YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Todistus Sallimuksen tasapuolisesta menettelystä onnellisiin ja onnettomiin nähden maailmassa. Ilo ja tuska ovat jo olennoltaan sellaisia, että onnettoman täytyy saada kärsimystensä ylimäärästä korvausta tulevassa elämässä.
"Ystävät, lapseni ja vankikumppalit! Ajatellessani, millä tavoin hyvä ja paha täällä maan päällä on jaettuna, minä huomaan, että paljo on annettu ihmisille riemua, mutta vielä enemmän kärsimystä. Jos vaikka koko maailman tutkisi, niin ei löytäisi ainoatakaan niin onnellista, ett'ei hänellä edes jotain olisi toivottavaa, mutta toiselta puolen tuhannet itsemurhaajat joka päivä todistavat, ett'ei heillä enää ollut mitään toivomista. Näyttää niinmuodoin siltä, ett'ei ihminen tässä maailmassa milloinkaan saata tulla täysin onnelliseksi, mutta kyllä täysin onnettomaksi.
"Miksikä pitää ihmisen kärsimän niin paljon tuskaa? Miksikä tarvitaan meidän viheliäisyyttämme yleisen onnellisuuden olemassa-oloa varten? Jos kaikki muu kokonaisuus on täydellinen sen kautta, että sen alaosat ovat täydellisiä, miksikä sitten tuo suuri kokonaisuus tarvitsee, täydellinen ollakseen, sellaisia osia, jotka eivät ainoastaan ole toistensa alaisia, vaan itsessään epätäydellisiäkin? Siinä kysymyksiä, joista emme milloinkaan selville pääse, ja joista meidän on tarpeetonkin selville päästä. Tähän asiaan nähden on Sallimus katsonut parhaaksi masentaa meidän uteliaisuutemme; se tyytyy vaan antamaan meille lohdutuksen aiheita.
"Tässä tilassa on pyydetty filosofialta ystävällistä apua, ja taivas, nähdessään kuinka kykenemätön filosofia on ihmistä lohduttamaan, on antanut hänen avukseen uskonnon. Filosofian lohdutukset ovat varsin miellyttäviä, mutta usein harhaan viepiä. Se sanoo, meille, että elämä on täynnä riemuja, jos vaan tahdomme nauttia niitä, ja toiselta puolen se sanoo, että, vaikka meidän täytyy täällä kärsiä välttämätöntä kurjuutta, niin elämähän on lyhyt, ja kärsimys pian loppuu. Näin nämä lohdutukset kumoavat toinen toisensa, sillä jos elämä on iloa, niin on sen lyhyys tuskaa, ja jos se taas on pitkä, niin sittenhän meidän kärsimyksemme vain jatkuvat.
"Näin horjuvata on filosofia, mutta uskonnon lohdutus on korkeampaa laatua. Ihmisen määränä täällä, sanoo uskonto, on kehittää henkeänsä ja valmistautua toisille asuinsijoille. Kun hyvä ihminen on jättänyt ruumiinsa ja on pelkkänä kirkastettuna henkenä, niin hän huomaa luoneensa täällä itse itselleen onnen taivaan. Paha ihminen sitä vastoin, joka on rikoksilla typistänyt ja saastuttanut itsensä, eroaa ruumiistansa kauhistuksella ja huomaa ryhtyneensä taivaan kostoon ennenkuin taivas itse. Ja niinpä meidän on kaikissa elämänoloissa kiinni pitäminen uskonnosta, parhaimmasta lohduttajasta. Jos me nimittäin olemme onnelliset, niin on suloista ajatella, että tämä onni saattaa olla loppumaton; jos taas onnettomia olemme, niin on sangen lohdullista ajatella, että on olemassa joku rauhan sija. Uskonto tarjoaa siis onnelliselle onnellisuuden jatkumista, onnettomalle kärsimysten päättymistä.
"Mutta vaikka uskonto on lempeä jokaista kohtaan, on se luvannut onnettomalle erityisiä korvauksia. Sairas, alaston, koditon, raskaan taakan alainen ja vanki — kaikilla heillä on Jumalan sanassa runsaasti lupauksia. Meidän uskontomme perustaja sanoo joka paikassa olevansa onnettoman ystävä. Aivan toisin Hän tekee kuin tämän maailman väärät ystävät: Hän omistaa kaiken lempensä hyljätyille. Lyhytmielisyys on moittinut tätä puolueellisuudeksi, ansiottomaksi etuoikeudeksi. Mutta se ei ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että itse taivaankin on mahdoton tarjota loppumatonta onnellisuutta yhtä suurena lahjana onnelliselle kun onnettomallekin. Edelliselle on iankaikkisuus pelkästään autuutta, koskapa se oikeastaan lisää vaan sitä, mitä hänellä ennestäänkin jo oli olemassa. Jälkimmäiselle se on kaksinkertainen etu, sillä se päästää hänet kärsimyksistä täällä ja palkitsee sitä sitten taivaan autuudella.
"Sallimus on vielä toisessakin katsannossa suosiollisempi köyhiä kuin rikkaita kohtaan, sillä samalla kuin se saa yhä enemmän kaipaamaan haudantakaista elämää, samalla se sinne tietäkin tasoittaa. Onneton on jo pitkin aikaa saanut tutustua kaikenlaatuisiin kauhuihin. Surujen mies laskee päänsä rauhassa lepoon; ei hänellä ole mitään, josta hän ikävöiden luopuisi, ei hänellä ole kuin moniahta side, joka voisi viivyttää hänen lähtöänsä. Ei hän lopullisessa eroamisessa tunne muuta kuin luonnonomaista tuskaa, joka ei ole millään muotoa suurempi kuin se, minkä alle hän ennenkin niin usein on nääntynyt, sillä kun tuska on saavuttanut vissin määrän, silloin luonto lempeydessään tekee tunnottomaksi jokaisen uuden iskun, minkä kuolema ruumiisen lyö.
"Täten on Sallimus antanut onnettomille tässä maailmassa kaksi etua, joita ei onnellisilla ole: ensinnäkin he kuolevat iloisemmalla mielellä, ja toiseksi on heidän riemunsa, vastakohtana entisille kärsimyksille, suurempi. Ja tämä seikka, ystävät, ei ole mikään vähäpätöinen etu; se näkyy olevan yksi niitä nautinnolta, joista köyhän miehen vertauksessa puhutaan, sillä vaikka hän jo oli taivaassa ja tunsi kaikkia sen tarjoamia riemuja, niin mainitaan lisäyksenä hänen onnellisuuteensa se, että hän on aikoinansa saanut kurjuutta nähdä, mutta nyt hän lohdutetaan; hän on tiennyt, mitä on olla onneton, ja nyt hän tietää, mitä on olla onnellinen.
"Näin, ystävät, te näette, kuinka uskonto tekee sellaista, mitä filosofia ei ole milloinkaan tehnyt: se näyttää, kuinka taivas tasapuolisesti jakaa lahjansa niin onnelliselle kuin onnettomallekin, mitaten kaikki inhimilliset nautinnot suunnilleen samalla mitalla. Se antaa sekä rikkaalle että köyhälle saman autuuden tämän elämän perästä ja saattaa heidät täällä kaipaamaan sitä yhtäläisillä toiveilla. Mutta jos rikkailla on se etu, että jo täällä saavat riemuja nauttia, niin on köyhillä ilo siitä, että he, iankaikkisella riemulla kruunattuina, tietävät, miltä onnettomana olo ennen tuntui. Ja vaikkapa tätä etua vähäpätöisenä pidettäisiinkin, niin onhan se iankaikkinen, ja juuri tämä köyhän riemujen loppumattomuus painaa yhtä paljon kuin se ajallisten riemujen suurempi runsaus, jota maan mahtavat ovat täällä saaneet osakseen.
"Nämä niinmuodoin ovat onnettomain nimenomaisia lohdutuksia, ja siinä suhteessa he ovat korkeammalla muita ihmisiä; muissa suhtein he ovat alempana. Ken tahtoo tietää, millaista köyhän kurjuus on, hän katsokoon ja kestäköön elämää. Kerskailla siitä etuoikeudesta, että jo täälläkin saa riemuja nauttia, on puhua sellaista, mitä ei kukaan usko. Ihmiset, joilla on niin paljo kuin he elämässään tarvitsevat, eivät ole köyhiä; joilta taas tämä puuttuu, heidän täytyy olla kurjia. Niin, ystävät, meidän täytyy olla kurjia. Ei kiihotetun mielikuvituksen ponnistuksilla milloinkaan saa luonnon vaatimuksia tukautetuiksi, ei niillä milloinkaan saa vankihuoneen ummehtunutta ilmaa raikkaaksi ja suloiseksi eikä murtuneen sydämen sykintää tyynnytetyksi. Puhukoot vaan filosofit meille pehmoisilta leposijoiltaan, että me pystymme kestämään kaikkea tuota. Voi! Ponnistukset tuon kestämiseen, nehän ne suurinta tuskaa ovatkin. Kuolema on helppoa, sen kestää jokainen; mutta kituminen on kauheata, ja sitä ei kestä kukaan.
"Meille, ystävät, pitäisi taivaallisen autuuden lupausten olla erittäin kalliita, sillä jos meidän palkintomme olisi vain tässä maailmassa, niin me olisimme ihmisistä kurjimmat. Katsellessani näitä kolkkoja kiviseiniä, jotka on rakennettu meitä sekä hirvittämään että tallella pitämään, — tuota valoa, jonka määränä on vaan näyttää, kuinka kamala tämä paikka on, — noita kahleita, joita tyrannivalta kytkyinä käyttää, tai jotka rikos on tarpeellisiksi tehnyt, — katsellessani noita kuihtuneita kasvoja ja kuullessani näitä huokauksia, — voi, ystävät, kuinka ihanata on vaihtaa kaikki tämä taivaasen! Lentää liidellä halki avaruuksien, ääretönten kuin ilma, lekotella paisteessa iankaikkisen riemun, lakkaamatta veisata kiitosvirsiä, olla ilman tylyä isäntää, joka myötäänsä meitä uhkaa tai rääkkää, hyvyyden alkumuoto vain ikuisesti silmäimme edessä, — kaikkea tätä miettiessäni, tuntuu kuolema iloisen sanoman saattajalta; — kaikkea tätä miettiessäni, käy kuoleman terävinkin nuoli nojasauvakseni vaan; kaikkea tätä miettiessäni… mitä onkaan elämässä sellaista, jota maksaisi omistaa? — kaikkea tätä miettiessäni… mikä ei mielestäni olisikaan vähäarvoista? Kuninkaitten pitäisi linnoissansa huokaillen toivoa sellaisia etuja, mutta meidän, miesten masennettujen, pitäisi kaihoten kaivata niitä.
"Ja saammeko me sitten kaiken tämän omaksemme? Saamme kyllä, jos vaan sen perään pyrjimme. Ja — mikä lohdullista on — me vältämme monet kiusaukset, jotka saattaisivat meidän pyrkimystämme hidastuttaa. Meidän tulee vain pyrkiä kaiken sen perään; silloin taatusti saamme sen omaksemme, ja — mikä myöskin lohdullista on — piankin. Jos nimittäin katsahdamme kuluneesen elämäämme, niin se on kuin kapea kämmenen leveys, ja näyttäköön jäljellä oleva elämä millaiselta hyvänsä, me huomaamme, ett'ei sitä kauankaan kestä. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä lyhyemmiksi näkyvät päivät käyvän. Mitä enemmän me aikaan tutustumme, sitä lyhyemmältä sen pituus tuntuu. Olkaamme siis nyt lohdutetut, sillä pian me joudumme matkamme päähän. Pian laskemme maahan raskaan taakan, jonka taivas on meidän harteillemme sälyttänyt, ja vaikka kuolema, kurjan ainoa ystävä, jonkun aikaa kiusotteleekin väsynyttä matkamiestä, näyttäymällä silloin tällöin, ja vaikka taivaanranta yhä kauemmas vaeltajan edestä pakenee, niin tulee kuin tuleekin ja piankin se aika, jolloin meiltä työ lakkaa, — jolloin uljaat maailmanmahtavat eivät enää meitä maahan polje, — jolloin mielihyvällä muistelemme kärsimyksiämme täällä, jolloin ympärillemme kerääntyvät kaikki ystävät tahi sellaiset, jotka ansaitsivat olla ystäviämme, — jolloin onni on meillä sanomaton ja — kaiken kruununa — autuus iankaikkinen."