KUUDESTOISTA LUKU
Perhe käyttää kavaluutta, mutta kohtaa vielä suurempaa.
Mitä lienee Sofia tuntenutkaan, mutta me muut saimme mr Burchellin poissaolosta piankin korvauksen: hovinherra alkoi näet käydä meillä yhä useammin ja viipyi talossa entistä kauemmin. Hänen ei tosin ollut onnistunut hankkia tyttärilleni mahdollisuutta pääkaupungin huvituksiin, niinkuin olisi tahtonut, mutta nyt hän sen sijaan koetti toimittaa heille kaikenlaisia pieniä mielihyviä, mikäli meidän syrjäinen asemamme salli.
Tavallisesti hän tuli aamuisin. Minun ja poikani ollessa ulkotöissä, hän istui muitten perheenjäsenten kanssa tuvassa, jutteli heidän huviksensa Lontoosta, jonka hän tunsi pitkin ja poikki. Hän tiesi kaikki, mitä teatterimaailmassa oli tapahtunut, ja osasi ulkoa kaikki näppärimmät sukkeluudet ennenkuin ne olivat tulleet kompakirjoihinkaan. Vuoroin hän taas opetti tyttäriäni lyömään pikettiä tai pani pienet pojat boksailemaan, jotta heistä tulisi notkeita poikia, niinkuin hän sanoi. Ja koska hänestä toivottiin vävyä taloon, niin oltiin joissain määrin sokeita kaikille hänen puutteellisuuksilleen.
Täytyy tunnustaa, että vaimoni yritteli tuhansilla keinoin saada hänet ansaan elikkä, lievemmin sanoen, koetti kaikin tavoin ylistää tyttäriensä ansioita. Jos teeleipä oli makuisaa ja murevaa, niin ne olivat Olivian paistamia; jos karvikkoviini oli hyvin valmistettua, niin hänhän se oli marjat poiminut; Olivian sormissa kasvissäilykkeet olivat saaneet oikean viheriän värinsä; hänhän se oli puddingin ainekset määrännyt. Ja vuoroin vaimo parka sanoi squirelle, että hänen mielestään mr Thornhill ja Olivia ovat aivan yhtä kokoa ja pyysi heitä nousemaan seisaalleen, jotta saataisiin nähdä, kumpiko on pitempi.
Tällaiset juonet, jotka vaimoni mielestä olivat aivan salaiset, mutta jotka jokainen sittenkin selvään huomasi, olivat meidän hyväntekijällemme varsin mieleisiä. Joka päivä saatiin uusia todistuksia hänen palavista tunteistaan, ja vaikk'eivat ne vielä olleet kypsyneet varsinaiseksi kosimiseksi, niin eivät ne meidän mielestämme siitä enää kaukanakaan olleet. Viivyttelyn syyksi me panimme välisti hänen luontaisen arkuutensa, vuoroin taas sen, että hän pelkää enoansa. Mutta pian sattui muuan seikka, joka päivän selvään osoitti, että hänellä on vakaa aikomus tulla meidän perheen jäseneksi. Vaimoni piti sitä ilmeisenä lupauksena.
Vaimoni ja tyttäreni olivat kerran, käydessään vuorovierailuilla Flamboroughissa, nähneet, että talonväki siellä oli äskettäin teettänyt muotokuvansa eräällä kulkevalla maalarilla, viidestätoista shillingistä hengeltä. Kun nyt näitten naapurien ja meidän talon välillä oli jo ammoisista ajoista ollut olemassa jonkunlainen kilpailu kauneuden-aistia koskevissa asioissa, niin loukkasi tällainen salainen yllätys heidän puoleltaan meidän itserakkauttamme, ja niinpä, vaikka minä mitä olisin puhunut — ja paljon minä puhuinkin — päätettiin kuin päätettiinkin, että meistäkin pitää saataman muotokuvat.
Ensinnäkin tilattiin maalari — ja minkäpäs minä sille taisin? — ja toiseksi ruvettiin neuvottelemaan, millä tavalla meidän makumme etevämmyys tulisi näkyviin henkilöitten asemissa. Heitä oli seitsemän henkeä, ja heidät oli maalattu seitsemään oransinväriin: — niin kerrassaan aistitonta, ei vaihtelua ilmeissä, ei kompositionia tuon enempää. Meidän muotokuvissamme piti olla loistavampi stiili, ja niinpä, monen pohdinnan ja harkinnan perästä, tultiin vihdoin siihen yksimieliseen päätökseen, että meistä maalataan yksi ainoa suuri historiallinen perhetaulu. Helpommaksi se käy kanssa, arveltiin, siihen kun ei tarvitse kuin yhdet ainoat puitteet, ja on se samalla monta vertaa hienompikin, sillä siihen tapaan sitä nykyjään kaikki ne kuvansa maalauttavat, joilla hiukankin makua on.
Kosk'ei meille ensi iskulta johtunut mieleen mitään sopivaa historiallista aihetta, niin tyydyimme kukin osaltaan esittämään yksityistä historiallista henkilöä. Ja tällaiseksi se kuva suunniteltiin: Vaimoni on Veneri — ja maalaria neuvottiin panemaan runsaanpuoleisella kädellä timantteja tämän jumalattaren liiveihin ja tukkaan; pikku pojat seisovat lemmenjumalina hänen kummallakin puolellaan; minä, täysissä tamineissa ja liperit kaulassa, ojennan hänelle viimeksi ilmestynyttä teostani, joka koskee whistonilaista opinriitaa; Olivia, amazonina, istuu kukkalavalla, yllään viheriä ratsupuku, runsaasti kullalla kirjailtu, ja kädessä raippa; Sofia on lammaspaimen, ympärillään niin monta lammasta kuin maalari ilmaiseksi ottaa pannakseen; Moseksella on päässään höyhenillä koristettu hattu.
Tämä aistikas sommittelu miellytti squirea niin kovin, että hän pyytämällä pyysi päästä meidän perheemme jäsenten joukkoon, nimittäin Aleksander Suurena Olivian jalkain juuressa. Tämä oli kaikkein meidän mielestä viittausta siihen, että hän todella pyrkii meille perheen jäseneksi; eihän siis sellaista pyyntöä käynyt hylkääminen.
Maalari ryhtyi toimeen, ja hän kun teki työtä ahkerasti ja joutuisaan, niin oli koko kuva vajaassa neljässä päivässä valmis. Taulu oli suurenläntä, ja tunnustettava on, ett'ei maalari suinkaan ollut värejä surkoillut. Siitä hän saikin vaimoltani monet suuret kiitokset. Kaikki me olimme peräti tyytyväisiä hänen työhönsä, mutta yksi kovan onnen seikka ei ollut johtunut meille mieleen, ennenkuin kuva jo oli valmis. Ja siitä meille suru ja murhe. Kuva oli niin iso, ett'ei tuvassa ollut sijaa sille. Mitenkä näin tärkeä asia oli meiltä jäänyt huomaamatta, on kerrassaan käsittämätöntä; merkillisen huolimattomia me vaan olimme olleet. Ja niinpä nyt, sen sijaan, että kuva olisi ollut mielistelemässä meidän turhamaisuuttamme, se seisoikin ihan mieltä masentavassa asemassa kyökin seinää vasten, samassa paikassa, missä palttina oli pingotettu ja maalattu. Ei mahtunut se ulos yhdestäkään ovesta. Naapurit ne laskettelivat sukkeluuksia sen johdosta. Muutamat vertasivat sitä Robinson Crusoen laivasluupiin, jota ei jaksanut liikutella; toisten mielestä se oli kuin kerinpuut pullossa; kuka kummasteli, mitenkä se saatanee ulos, useampi vielä, mitenkä lienee koko kapine saatu sisään.
Mutta jos se muutamissa herätti naurua, niin vielä enemmän se saattoi aihetta kaikenlaisiin pahanilkisiin huomautuksiin. Squiren muotokuva meidän kuvaimme joukossa oli niin suuri kunnia, että se oli omiaan herättämään kateutta. Häjyjä juoruja alkoi kierrellä meistä, ja myötäänsä oli meidän kotirauhallemme häiritystä ihmisistä, jotka ystävinä tulivat kertomaan, mitä kaikkea vihamiehet meistä puhuvat. Närkästyen me osoitimme moisten huhujen perättömyyden, mutta häväistysjutut ne saavat vaan uutta vauhtia vastustamisesta.
Senpävuoksi meillä kerrankin taas pidettiin neuvoa, miten ehkäistä vihamiesten pahan-ilkisyys, ja vihdoin päätettiin ryhtyä toimiin, joissa minun mielestäni oli niin paljo juonia, ett'en minä saattanut kokonaan hyväksyä niitä.
Tällainen oli tuuma: Koska päätarkoituksena meillä oli saada selville, missä määrin mr Thornhill tarkoittaa hienosteluillaan täyttä totta, niin päätti vaimoni, päästäkseen hänen aikeittensa perille, kysyä hänen neuvoansa, millainen mies muka olisi meidän vanhimmalle tyttärellemme kaikkein sopivin. Ellei hän senkään johdosta vielä puhu suutansa puhtaaksi, niin säikäyttää vaimoni häntä kilpakosijalla. Tätä toimenpidettä minä vastustin viimeisiin asti, kunnes Olivia juhlallisesti vakuutti menevänsä naimisiin sen miehen kanssa, joka asetetaan squiren kilpakosijaksi, ellei squire estä sitä, ottamalla hänet. Tällainen oli aie. En minä sitä enää kivenkovaa vastustanut, ellenhän kokonaan hyväksynytkään.
Kun sitten mr Thornhill seuravan kerran tuli meille, siirtyivät tyttäret syrjään, jotta äidillä olisi tilaisuus panna aikomuksensa toimeen. He vetäytyivät kumminkin vain viereisen huoneesen, johon puhe kuului varsin selvästi. Asiaan tullakseen, vaimoni ensiksikin, viekkaasti kyllä, mainitsi, että toinen miss Flamborough kuuluu joutuvan naimisiin mr Spankerin kanssa, ja että heistä toivotaan onnellista pariskuntaa. Kuultuaan squiren olevan samaa mieltä, hän jatkoi puhetta, sanoen, että kellä on kelpo varat, se aina kelpo miehenkin saa.
— Mutta, — lisäsi vaimoni, — taivas armahtakoon niitä tyttöjä, joilla ei ole mit'ikään! Mitä on hyötyä kauneudesta, mr Thornhill? Mitä hyötyä on siveydestä ja kaikista hyvistä avuista tässä itsekkäisyyden maailmassa? Ei nykyjään kukaan kysy: mikä hän on? vaan: mitä hänellä on?
— Teidän huomautuksenne ovat yhtä oikeita kuin uusiakin, ja minä olen aivan samaa mieltä, ja jos minä olisin kuningas, niin toisin olisivat asiat. Silloin koittaisi herttaiset päivät köyhille tytöille: tämän talon nuorista ladyistä minä ensinkin huolen pitäisin.
— Sir, — virkkoi vaimoni, — te suvaitsette laskea leikkiä; mutta jos minä olisin kuningatar, kyllä vainenkin tietäisin, mistä minun vanhin tyttäreni miestä katselisi. Mutta koska te nyt johditte tämän asian mieleeni, niin, mr Thornhill, vakavasti puhuen, ettekö te voisi ehdottaa jotain sopivaa miestä hänelle? Hän on nyt yhdeksäntoista vuotta vanha, kookas, hyvin kasvatettu, eikä häneltä, sen uskallan sanoa, puutu luonnonlahjojakaan.
— Hyvä rouva, — vastasi puhuteltu, — jos minun tulisi valita, niin hankkisin miehen, joka olisi niin kaikin puolin täydellinen, että pystyisi tekemään enkelinkin onnelliseksi. Viisas, rikas, hienoaistinen, rehellinen, kas sellainen olisi minun mielestäni sopivin mies hänelle, rouva hyvä.
— Oo, sir, — virkkoi vaimoni, — mutta tiedättekö sellaista miestä?
— En, rouva, — vastasi toinen. — Mahdoton on löytää mistään sellaista, joka ansaitsisi tulla hänen miehekseen. Teidän tyttärenne on liian suuri aarre miehen omistaa: hänhän on jumalatar. Niin totta kuin minä elän, minä en puhu turhia; hän on enkeli.
— Voi, mr Thornhill, te imartelette vain tyttö raukkaa. Meillä on ollut aikeissa naittaa hänet eräälle teidän lampuodeistanne, jolta äskettäin kuoli äiti, ja joka tarvitsee emäntää taloon. Te tunnette hänet; se on farmari Williams, varakas mies, mr Thornhill, ja kykenee kyllä elättämään vaimonsa. Hän on jo monasti kosinut tytärtäni (ja totta tämä olikin), mutta, sir, — virkkoi vaimoni lopuksi, minun olisi mieleni hyvä, jos tekin tämän vaalin hyväksyisitte.
— Kuinka, rouva! — huudahti mr Thornhill. — Minäkö hyväksyisin! Minäkö hyväksyisin moisen vaalin? En milloinkaan. Mitenkä! Uhrata niin paljon kauneutta, älyä, hyvyyttä miehelle, joka ei sellaiselle siunaukselle osaisi arvoa antaa ensinkään! Suokaa anteeksi, mutta niin suuri väärinteko ei ole milloinkaan saava minun suostumustani. Ja minulla on siihen omat syyni.
— No, niin, — lausui vaimoni, — jos teillä on siihen omat syynne, niin se on toinen asia, mutta olisihan hauska tietää, mitä syitä teillä on.
— Suokaa anteeksi, rouva, — vastasi mr Thornhill, — ne ovat liian syvällä, ilmi tullakseen; ne — ja hän pani käden povelleen — ne ovat haudatut, kiinnikotkatut tänne.
Mr Thornhillin lähdettyä pidettiin taas neuvottelu, mutta ei osannut kukaan sanoa, mitä ajatella noista kauniista tunteenpurkauksista. Olivian mielestä ne olivat mitä kiihkeimmän lemmen osoitteita; minä en ollut niin kovin herkkäuskoinen. Minusta oli päivän selvä, että noissa tunteissa oli enemmän lempeä kuin avioliittoa. Mutta oli miten oli, päätökseksi tuli kumminkin pitää kiinni farmari Williamsin aikeista, hänen, joka oli osoittanut kohteliaisuuksia Olivialle hamasta siitä saakka kuin olimme tähän paikkakuntaan siirtyneet.