KOLMASKOLMATTA LUKU
Turmeltu ihminen yksin saattaa olla kauan ja kokonaan onneton.
Jonkun verran toimeliaisuutta kysyttiin meiltä nyt, saadaksemme nykyisen asuntomme niin mukavaksi kuin mahdollista, eikä aikaakaan, niin jo vallitsi meissä entinen mielen rauha. Kykenemättä auttamaan poikaani tavallisissa ulkoaskareissa, minä lueskelin perheelleni ääneen niistä moniaista kirjoista, jotka oli saatu pelastetuiksi. Käytin semminkin sellaisia, jotka vaikuttavat mielikuvitukseen ja samalla sydäntäkin tyynnyttävät.
Hyviä naapureitakin kävi joka päivä lausumassa sydämellistä osan-ottoansa, ja ennen pitkää he päättivät tulla määrättynä päivänä miehissä korjaamaan entistä asuntoani. Farmari Williams, kunnon mies, ei ollut viimeisiä joukossa; herttaisesti hän tarjosi meille ystävänpalveluksia. Hän olisi kernaasti taaskin ruvennut pitämään hyvää silmää tyttäreeni, mutta tämä ehkäisi sen sillä tavalla, että kaikki yrityksetkin siihen suuntaan raukesivat tyhjiin.
Näytti siltä kuin Olivian murhe tulisi kestämään kauankin, sillä hän oli meidän pienessä piirissä ainoa, joka ei viikon kuluttua ollut saanut takaisin entistä hilpeyttään. Hänessä ei ollut enää sitä punastumatonta sydämen yksinkertaisuutta, joka ennen oli opettanut hänet pitämään arvossa omaa itseänsä ja hakemaan ilonsa siinä, että tekee muille iloa. Tuskallinen ahdistus painoi alinomaa hänen mieltänsä. Hänen kauneutensa lakastui, terveys heikkeni sitä mukaa, mitä vähemmin hän piti siitä huolta. Jokainoa lempeä sana, mikä sisaren osaksi talossa tuli, oli pistosta hänen sydämeensä ja kiersi kyyneleitä hänen silmiinsä. Ja koska pahe, josta jo on päästy, alati tuo sijaansa muita paheita, niinpä hänenkin erehdyksensä, vaikka se oli katumuksella sovitettu, jätti jälkeensä luulevaisuuden ja kateuden. Minä koetin kaikin tavoin lievittää hänen huoliansa. Hänen suruiltansa minä unohdin omatkin tuskani, ja koska aikoinani olin ennättänyt lukea verraten paljonkin, niin kerroin hänelle lohdullisia tapauksia historiasta.
— Ihmisen onni, tyttäreni armas, — puhelin minä, — on Sen kädessä, joka voi sitä meille antaa tuhannella eri tavalla, häpeään saattaen meidän omat puuhamme. Jos tämä todistusta kaivannee, niin juttelen sulle, lapseni, erään tapauksen, jonka on kertonut muuan vakava, vaikka välisti hiukan romanttinen historioitsija:
"Matilda joutui peräti nuorena naimisiin erään napolilaisen korkean aatelismiehen kanssa. Mies kuoli, hänen ollessa viidentoista vuoden iässä, ja Matilda jäi yksin pienen poikansa kanssa. Kerran hän seisoi, lastansa hyväillen, avonaisessa akkunassa, jonka alapuolella virtasi vuolas Volturnon joki. Äkkiä riuhtaisihe lapsi irti hänen sylistään, syöksyi jokeen ja katosi silmänräpäyksessä näkymättömiin. Äiti, hurjana säikäyksestä, hyppäsi veteen hänkin lastaan pelastamaan. Mutta se oli mahdotonta. Töin tuskin hän itsekään, suurilla ponnistuksilla, pääsi toiselle rannalle, missä franskalaiset sotamiehet parhaillaan olivat ryöstöretkillään. He ottivat hänet heti kohta vangiksi.
"Franskan ja Italian välillä oli sota siihen aikaan paraillaan raivoamassa, ja sitä käytiin sanomattomalla julmuudella. Sotamiehet olivat nytkin tekemäisillään kaksi kauheata rikosta, sekä himon että julmuuden synnyttämää. Tämän häijyn aikomuksen teki tyhjäksi muuan nuori upseeri, joka otti nuoren rouvan taaksensa hevosen selkään ja, vaikka pakoretki oli tehtävä mitä suurimmalla kiiruulla, vei hänet turvallisesti omaan kotikaupunkiinsa. Rouvan kauneus lumosi ensi hetkestä hänen silmänsä ja hyvät avut kohta sen perästä hänen sydämensä. Heistä tuli aviopari. Mies kohosi korkeihin virkoihin, ja kauan aikaa he viettivät hyvin onnellista elämää.
"Mutta milloinkapas sotamiehen onni pysyväistä on? Jonkun vuoden perästä syttyi sota uudelleen, hänen johtamansa joukko lyötiin, ja hänen piti hakea turvapaikkaa siinä kaupungissa, missä hän oli vaimonsa kanssa asunut. Siellä he saivat kestää piirityksen, kunnes kaupunki vihdoin antautui. Harvoin tietää historia kertoa niin monenlaisia esimerkkejä julmuudesta kuin juuri tämän sodan ajoilta. Saatuaan kaupungin haltuunsa, Italialaiset päättivät tappaa kaikki franskalaiset sotavangit. Liiatenkin he halusivat ottaa hengiltä onnettoman Matildan aviomiehen, hänet, jonka toimenpiteitten kautta piiritys oli kestänyt niin kauan. Tuomiot pantiin täytäntöön melkein samassa kuin ne oli julistettukin. Vangittu sotaherra tuotiin esiin hänkin. Pyöveli seisoi miekka kädessä valmiina, ja kansa odotteli synkässä äänettömyydessä, milloinkahan toimitusta johtava kenraali antaa merkin, ja pyöveli tekee tehtävänsä.
"Tämän tuskallisen odotuksen hetkenä tuli Matilda sanomaan viimeisiä jäähyväisiä miehelleen ja pelastajalleen. Siinä hän vaikeroiden valitti kurjaa tilaansa ja armotonta kohtaloa, joka oli pelastanut hänet ennen-aikaisesta kuolemasta Volturnon virrassa, saattaakseen hänet kokemaan vain yhä ankarampia iskuja.
"Kenraali, nuori mies, hämmästyi hänen kauneuttaan ja rupesi säälimään tuota kovan onnen sortamaa naista. Yhä suurempaa liikutusta hän tunsi, kuultuaan rouvan mainitsevan entisistä vaaroistansa. Kenraali ei ollutkaan kukaan muu kuin hänen poikansa, tuo samainen lapsi, jonka tähden äiti oli saanut niin monta kovaa kokea. Hän tunsi tuossa nuoressa rouvassa heti äitinsä ja lankesi hänen jalkainsa juureen. Loput arvaa itsestäänkin: vangit päästettiin irti, ja heidän keskensä vallitsi nyt kaikki se onni, minkä rakkaus, ystävyys ja velvollisuus voi itsekukin aikaansaada."
Tällä tavoin minä koettelin huvittaa tytärtäni, mutta välinpitämättömästi hän kertomuksiani kuunteli. Tyttö rukka oli saanut niin paljon kärsiä oman kovan kohtalonsa tähden, ett'ei jaksanut enää, kuten ennen, sääliä muitten onnettomuutta. Helpotusta hän ei saanut mistään. Seuroissa hän pelkäsi muitten halveksimista; yksinäisyydessä hän tunsi ahdistavaa levottomuutta. Tällainen tuon poloisen tila oli, kun huhuna saatiin kuulla, että mr Thornhill aikoo mennä naimisiin miss Wilmotin kanssa. Minä olin aina luullutkin mr Thornhillin olevan todella kiintyneen tähän neitoon, vaikka hän, minun läsnä ollessani, oli aina puhunut halventavasti sekä hänen personastaan että rikkaudestaan.
Tämä uutinen se vaan lisäsi Olivia paran surua, sillä tällainen julkea uskollisuuden rikkominen oli enemmän kuin hänen mielenlujuutensa jaksoi kestää. Minä päätin kumminkin hankkia asiasta vielä tarkempia tietoja ja, jos suinkin mahdollista, tehdä squiren aikeet tyhjiksi. Sitä varten päätin lähettää poikani vanhan mr Wilmotin luokse, kysymään, missä määrin huhussa on perää, ja samalla antamaan miss Wilmotille kirjeen, jossa ilmoitetaan, millä tavoin mr Thornhill on minun talossani käyttäynyt.
Poikani läksi matkalle toimittamaan minun määräyksiäni. Kolmen päivän perästä hän palasi, tuoden sen tiedon, että huhu oli ollut oikeassa, mutta kirjettä hänen oli ollut mahdoton toimittaa perille, koska mr Thornhill ja miss Wilmot olivat parhaillaan visiteillä ympäristössä. Häät pidetään, tiesi poikani kertoa, moniaan päivän perästä. Edellisenä sunnuntaina he olivat yhdessä esiintyneet kirkossa ylen prameasti: morsiamella saattajina kuusi nuorta ladyä, sulhasella yhtä monta gentlemania. Koko seudun väestö se nyt riemuissaan odottelee pian läheneviä häitä. Kihlatut ajelevat tavallisesti kahden kesken niin upeissa vaunuissa, ett'ei moisia ole näillä seuduin nähty vuosikausiin. Kummankin perheen sukulaiset, kertoi hän edelleen, ovat siellä, huomattavinna niistä squiren setä, sir William Thornhill, tuo hyväntahtoinen mies. Pitkiä pitoja ja upeita juhlia on tulossa. Kaikki kansa ylistää nuoren morsiamen kauneutta ja sulhasen hienoa personaa, sanoen heidän rakastavan toisiaan ihan äärettömästi.
— Minkäs minä sille voin, — lopetti poikani, — mutta kyllä minun vain täytyy pitää mr Thornhilliä maailman onnellisimpana miehenä.
— Olkoon vaan, jos voinee, — vastasin minä. — Mutta katsos, poikani, tätä olkivuodetta, vuotavaa kattoa tuossa, noita homeisia seiniä ja tätä kosteata lattiaa, tätä ruumis raukkaa, jonka tulipalo on tehnyt työhön kykenemättömäksi; katso lapsiani, jotka ympärilläni leipää itkevät! — kaikki tuo on silmäisi edessä… Ja sittenkin sinä näet tässä, juuri tässä miehen, joka ei vaihtaisi ilojaan hänen kanssaan, vaikka saisi kaikki maailman aarteet! Voi armaat lapset, jospa vain oppisitte seurustelemaan oman sydämenne kanssa ja huomaamaan, kuinka jalo toveri se on, niin vähän te vainenkin välittäisitte tuon kunnottoman loistosta ja prameudesta! Melkein jokainen on oppinut sanomaan elämää vaellukseksi ja itseään matkamieheksi. Ja tämä vertaus se kylläkin pitää paikkansa, nähdessämme, kuinka hyvät ihmiset ovat iloiset ja tyynet, niinkuin konsanaankin matkamiehet kotia kohti kulkiessaan, ja kuinka kehnomieliset ovat vain silloin tällöin onnellisia, niinkuin matkamiehet, jotka maanpakoon vaeltavat.
Uusi isku oli kokonaan masentanut tyttäreni mielen. Säälistä häntä kohtaan minä jätin sanomatta, mitä mielessäni vielä oli. Minä pyysin äidin tukemaan häntä, ja tuokion kuluttua Olivia toipuikin. Tästä puolin hän näytti tyynemmältä ja oli, niinkuin luulin, rohkaissut mielensä, mutta ulkomuoto vei minut harhaan, sillä hänen tyyneytensä oli vain ylenmäärin jännitettyjen tunteitten lamausta.
Ystävälliset pitäjäläiset toivat meille ruokavarojen lisiä, ja tämä näytti synnyttävän uutta hilpeyttä muihin perheenjäseniin. Eikä ollut minunkaan vastenmielistä nähdä heitä kerrankin taas reippaina ja iloisina. Olisinhan tehnyt väärin, masentaessani heidän tyytyväistä mieltään, pakottamalla heitä myötäänsä vaan valittelemaan yksinäisen äänetöntä surua, tahi sälyttäessäni heidän kannettavakseen huolta, jota he eivät tunteneet. Ja niinpä kerran vieläkin taas tarinoita kerrottiin miehestä mieheen, laulamaan pyydettiin ketä kulloinkin, ja hilpeä mieli elähteli meidän pienessä majassamme.