KUUDESKOLMATTA LUKU
Kääntymys vankihuoneessa. Silloin vasta on laki täydellinen, kun se säätää sekä palkintoja että rangaistuksia.
Varhain seuraavana aamuna minä heräsin siihen, että omaiseni itkivät vuoteeni ääressä. Synkkä ja kolkko vankihuone näkyi masentaneen heidän mielensä. Lempeästi nuhdeltuani heitä turhasta murehtimisesta, minä vakuutin, ett'en milloinkaan ole nukkunut sen levollisemmin kuin tänä yönä, ja tiedustelin vanhinta tytärtäni, joka ei ollut heidän mukanaan. He kertoivat eilispäivän tapausten ja väsymyksen vaikuttaneen sen, että kuume oli yltynyt, jonka vuoksi he olivat nähneet parhaaksi jättää hänet majataloon. Minä lähetin nyt vanhimman poikani hankkimaan heille huonetta, mitäpä kahtakin, niin läheltä vankihuonetta kuin suinkin.
Hän läksikin kohta, mutta ei saanut kuin yhden huoneen, joka vuokrattiin vähäistä maksua vastaan äidille ja tyttärille. Ylivartija, ystävällinen mies, salli poikien jäädä asumaan minun kanssani vankilaan. Heille laitettiin makuutila yhteen nurkkaan, ja siitä tulikin minun mielestäni varsin laatuunkäypä yösija. Minua huvitti kumminkin saada tietää, ottaisivatko pikku pojat ollakseen yötä sellaisessa huoneessa, joka ensi alussa näkyi hirvittävän heitä.
— No niin, pojat, — kysäisin minä, — miltäs näyttää yösija?
Ettehän toki pelkää maata tässä huoneessa, vaikka se onkin niin pimeä?
— Ei, isä, — vastasi Dick, — en minä sinun kanssasi pelkää missään.
— Ja minusta, — virkkoi Bill, joka vasta oli neljän vuoden vanha, — minusta on paras paikka siellä, missä isä on.
Minä määräsin nyt, mitä itsekunkin perheenjäsenen tulee tehdä. Tyttäreni tuli erittäinkin pitää huolta vanhemman sisarensa heikontuneesta terveydestä; vaimoni oli määrä olla minun luonani; pikku pojat saavat lukea minulle.
— Ja sinun, — lausuin vanhemmalle pojalleni, sinun kättesi töistä riippuu nyt yksinomaa meidän elatuksemme. Minkä päivätyöläisenä voit ansaita, sillä tulemme me varsin hyvin toimeen, yksinkertaisesti eläen, jopa verraten mukavastikin. Sinä olet nyt kuusitoista vuotta vanha, ja voimaa sinulle on annettu varsin hyödylliseen tarkoitukseen: se on pelastava onnettomat vanhempasi ja muut omaisesi nälkään kuolemasta. Koeta niinmuodoin tänä iltana tiedustella työtä huomiseksi ja tuo sitten joka ilta kotia rahat, mitkä meidän elatukseksemme olet ansainnut.
Täten häntä neuvottuani ja muutkin asiat järjestettyäni, läksin alas vankien yhteiseen huoneesen, joka oli sekä väljempi että ilmavampi. Mutta en ennättänyt siellä vielä kauankaan olla, kun jo sain kuulla niin paljon sadatuksia ja nähdä niin paljon riettautta ja eläimellistä raakuutta, että minun täytyi mennä huoneeseni takaisin. Siellä istuin kotvan aikaa mietiskellen, kuinka kauheasti sokaistuja nuo poloiset sentään ovat: he näkevät koko ihmiskunnan käyvän ilmeistä sotaa heitä vastaan ja kartuttamalla kartuttavat päällensä tulevaisen, pelottavan vihollisen närkästystä.
Heidän mielettömyytensä herätti minussa mitä syvintä sääliä ja saattoi minut unohtamaan oman kovan kohtaloni. Tuntui kuin olisi minun velvollisuutenani koettaa saada heitä paremmalle tielle. Päätin senvuoksi lähteä jälleen heidän luokseen ja heidän pilkastaan välittämättä varottaa heitä ja perää antamatta saada heidät voitetuiksi. Alas tultuani ilmoitin aikomukseni mr Jenkinsonille. Hän nauroi sille sydämensä pohjasta ja julisti sen muille. Tämä ehdotus vastaan-otettiin kovaäänisillä ilohuudoilla: siinähän oli oleva uutta ajanviettoa ihmisille, jotka eivät missään muussa kyenneet löytämään huvitusta kuin pilkkapuheissa ja mässäämisessä.
Minä rupesin kovalla, yksinkertaisella äänellä lukemaan kirkkorukouksia ja huomasin kuulijakuntani pitävän tätä kovasti lystinä. Ruokottomat kuiskutukset, teeskennellyt syvän katumuksen huokaukset, silmän-iskut ja rykäykset saivat kuulijani tuon tuostakin räjähtämään nauruun. Minä puolestani jatkoin lukemista, luonnollisella vakavuudella, tietäen, että tämä on muutamille oleva parannukseksi, ja ett'ei minua itseäni kukaan ole tästä tuomitseva. Lukemisen jälkeen minä rupesin puhumaan heille varoitussanoja, tarkoittaen niillä enemmän heidän huomionsa kiinnittämistä kuin nuhteita. Ensinnäkin selitin heille, ett'en ole tähän ryhtynyt mistään muusta syystä kuin heidän omaa parastansa harrastaen. Sanoin olevani heidän vankeuskumppalinsa ja virkoin, ett'ei tässä ole aikomus saarnata. Surukseni sanoin kuulleeni, kuinka jumalattomia puheita he keskenänsä pitävät; siitähän he eivät mitään hyvää saa, päinvastoin paljon hyvää kadottavat.
— Hyvät ystävät, — lausuin minä, — sillä ystäviäni te olette, vaikka maailma kuinkakin teidän ystävyyttänne hylkisi, olkaa varmat siitä, että, vaikka te päästäisitte kymmenentuhatta kirousta päivässä, ei siitä olisi teille penninkään tuloa. Ja mitäpä hyötyä siitä, että joka silmänräpäys kutsuu perkelettä ja hieroo ystävyyttä hänen kanssaan, koskapa hän niin kehnosti teitä auttaa? Näettehän te, ett'ei hän ole antanut teille muuta kuin suun täydeltä kirouksia ja vatsan täydeltä tyhjää. Mitään hyvää te ette häneltä saa, siksi minä hänet tunnen.
"Jos ihmisellä kenen kera kaupat huonosti onnistuvat, niin toisaannehan hän kääntyy. Eiköhän teidänkin maksaisi koettaa, miltä tuntuisi palvella toista herraa, joka antaa ihania lupauksia sille, ken hänen tykönsä tulee? Niin, ystävät, paljo on maailmassa mielettömiä, mutta mielettömin on se, joka, rosvottuaan ja varastettuaan, juoksee polisilta suojaa hakemaan. Ja tokkopa tekään sen viisaampia olette? Te haette joka mies turvaa sellaiselta, joka jo on pettänyt teidät, ja luotatte sellaiseen olentoon, joka on häijympi häijyintäkin polisimiestä, sillä polisimiehet ne vaan houkuttelevat teidät ansaan ja hirttävät, mutta hän sekä houkuttelee että hirttää ja sitten, mikä pahin kaikista, pitelee teitä kynsissään vielä senkin jälkeen kuin pyöveli on tehtävänsä tehnyt."
Puheeni jälkeen lausuivat kuulijat mielihyvänsä. Muutamat tulivat oikein kädestä pitäin kiittämään minua, vannoen, että minä olen kunnon mies, jonka kanssa he tahtovat yhä parempaan tuttavuuteen päästä. Minä puolestani lupasin huomennakin lukea heille, ja jopa rupesin todellakin toivomaan ainakin muutamissa mielenmuutosta. Olen nimittäin aina ollut sitä mieltä, ett'ei parannus kellenkään liian myöhäistä ole, sillä jokaisen sydän on avoinna synnin soimausten nuolille, jos vaan ampuja osaa tähdätä oikein. Tyytyväisenä palasin huoneeseni, jossa vaimoni oli valmistanut minulle yksinkertaisen aterian. Mr Jenkinson pyysi saada syödä päivällisensä yhdessä meidän kanssamme, jotta, niinkuin hän kohteliaasti lausui, hänellä olisi mielihyvä saada haastella minun kanssani. Hän ei ollut vielä nähnyt minun perheeni jäseniä, nämä kun kulkivat minun huoneeseni tuota jo ennen mainittua kapeaa käytävää myöten suoraan, tarvitsematta astua yhteisen huoneen kautta. Ensi kertaa perheeni piiriin tultuaan hän näkyi kovasti hämmästyvän nuoremman tyttäreni kauneutta, jota miettivä ilme kasvoilla vielä suuresti lisäsi. Pikku pojat eivät jääneet häneltä huomaamatta hekään.
— Voi, tohtori! — huudahti hän, — nämä lapset ovat liian somat ja liian hyvät olemaan tällaisessa paikassa.
— Eikö mitä, — mr Jenkinson, — vastasin minä. — Minun lapseni ovat, Jumalan kiitos, tarpeeksi siveitä, ja jos he vaan pysyvät hyvinä, niin silloin ei muusta pelkoa.
— Teistä, — virkkoi hän, — teistä mahtaa kaiketikin tuntua sangen lohdulliselta se, että saatte pitää pienen perheenne ympärillänne.
— Tuntuupa niinkin, mr Jenkinson, enkä tahtoisi olla heitä vailla, en kaiken maailmankaan aarteista, sillä he tekevät minulle vankikopistakin palatsin. Ei minun onneani voi tässä maailmassa himmentää mikään muu kuin lapsilleni tehty vääryys.
— Pahoinpa pelkään sitten, sir, — huudahti hän, — että minä olen syyllinen, sillä, ellen erehdy, — hän katsahti poikaani Moosekseen — on tässä yksi, jolle olen vääryyttä tehnyt, ja jolta minä tahtoisin saada pahantekoni anteeksi.
Poikani tunsi hänet heti äänestä ja kasvoista, vaikka olikin ennen nähnyt hänet valepuvussa. Hän otti mr Jenkinsonin kädestä ja myhäillen antoi hänelle anteeksi.
— Mutta, — jatkoi Moses, — olisipa hauska tietää, mitenkä te minun kasvoistani osasitte päättää, että minua on helppo puijata.
— Hyvä herra, — vastasi hän, — en minä teidän kasvoihinne kiintynyt, vaan valkoisiin sukkiinne ja mustaan nauhaan tukassanne. Mutta olen minä, aikoinani, älkää panko pahaksenne, puijannut viisaampiakin ihmisiä kuin te, vaikka, kaikista konnankoukuistani huolimatta, tyhmyrit ne minusta sittenkin aina lopulti voiton veivät.
— Luulisinpa, — virkkoi poikani, — että kertomus sellaisesta elämästä kun teidän, olisi sekä opettavaista että huvittavaa.
— Ei sanottavaksi kumpaakaan, — vastasi mr Jenkinson. — Tuommoiset kertomukset joissa kuvataan pelkkiä konnankoukkuja ja rikoksia, tekevät ihmisen vaan epäluuloiseksi ja haittaavat hänen kehittymistänsä. Matkamies, joka epäilee jokaista vastaantulijaa ja kääntyy takaisin heti kuin huomaa yhdenkään, joka on rosvon näköinen, sellainen matkamies se harvoin ajoissa perille pääsee. Minä puolestani olen tullut siihen kokemukseen, että kaikki konstit oppinut mies on typerin mies auringon alla.
"Minua pidettiin jo pienestä ruveten erittäin kekseliäänä poikana. Kun olin seitsenvuotias, silloin naiset sanoivat minua täydelliseksi pikku mieheksi; neljäntoista vanhana minä mielistelin naisia, lakki kallella päässä; kahdenkymmenen vanhana luulin olevani kaikin puolin rehellinen mies, mutta muut pitivät minua niin viekkaana, ett'ei kukaan minuun luottanut. Minusta tuli vähitellen väkisinkin konna, ja siitä pitäin minä olen elänyt pää täynnä petoksen suunnitteluja ja sydän täynnä pelkoa kiinnijoutumisesta. — Usein minä nauroin teidän kunnon naapurianne Flamboroughia ja puijasin häntä kerran vuodessa tavalla tai toisella. Mutta yhä se kunnon mies vaan tietänsä eteenpäin kulki ja rikastui rikastumistaan, jota vastoin minä yhä jatkoin vehkeitäni ja konnankoukkujani ja pysyin köyhänä, eikä ollut minulla edes sitäkään lohdutusta, että olen rehellinen mies."
— Mutta — jatkoi hän — kertokaahan, mikä teidät on tänne tuonut.
Hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseni minä kerroin hänelle koko sen sarjallisen tapauksia ja erehdyksiä, mikä minut oli saattanut nykyiseen pulmatilaani. Sanoin senkin, että minun on aivan mahdoton siitä päästä.
Kuultuaan minun historiani, hän oli hetken aikaa ääneti, löi sitten otsaansa, ikäänkuin jotain tärkeätä olisi johtunut mieleen ja jätti hyvästi, sanoen aikovansa katsoa, mitä tässä olisi tehtävä.