistystä siihen ei liittynyt, sillä ei Arsakiidit tosi-kauniista väliä pitäneet, eivät huviksi komeuttansa näytelleet, eivätkä siitä huolta pitäneet että katselijat heitä ylistäisivät, vaan että he hämmästyisivät. Eivät barbarit ole kauneen suosijoita, vaan rikkauden mielisiä.[19] 6. Vaan tämän huoneen kauneus ei noudata barbarilaisen silmän vaatimuksia, ei persialaista prameilua eikä kuninkaallista korskeilua; se ei kysy yksin köyhää, alhaista, vaan sivistynyttä katselijaa, semmoista jonka arvostelu ei ole ainoastaan silmissä vaan jossa joku järjenkin harkinto seuraa katselun mukana. Sen vaatii huoneen kauneus.[20] Sillä se kääntyy päivän ihaninta suuntaa kohti — vaan päivän ihanin ja suloisin aika on aamu — ja heti kun aurinko kurkistaa esiin idän rannalta, huone ottaa sen valoa vastaan avatuista ovistaan ja täyttyy siitä tulvilleen, jonka vuoksi vanha kansa rakensikin templinsä itää kohti katsoviksi; edelleen sen pituus, leveys ja korkeus ovat sopusuhtaiset keskenään, valoaukkojen asema on vapaa ja kutakin päivänhetkeä myöten sovellettu ja eikö kaikki tämä ole somaa ja kiitettävää? 7. Vielä sopinee ihmetellä katon liikoihin menemätöntä somamuotoisuutta ja moitteetonta koristusta, johon ei ole kultaa liioin tuhlailin, vaan suhdallisen maltillisesti käytetty sievyyden vertaan asti,[21] samoin kuin siveä ja kaunis nainen kauneuttaan ylentääkseen ei enempää tarvitse kuin kapeat vitjat kaulaansa, tai halvan kantasormuksen sormeensa, tai renkaan kellukat korviinsa, soljen tahi nauhan kiinnittämään hajallisia hiuksiaan, mikä saman verran lisää muodon somuutta, kuin purppurakaista vaatteen kauneutta. Vaan eräät toiset naiset, varsinkin rumanpuoliset niistä, laativat pukunsa kauttaaltaan purppurasta ja verhovat kaulansa kokonaan kultaan, tavotellen tällä kalliilla komeudella viehätystä ja korvaten puuttuvaa kauneuttansa ulkokoristeilla; he luulevat näet käsivartensa hempeämmin heloittavan kun ne välähtävät kullan hohteessa ja jalan epäkaunisten ääriviivain piilevän kullatun sandaalin suojaan sekä kasvojensa näyttävän suloisemmilta korujen heijastuksissa katseltuina. Noin nuo; vaan siveä kotinainen viljelee kultaa vain kohtuullisin määrin ja ainoastaan tositarpeiksi; eipä hän, luulen ma, häpeisi näyttää kauneuttaan aivan alastonnakaan.
8. Niinpä siis tämän talon katto, eli pikemmin pää, kauniinmuotoisena jo itsessään,[22] on senverran kullalla koristettu kuin taivaanlaki yöllä kauttaaltaan loistelee sinne tänne sirotetuista tähdistä, kiiltelee hajallaan olevista tulikukista. Jos taivaanlaki olisi kokonaan tulta, se ei meistä näyttäisi kauniilta, vaan kamalalta. Niin tuossakin nähtänee että kulta ei ole joutavaa eikä vain silmähuvin vuoksi muun koristuksen sekaan siroteltu,[23] vaan se välkyttää jotain suloista lämpöloistetta ja punaa sillä koko huoneen. Sillä kun päivänvalo kohtaa kultaa ja sen loistoon sekaantuu, leimuaa siitä yhtymästä kaksinkertainen loiste, jonka säteissä kaikki näyttää kahta kirkkaammalta. 9. Tämmöisiä on talon yläosat ja harjat, kaivaten jotakin Homeroa ylistäjäkseen, joka sanoisi sitä "korkeakattoiseksi" kuten Helenan makuusuojaa tahi "sädeloistoisaksi" kuten Olympoa; sen muuta koristelua, seinien kuvamaalauksia, värien kauneutta, kunkin kuvan elävyyttä, säntillisyyttä, totuutta[24] sopisi somasti verrata kevään kirkkauteen tai nurmen kukkaisverhoon, paitsi että kevät kukkineen lakastuu, kuihtuu, muuttaa muotonsa, heittää kauneutensa,[25] vaan tämä (taiteen) kevät on ainainen, sen nurmi ikivihanta, sen kukka kuolematon,[26] kun näet vaan silmä siihen vajoo, katse sen suloutta niittelee.[27] 10. Kuka ei näitä näin monia ja eteviä ansioita ihastellen katselisi tai kuka ei mielisi yli kykynsäkin niiden keskellä puhua, tajuten aivan häpeälliseksi jos puheen puolesta jäisi näkemistänsä takapajulle?[28] Mitä viekoittelevinta on näet ihanain ilmiöiden näkö, ei ainoastaan ihmisille, vaan hevonenkin[29] luulen ma mieluummin juoksee viettävää pehmeää kenttää pitkin, joka lempeästi vastaa sen astelua ja vienosti notkahtelee sen jalan alla eikä kovaa pamahtele kaviota vastaan:[30] silloin oro juoksee täysin voimin ja kokonaan antautuen nopeutensa valtaan se kilpailee kentän kauneuden kanssa. 11. Kun riikinkukko astuu niitylle kevään alussa,[31] jolloin kukatkin versovat esiin, ei tosin suloisempina, mutta, niin sanoaksemme, kukkeampina ja väripaineeltaan puhtaampina, silloin tuokin levitellen siipiään ja näytellen niitä auringolle sekä nostaen pyrstöään ja kohotellen sitä kaikkialle ympärilleen, näyttää hänkin kukkiansa ja siipiensä kevätloistoa, ikäänkuin jos niitty haastaisi häntä kilpailuun; siinäpä hän nyt väänneleikse ja prameilee komeudessaan; ja sitä ihmeteltävämmältä hän siinä näyttää, kun värit vaihtelevat välkettään, kunne hiljakseen muuttuvat ja vivahtelevat toisenlaiseen somuuteen. Tämän muutteen alaiseksi joutuu hän varsinkin niiltä renkailta, jotka hänellä on siipisulkien päissä, kun ikäänkuin sateenkaari välähtelee kunkin renkaan ympäri: sillä mikä tähän asti oli vasken väristä, se vähän väipähtäessä kuultaa kullalle, ja mikä auringonvalossa välkkyi tummansinervänä, se varjostuessa vivahtaa vihreälle. Näin sulkaverho valon mukaan vaihtelee koristustaan.[32] — 12. Että merikin tyvenellä voi puoleensa vetää ja viehättää, sen sanomattanikin tiedätte; niin, vaikkapa joku olisikin aivan manterelainen ja purjehdukseen perin tottumaton, mielisi hän kuitenkin kaikin mokomin astua laivaan, lähteä purjehtimaan, jopa etääntyä rannasta jos kuinka kauas, etenkin jos hän näkee ilmanhengon vienosti purjetta pullistelevan ja laivan hiljakseen somasti ja keveästi liukuvan lainetten pinnalla.[33] — 13. Niinpä myös tämän huoneen kauneus voi kehottaa puhetten pitoon, kiihottaa ja elähyttää puhujaa ja kaikin tavoin varustaa häntä mieltymystä saamahan. Minä ainakin luotan ja olen ennenkin luottanut noihin ja tähän huoneesen olen tullut puhetta pitämään sen kauneuden viehättämänä, ikäänkuin jonkin taikahyrrän tai Sireenin tenhovoimasta, vahvasti toivoen, että jos puheemme tähänasti olivatkin epäsomia, ne nyt ikäänkuin kauniisen pukuun verhottuina tulevat kauniilta kuulumaan.
14. Mutta eräs toinen puhe,[34] ei sekään halpasukuinen vaan, kuten itse sanoi, hyvinkin jalosyntyinen, kesken puhettani tarttuili sanoihini, — yritti niitä keskeyttää ja heti lakattuani lausui, ihmettelevänsä, jos minä luulen kuvilla ja kullalla koristetun huoneen ihanuuden olevan korupuheitten pitämiselle edullisen ja sitä auttavan; asian laita on muka päinvastoin. Vaan jos sallitte, astukoon puhe itse esiin puhumaan puolestansa teidän ikäänkuin tuomarien edessä, miten hän luulee huoneen halpuuden ja koruttomuuden olevan puhujalle hyödyllisintä. Minun kuulitte jo puhuvan, joten minun ei siis tarvitse kahdesti sanoa samaa asiaa; vaan hän astukoon nyt esiin ja puhukoon; minä olen sillaikaa vaiti ja hiukan väistyn hänen tieltänsä. 15. Näinpä siis puhe sanoo: Arvoisat tuomarit! edellinen puhuja ylisti tätä salia laajasti ja laveasti ja kaunisteli sitä sanoillaan; ja minä, kaukana siitä että häntä tästä moittisin, aion vaan lisätä mitä hän puheestaan unhotti. Mitä kauniimmalta näet huone teistä näyttää, sitä vähemmin se näkyy puhujan tarvetta ja tarkoitusta suosivan. Ja ensiksi, koska hän mainitsi naisia, koruja ja kultaa, niin sallikaa minunkin käyttää vertausta.[35] Sanonpa siis rikkaan koruston ei lisäävän kauniille naiselle somuutta, vaan pikemmin sitä vastustavan, kun näät jokainen hänen eteensä sattuva katselija heti hämmästyy kullan ja jalokivien hohtoa eikä niiltä muista ihailla naisen ihoa, silmiä, kaulaa, käsivartta, sormia, vaan jättäen nuo sikseen luo silmänsä karnooleihin, smaragdeihin, kaulavitjaan tai rannerenkaasen,[36] niin että kaunotar arvatenkin paheksii kun häntä itseään ei huomata hänen koruiltaan, eikä katsojat ehdi häntä ihailla, vaan hänen ilmiönsä jää heiltä sivuseikaksi. 16. Samaa täytyy luulteni sen myös kokea, joka näin kaunisten taideteosten keskellä ryhtyy puhetta esittämään. Sillä kaunojen paljoudessa puhe jää huomaamatta,[37] himmenee ja hukkuu, samoin kuin jos joku toisi kynttilän ja asettaisi sen keskelle isoa tuliroviota tai näyttelisi muurahaista norsun tai kameelin seljässä. Tätä on siis puhujan varominen. Lisäksi hänen äänensäkin hämmenee sekavaksi näin kajeassa ja kajahtavassa salissa puhuessa. Tämä näät kumisee,[38] ja kaikuu vastaan, puhuu vastaan, jopa kaiullaan vallan kuulumattomiin painaa hänen huutonsa, kuten sotatorvi tekee huilulle, jos niitä yhdessä puhalletaan, tahi meri komentajille, kun nämä aaltojen pauhinassa koettavat soutajille soittaa soudun tahtia. Väkevämpi ääni voittaa ja heikompi vaikenee. 17. Ja mitä vastustajani väitti, että kaunis huone kiihottaa ja innostuttaa puhujaa, näkyy se minusta vaikuttavan perin vastoin.[39] Sepä vaan hämmästyttää[40] ja pelottaa, hämmentää aatosjuonen ja tekee miehen aremmaksi, hänen aatellessaan, että kaikkein häpeällisintä on, jos kauniissa paikassa sanat eivät sukeudu samaan suuntaan. Tämä on ihan ilmeinen skandaali, samoin kuin jos joku, puettuaan yllensä kauniin sotisovan, sitte pötkii pakoon muitten edelle, kahta julkisempana pelkurina komeassa asussaan.[41] Sitä tuo Homeron puhuja myös näyttää minusta harkinneen, hän kun varsin vähä välitti somasta ulko-asusta, mieluumminpa kerrassaan tekeytyi aivan typeräksi mieheksi, jotta sanojen kauneus tuohon muodon rumuuteen verrattaissa tuntuisi sitä arvaamattomalta. Vaan eipä itse puhujankaan mieli voi olla hyörimättä tuon kauniin näön ympärillä, josta taas ajatuksen tarkkuus höltyy, tuon katseltavan vallitessa, puoleensa vetäessä ja estäessä häntä jännittämästä henkensä huomiota puheesen yksinään. Mikä kumma siis jos hän puhuu tavallistaan huonommin, sielunsa viipyessä katseltavien ihailussa? 18. Sillä jätän sikseen sen asian,[42] että kuulijat, tämmöiseen saliin tultuansa, kuulijain asemesta muuttuvat katselijoiksi, eikä kukaan ole semmoinen Demodokos tai Femios tai Thamyris, Amfion tai Orfeus puhumaan,[43] että hän voisi temmata mukaansa heidän mieltänsä katselemasta; vaan jokainen, kun kerran on kynnyksen yli astunut,[44] hän heti joutuu tuon kasatun kauneuden virtaan,[45] niin ettei hän ensinkään näy tajuavan noita sanoja ja tuota esitelmää, vaan vaipuu kokonaan katseltaviin, jollei hän satu olemaan umpisokea tai yön pimeässä kuuntele puhetta kuten Areiopagon neuvosto. 19. Ettei sanojen voima pysty taistelemaan näköä vastaan, sen opettanee myös Sireenien[46] taru pantuna Gorgonien tarun rinnalle. Edelliset ne näet tenhosivat sulosävelillään ohipurjehtivia, lumosivat heitä lauluillaan tulemaan luoksensa ja pidättivät heitä pitkältä; heidän toimensa vaati jotain ajankuluketta, ja ehkäpä joku myös purjehti heidän sivutsensa, laulusta välittämättä. Vaan Gorgonien kauneus, ollen tenhoisinta laatua ja kosketellen sielun arinta kohtaa, heti hämmästytti näkijöitä ja sai heidät sanattomiksi, eli, kuten taru tahtoo, he kivettyivät ihmetyksestä.[47] Minkä puheen hän siis äsken piti riikinkukon ylistykseksi, sillä hän vaan puolusti minun väitettäni, sillä tuon ihanuus ei ole äänessä, vaan ulkonäössä. Ja jos joku toisi paikalle satakielen tai joutsenen ja käskisi niitä laulamaan, vaan sitte kesken laulua toisi nähtäviin riikinkukon, joka olisi aivan vaiti, niin tiedänpä varmaan, että ihmisten huomio kääntyisi tähän ja he heittäisivät hyvästi edellisten laulun. Näin vastustamaton näyttää näköperäinen nautinto olevan. 20. Ja jos tahdotte, tuotan eteenne todistajaksi viisaan miehen, joka heti todistaa minun kanssani, että silmän näkemät ovat korvan kuulemia paljoa tehosammat. Ja, julistaja,[48] kutsupa tänne itse Herodotos[49] Lyxon poika Halikarnassosta; ja sitte kun hän on ollut niin hyvä ja kuullut jutun, astukoon esiin todistamaan. Sallikaat hänen tapansa mukaan haastaa Ionian kieltänsä. "Toen tosia tuo hoastaapi teille, tuomari uroot; ja uskokaa pois mitä hän sanoneekin asiasta, arvellen että kyllä kuulo ei nävölle piisaa. Korvat neätsen sattuvat olemaan silmiä epäuskosemmat". — Siinähän kuulitte vieraan miehen samaa sanovan että näölle on etusija suotava. Ja syystäkin! Sillä ovathan sanat[50] "siivekkäitä"; ja samassa kun ne pääsevät ilmi, lentävät ne tiehensä, vaan näköjen sulous, aina ilmaantuen ja pysyen, viekoittelee kaikittain katsojaa. 21. Kuinka ei siis näin kaunis ja ihastuttava huone olisi siinä puhuvalle vaarallinen kilpailija? Vaan pääasiaa en ole vielä sanonut. Itsehän te tuomaritkin, minun paraikaa puhuessani, kurkistatte kattoon ja ihailette seiniä ja tarkastatte maalauksia kääntyen kuhunkin kuvaan päin. Ja älkää sitä hävetkö! Onhan anteeksi suotava, jos inhimillinen heikkous teidät voittaa, etenkin näin somien ja vaihtelevain esitysaineitten edessä; Sillä taiteen tarkka säntillisyys[51] ja historiallisen sisällyksen vanhuuteen yhtyvä hyödyllisyys on tosiaankin viehättävä ja vaatii sivistyneitä katselijoita. Ja ettette tuonne katsellessanne kokonaan minua jättäisi, niin antakaas, minäpä sanoilla kuvailen teille samoja asioita.[52] Etteköhän ilomielin kuuntele samaa mitä nyt ihmetellen katselette? Ja ehkäpä vielä kiittänette minua siitä ja annatte minulle etusijan kilpailijani edelle, koska hän ei esittänytkään niitä eikä siten kahdenvertaiseksi kartuttanut nautintoanne. Uhkayritykseni vaikeuden te oivallatte, minun kun ilman värejä, muotopiirustelmaa ja paikkaa on näin somia kuvia sommitteleminen. Alaston ja väritön on sanojen kuvaus.[53] 22. Sisään tulijalla siis on oikealla puolen argolilaiseen taruun sekotettu aithiopilainen kärsimysjuttu: Perseus surmaa merihirviön, vapauttaa Andromédan ja vähän jälkeenpäin nai hänet ja lähtee vieden naisen mukanaan; tämä on vain sivuhaarake hänen retkestään Gorgoja vastaan. Vaan muutamin piirtein on taiteilija lausunut paljon: neiden kainouden ja pelon — hän näet ylhäältä kalliolta katselee taistelua, nuorukaisen lemmenkiihottamaa rohkeutta ja pedon vastaan-sotimatonta ilmiötä. Ja peto se ryntää kohti harjakset pörröllään ja kita kamalasti ammollaan, vaan Perseus vasemmalla kädellään ojentaa sitä kohtaan gorgonpäätä, oikealla hän iskee miekalla; ja mikäli peto on nähnyt Medusaa, se jo on kivenä, mikäli vielä on elävää, sitä sirppikalvalla hakataan. 23. Kohta tämän kuvan perästä on maalattu toinen, oikeutta esittävä näytelmä, jonka alku-aiheen maalaaja luullakseni on saanut Euripideeltä tai Sofokleelta; sillä nämä ovat esittäneet samallaisen kuvan. Kaksi ystävystä, nuorukaiset Pylades Fokiista ja Orestes, jota jo luultiin kuolleeksi, astuvat esiin linnaan ja tappavat salaa Aigisthon; Klytaimnestra on jo tapettuna ja makaa pitkänään puolialastonna jollakin vuoteella, palvelusväki säikähtyneenä, muutamat ikäänkuin huutavat, toiset vilkaisevat ympärilleen minne pakenisivat. Sen pieteetin on maalaaja älynnyt, että hän ikäänkuin viitaten tehotyön jumalattomuuteen luiskahtaa sen ohi esittäen äidinmurhan jo tapahtuneeksi,[54] kun hän sen sijaan antaa nuorukaisten kauemmin viipyä avioviettelijän tapannossa.
24. Sitten seuraa somamuotoinen jumala ja hehkeä nuorukainen, ja näillä joku lemmenleikki: Branchos istuen kalliolla pitää yläällä jänistä ja leikkii koiran kanssa; tämä näkyy hyppivän ylöspäin häntä vastaan, ja vieressä seisoo Apollo hymyillen; häntä huvittaa kumpikin: poika joka leikkii ja koira kun yrittelee. 25. Näiden perästä tulee taas Perseus toimittaen noita rohkeita tekojaan ennen meripedon surmaa, Medusa jolta pää leikataan ja Athena suojelee Perseestä. Hän on jo urotyönsä tehnyt, vaikkei vielä ole nähnyt itse otusta, vaan ainoastaan sen kuvan kilvessään. Hän tiesi näet rankaisun[56] mi seuraisi todellista näkyä. 26. Ylhäälle keskiseinälle on vastapäätä ovea tehty joku Athenan templi; jumalatar on valkomarmorista, muoto ei ole sotaisa, vaan semmoinen kuin sotaisen jumalattaren muoto lienee, hänen rauhaa viettäessään. 27. Sitten taas toinen Athena, tämä ei kiveä, vaan taas maalaus. Hefaistos ajaa häntä takaa rakastaen, vaan hän pakenee ja tämän takaa-ajon johdosta syntyy Erichtonios. 28. Tätä seuraa toinen vanha kuvaus. Orion sokeana viepi Kedalionia, vaan tämä näyttää hänelle tietä valoon. 29. Ja Helios (aurinko) ilmaantuen parantaa sokeuden, vaan Hefaistos Lemnosta katselee tapausta. 30. Sitten Odysseus hulluna, kun hän vasten tahtoansa sotii Atreidein mukana,[56] saapuvilla ovat lähetit jo kutsumassa. Ja teeskentelyn toimet kaikki uskottavia: vaunut, valjastettujen epäsopuisuus, tietämättömyys asioista; kuitenkin lopuksi lapsi saa hänen teeskelynsä ilmi. Sillä Palamedes aavistaen asian laidan, sieppaa Telemachon ja uhkaa tappaa hänet, ojentaen jo miekkaa, ja hulluuden teeskelylle vastineeksi hän teeskelee myös vihaa. Silloinpa Odysseus peljästyksestä toipuu tervejärkiseksi, tulee isäksi ja heittää teeskentelynsä. 31. Vihdoin on Medea maalattuna, hehkuen lemmenkateudesta,[57] hän katselee molempia poikiansa ja miettii jotain julmaa. Hänelläpä jo onkin miekka, vaan lapsiraukat istuvat maassa nauraen, aavistamatta mitään tulevaa pahaa, vaikkapa näkevätkin miekan hänen käsissään. — 32. Oi tuomarit! Ettekö näe, miten kaikki nämä houkuttelevat kuulijaa kuulemasta ja kääntävät häntä katselemaan, ja jättävät vihdoin puhujan yksikseen puhumaan? Ja minä olen ne kertonut, en siksi, että te, katsoen vastustajaani uhkarohkeaksi, kun hän ehdon tahdon on heittäynyt niin tukalaan tilaan, tuomitsisitte ja vihaisitte häntä ja jättäisitte hänen sanoihinsa, vaan pikemmin jotta puuhaisitte hänen avukseen ja mikäli mahdollista ummessa silmin kuulisitte hänen sanottaviaan, arvaellen tehtävän vaikeutta. Sillä vaikka hän ei käyttäisi teitä tuomareina, vaan vieläpä apulaisina, tuskinpa häntä sittekään voitanee niin arvostella, ettei hän ole tään salin komeuteen nähden kokonaan sopimatonna esiytynyt. Älkää ihmetelkö, että näin rukoilen vastustajani puolesta. Sillä siitäpä tahtoisinkin vaan kunniaa saada, että rakastan tätä huonetta sekä siinä puhujaa, olkoonpa hän kuka hyvänsä.
Selityksiä:
[1] Tämä sepitelmä on epäilemättä tekijän nuoremmilta ajoilta, jolloin hän innolla harjotti kaunopuheisuutta, puhetaiturina l. "sofistana" kulkien maasta maahan esitelmiä pitämässä, joissa taiten sommiteltu, kaunis, sointuisa sanapuku oli sisällystä tärkeämpi. "Huone" eli "Sali" on oikea loistokappale tältä alalta. Esitellään upea, taideteoksilla koristettu sali, ja sitte perin sofistiseen tapaan keskustellaan, onko tällaisessa huoneessa hyvä puhua, sujuuko siinä puhe puhujalta ja kuuleeko yleisö mielellään? vai onko päinvastoin? Asiasta puhutaan sekä pro että contra. Meille puhe on tärkeänlainen taiteen historiaan katsoen.
[2] Omituinen vertaus: ihanan viileä virta jossa uidaan ja komea sali jossa puhutaan. Kummankin luontoa ja laatua lukuisat epitetit kaikinpuolin kuvailevat. Figurae: distributio rei & amplificatio per congeriem (synonymorum) hän tässä kuin myös:
[3] ja [4] ja edelleen. Congeries l. jotenkin samaa merkitsevien sanain ja lauselmain kasailu valaisee asiaa yhä enemmin. Eipä sanain aina tarvitse olla synonyymejä, jos ne valaisevat asian eri puolia.
[5], [6] Synonymien kasailua jatkuu tässä ja pitkin matkaa miltei liikoihin asti. Tätä figuraa Lukianos käyttelee hyvin halusti.
[7], [8] Metafora.
[9] s.o. Telemachos, vrt. Homer. Od:. 4. 44-47 71-75. Usein Lukianos näin viittailee tuttuihin juttuihin, tai sovittelee esitystänsä elvyttääkseen siihen pikku-jutelmia.
[10] Puhujan puolesta.
[11] Kuulijain puolesta.
[12] Congeries.
[13] Viljalti vertausta. Kauniit elokuvat elvyttävät esitystä. Oikein runollisen viehättävältä tuntuu tuo puheen kajahtelu komeassa salissa.
[14] Elävä havainnollinen esitystapa.
[15] Vrt. Hom. Iliad. 19: v. 15-23. Taaskin jutelma vertuukuvana. Samoin kohta toinen.
[16] Platonin Faidron sisällys lyhyesti mainittu. —
[17] Lukianon maiseman ihanne: varjoisat kukkanurmet puineen ja lorisevine kirkkaine virtoineen, laululintuineen niin monin paikoin. Häntä, kuten antiikkia yleensä, viehätti maiseman hiljainen sulous (amoenitas), ei romantillinen jylhyys ja komeus.
[18] Amplificatio per comparationem.
[19] Aineellinen rikkaus, komeus ja loisto ei ole siltä kaunista, siitä kun puuttuu taiteen henki, sen sulosointu ja sopusuhta. — Ainoastaan sivistys tajuaa taidetta.
[20] Ne eri seikat, joista huoneen kauneus yhteensä syntyy, mainitaan tällä kohtaa ja vielä edelleen: distributio rei.
[21] Koristuksillakin on määränsä: ne olkoot sopusoinnussa kokonaisuuden kauneuteen. Tää on Lukianon mielipide muuallakin. Taideteos kokonaisenaan pääasia, koristeet vain sivuseikkoja. Asiaa valaisee pari sattuvaa vertausta, vilkkaine, selväpiirteisine kuvauksineen.
[22] Tasasuhteisten koristusten merkitystä kokonaisuuden kauneudelle valaisee vielä runollinen vertuukuva. —
[23] Koristeen syvempi esteetillinen merkitys.
[24] Kummatkin taideteoksen pääominaisuuksia. Taaskin vertauksia.
[25] Conger. Synonym. —
[26] ja [27] translationes. "Ei silmä osaa vie". —
[28] Interrogatio rhetorica.
[29] Vertauskuvia taas koko sarja: hevonen, riikinkukko, meri.
[30] Pehmeyden ulko-ilmiöt, concreta pro abstractis.
[31] Mikä väriloisto ja komeus vertauksissa ja kuvissa! Ne ovat tableaux vivants, todistaen tekijänsä mielikuvitusta. Aate-sisällys esiintyy aina aistillisissa ulko-ilmiöissään. — Vertuukuvat on osakohtiaan myöten suoritettu, ollen itsenäisiä kappaleita.
[32] Tässä riikinkukon-kuvauksessaan, kuten usein muuallakin (vrt. esim. "Kärpäsen ylistystä"), Lukianos näyttää luonnon-elon kuvailun lahjaansa.
[33] Kuinka elävästi tääkin kuvailtu? Tähän loppuu vertuukuvat, jotka vaan tahtovat todistaa pääteemaa: kaunis sali viehättää puhumaan.
[34] Tähän asti on todistettu että näin uhkeassa salissa puheen täytyy somasti soida, solkenaan sujua. Nyt sofista katselee asiaa vastakkaiselta kannalta. Astuu esiin toinen puhe, koittaen edellistänsä kumota. Väittely on tapahtuvinaan tuomarien edessä.
[35] a. Haitta kuulijoihin nähden.
[36] Distributio rei.
[37], [38] Klimax l. incrementum. Obs. vertauksia.
[39] b. haitat puhujaan nähden.
[40] Congeries.
[41] Asiaa valaistaan vertauksilla ja homerisilla esimerkeillä; niin usein.
[42] Vrt. luv. 15, 16.
[43] Allusio.
[44] Metonymia (concret. pro abstr.)
[45] Metafora.
[46] Exempla homerica et mythologica.
[47] Toinen taide vaikuttaa silmiin, näköaistiin, toinen kuulo-aistiin, kumpikin eri tavalla, eri voimalla, joka myös riippuu subjektiivisesta herkkyydestä. — Kullakin taiteella on oma alansa kuten kullakin esineellä oma kauneensa. (Quom. hist. 11. 45. 46.) Eri taiteita ei pidä toisiinsa sekoitella.
[48] Oikeuston palvelijaksi oletettu polisimies.
[49] Runollista mielikuvitusta ei estä tosiolojen mahdottomuudet, ajan ja paikan rajat. Näin menettelee usein Attikan vanha komedia. — Tehdäkseen Herodoton ilmi-eläväksi, antaa tekijä hänen puhua omaa murrettaan. Ehkä meidän Savon murre sopivimmin mukailisi tuon kieleltään ja naiviselta mieleltään kansan eposta vielä niin lähellä, seisovan historioitsijan kieltä. — Obs. Sermocinatio figura.
[50] Homeron mukaan.
[51] s.o. huolekas työnsuoritus.
[52] Näin sukkelasti saa hän syytä kertomaan meille noiden taulujen sisällystä.
[53] Tämä seuraa vaan siitä että kullakin taiteella on omat alansa ja rajansa. Vrt. ylemp. Cap. 20 ja Imag. 3. Toisaalta Lukianos ei kiellä kielellisen esityksen etuja, sillä kun yksistään saa puhtaasti henkiset asiat täydellisesti lausutuksi. Imag. 23. — Näiden kuvain originalit oli Lukianos luultavasti itse jossain nähnyt.
[54] Toisiaan hieno huomio Lukianolta. Maalaus ei saa pääasianaan esittää rumaa, hellempiä tunteita loukkaavata. Äidin murha on vaan ohimennen mainittu.
[55] Nim. kivettyminen.
[56] Tarinan mukaan Odysseus ei tahtonut ruveta Troijan sotaan ja päästäkseen siitä oli olevinaan hullu. M.m. hän valjasti auran eteen hevosen ja härän ja alkoi kyntää.
[57] Kreusaa, Iasonin uutta morsianta kohtaan.