KOLMASKYMMENES KUKU
Alkaa näyttää valoisemmalta. Olkaamme lujia, niin onni vihdoinkin kääntyy meidän puolellemme.
Puheen päätettyäni, ja kuulijani siirryttyä pois, tuli luokseni ylivartija, inhimillisimpiä siinä virassa, ja pyysi, ett'en panisi pahaksi, jos hänen on täyttäminen velvollisuutensa: hänen on nimittäin määrä viedä poikani lujempaan koppiin. Hän saa kumminkin käydä joka aamu luonani. Minä kiitin häntä tuosta ystävällisyydestä, puristin poikani kättä ja sanoin hänelle jäähyväiset, muistuttaen häntä siitä suuresta velvollisuudesta, joka hänen edessänsä on.
Minä laskin pitkäkseni. Toinen pikku pojistani istui vuoteeni laidalle ja rupesi minulle lukemaan. Samassa tuli mr Jenkinson sisään, ilmoittaen, että tietoja oli saatu minun tyttärestäni: muuan henkilö oli pari tuntia sitten nähnyt hänet erään vieraan herran seurassa. He olivat pysähtyneet läheiseen kylään aterioimaan ja näkyivät aikovan palata sieltä kaupunkiin. Tuskin oli hän saanut tämän kertoneeksi, niin jo riensi ylivartija kiireissään ja hyvillään tuomaan sitä tietoa, että tyttäreni on löydetty. Heti kohta senjälkeen syöksi Moseskin sisään, huutaen, että Sofia sisko on alhaalla ja tulee heti tänne ylös vanhan ystävämme mr Burchellin kanssa.
Hänen tätä parast'aikaa kertoessaan, tuli huoneesen mun armas tyttäreni, melkein rajuna ilosta, ja riensi riemuissaan minua suutelemaan. Äiti se ääneti itkeä tihusteli iloissansa.
— Isä! huusi mun oma tyttäreni, — tässä on se uljas mies, jota minun tulee kiittää pelastuksestani. Tämän herran pelvottomuus on tehnyt minut onnelliseksi ja vapaaksi…
Suudelmalla hänet keskeytti mr Burchell, iloisempana kuin tyttö itse.
— Kas! Mr Burchell! — huudahdin minä. — Kurjassa näette meidät suojassa nyt, ja peräti toisellaisia olemme nyt kuin silloin, viimeksi tavattaessa. Te olitte aina meidän ystävämme. Aikaa sitten jo huomasimme väärinkäsityksemme ja olemme katuneet kiittämättömyyttä, jota silloin teille osoitimme. Minua melkein hävettää katsoa teitä silmiin, muistaessani, kuinka kehnosti teitä kohtelin. Mutta minä toivon, että te annatte anteeksi minulle, jonka muuan kelvoton konna on pettänyt ja syössyt, ystävyyden naamarin alla, kurjuuteen.
— Mahdotonta, — vastasi mr Burchell, mahdotonta on minun antaa anteeksi, kosk'ette milloinkaan ole minua loukannut. Huomasin osittain jo silloinkin teidän erehdyksenne, ja koska minun oli mahdoton sitä ehkäistä, niin en voinut muuta kuin valittaa sitä.
— Se käsitys minulla teistä aina oli, — virkoin minä, — että te olette ylevämielinen mies; nyt minä sen näen. Mutta kerro, lapsi kulta, mitenkä sinä pelastuit, tahi ketä ne rosvot olivat, jotka sinut ryöstivät.
— En todellakaan, tiedä itsekään, — vastasi hän, — kuka se kunnoton oli, joka minut sieppasi. Olimme äidin kanssa kävelemässä. Mies astui meidän takanamme, ja tuskin ennätin huutaa apuakaan, niin jo hän oli työntänyt minut vaunuihin, ja samassa läksivät hevoset laukkaamaan. Minä näin useampia ihmisiä tiellä ja huusin heitä avuksi, mutta he eivät olleet kuulevinankaan minun pyynnöistäni. Sillä välin koetti ryöstäjä kaikin tavoin estää minua huutamasta; vuoroin hän mielisteli, vuoroin uhkaili, vannoen, että jos minä vaan olen hiljaa, ei hän tee minulle mitään pahaa. Hetken kuluttua minä löin rikki akkunan, jonka hän oli vetänyt ylös, ja kenenkä minä huomasin jonkun matkan päässä? Kenenkäs muun kuin meidän vanhan ystävämme mr Burchellin astuvan kiireisin askelin, niinkuin tavallisestikin, kädessään paksu keppi, josta me ennen niin usein nauroimme hänelle. Jouduttuamme kuuleman matkan päähän hänestä, minä huusin häntä nimeltä ja pyysin avukseni. Minä huusin uudestaan useampia kertoja, kunnes hän kovalla äänellä käski kuskin pysähtyä. Tämä ei ollut tietääkseenkään, vaan läksi ajamaan yhä kovempaa vauhtia. Minä luulin jo, ett'ei mr Burchell enää voi saavuttaa meitä, mutta tuskin oli minuttiakaan kulunut, niin näin hänen juoksevan hevosten rinnalla ja yhdellä iskulla lyövän kuskin maahan. Hevoset pysähtyivät silloin itsestään. Rosvo hyppäsi ulos, kiroten ja uhaten, veti miekkansa ja käski mr Burchellin menemään tiehensä, muutoin hänen käy huonosti. Mutta mr Burchell ryntäsi hänen päällensä, taittoi palasiksi häneltä miekan ja ajoi häntä sitten takaa neljänneksen peninkulmaa. Konna pääsi kumminkin pakoon. Samaan aikaan olin minäkin astunut vaunuista alas, valmiina auttamaan pelastajaani, mutta pian hän palasi minun suureksi ilokseni. Kuski toipui huumauksistaan ja olisi hänkin lähtenyt pakoon, mutta mr Burchell käski häntä hengen uhalla nousemaan jälleen ja kyyditsemään meidät vaunuissa takaisin kaupunkiin. Huomattuaan vastustamisen mahdottomaksi, kuski totteli vastenmielisesti. Hänen saamansa haava oli ainakin minun mielestäni vaarallinen. Pitkin matkaa hän vaikeroi haavaansa, niin että mr Burchellin kävi häntä vihdoin sääli ja jätti hänet minun pyynnöstäni seuraavaan majataloon, jonne paluumatkalla poikkesimme, ja josta otimme toisen kuskin.
— Terve tultuasi sitten lapseni! — huudahdin minä, — ja sinä, hänen uljas pelastajansa, tuhannesti terve tullut! Vähät ovat meillä vieraanvarat, mutta sydämemme ovat valmiit vastaan-ottamaan teitä. Ja nyt, mr Burchell, joka olette tyttäremme pelastanut! Jos aikomuksenne on saada hänet palkinnoksi, niin hän on teidän. Jos saatatte alentua heimolaisuuteen niin köyhän perheen kanssa kuin minun, niin ottakaa hänet. Saakaa hänen suostumuksensa, kuten tiedän teidän saaneen hänen sydämensäkin, silloin on teillä minunkin suostumukseni. Ja sallikaa sanoani, sir, ett'en teille vähäistä aarretta annakaan; hän on kuulu kauneudestaan, se on totta, mutta en nyt sitä tarkoita; hänen sydämensä minä teille aarteena annan.
— Mutta, sir, — virkkoi hän, — epäilemättä te tunnette, millaisissa oloissa minä olen, ja ett'en minä kykene hoitamaan häntä kyllin ansiollisesti.
— Jos tuolla vastaväitteellä, — lausuin minä, — aiotaan puikahtaa minun tarjoukseni ohitse, niin en sano enää mitään; minä vaan en tunne toista, joka olisi niin arvokas ansaitsemaan hänet kuin te; ja jos minä voisin antaa hänelle tuhansia, ja jos tuhannet häntä minulta pyytäisivät, niin kunniallinen, uljas Burchellini olisi minulle mieleisin kaikista.
Tähän kaikkeen näkyi hänen vaitiolonsa antavan masentavan kiellon, ja mitään vastaamatta minun viimeisiin sanoihini hän kysäisi, eikö tänne saisi jotain virvokkeita lähimmästä ravintolasta. Saatuaan myöntävän vastauksen, hän tilasi tänne päivälliseksi parasta, mitä hätä pikaa ennättävät valmistaa. Samoin hän käski tuoda tusinallisen parasta viiniä, mitä heillä on, ja minulle jotain sydämen vahviketta. Myhähtäen hän sitten virkkoi minulle tahtovansa kerrankin hiukan liikahtaa ja vakuutti, ett'ei hän, vaikka nyt ollaankin vankihuoneessa, milloinkaan ole ollut niin hilpeällä mielellä kuin nyt. Ylivartija tuli pian sisään panemaan ateriata kuntoon. Pöytä lainattiin häneltä, ja huomattavalla tavalla hän näytti avuliaisuuttansa. Viinit pantiin järjestykseen, ja kaksi varsin hyvin laitettua ruokalajia kannettiin sisään.
Tyttäreni ei ollut vielä kuullut poloisen veljensä surullisesta kohtalosta, eikä kukaan meistä näyttänyt tahtovan häiritä sen kertomisella hänen iloansa. Turhaan minä kumminkin koetin pysyä hilpeällä mielellä; onnettoman poikani tila teki tyhjäksi kaikki teeskelyn yritykset, niin että minun vihdoin täytyi keskeyttää yhteinen ilo ja kertoa, mitenkä onnettomasti hänen oli käynyt, jonka jälkeen minä pyysin, että hänen sallittaisiin päästä osalliseksi näistä yleisin tyytyväisyyden hetkistä. Sittenkuin vieraat olivat toipuneet hämmästyksestänsä, jonka minun kertomukseni oli heissä vaikuttanut, pyysin minä, että mr Jenkinsoninkin suotaisiin tulla tänne. Tämän pyyntöni täytti ylivartija tavattoman nöyrästi.
Tuskin oli poikani kahleitten kalina alkanut kuulua käytävästä, kun jo sisar maltitonna riensi häntä vastaan. Sillä välin mr Burchell kysäisi minulta, onko minun poikani Yrjö niminen. Minä myönsin. Hän oli edelleen ääneti. Heti kuin poikani oli astunut sisään, minä huomasin hänen luovan mr Burchelliin katseen täynnä hämmästystä ja kunnioitusta.
— Tule, poikani! — lausuin minä. — Vaikka meidät on hyvin syvälle painettu, on Sallimus kuitenkin suvainnut suoda meille hiukan huojennusta vaivoissa. Sisaresi on tullut takaisin, ja tässä hänen pelastajansa: tälle miehelle minä olen velassa siitä, että minulla vielä on tytär. Lyö ystävänä kättä hänelle, poikani: hän on ansainnut meidän hartaimmat kiitoksemme.
Poikani ei näkynyt lainkaan kuulevan minun sanojani. Hän oli koko ajan seisonut kunnioittavan matkan päässä.
— Veli rakas, — huudahti sisar, — miks'etkäs kiitä minun pelastajaani? Uljaitten miesten pitäisi aina rakastaa toisiansa.
Toinen seisoi kumminkin yhä edelleen ääneti ja hämmästyneenä, kunnes meidän vieraamme huomasi olevansa viimeinkin tunnettu ja luontaisella arvokkaisuudellaan pyysi poikaani astumaan esille. En ole koskaan nähnyt mitään niin todella majesteetillista kuin mr Burchellin ryhti silloin. Ylevin näky maailmassa, sanoo muuan filosofi, on kunnon mies, joka taistelee vastoinkäymisten kanssa. On ylevämpiäkin, nimittäin kunnon mies, joka tulee hänen avukseen.
Kiinnitettyään poikaani voimakkaan katseen ja silmäiltyään häntä hetkisen, hän lausui:
— Taaskin minä huomaan, te ajattelematon poika, että sama rikos…
Hänet keskeytti vanginvartijan apulainen, ilmoittaen, että muuan ylhäinen herra, joka oli tullut vaunuissa kaupunkiin useamman palvelijan kanssa, lähettää kunnioittavan tervehdyksensä täällä olevalle gentlemanille ja tiedustaa, milloinka hänen sopisi tulla hänen puheilleen.
— Pyydä häntä odottamaan, — sanoi vieras, — kunnes saan tilaisuuden ottamaan hänet vastaan.
Kääntyen sitten poikani puoleen, hän jatkoi:
— Minä huomaan teidän tehneen itsenne syylliseksi samaan rikokseen, josta kerran ennenkin teitä nuhtelin, ja josta laki on valmis määräämään teille ankarimman rangaistuksen. Te kuvittelette kaiketi, että oman henkenne ylenkatsominen oikeuttaa teitä ottamaan toiseltakin ihmiseltä hengen. Missäpäs sitten, hyvä herra, teidän mielestänne on erotus kaksintaistelijan välillä, joka oman, arvottomana pitämänsä hengen panee alttiiksi, ja murhaajan välillä, joka toimii paremmin turvattuna? Vähentääkö se pelurin petosta, että hän sanoo pelanneensa pelkillä luumarkoilla?
— Voi, sir, — huudahdin minä, — ken lienettekään, säälikää tätä väärään johdettua poika parkaa, sillä minkä hän teki, sen hän teki vain totellakseen loukattua äitiänsä, joka tuskansa katkeruudessa oli vaatinut häntä, siunauksen pois-ottamisen uhalla, kostamaan hänen puolestansa! Kas tässä, sir, kirje, josta näette, kuinka ymmärtämättömästi äiti teki, ja joka lieventää poikani rikoksen.
Vieras otti kirjeen ja luki sen hätäpikaa läpi.
— Tämä, — virkkoi hän, — tämä tosin ei täydellisesti poista syyllisyyttä, mutta on siinä siksi paljon lievennystä rikokselle, että minä sen johdosta annan hänelle anteeksi. Ja nyt, sir, — jatkoi hän ottaen ystävällisesti poikaani kädestä; huomaan teidän olevan hämmästyksissänne, kohdatessanne minut täällä, mutta olenpa minä käynyt vankihuoneissa vähemmänkin tärkeissä asioissa. Nyt olen tullut tänne pitämään huolta, että oikeus tapahtuu eräälle arvoisalle miehelle, jota kohtaan minä tunnen vilpitöntä kunnioitusta. Minä olen jo kauan aikaa valepuvussa tarkastanut teidän isänne hyvää sydäntä. Hänen matalassa majassaan on minun osakseni tullut kunnioitusta, jossa ei ollut imartelua, ja hänen yksinkertaisen, hauskan kotilietensä ääressä olen nauttinut sellaista onnea, jota en ole hoveissa löytänyt. Veljeni poika on saanut tietää, että minä olen aikonut käydä täällä, ja näkyy hänkin saapuneen tänne. Olisi kohtuutonta sekä häneen että teihin nähden, jos hänet tutkimatta tuomitseisin. Jos kelle vääryyttä on tehty, niin se pitää oikaistaman, ja sen uskallan kerskailematta sanoa, ett'ei kellään ole milloinkaan ollut syytä moittia sir William Thornhillin oikeamielisyyttä.
Tuossa siis oli se mies, jota me olimme kauan aikaa pitäneet hyvänsävyisenä, hauskana tuttuna talossa, ja hän ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa sir William Thornhill, jonka hyvät avut ja omituisuudet olivat kaikkialla tunnetut. Tuo köyhä mr Burchell olikin hyvin nerokas ja vaikutusvaltainen mies. Neuvoskunnat noudattivat mielellään vastaan hänen neuvojansa, ja puolueet ne luottamuksella häntä kuuntelivat. Hän oli maansa ystävä ja kuninkaalleen uskollinen. Vaimo parkani, muistellen, kuinka ylen tuttavallisesti hän oli tätä herraa kohdellut, oli vähällä pyörtyä pelkästä säikäyksestä, mutta Sofia, joka hetki sitten oli pitänyt häntä omanaan, huomasi nyt, kuinka äärettömän juovan varallisuus on heidän välillensä asettanut, eikä voinut salata kyyneleitänsä.
— Voi, sir! — huudahti vaimoni, varsin surkean näköisenä, — kuinka on mahdollista, että te milloinkaan voisitte antaa minulle anteeksi? Sitä kunnioituksen puutetta, jolla minä teitä kohtelin, silloin kuin minulla viimeksi oli kunnia nähdä teitä meillä, ja niitä pilapuheita, joita julkenin lasketella, juuri niitä pilapuheita, sir, pelkään mä, te ette milloinkaan voi anteeksi antaa.
— Hyvä rouva, — vastasi toinen myhäillen, — minkä teillä oli pilapuheita, sen oli minulla vastauksia varalla. Päättäköön koko tämä seura, eivätkö minun komppani olleet aivan yhtä hyviä kuin teidänkin. En todellakaan voisi tällä haavaa olla suutuksissa kehenkään muuhun kuin siihen ihmiseen, joka säikäytti tämän mun tyttöni pienen. Minulla ei ollut aikaa tarkastaa rosvoa senkään vertaa, että voisin yleisessä kuulutuksessa ilmoittaa hänen tuntomerkkinsä. Sanokaas, armas Sofia, voisitteko te tuntea hänet?
— En ole siitä aivan varma, — vastasi Sofia.
— Muistelen kumminkin, että hänellä oli iso arpi toisessa silmäkulmassa.
— Suokaa anteeksi, neiti, — keskeytti Jenkinson, joka oli saapuvilla, — mutta olkaa hyvä ja sanokaa, oliko miehellä oma punainen tukka?
— Luullakseni oli, — vastasi Sofia.
— Ja te, armollinen herra, — kysäisi mr Jenkinson, kääntyen sir Williamin puoleen, — huomasitteko, että hänellä oli hyvin pitkät jalat?
— En osaa sanoa, — virkkoi baronetti, kuinka pitkät ne olivat, mutta nopeasti ne liikkuivat, sen tiedän, sillä pakoon hän minulta pääsi, ja siihen en luulisi koko valtakunnassa kenenkään muun pystyvän.
— No niin, armollinen herra, — huudahti Jenkinson, — minä tunnen hänet! Se on varmaankin sama mies: Englannin nopein juoksija, joka on voittanut Newcastlen kuuluisan Pinwiren. Hänen nimensä on Timoteus Baxter. Minä tunnen hänet perin pohjin ja tiedän hänen nykyisen olopaikkansakin. Jos teidän armonne suvaitsee käskeä ylivartijan lähettämään kaksi miestä minun kanssani, niin minä lupaan tuoda hänet teidän luoksenne vähintänsä tunnin perästä.
Lähetettiin sana ylivartijalle, ja hän tuli silmänräpäyksessä. Sir
William kysyi, tunteeko hän häntä.
— Kyllä, armollinen herra, — vastasi kysytty, — hyvinhän minä tunnen sir William Thornhillin, ja ken häntä osaksikin tuntee, se tahtoisi tuntea häntä yhä enemmän.
— No niin, — sanoi baronetti, — minä pyydän nyt, että te minun edesvastauksellanne sallitte tämän miehen lähteä kahden palvelijanne kanssa asioille. Ja koska minä olen valtuutettu rauhatuomariksi, niin minä puhun teidän puolestanne.
— Teidän lupauksenne on riittävä, — vastasi ylivartija, — ja jos minutinkan verran ennakolta annatte minulle viittauksen, niin saatte lähettää heidät ympäri koko Englannin, minne vaan suvaitsette.
Ylivartijan suostumuksella lähetettiin Jenkinson nyt hakemaan Timoteus Baxteria. Sillä välin huvitti meitä suuresti nuorimman poikani Billin toimeliaisuus, hän kun nyt juuri sisään tultuansa juoksi sir Williamin kaulaan, suutelemaan häntä. Äiti yritti mennä kurittamaan poikaansa moisesta tungettelemisesta, mutta tuo kunnon mies esti sen. Hän otti Billin, niin repaleisena kuin poika oli, polvelleen.
— No Bill, sinä paksuposkinen vekkuli, virkkoi hän, — vieläkö muistat vanhaa Burchell ystävää? Entäs sinä, Dick, arvoisa äijä, oletko sinäkin täällä? Katsokaas, minä en ole unohtanut teitä.
Sen sanottuaan hän antoi kummallekin suuren palan mesileipää, jonka poika parat heti söivät makeaan suuhunsa: tän'aamuna he olivatkin saaneet varsin niukan suuruksen.
Me kävimme päivälliselle, vaikka ruuat olivat jo melkein kylmiä. Sitä ennen sir William kirjoitti lääkkeitä minun kättäni varten, jota yhä edelleen pakotti. Hän oli näet aikoinaan huviksensa tutkinut lääketiedettä ja oli tavallista enemmän perehtynyt siihen. Lääkkeet tuotiin paikkakunnan apteekista, ja heti kuin ne oli pantu kipeälle käsivarrelle, tunsin ilmeistä helpotusta.
Pöydässä meitä passasi ylivartija itse, koettaen kohdella meidän vierastamme niin syvällä kunnioituksella kuin suinkin osasi. Mutta ennenkuin ateria oli loppunut, tuli jo uudestaan sana veljenpojalta, joka pyysi päästä setänsä puheille, puolustamaan viattomuuttansa ja kunniaansa. Baronetti suostui ja käski pyytää mr Thornhillia sisään.