NELJÄSKOLMATTA LUKU
Kovia kohtauksia taaskin.
Huomis-aamu kun oli tähän vuoden-aikaan nähden erittäin lämmin, niin päätettiin syödä aamiainen kuusamomajassa. Siellä pyysin nuorempaa tytärtäni laulamaan, ja pian liittikin hän äänensä siihen konserttiin, mikä raikui puista ylt'ympärillä. Tässä majassa oli Olivia ensi kerran kohdannut viettelijänsä, ja jok'ainoa esine siinä oli omiansa lisäämään hänen tuskaansa. Mutta sellainen haikeamielisyys, joka heräjää henkiin entisistä mielihyvän aiheista tai sävelten soinnuista, se tyynnyttää sydämen eikä raasta sitä. Äitikin tunsi tässä tilaisuudessa suloista surumielisyyttä ja vuodatti kyyneleitä ja rakasti tytärtään kuin ennenkin.
— Kas niin, armas Olivia, — virkkoi hän, laulahan meille se murheellinen laulu, josta isä niin paljon pitää. Sofia on puolestaan jo laulanut meille. Laula, lapseni, vanhan isäsi mielihyviksi.
Olivia totteli ja esitti pienen laulunsa niin syvällä tunteellisuudella, että se liikutti minua.
Jos lempi johtais naisen harhaan,
Jos pettänyt mies hänet ois,
Oi mikä suistais surut silloin
Ja virheen pesis hältä pois?
Yks keino virheen voisi pestä
Ja häätää häpeän, ei muu:
Hän hautaan käy, ja miehen sydän
Se tuskiin tuimiin pakahtuu.
Viimeiset säkeet hän lauloi erittäin vienosti, surun sortamalla äänellä. Tuskin oli laulu loppunut, kun jonkun matkan päässä huomattiin mr Thornhillin vaunut. Me säpsähdimme kaikki, mutta varsinkin kohosi vanhimman tyttäreni tuska ylimmilleen. Välttääkseen näkemästä viettelijäänsä, hän kiirehti sisarensa kanssa sisään.
Parin minutin perästä mr Thornhill oli astunut vaunuistansa ja tuli minun luokseni — minä en ollut liikahtanutkaan paikaltani — ja tuttavallisesti kuin ennenkin kysyi, kuinka minä jaksan.
— Sir, — vastasin minä, — tämä julkeus todistaa vaan entistä enemmän, kuinka kehnomielinen mies te olette. Oli aika, jolloin minä olisin kurittanut teitä, joka olette niin häpeämätön, että rohkenette astua minun silmieni eteen. Mutta olkaa rauhassa: ikä on suistanut minun intohimoni, ja virkani estää niitä pääsemästä valtaan.
— No mutta, hyvä herra! — virkkoi hän. Te panette minut ihan hämmästymään. Minä en käsitä yhtään mitään. Eihän toki tyttärenne äskeinen huviretki minun kanssani liene mielestänne mitään rikollista laatua?
— Mene! — kiljaisin minä. — Sinä olet konna, halpa, kehno konna ja kauttaaltasi valhetta täynnä. Teidän kataluutenne suojelee teitä minun vihani vimmasta. Niin, sir, minä olen syntyisin sellaisesta suvusta, jossa tällaista ei olisi siedetty! Hetken himojen tähden olet sinä, kurja mies, syössyt erään ihmisparan ainaiseen onnettomuuteen ja häväissyt sen perheen, jolla ei ole maailmassa ollut mitään muuta onnen-osaa kuin kunniansa.
— Jos hän tai te, — vastasi hän, — tahtomalla tahdotte olla onnettomia, niin minkäs minä sille! Mutta te voisitte sittenkin olla onnellisia, ja minä olen aina oleva altis auttamaan teitä siihen, ajatelkaa muutoin minusta mitä tahdotte. Me saatamme naittaa hänet toiselle ennen pitkää ja — mikä vieläkin tärkeämpää — hänen sopii pitää rakastajaa silti, sillä minä vakuutan yhä edelleenkin vilpittömästi kunnioittavani häntä.
Minä tunsin, kuinka tämä kunnoton ehdotus panee minut kuohuksiin. Mieli saattaa kyllä usein pysyä tyynenä suurtakin vääryyttä kärsiessään, mutta pienet konnantyöt ne aina sydämelle käyvät ja kiihottavat sitä raivoon.
— Pois näkyvistäni, kavala kärme! — huudahdin minä, — äläkä loukkaa minua enää läsnäolollasi! Jos uljas poikani olisi kotona, ei hän tätä sallisi, mutta minä olen vanha, kykenemätön ja kaikin puolin mennyt mies.
— No niin, — huudahti hän — te tahdotte nähtävästäkin pakottaa minut puhumaan ankarammin kuin olin aikonutkaan. Mutta koska minä vast'ikään viittasin, mitä teillä on toivomista minun ystävyydestäni, niin sallittanee minun myös ilmoittaa, mitä seurauksia saattaa olla minun suuttumuksestani. Minun asian-ajajani, jolle teidän äskeinen velkakirjanne on siirretty, uhkailee kovin, enkä minä tiedä, millä keinoin voisi estääkään oikeutta pääsemästä voimaansa, ellenhän nimittäin suorita rahoja itse, joka taas ei ole niinkään helppo asia, minulla kun pian tapahtuvain häitteni tähden on ollut viime aikoina koko lailla menoja. Voutikin puhuu vuokramaksujen keräämisestä; hän tuntee nähtävästi velvollisuutensa; minä puolestani en sekaannu milloinkaan tällaisiin asioihin. Mutta sittenkin minä tahtoisin tarjota teille palvelustani ja soisin näkeväni teidät tyttärenne kanssa miss Wilmotin ja minun häissäni; tämä on myös ihastuttavan Arabellan pyyntö, jota toivoakseni ette hyljänne.
— Mr Thornhill! — virkoin minä, — kuunnelkaa minua nyt kerta kaikkianne. Teidän avioliittoanne kenenkään muun kuin minun tyttäreni kanssa minä en myönnä. Ja vaikka teidän ystävyytenne nostaisi minut valta-istuimelle tai teidän suuttumuksenne minut hautaan painaisi, niin minä ylenkatson kumpiakin. Olet kerran halpamaisesti pettänyt minut ja tuottanut minulle korvaamattoman tappion. Sydämeni luotti sinun kunniaasi, mutta löysi siinä pelkkää kataluutta. Älä siis milloinkaan minulta ystävyyttä odota. Mene ja pidä hyvänäsi, mitä sinulle suonut on kauneus, rikkaus, terveys ja huvit. Mene ja jätä minut puutteesen, häpeän-alaiseksi, sairaaksi ja murheelliseksi. Ja kumminkin, niin masennettu kuin olenkaan, on sydämeni aina pitävä kunniatansa arvossa, ja vaikka minä olen antanut sinulle anteeksi, niin alati minä olen halveksiva sinua.
— Vai niin! — vastasi hän. — Olkaa sitten varma, että saatte tuntea tämän röyhkeytenne seuraukset. Pian saamme nähdä, kumpiko on enemmän omiansa tulla ylenkatsotuksi, tekö vai minä.
Sen sanottuaan hän äkkiä läksi pois.
Vaimoni ja poikani, jotka olivat olleet läsnä tässä keskustelussa, olivat kauheasti säikäyksissään. Tyttäret, nähtyään hänen lähteneen, tulivat tiedustelemaan keskustelun tulosta, ja se, niinkuin jokainen arvaa, teki heidät yhtä levottomiksi kuin muutkin. Minä puolestani en välittänyt tuosta squiren häijyydestä, joka nyt näkyi kiihtyneen äärimmilleen. Hän oli iskun jo lyönyt, ja minä olin valmis torjumaan jok'ainoan uuden hyökkäyksen, niinkuin sellainen sodassa käytetty kone, joka aina, heittipä sen miten päin hyvänsä, kääntyy kärki edellä vihollista kohti.
Pian saatiin tutakin, ett'ei hän ollut turhaan uhkaillut, sillä huomenna sangen varhain saapui vouti hakemaan vuosivuokraa. Kaiken sen perästä, mitä minulle oli tapahtunut, oli minun mahdoton suorittaa sitä. Seurauksena siitä oli, että hän samana iltana ajatti karjani pois. Se arvosteltiin seuraavana päivänä ja myötiin vähempään kuin puoleen hintaansa. Vaimoni ja lapseni koettivat nyt saada minua mieluummin myöntymään kuin antaumaan ilmeisen tuhon ja turmion alaiseksi. Pyysivätpä, että sallisin squiren kerran vieläkin käydä meillä, ja koettivat kaikella vähäisellä kaunopuheliaisuudellaan kuvailla, mitä kaikkia koettelemuksia minä vielä saan kestää: vankeuden kauhut näin ankarana vuoden-aikana sekä kovan taudin koettelemukset, terveyteni kun jo muutoinkin oli suuresti heikennyt tulipalossa sattuneen vamman kautta.
Mutta minä olin järkähtämätön.
— Voi rakkaani, — huudahdin minä, miksikä te tuolla tavoin koetatte kehoittaa minua tekemään sellaista, mikä ei oikeata ole? Velvollisuus käskee minua antamaan hänelle anteeksi, mutta omatuntoni ei salli minun hyväksyä hänen aikeitansa. Tahtoisitteko te minua suostumaan maailman silmissä sellaiseen, mitä minä omassa itsessäni vääränä pidän? Tahtoisitteko, että minä nöyränä vaan istuisin asemillani, hävytöntä petturia imarrellen, ja, vankeutta välttääkseni, lakkaamatta kantaisin henkisen vankeuden vielä raskaampia kahleita? En, en milloinkaan! Jos meidät häädetään tästä asunnosta pois, niin pitäkäämme vain siitä kiinni, mikä oikeata on, ja jouduimmepa minne hyvänsä, aina meidän on oleva hyvä olla, jos vaan saatamme pelvotta ja tyytyväisellä mielellä katsoa omaan sydämeemme.
Näin kului se ilta. Yöllä oli satanut paljon lunta, ja senvuoksi läksi poikani jo aamulla varhain luomaan sitä ja avaamaan tietä portaille. Ei hän vielä montakaan lapiollista ollut ennättänyt ottaa, niin jo riensi sisään aivan kalpeana ja ilmoitti, että kaksi miestä, jotka hän tuntee poliseiksi, astuu meidän taloa kohti.
Hänen vielä puhuessaan, he astuivat sisään, lähenivät vuodettani ja sitten, ilmoitettuansa ketä he ovat ja millä asialla, julistivat ottavansa minut vangiksi. Samalla he käskivät minut varustautumaan matkalle heidän kanssaan piirikunnan vankilaan, joka oli meiltä yhdentoista peninkulman päässä.
— Hyvät ystävät, — sanoin minä, — kovan sään aikanapa tulittekin viemään minua vankihuoneesen. Pahinta se, että olen äskettäin polttanut toisen käsivarteni pahoille haavoille ja olen parast'aikaa täydessä kuumeessa. Eikä minulla ole tarpeeksi vaatteitakaan, ja sitä paitsi olen liian vanha ja liian heikko vielä kulkemaan syvässä lumessa niin pitkää matkaa. Mutta… jos niin vaaditaan…
Käännyin sitten vaimoni ja lasteni puoleen, käskien heidän panna kokoon vähät kapineemme ja valmistaumaan matkalle heti kohta. Kehoitin heitä joutumaan ja pyysin poikaani auttamaan vanhinta sisartaan, joka, tietäessään olevansa yksin syypää kaikkeen tähän onnettomuuteen, oli vaipunut maahan ja tuskissaan pyörtynyt. Minä rohkaisin vaimoani, joka kalpeana ja vavisten oli ottanut säikähtäneet pikku pojat syliinsä. Ääneti he pitelivät kiinni äidistä eivätkä uskaltaneet katsahtaakaan vieraisin. Nuorempi tytär oli sillä välin puuhaillut lähtövalmistuksissa, ja koska hän tuon tuostakin sai viittauksia pitämään kiirettä, olimme me tunnin kuluttua valmiit lähtemään.