VIIDESKOLMATTA LUKU
Ei niin kurjaa tilaa, ett'ei siinä jonkun verran lohdullistakin.
Läksimme astumaan poispäin tästä rauhallisesta seudusta ja kuljimme verkalleen. Hivuttava kuume oli jo muutaman päivän ajan rasittanut vanhinta tytärtäni ja heikontanut hänen voimiansa.
Tuon huomasi toinen poliseista, joka oli ratsain, ja otti tyttäreni ystävällisesti taaksensa hevosen selkään. Tällaisetkaan miehet näet eivät voi kokonaan tukauttaa itsessään inhimillisiä tunteita. Poikani talutti toista pikku veikkoa, äiti toista, minä nojasin nuorempaan tyttäreeni, joka itkeä vetisteli, ei omaansa, vaan minun kovaa kohtaloani.
Kuljettuamme pappilasta parin peninkulman verran, näimme joukon ihmisiä meluten juoksevan meidän perässämme. Siinä oli noin puoli sataa minun köyhimpiä seurakuntalaisiani. Kauheasti sadatellen he kävivät heti polisien kimppuun, vannoen, ett'ei heidän pappiansa saa vankeuteen raastaa; he aikovat puolustaa häntä viimeiseen veripisaraan saakka. Väkijoukko oli vähällä jo ryhtyä väkivaltaisuuksiin, josta olisi ollut varsin kamalia seurauksia, ellen minä olisi käynyt väliin ja suurella vaivalla saanut pelastaneeksi poliseita raivostuneen kansan käsistä. Lasten mielestä oli nyt aivan varma, että minä tämän johdosta pääsen vapaaksi, ja siitä heille niin hyvä mieli, että tuskin jaksoivat riemuansa hillitä. Pian he kumminkin pettyivät, kuultuaan, mitä minulla oli sanomista noille soaistuille mies paroille, jotka nähtävästikin olivat tarkoittaneet minun parastani.
— Mitenkä, ystävät! — lausuin minä. Tälläkö tavalla te minua rakastattekin? Näinkö te noudatatte niitä neuvoja, joita minä olen teille saarnastuolista antanut? Uhmailla lakia ja oikeutta vastaan ja syöstä turmioon sekä itsenne että minut! Missä teidän johtajanne? Tuokaa tänne se mies, joka teidät on harhaan vienyt; hänen pitää tuntemaan minun närkästykseni. Voi sua, rakas, erehtynyt joukko! Palaja takaisin täyttämään kaikkea sitä, minkäs olet velkapää Jumalalle, tälle piirikunnalle ja minulle. Kenties minä kerran vielä näen teidät entistä suotuisammissa oloissa ja koetan puolestani tehdä teidän elämänne onnellisemmaksi. Mutta sallikaa minun ainakin lohduttaa itseäni sillä toivolla, että vihdoin, kun laumani johdan iankaikkisille laitumille, teistä ei yhtäkään puuttuisi.
He näyttivät nyt kaikki katuvan tekoansa ja tulivat yksitellen, katkeria kyyneleitä vuodattaen, sanomaan minulle jäähyväisiä. Hellästi puristin siinä jokaisen kättä ja siunasin heitä. Sitten läksimme jälleen astumaan eteenpäin, sen enempää esteitä enää matkalla kohtaamatta. Illan suussa saavuttiin kaupunkiin tai oikeammin kylään, siinä kun ei ollut kuin muutamia huononpäiväisiä taloja. Kaupunki oli menettänyt entisen varallisuutensa. Sen muinaisesta upeudesta ei ollut muuta merkkiä jäljellä kuin vankihuone.
Kylään tultua poikkesimme majataloon. Tilasimme mitä vaan nopeimmin saavat valmiiksi, ja niin minä söin illallista perheeni kanssa hilpeällä mielin kuin ennenkin. Pidettyäni huolta, että omaiseni saavat siistin yömajan, seurasin sheriffin palvelijoita vankilaan. Se oli ennen muinoin rakennettu sotatarkoituksia varten ja sisälsi laajan, ristikkoakkunoilla varustetun ja kivellä lasketun huoneen, joka muutamina hetkinä vuorokaudesta oli yhteinen sekä pahantekijöille että velallisille. Sitä paitsi oli jokaisella vangilla oma koppinsa, johon hän teljettiin yöksi.
Luulin sinne tultuani saavani kuulla pelkkiä valituksia ja kurjuuden ääniä. Päinvastoin. Vangeilla näkyi olevan kaikilla yksi yhteinen päämäärä: unohtaa huolensa huvittelemiseen ja räyhyyn. Minulle ilmoitettiin, että tällaisissa tilaisuuksissa laitetaan tavallisesti tuliaisia, ja heti minä suostuinkin pyyntöön, vaikka siihen ne minun vähät rahani kuluivat melkein loppuun. Kohta lähetettiin hakemaan juomatavaroita, ja pian vallitsi koko vankihuoneessa melu ja pauhina, naurut ja jumalaton meno.
— Mitenkä! — ajattelin itsekseni. — Kehnot ihmiset ovat iloisia, ja minunko pitäisi surra! Ei minulla ole heidän kanssaan muuta yhteistä kuin vankina-olo, ja luulenpa kuin luulenkin, että minulla on enemmän syytä olla onnellinen kuin heillä.
Näissä miettein koetin päästä iloiselle mielelle, mutta iloisuutta ei väkisin saa; yksin ponnistuksetkin siihen tuottavat tuskaa. Asetuin sitten istumaan yhteen nurkkaan ja vaivuin ajatuksiini. Tuokion kuluttua tuli luokseni muuan vankeustoveri ja rupesi haastelemaan minun kanssani. Järkähtämättömänä periaatteena elämässäni on aina ollut se, ett'en kieltäydy keskustelemasta kenenkään kanssa, joka vaan halajaa: jos hän on hyvä mies, niin saattaa minulle olla hyötyä hänen opetuksestaan; jos hän on paha, niin saattaa minun opetukseni olla eduksi hänelle. Hän näkyi olevan älykäs ja taitava, vaikka oppimatonkin mies, joka tarkoin tunsi maailman, kuten sanotaan, tahi, oikeammin puhuen, ihmisluonnon sen nurjalta puolen. Hän tiedusti, olinko varustanut itselleni tänne vuodetta. Sitä seikkaa en tullut edes ajatelleeksikaan.
— Sepä paha, — sanoi hän, — sillä täällä te ette saa muuta kuin olkia, ja teidän koppinne on sangen avara ja kolakka. Mutta koska teissä näkyy olevan jonkun verran gentlemania, jommoinen minäkin aikoinani olin, niin vallan kernaasti annan teille osan omia makuuvaatteitani.
Minä kiitin, sanoen olevani varsin hämmästynyt, kohdatessani niin paljon ystävällisyyttä vankihuoneessa, kesken kaikkea kurjuutta. — Osoittaakseni olevani oppinut mies, minä lisäsin: — näkyypä tuo muinais-ajan viisas käsittäneen, kuinka kallis-arvoinen on toveri hädässä, sanoessaan: Ton kosmon aire, ei doos ton hetairon. Ja mitäpäs, — jatkoin sitten, — mitäpäs tästä maailmasta olisikaan, jos siinä pitäisi olla yksin kuin erämaassa?
— Te puhutte maailmasta, sir, — vastasi vankeuskumppalini. — Maailma on tullut lapseksi jälleen, ja kumminkin on kosmogonia elikkä oppi maailman luomisesta pannut kaikkina aikoina filosofien päät pyörälle. Mikä sekamelska mielipiteitä maailman luomisesta! Sanconiathonit, Manethot, Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et — kaikki he ovat yritelleet, mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin: Anarkon ara kai ateleuteeton to pan, joka on niin paljon kuin…
— Suokaa anteeksi, sir, — virkoin minä, että keskeytän noin tieteelliset mietelmät, mutta luulenpa kuulleeni kaiken tuon jo ennenkin. Eiköhän minulla ollut kerran mielihyvä tavata teitä Wellbridgen markkinoilla, ja eikös teidän nimenne ole Efraim Jenkinson?
Hän huokasi vain.
— Totta kai, — jatkoi minä, — totta kai te muistatte erään tohtori
Primrosen, jolta te ostitte hevosen?
Hän tunsi nyt äkkiä minut, sillä illan hämärissä ja näin huoneen perällä hän ei ollut osannut erottaa minun kasvojani.
— Kyllä, sir, — vastasi mr Jenkinson. — Minä tunnen teidät nyt vallan hyvin. Minä ostin hevosen, mutta en muistanut maksaa. Teidän naapurinne Flamborough on ainoa kantaja, jota minä ensi oikeuden-istunnossa pahimmin pelkäänkin, sillä hän aikoo valallaan todistaa minut väärän rahan tekijäksi. Mieleni on paha, sir, että olen pettänyt teidät, niinkuin monta muutakin, sillä katsokaas, jatkoi hän, näyttäen minulle kahleitaan, — katsokaas, mihin konnankoukut ovat minut vieneet!
— No niin, sir, — virkoin minä, — koska te ystävällisesti tarjositte minulle apua, vaikk'ette saattanut odottaa siitä korvaustakaan, niin lupaan minä palkita sen siten, että koetan saada mr Flamboroughin lieventämään kanteensa tai kokonaan peruuttamaan sen. Ensi tilassa lähetän poikani sitä varten hänen luoksensa enkä ensinkään epäile hänen suostuvan minun pyyntööni. Minun puolestani taas teidän ei tarvitse syytöstä peljätä.
— No niin, sir, — sanoi hän, — kaikki, mitä minulla on, on oleva teidän käytettävissänne. Minä annan teille enemmän kuin puolet minun makuuvaatteitani yöksi ja koetan osoittaa olevani teidän ystävänne täällä vankilassa, jossa minulla luullakseni on jonkun verran vaikutusvaltaa.
Kiittäessäni häntä en saattanut olla lausumatta kummastustani siitä, että hän nyt on niin nuoren näköinen; viimeksi kohdatessamme toisiamme hän oli ainakin kuuskymmen-vuotias.
— Sir! — vastasi hän. — Vähänpä te vielä maailmaa tunnette. Minulla oli silloin valetukka. Minä olen oppinut laittamaan itsestäni sekä nuoren että vanhan, seitsentoista vanhasta kuudenkymmenen ikään. Voi, sir! Jos minä puoletkaan sitä aikaa, mikä minulta on mennyt konnaksi oppimiseen, olisin käyttänyt kunnollisen käsityön oppimiseen, niin minä olisin nyt rikas mies. Mutta niin suuri kuin lienenkään roisto, teidän ystävänänne minä olen, ja sen saatte huomata kenties pikemmin kuin luulettekaan.
Meidän puhelumme keskeytyi, sillä sisään astuivat vanginvartijat toimittamaan nimihuutoa ja viemään vankeja koppeihin yöksi. Toinen vartijoista, sylellinen olkia kainalossaan, vei minut pimeätä, kapeaa käytävää myöten huoneesen, joka sekin oli kivellä laskettu. Siellä minä levitin lattialle nurkkaan vankeustoverilta saamani makuuvaatteet, jonka jälkeen vartija, ystävällisesti kyllä, toivotti minulle hyvää yötä. Siunattuani itseni tapani mukaan ja kiitettyäni taivaan Herraa kaikesta kurituksestakin, minä laskeusin levolle ja makasin rauhallisesti aamuun saakka.