KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Onni ja kurjuus ovat paremminkin älykkäisyyden kuin hyvän avun tuloksia tässä elämässä.
Kolmatta viikkoa olin nyt jo ollut vankeudessa, mutta rakas Olivia ei ollut vielä kertaakaan käynyt luonani. Kovin jo oli minun ikävä häntä. Puhuin tuosta vaimolleni, ja seuraavana aamuna tyttö raukka astui huoneeseni, sisarensa käsivarteen nojaten. Minä hämmästyin, nähdessäni, kuinka kovasti hän oli muuttunut. Nuo entiset lukemattomat sulot hänen kasvoissaan olivat kadonneet, ja kuoleman koura näkyi lyöneen himmeitä hipeitä jok'ainoaan piirteesen, minua säikäyttääkseen. Ohimot olivat veltostuneet, otsa pingoillaan, ja poskilla asui kamala kalpeus.
— Terve, tyttäreni, — virkoin minä, — mutta mistä tuo mielenmasennus, Olivia? Luullakseni sinä rakastat minua, kultaseni, niin paljon, ettes anna alakuloisuuden jäytää sitä henkeä, joka on minulle yhtä kallis kuin omanikin. Rohkaise mieles, lapsi: vielä me saamme nähdä onnellisempiakin päiviä.
— Isä! — vastasi hän. — Sinä olet aina ollut niin hyvä minulle, ja sehän se minun murhettani lisää, ett'en milloinkaan pääse sinun lupaamaasi onnea nauttimaan. Onnea, pelkään mä, ei minulle enää ole kauaksi sallittu, ja minä ikävöitsen pois täältä, missä en ole löytänyt muuta kuin kurjuutta. Niin isä, minä soisin, että sinä suostuisit mr Thornhillin aikeisin; siten hänet joissain määrin saisi säälimään sinua, ja se lohduttaisi minua kuollessani.
— En koskaan, — lausuin minä, — en koskaan taivu julistamaan tytärtäni kunniattomaksi. Vaikka maailma pilkkaisikin sinua erehdyksesi tähden, niin salli minun pitää sinun erehdystäsi herkkäuskoisuuden eikä rietasmielisyyden tuloksena. Armas lapsi, ei minun oloni täällä niin kurjaa ja surullista ole kuin näyttää, ja ole vakuutettu, että niin kauan kuin minun suodaan nähdä sinun olevan hengissä, niin kauan ei hän millään ehdoin ole saava minun suostumustani tekemään sinua vielä onnettomammaksi, menemällä naimisiin toisen kanssa.
Minun vankeustoverini oli ollut läsnä tässä keskustelussa, ja hänpä tyttäreni lähdettyä lausui, järkevästi kyllä, kummastuksensa siitä, ett'en taivu alistumaan, kun sen kautta pääsisin vapaaksi. Hän huomautti, ett'eihän minun sovi panna koko perhettä alttiiksi yhden ainoan lapsen tähden, ainoan, joka oli mieleni pahoittanut.
— Sitä paitsi, — lisäsi hän, — en tiedä, lieneekö oikeinkaan estää miestä ja naista menemästä yhteen, niinkuin te nyt teette, kieltämällä suostumuksenne avioliitolta, jota ette voi estää, mutta jonka voitte tehdä onnettomaksi.
— Sir! — vastasin minä. — Te ette tunne sitä miestä, joka meitä sortaa. Minä tiedän varsin hyvin, ett'ei mikään alistuminen tuottaisi minulle vapautta hetkeksikään. Minulle on kerrottu, että vasta viime vuonna muuan hänen velallisistaan kuoli juuri tässä samassa huoneessa puutteesen. Mutta vaikka minä alistumisellani ja hyväksymiselläni pääsisin täältä kaikkein kauniimpaan kamariin hänen linnassaan, en suostuisi sittenkään, sillä ääni rinnassani kuiskaa minulle, että se olisi aviorikoksen vahvistamista. Niin kauan kuin tyttäreni elää, ei minun silmissäni mikään muu avioliitto ole oleva laillinen. Jos tytärtäni ei olisi olemassa, silloinhan olisin ihmisistä ilkein, jos koston tähden koettaisin erottaa niitä, jotka yhtyä tahtovat. Ei, niin suuri konna kuin hän onkin, minä soisin hänen menevän naimisiin, jotta tulisi loppu hänen irstaisesta elämästään. Mutta nyt, enkös minä olisi julmin kaikista isistä, jos menisin panemaan nimeni asiakirjan alle, joka ehdottomasti viepi lapseni hautaan, päästäkseni vain itse pois vankeudesta ja, yhtä tuskaa välttääkseni, murtaisin lapseni sydämen tuhansilla tuskilla!
Hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta lausui kumminkin pelkäävänsä tyttäreni terveyden olevan jo niin piloilla, ett'ei se minua enää kovinkaan kauan vankeudessa pidä.
— Mutta, — jatkoi hän, — ellette tahdo noudattaa veljenpojan mieltä, niin ei teillä toivoakseni ole mitään sitä vastaan, että vetoaisitte setään, joka koko valtakunnassa on tunnettu etevimmäksi mieheksi kaikessa, mikä oikeata ja hyvää on. Minä neuvoisin teitä lähettämään hänelle postissa kirjeen, jossa ilmoitatte kaiken pahan, mitä veljenpoika on tehnyt, ja minä panen pääni pantiksi siitä, että kolmen päivän perästä saatte vastauksen.
Minä kiitin häntä tästä viittauksesta ja aioin heti ryhtyä tuumasta toimeen, mutta minulta puuttui paperia, ja pahaksi onneksi oli viimeiset rahat pantu tän'aamuna ruokatavarain ostamiseen. Hänen avullaan kumminkin sain hankituksi sitä.
Kolme seuraavaa päivää minä vietin kovassa levottomuudessa, epätietoisena siitä, minkä vaikutuksen minun kirjeeni lienee tehnyt. Samalla aikaa vaimoni minua myötäänsä kehoitteli kernaammin suostumaan vaikka mihin ehtoihin kuin jäämään tänne, ja hetkestä hetkeen tuli vain yhä uusia tietoja tyttäreni terveyden pahenemisesta. Tuli kolmas päivä, tuli neljäskin, mutta vastausta ei kirjeesen kuulunut: mitäpäs vento vieraan valituksista suosittua veljenpoikaa vastaan! Ja niin meni tämä toivo hukkaan, niinkuin entisenikin.
Mieleni pysyi yhä vielä vireänä, vaikka vankeus ja huono ilma alkoivat huomattavissa määrin heikontaa terveyttäni. Tulipalossa vioittunut käteni kävi sekin huonommaksi. Lapset istuivat minun luonani ja lukivat minulle vuorotellen, oljilla loikoessani, tahi itkien kuuntelivat minun neuvojani. Mutta tyttäreni terveys heikkeni nopeammin kuin minun. Jok'ainoa sanoma hänestä lisäsi minun huoliani ja murhettani.
Viidentenä aamuna siitä lukien, kuin kirje sir William Thornhillille oli lähetetty, sain sen kauhistuttavan tiedon, että tyttäreni on menettänyt puhelahjansa. Nyt vasta tuntui vankina-olo minusta todellakin tuskalliselta. Minun sieluni pyrki raastamaan itsensä ulos vankihuoneesta lapseni sairasvuoteen ääreen, lohduttamaan ja rohkaisemaan häntä, kuulemaan hänen viimeisiä toivomuksiansa ja opastamaan häntä hänen viimeiselle matkallensa. Tuli jälleen sanoma: hän on lähtemäisillään. Minulla ei siis sitäkään vähäistä lohdutusta, että saisin itkeä hänen luonansa. Vankeustoverini tuli parin tunnin perästä, tuoden viimeisen sanoman. Hän pyysi minua pysymään lujana.
Tyttäreni oli kuollut!
Huomis-aamuna mr Jenkinson tuli jälleen. Pikku pojat, minun ainoa seurani nyt, olivat minun luonani, koettaen kaikessa viattomuudessaan lohduttaa minua niin hyvin kuin osasivat. He tarjoutuivat lukemaan minulle ääneen ja pyysivät, ett'en minä itkisi ja valittaisi, minä kun olen jo niin vanha.
— Eikös sisko ole enkelinä nyt, isä? huudahti vanhempi heistä. — Miksikäs sinä sitten suret? Minä tahtoisin olla enkelinä, kaukana tästä kamalasta paikasta, jos isä olisi mukana.
— Niin, — lisäsi nuorempi, — sisko on taivaassa, ja taivas on paljoa ihanampi paikka kuin tämä, ja siellä on pelkkiä hyviä ihmisiä, mutta täällä ovat ihmiset kerrassaan pahoja.
Mr Jenkinson keskeytti heidän viattomat lörpötyksensä, huomauttaen, että koska tyttäreni nyt on lähtenyt pois, niin minun pitäisi vakavasti miettiä muitten perheeni jäsenten kohtaloa ja koettaa pelastaa oma henkeni, sillä terveytenihän huononee tarpeellisen hoidon ja raittiin ilman puutteessa päivästä päivään. Hän lisäsi, että nyt minun tulee uhrata oma ylpeyteni ja kostonpyyntöni niitten menestykseksi, joitten turva minä vielä olen. Nyt on, arveli hän, sekä oikeuden että kohtuuden mukaan, minun velvollisuuteni sopia hovinherran kanssa.
— Jumalan kiitos, — vastasin minä, — ei ole minussa ylpeyttä enää jäljellä. Minä halveksisin sydäntäni, jos huomaisin rahtuisenkaan ylpeyttä tai kostonhimoa siinä piilevän. Päinvastoin minä toivon, koska minun sortajani on ollut minun seurakuntani jäseniä, että kerran saan asettaa hänetkin puhtaaksi pestynä sieluna Jumalan tuomio-istuimen eteen. Ei, sir, ei minussa enää ole kostonpyyteitä. Ja vaikka squire on ottanut minulta sen, mitä minä pidän kalliimpana kaikkia hänen aarteitaan, vaikka hän on sydämeni rikki repinyt, sillä minä olen menehtymäisilläni, hyvä toveri, menehtymäisilläni, niin ei sittenkään minussa kostonhimoa ole. Nyt olen suostuvainen hänen avioliittoonsa. Tämä myöntyväisyys kenties tekee hänelle mielihyvän, ja antakaa hänen samalla tietää, että jos minä olen hänelle vääryyttä tehnyt, niin olen pahoillani siitä.
Mr Jenkinson otti kynän ja paperia ja kirjoitti minun suostumukseni melkein sanasta sanaan niinkuin sen olin lausunut. Minä panin nimeni sen alle. Poikani sai toimekseen viedä kirjeen mr Thornhillille, joka tähän aikaan kuului olevan maatilallansa.
Poikani meni ja palasi noin kuuden tunnin kuluttua, tuoden mukanaan suullisen vastauksen. Hänen oli ollut vaikea päästä squiren puheille, palvelijat kun olivat olleet tylyjä ja epäluuloisia. Sattumoisin hän oli vihdoin tavannut mr Thornhillin juuri kuin tämä oli lähtemäisillään ulos, valmistelemaan häitänsä, jotka vietetään kolmen päivän perästä. Poikani kertoi astuneensa varsin nöyrästi hänen luokseen ja antaneensa hänelle kirjeen. Luettuaan sen oli mr Thornhill sanonut, että myöntyminen on nyt liian myöhäistä ja tarpeetontakin; hän oli maininnut kuulleensa meidän valituksestamme hänen sedällensä, joka halveksien oli sen hyljännyt, niinkuin se ansaitsikin. Jos meillä jotain asiata on, oli hän lisännyt, niin on paras kääntyä hänen asian-ajajansa puoleen eikä hänen. Lopuksi hän oli sanonut olevansa vakuutettu minun molempain tyttärieni älykkäisyydestä: he ovat varmaankin olleet hänen miellyttäviä puolustajiaan. — No niin, sir, — virkoin minä vankeustoverilleni, — siinä te näette, minkälainen on luonteeltaan tämä mies, joka minua vainoaa. Hän saattaa olla samalla kertaa sekä leikillinen että julma. Mutta kohdelkoonpa minua niinkuin tahtoo! Minä pääsen pian vapaaksi, huolimatta kaikista teljistä ja salvoista, joitten takana hän koettaa minua vankina pitää. Minä olen matkalla kohti sellaisia asuinsijoja, jotka käyvät sitä kirkkaammiksi, mitä lähemmiksi niitä tulee. Tämä toivo lievittää minun murhettani, ja vaikka minä jätän jälkeeni joukon turvattomia orpoja, eivät he kumminkaan aivan avuttomiksi jää: jokunen ystävä kenties on pitävä heistä huolta isä paran tähden, ja jokunen on armeliaasti auttava heitä taivaallisen Isän tähden.
Kesken puhettani tuli sisään vaimoni, jota en vielä sinä päivänä ollut nähnyt. Hän oli säikähtäneen näköinen ja koetti puhua, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.
— Armaani! — lausuin minä. — Miksikäs murheellasi vielä minun huoliani lisäät? Vaikk'ei mikään myöntymys meidän puolelta saakaan lepytetyksi ankaraa herraa; vaikka hän on tuominnut minut kuolemaan tässä viheliäisyyden kodissa, ja vaikka me olemme kadottaneet rakkaan lapsen, niin on sinulla kumminkin oleva lohdutusta muissa lapsissasi, kun minusta aika jättää.
— Niin, — vastasi hän, — me olemme todellakin kadottaneet rakkaan lapsen. Sofia, mun silmäteräni on poissa, viety mieltä. Rosvot ovat hänet ryöstäneet.
— Mitenkä, rouva? — huudahti vankeustoverini, — ettäkö olisi ryöstetty? Sehän on mahdotonta!
Tuijottava katse ja kyynelvirta, — siinä vaimoni ainoa vastaus. Mutta erään toisen vangin vaimo, joka oli tullut sisään yhdessä hänen kanssaan, osasi antaa lähempiä tietoja. Hän oli ollut vaimoni ja tyttäreni kanssa kävelemässä vallantiellä jonkun matkan päässä kylästä. Siellä olivat heidän luokseen äkkiä ajaneet postivaunut, nelivaljakko edessä, ja pysähtyneet. Silloin oli muuan hienosti puettu mies, ei kumminkaan mr Thornhill, astunut vaunuista, siepannut minun tytärtäni vyötäisistä ja väkivallalla nostanut hänet vaunuihin, käskien samassa kuskin ajamaan, ja silmänräpäyksessä olivat vaunut tiessään.
— No niin, — huudahdin minä, — nyt on minun kurjuuteni mitta kukkurallaan, eikä ole maailmassa mitään, mikä minun tuskani enää voisi sen suuremmaksi tehdä! Ei yhtäkään enää! Ei ainoatakaan jätetty! Tuo hirviö! Lapseni, joka oli sydäntäni lähinnä, kaunis kuin enkeli ja viisaskin melkein kuin enkeli! Mutta auttakaa vaimoani, hän on kaatumaisillaan. Ei ainoatakaan jäljellä enää!
— Mieheni armas! — virkkoi vaimoni. Sinä näyt olevan vielä enemmän lohdutuksen puutteessa kuin minä. Kova on kohdannut meitä isku, mutta minä kestäisin sen ja kovemmankin, jos vaan näkisin sinun olevan rauhallisena. Ottakoot minulta lapseni ja kaikki tyyni, mitä minulla maailmassa on, kunhan vaan jättävät sinut minulle!
Poikani koetti lievittää meidän murhettamme. Hän kehoitti meitä tyyntymään, sanoen toivovansa, että meillä vielä on oleva syytä olemaan kiitollisia.
— Lapsi parka! sanoin minä. — Luo silmäsi ympärillesi maailmaan ja katso, onko siellä mitään onnea minulle enää jäljellä. Eikö pieninkin lohdutuksen kipinä ole sammunut? Valoisat toiveet… ne ovat nyt haudassa kaikki.
— Isä hyvä, — vastasi hän, — on sinulla sentään edes hetkiseksi mielihyvänkin syytä: minä sain kirjeen Yrjö veikolta.
— Kuinka hänen on laitansa, lapsi? — keskeytin minä. — Tietääkö hän mitään meidän onnettomuudestamme? Toivoakseni hänen ei ole tarvinnut olla osallisena poloisten omaistensa murheessa?
— Ei olekaan, — vastasi Moses; — hän on peräti iloinen, tyytyväinen ja onnellinen. Kirjeessä ei ole muuta kuin hyviä uutisia. Översti pitää hänestä paljon ja on luvannut korottaa hänet luutnantiksi niin kohta kuin sija tulee avonaiseksi.
— Ja oletko varma kaikesta tuosta? — huudahti vaimoni. — Oletko varma, ett'ei pojalleni ole mitään pahaa tapahtunut?
— Olen niinkin, äiti, — vastasi poikani. Saat nähdä kirjeen, joka on tekevä suuren ilon, ja jos mikään voi lohduttaa sinua, niin ainakin se.
— Mutta oletko varma, — jatkoi äiti, että kirje on häneltä itseltään, ja että hän on todellakin niin onnellinen?
— Kyllä, äiti, — vastasi poikani, — ja vielä hänestä kerran tulee meidän kaikkien tuki ja turva.
— Jumalan kiitos, — huudahti äiti, — ett'ei minun viimeinen kirjeeni ole tullut perille! Niin, armas, — jatkoi hän, kääntyen minuun, — minun täytyy nyt tunnustaa, että Herran käsi, joka on raskaana painanut meitä, on tässä kohden ollut meille laupias. Viimeisessä kirjeessäni, jonka olin kirjoittanut vihan katkeruudessa, minä pyysin häntä, jos äidin siunaus hänelle kallis on ja miehen sydän hänellä rinnassa lienee, pitämään huolta, että hänen isälleen ja sisarelleen tapahtuu oikeus, ja kostamaan meidän puolestamme. Mutta kiitos Hänen, joka kaikki asiat parhain päin kääntää! Kirje ei ole tullut perille, ja minä olen rauhassa.
— Vaimo! — huudahdin minä. — Pahoin sinä teit, ja ankarat saisit minulta nuhteet, jos toisin olisivat meillä asiat. Voi minkälaisesta kuilusta olet pelastunutkaan, kuilusta, joka olisi syössyt sekä sinut että hänet pohjattomaan kurjuuteen! Mutta Jumala on ollut laupiaampi meille kuin me toisillemme. Hän on asettanut niin, että pojasta saattaa tulla lasteni isä ja suojelija, kun minusta aika jättää. Kuinka teinkään väärin, vaikeroidessani, ett'ei minulla enää mitään lohdutusta ole, koska nyt kumminkin kuulen, että hän on onnellinen eikä tiedä mitään meidän koettelemuksistamme, ja että hänet on vielä säästetty tukemaan leskeksi jäänyttä äitiänsä ja suojelemaan veljiänsä ja sisariansa! Mutta mitä sisaria? Eihän ole hänellä sisaria enää. He ovat poissa, ryöstetyt minulta, ja minä kurja ja saamaton.
— Isä! — keskeytti poikani. — Salli minun lukea hänen kirjeensä.
Se tekee kuin tekeekin sinulle mielihyvän. — Ja hän luki seuraavaa:
'Rakas Isä!
Olen hetkeksi siirtänyt ajatukseni kaikesta siitä hauskasta ja miellyttävästä kuin ympärilläni on, kiinnittääkseni ne vielä hauskempiin ja miellyttävämpiin, armaan pienen kotilieden ympärille siellä. Kuvailen mielessäni tuon pienen, hiljaisen joukon, tarkoin kuuntelemassa jok'ainoata riviä tästä. Ihastellen katselen noita kasvoja, joihin ei kunnianhimo eikä murhe milloinkaan ole rumentavaa leimaansa lyönyt. Mutta niin onnellisia kuin olettekaan siellä kotona, yhä onnellisemmiksi tulette, kuullessanne minun olevan kaikin puolin tyytyväisen oloihini ja elävän varsin onnellisena täällä.
Meidän rykmentti on saanut vastakäskyn: sen ei tarvitse lähteä ulkomaille. Översti, joka sanoo olevansa ystäväni, ottaa minut mukaansa kaikkiin seuroihin, missä hän on tuttu. Ja mitä useammin niissä käyn, sitä suuremmalla kunnioituksella minua kaikkialla kohdellaan. Eilen tanssin lady G:n kanssa, ja jos saattaisin unhottaa siellä kotihuolella hänet, — tiedätte kyllä, ketä tarkoitan, niin olisi minulla kenties menestystä. Mutta kohtaloni näkyy olevan muistella vain muita, vaikka useimmat poissaolevista ystävistäni ovat minut unhottaneet, ja näitten joukkoon, pelkään mä, täytyy minun lukea teidätkin, sillä kauan aikaa olen jo odotellut sitä mielihyvää, että saisin Teiltä kirjeen, mutta turhaan. Olivia ja Sofia lupasivat hekin kirjoittaa, mutta näkyvät unhottaneen minut. Sanokaa heille, että he ovat kaksi pikkuista pahanilkistä tyttöä, ja että minä olen tällä haavaa hirmuisesti suutuksissani heihin, Ja sittenkin, vaikka minun tekisi mieleni hiukan purpattaa, en tiedä, miksikä sydämeni on altis vain lempeille liikutuksille. Sano niinmuodoin heille, isä, että minä, oli miten oli, rakastan heitä sydämeni pohjasta ja olen aina
Sinun kuuliainen poikasi.'
— Kaikessa tässä kurjuudessakin, — huudahdin minä, — kuinka kiitollisia meidän pitäiskään olla siitä, että ainakin yksi meidän perheen jäsenistä on säästetty kärsimästä tuskaa meidän kanssamme! Jumala suojelkoon häntä ja suokoon hänelle sen onnen, että saisi, olla leskeksi jääneen äitinsä tukena ja näitten kahden poikasen isänä; muuta perintöähän en hänelle jätä. Suojelkoon hän heidän viatonta mieltänsä puutteen tuottamilta kiusauksilta ja johtakoon heidän askeleitansa kunnian polvuille.
Tuskin olin ennättänyt nämä sanat lausua, kun äkkiä alhaalta vankihuoneesta kuului kovaa meteliä. Hetken kuluttua melu lakkasi, ja käytävästä, joka johti minun huoneeseni, kuului kahletten kalinaa. Ylivartija astui sisään, taluttaen miestä, joka oli verissään, jaloissa kaikkein raskaimmat kahleet. Täynnä sääliä minä katselin onnetonta, joka lähestyi minua, mutta kauhistuin samassa, nähtyäni, että se oli oma poikani.
— Yrjö! Oma poikani! Tällaisessako tilassa minä sinut näen? Haavoitettuna! Kahleissa! Siinäkö se sinun onnesi? Näinkö palajat luokseni. Voi, jospa tämä näky särkisi minulta sydämen ja surmaisi minut tähän paikkaan!
— Isä, missä sinun miehuutesi? — vastasi poikani lujalla äänellä. — Minun täytyy kärsiä rangaistus. Minun henkeni on mennyttä, ja ottakoot sen. Minun viimeinen iloni on se, ett'ei minua ole vangittu murhaajana, vaikk'ei minulla olekaan mitään armahduksen toivoa.
Minä koetin hillitä kiihkoani muutaman minutin vaitiololla, mutta tuo pakko tuntui vievän minulta hengen.
— Voi poikani! Sydämeni itkee, nähdessäni sinut tuossa tilassa, enkä voi, en voi sitä estää itkemästä. Nähdä sinut tuollaisena juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin luulin sinun olevan onnellisen ja rukoilin sinun edestäsi! Kahleissa, haavoja täynnä! Kuolla nuorena, se on sittenkin onnellista. Mutta minä olen vanha, perin vanha ja olen elänyt, nähdäkseni moisen päivän: kaikki lapseni ovat ennen aikojansa kaatuneet ympäriltäni, ja minä elän heidän jälkeensä keskellä raunioita! Kaikki kirous, mikä milloinkaan on ihmisen sielua painanut, langetkoon raskaana minun lasteni murhaajan päälle. Suotakoon hänen elää, niinkuin minäkin, nähdäkseen…
— Riittää jo, isä, — lausui poikani, — tahi minun täytyy punastua sinun tähtesi. Näinkö sinä unohdat ikäsi ja pyhän virkasi, uhmailet Jumalan oikeamielisyyttä ja päästelet suustasi kirouksia, jotka piankin saattavat ponnahtaa takaisin ja musertaa sinun harmaan pääsi? Ei, isä, varusta itsesi valmistamaan minua häpeälliseen kuolemaan, joka minun piankin pitää kärsimän, rohkaisemaan mieltäni, jotta jaksaisin juoda sen katkeran kalkin, joka pian minun osakseni tulee.
— Lapseni, ei sinun tarvitse kuolla. Minä olen varma siitä, ettes ole mitään sellaista rikosta tehnyt, joka ansaitsisi niin häpeällisen rangaistuksen. Ei saata minun Yrjö poikani olla syyllinen sellaiseen rikokseen, joka saattaisi hänen esi-isänsä häpeään.
— Minun rikokseni, — vastasi hän, — on, pelkään mä, sellainen, jota ei anteeksi anneta. Saatuani äidin kirjeen, matkustin heti tänne. Olin päättänyt rangaista meidän kunniamme solvaisijaa ja lähetin hänelle vaatimuksen kaksintaisteluun. Hän ei kumminkaan tullut määräpaikalle itse, vaan lähetti neljä palvelijaansa, joilla oli käsky ottaa minut kiinni. Minä haavoitin yhden, joka ensiksi oli käynyt minuun käsin, ja luullakseni on mies nyt toivottomassa tilassa. Muut ottivat minut vangiksensa, ja nyt tuo pelkuri on päättänyt saattaa minut lain määräämän rangaistuksen alaiseksi. Todistukset ovat kumoamattomat. Minä olin se, joka lähetin vaatimuksen, ja koska minä ensimmäisenä rikoin lainkäskyn, niin ei minulla ole armahduksesta toivoakaan. Sinähän olet usein ihastuttanut minua opetuksillasi mielenlujuudesta; ole nyt itse esimerkkinä minulle.
— Ja niin aion ollakin, poikani. Minä olen nyt jo irti maailmasta ja kaikista sen iloista. Tästä hetkestä ruveten olkoot katki kaikki siteet, mitkä minua tähän maailmaan ovat kiinnittäneet. Minä tahdon valmistaa meitä kumpaakin iankaikkisuuteen. Niin, poikani, minä olen näyttävä sinulle tien, ja minun sieluni on seuraava sinua matkallasi tuonne ylös, sillä me lähdemme sinne yhdessä. Nyt huomaan minäkin ja olen varma, ett'ei sinulla ole armoa odottaminen täällä, ja siksi kehoitan sinua hakemaan sitä Hänen tuomio-istuimensa tykönä, jonka eteen me kumpainenkin ennen pitkää astumme. Mutta älkäämme olko itsekkäitä valmistuksissamme; sallikaamme kaikkien vankeuskumppaliemme olla siinä läsnä. Vartija hyvä, antakaa heidän tulla tänne; minä koetan taivuttaa heitä parannukseen.
Näin sanottuani minä yritin nousta olkivuoteeltani, mutta voimia puuttui: en jaksanut kuin nojata seinää vastan. Vangit tulivat kutsuttuina, he kun mielellään kuuntelivat minun opetuksiani. Äiti ja poika kannattelivat minua puolelta ja toiselta. Nähtyäni, ett'ei ketään ole poissa, minä käännyin heidän puoleensa ja pidin heille seuraavan kehoituspuheen.