KAHDESKOLMATTA LUKU
Todellinen rakkaus antaa erehdykset anteeksi.
Huomenissa otin tyttäreni taakseni hevosen selkään, ja niin lähdettiin ajamaan kotia kohti. Matkalla koetin kaikin tavoin lievittää hänen suruansa, suistaa hänen pelkoansa ja rohkaista hänen mieltään, ett'ei hän olisi kovin masentunut, astuessaan loukatun äitinsä eteen. Kauniitten seutujen kautta kulkiessamme, minä koetin selittää, kuinka paljoa laupiaampi taivas on meitä kuin me lähimmäisiämme kohtaan, ja kuinka itse luonnossa varsin harvoin mitään onnettomuutta tapahtuu. Minä vakuutin hänelle, ett'ei hän ole koskaan huomaava minun rakkauteni häntä kohtaan laimenevan, ja että minussa on hänellä oleva suojelija ja neuvon-antaja niin kauan kuin minulle elonpäiviä on suotu, ja suotakoon niitä vielä monta. Minä neuvoin häntä kestämään maailman parjauksia, osoitin, kuinka kirjat ovat onnettomien suloisia, lempeitä seuralaisia, jotka, elleiväthän elämän riemujakaan meihin luo, ainakin opettavat meitä elämätä kestämään.
Vuokrahevonen oli minun määrä jättää tänä iltana erääsen majataloon tien varrella, noin neljä peninkulmaa tällä puolen kotiani. Valmistaakseni perhettäni vastaan-ottamaan Oliviaa, päätin jättää hänet täksi yöksi majataloon ja tulla huomis-aamuna varhain Sofia tyttäreni kanssa häntä noutamaan.
Illalla myöhään me saavuimme määräpaikkaamme. Toimitettuani hänelle siistin huoneen ja käskettyäni emännän pitämään huolta hänen ravinnostansa, suutelin häntä jäähyväisiksi ja läksin astumaan kotia kohti. Mitä lähemmäs tuota rauhallista asuinsijaani tulin, sitä suloisemmalta sydämessä tuntui. Pesästään karkoitetun linnun lailla minun kaipaukseni riensi edelläni ja liihoitteli pienen kotilieteni ympärillä, riemuisaa odotusta täynnään. Mielessäni kuvailin jo, kuinka monta suloista sanaa minulla on siellä sanottavana, ja kuinka iloisesti he tervehtivät minua, kauan poissa ollutta. Olin tuntevinani jo vaimoni hellän syleilyn ja myhäilevinäni pikku poikain mielihyvälle.
Minä kun kuljin verkalleen, niin ennätti jo iltakin pimetä. Ihmiset olivat jo ulkotyönsä päättäneet; mökeissä ei ollut enää tultakaan missään. Hiljaa oli kaikkialla; kukko vaan kiekahti välisti, ja siellä täällä kaukana kajahti pihakoiran kumea haukunta.
Oli melkein puoliyö, kun koputin taloni ovelle. Kaikki oli siellä hiljaista ja rauhaisata. Sydämeni sykki sanomattoman onnellisissa tunteissa, kun äkkiä kauhukseni näin tulenliekin leimahtavan talosta ja punaista hehkua jok'ainoassa aukossa! Minulta pääsi hirveä hätähuuto, ja samassa kaaduin tajutonna maahan. Tähän huutoon heräsi poikani, joka oli nukkunut koko ajan, ja, huomattuaan tulenliekit, herätti heti kohta vaimoni jo tyttäreni. Kaikki hyppäsivät vähissä vaatteissa ulos, säikäyksestä melkein mielettöminä. Heidän parkuihinsa minäkin vihdoin heräsin tainnoksistani, mutta yhä uusiin kauhuihin vaan. Liekit nuoleksivat jo talon kattoa, palasia toisensa perästä putoeli jo sisään, mutta äänettömässä epätoivossa he seisoivat, ikäänkuin lumottuina silmäillen tulen tuhoisata työtä. Minä katselin vuoroin heitä, vuoroin valkeata ja vilkaisin sitten ympärilleni, etsien silmilläni pikku poikia, mutta heitä ei näkynyt missään. Voi hirmua!
— Missä? — parkaisin minä, — missä pikku pojat?
— Kuolleet liekkeihin, — vastasi vaimoni kylmästi, — ja minä tahdon kuolla heidän kanssaan.
Samassa silmänräpäyksessä kuulin sisästä lasten huutoja. He olivat heränneet tulen räiskinään hekin. Ja nyt ei minua enää voinut pidättää mikään.
— Missä, missä minun lapseni? — huusin minä, hyökäten liekkeihin ja murtaen oven lasten huoneesen, — missä poikani pienet?
— Tääll'ollaan, isä, täällä! — vastasivat he yhdestä suusta, valkean tarttuessa jo heidän vuoteeseensa.
Minä sieppasin heidät syliini ja vein heidät liekkien läpi niin joutuisaan kuin mahdollista. Juuri kuin olin päässyt ulos, romahti katto sisään.
— Nyt! — huudahdin minä, kohottaen lapsiani korkealle, — nyt leimutkoot liekit ja kuluttakoot omaisuuteni kaiken! Tässä aarteeni, jotka olen pelastanut. Tässä, armaani, tässä meidän aarteemme. Vielä me saatamme olla onnellisia.
Me suutelimme tuhansia kertoja rakkaitamme. He riippuivat kiinni meidän kaulassamme ja näyttivät ottavan osaa meidän ilomme ilmauksiin. Ja äiti se vuoroin nauroi, vuoroin itki.
Tyynenä minä katselin liekkejä. Jonkun ajan perästä rupesin tuntemaan kipuja olkavarressa: se oli saanut kauheita palohaavoja. Siksipä en ensinkään kyennyt auttamaan poikaani, joka koetti pelastaa tavaroita ja samalla estää tulipaloa leviämästä aittaan. Sillä välin olivat naapurit heränneet ja riensivät apuun, mutta muuta eivät hekään osanneet tehdä kuin neuvottomina katsella tulen tuhotöitä.
Kaikki tavaramme, niitten mukana tyttärieni myötäjäisiksi tallelle panemani pankkisetelitkin, oli nyt kokonaan poroksi palanut. Jäljellä oli vaan arkullinen papereita, joka oli seisonut keittiössä, ja pari kolme muuta vähäpätöistä esinettä, jotka poikani oli ennättänyt saada ulos. Naapurit koettivat voimiansa myöten lieventää meidän kovaa kohtaloamme. He toivat meille vaatteita ja keittiökaluja yhteen talon sivurakennuksista, niin että meillä päivän koittaessa oli edes jonkunlainen kotimaja, mihin asettua. Lähin naapurini, kunnon mies, lapsineen ei ollut viimeisimpiä hankkimassa meille kaikenlaista, mikä tarpeellista oli, ja lohduttamassa meitä niin herttaisesti kuin teeskentelemätön hyvänsuopaisuus suinkin saattaa.
Ensimmäisestä säikäyksestä toinnuttuaan, alkoi kotiväkeni udella, miksikä minä olin ollut poissa niin kauan. Kerrottuani seikkaperäisesti matkani vaiheet, aloin valmistaa heitä vastaan-ottamaan kadotettua lasta. Vaikk'ei meillä nyt ollut kuin kurjuutta tarjottavana, tahdoin kumminkin pitää huolta siitä, että hän vastaan-otettaisiin niin hyvästi kuin suinkin sopi. Tämä olisi käynyt kovinkin vaikeaksi, ellei äskeinen onnettomuus olisi nöyryyttänyt minun vaimoni ylpeyttä ja suistanut sitä vielä kovemmilla koettelemuksilla.
Kättäni kun kivisti ankarasti, en päässyt itse tytärtäni noutamaan, vaan lähetin poikani ja nuoremman tyttäreni, jotka pian palasivatkin, mukanaan tuo onneton olento. Tyttö raukka ei uskaltanut katsoa silmiin äitiänsä, joka kaikista minun ponnistuksistani huolimatta ei ollut taipunut täydellisesti sovinnolliseen mieleen, naiset kun tuomitsevat naisen erehdyksiä ankarammin kuin miehet.
— Oo, madam, — puheli äiti, — kovinhan on halpa tämä paikka, jonne te olette suvainnut tulla niin moninaisesta fiineydestä. Minun tyttärestäni Sofiasta ja minusta ei saata olla kuin sangen vähän huvitusta sellaisille persoonille, jotka ovat seurustelleet ainoastaan niissä ylhäisissä piireissä. Niin, miss Livy, teidän isä parkanne ja minä olemme viime aikoina saaneet paljon kärsiä, mutta minä toivon taivaan antavan teille anteeksi.
Tämän vastaanotto-puheen aikana oli onneton tyttö seisonut kalpeana ja vavisten. Ei hän jaksanut itkeä, eikä hän jaksanut mitään vastata. Minä en enää saattanut sen kauemmin ääneti katsella hänen tuskiansa, vaan lausuin, pannen ääneeni jonkun verran ankaruutta ja sellaisella vakavuudella, joka silmänräpäyksessä sai muut alistumaan:
— Minä pyydän, vaimo, että minun sanani pannaan nyt mieleen kaikiksi kerroiksi. Minä olen tässä tuonut sinulle takaisin eksyneen vaeltaja raukan; hän palajaa velvollisuuksiansa täyttämään, ja meidän tulee olla hänelle hellät kuin ennenkin. Elämän kovia koettelemuksia tulvii nyt tulvimalla meidän ylitsemme; älkäämme siis niitten painoa lisätkö keskinäisellä erimielisyydellä. Jos sovussa elämme, niin saatamme yhä vieläkin olla tyytyväisiä, sillä meitä on tarpeeksi monta, ollaksemme välittämättä maailman panetteluista ja osataksemme olla toistemme tukena. Jumala on luvannut kohdella katuvaista lempeästi; tehkäämme kuin Hän. Taivaassa, senhän tiedämme, iloitaan yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja oikein se onkin, sillä yksi ainoa ponnistus, jolla koetamme pysähtyä kadotukseen viettävällä polulla, on itsessään suurempi hyvä avu kuin sata oikeamielistä tekoa.