NELJÄSTOISTA LUKU
Uusia nöyryytyksiä eli todistus siitä, että näennäisestä onnettomuudesta saattaa olla todellista siunausta.
Tyttäret lähtevät Lontoosen — se nyt oli päätetty asia, koskapa mr Thornhill oli ystävällisesti luvannut itse pitää silmällä heidän käytöstänsä ja antaa meille siitä tietoja. Samalla huomattiin välttämättömän tarpeelliseksi, että heidän esiintymisensä olisi heidän toiveittensa suuruuden mukaista, mutta se taas kysyi kulunkeja. Siksipä pidettiin täysi-istunnossa neuvoa, millä keinoin helpoimmin saada rahoja, elikkä, suoraan sanoen, mitä parhaiten liikenisi myötäväksi.
Keskusteluja ei kauan kestänyt. Selväksi näet huomattiin, ett'ei meidän toista, vielä jäljellä olevaa hevosta saata ensinkään käyttää auran edessä, siltä kun puuttuu pari, ja ett'ei se, silmäpuolena, kelpaa ratsuksikaan. Päätökseksi niinmuodoin tuli, että se on käytettävä vastamainittuun tarkoitukseen ja myötävä läheisillä markkinoilla. Ja jott'ei taaskin jouduttaisi veijarin puijattaviksi, niin päätettiin, että minä itse lähden sitä viemään. Tämä oli tosin oleva minun ensimmäinen kauppatoimeni koko elämässäni; mutta minä olin varma suoriutuvani siitä kunnialla.
Kuinka korkealle mies oman kykynsä arvaa, riippuu siitä, missä seurassa hän liikkuu, ja koska minä enimmäkseen olin oleskellut vain oman perheen keskuudessa, niin olin minä saanut jotenkin edullisia käsityksiä taitavuudestani maallisissa asioissa. Huomenissa kumminkin, kun jäähyväiset oli sanottu, ja minä jo olin astunut muutamia askeleita kotoa, kutsui vaimoni minut takaisin ja kuiskasi minulle, että pitäisin silmät kaikin mokomin auki.
Markkinoille tultuani olin pannut hevoseni tekemään kaikki hypyt ja keikaukset, niinkuin tapa on, mutta ei vaan kuulunut halukkaita ostajia pitkään aikaan. Vihdoin tuli muuan hevoshuijari, tarkasti hetken aikaa hevosta joka puolelta ja huomattuaan sen silmäpuoleksi, meni tiehensä niine hyvineen. Tuli toinen, näki siinä patteja eikä sanonut huolivansa siitä kyytirahoistakaan. Kolmas löysi siinä paisumia eikä tarjonnut penniäkään. Neljäs näki jo silmästä, että hevosessa on matoja. Viides ihmetteli, mitä kurkoja minä muka markkinoille laahasin sellaista luuskaa, joka on silmäpuoli ja täynnä patteja ja paisumia; eihän siitä semmoisesta muuksi kuin koirille ruuaksi.
Vähitellen rupesin minäkin sydämeni pohjasta halveksimaan tätä elukka parkaa. Ihan hävetti, kun jokukaan ostaja astui lähelle. Enhän minä tosin kaikkea uskonut, mitä minulle oli sanottu, mutta, arvelin minä, ei se totuus kovinkaan kaukana mahda olla, koska vieraita miehiä on niin monta. Ja samaa mieltähän se on Pyhä Yrjänäkin, hyväin töitten suojelija.
Tässä harmillisessa tilassa ollessani sattui tulemaan luokseni muuan virkaveli, vanha tuttava, jolla oli niinikään asioita markkinoilla. Hän tervehti kädestä pitäin ja ehdotti, että mentäisiin ravintolaan saamaan lasillinen mitä sieltä sattuu olemaan. Minä suostuin ehdotukseen, ja niin menimme olutmyymälään, missä pääsimme perähuoneesen. Siellä ei ollut muita kuin muuan vanha, arvoisannäköinen herra, joka oli kokonaan syventynyt lukemaan jotain paksua kirjaa. En ollut vielä ikinä nähnyt niin kerrassaan puoleensa vetävää olentoa. Hopeiset hapset varjostivat kunnioitusta vaativasti hänen ohimoitaan, ja reipas vanhuus näkyi olevan hyvän terveyden ja sävyisän luonteen hedelmiä. Hänen läsnäolonsa ei kumminkaan estänyt meitä keskustelemasta. Me haastelimme ystäväni kanssa, mitä kaikkia onnen vaiheita kumpikin meistä oli saanut kokea, whistonilaisista riidoista, minun viimeisestä lentokirjastani, arkkidiakonin vastauksesta siihen ja ankarista toimenpiteistä minua vastaan. Hetken kuluttua herätti huomiomme muuan nuori mies, joka astui huoneesen ja kunnioittavasti sanoi jotain hiljaisella äänellä vanhalle herralle.
— Ei mitään anteeksi-pyytelemisiä, poikani, — sanoi vanhus. — Kukin meistä on velvollinen tekemään hyvää lähimmäisellensä. Ota tämä. Olisin suonut, että siinä olisi enemmänkin, mutta viisi puntaa auttanee sinut pulasta, ja ne annan kernaasti.
Sievä nuorukainen vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä, ja tuskin hänen kiitollisuutensa oli sittenkään niin suuri kuin minun. Olisin tahtonut sulkea syliini tuon vanhan herran: niin kovin minua miellytti hänen hyväntahtoisuutensa.
Hän rupesi sitten jälleen lukemaan, me jatkoimme keskusteluamme. Jonkun ajan perästä kumppalini nousi, sanoen pikimmältään pistäytyvänsä asioillaan markkinoilla ja tulevansa kohta takaisin, sillä, kuten hänen sanansa kuuluivat, hänen on hauska olla tohtori Primrosen seurassa niin kauan kuin mahdollista.
Kuultuaan nimeäni mainittavan, vanha herra katseli minua tarkasti jonkun aikaa ja ystäväni lähdettyä kysyi suurella kunnioituksella, olinko minä jollain tavoin sukuja sen suuren Primrosen kanssa, sen miehekkään monogamistin ja kirkon lujan tukipylvään. Ei ollut sydämeni milloinkaan tuntenut puhtaampaa ihastusta kuin tässä silmänräpäyksessä.
— Sir! — huudahdin minä. — Te olette hyvä mies, siitä olen varma, ja teidän suosiollinen puheenne lisää sydämessäni sitä iloa, minkä teidän hyväntahtoisuutenne jo ennestään on siinä herättänyt. Te näette edessänne, sir, sen t:ri Primrosen, monagamistin, jota olette suvainneet sanoa suureksi. Te näette tässä sen kovaonnisen teologin, joka niin kauan ja — minunhan ei oikein sopisi sanoa niin hyvällä menestyksellä on taistellut nykyajan deuterogamiaa vastaan.
— Sir, — lausui vieras, täynnä syvää kunnioitusta, — pelkäänpä olleeni liian tuttavallinen; suokaa anteeksi, sir, minun uteliaisuuteni, suokaa anteeksi.
— Sir, — huudahdin minä, tarttuen hänen käteensä, — teidän tuttavallisuutenne on minulle kaikkea muuta kuin vastenmielistä, ja niinpä pyydän teitä vastaan-ottamaan minun ystävyyteni, niinkuin jo olette saaneet osaksenne minun kunnioitukseni.
— Kiitollisena otan tämän tarjouksenne vastaan, — lausui hän, kättäni puristaen, — sinä järkähtämättömän oikeauskoisuuden tukipylväs, ja näenkö minä…
Tässä minä keskeytin hänet enempää puhumasta, sillä vaikka minä kirjailijana jaksoin sulattaa mielistelyä suurinkin suupaloin, ei kainouteni tällä kertaa sietänyt sen enempää. Se sittenkin on varma, ett'eivät romaaninsankarit ole milloinkaan solmineet niin nopeita ystävyydenliittoja.
Haasteltiin sitten erillaisista asioista. Ensi alussa hän tuntui enemmän hurskaalta kuin oppineelta. Luulin jo hänen pitävän kaikkea maallista oppia joutavana. Se ei kumminkaan vähentänyt minun kunnioitustani häntä kohtaan, sillä minussa itsessänikin oli jo viime aikoina alkanut herätä samallaisia mielipiteitä. Siksipä huomautinkin nyt, että maailma yleensä alkaa minun mielestäni olla moitittavan välinpitämätön kirkon-opin asioissa ja kuuntelee liiankin paljon inhimillistä järkeilemistä.
— Niin, niin, sir! — vastasi hän, ikäänkuin olisi kaiken oppinsa säästänyt täksi hetkeksi. Niin, sir, maailma on muuttunut lapseksi jälleen, ja kumminkin on kosmogonia, eli oppi maailman luomisesta, pannut kaikkina aikoina filosofien päät pyörälle. Mikä sekamelska mielipiteitä maailman luomisesta! Sanconiathonit, Manethot, Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et — kaikki he ovat yritelleet, mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin: "Anarchon ara kai ateleuteeton to pan", se on: ei millään asialla ole alkua eikä loppuakaan. Manethokin, joka oli Nebuchadon-asserin aikuisia asser on syrialainen sana, joka liitettiin liikanimenä sen puolen kuninkaitten nimen perään, niinkuin Teglat Phael-asser, Nabon-asser — hän, sanon minä, väitti yhtä perättömiä, sillä, niinkuin me sanomme: "ek tu bibliu kyberneetees", joka on niin paljo kuin: ei maailma kirjoista viisastu, niin koetti hän saada selville… Mutta, sir, suokaa anteeksi, minähän olen joutunut syrjään pääasiasta…
Ja niin hän todella olikin. En suuriksi surmiksenikaan voinut käsittää, mitä maailman luomisella on tekemistä sen asian kanssa, josta me olimme ruvenneet keskustelemaan, mutta huomasinhan siitä sentään, että hän on oppinut mies, ja kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi yhä suuremmaksi. Päätin senvuoksi panna hänet koetukselle; mutta hän oli liian säveä ja kohtelias, pyrkiäkseen pääsemään voitolle minusta. Milloin vaan lausuin sellaista, mikä näytti taisteluun vaativalta väitteeltä, silloin hän myhähti vain, pudisti päätään eikä puhunut mitään. Siitä minä huomasin, että hänellä olisi paljokin sanomista, jos vaan tahtoisi ajatuksensa lausua. Ja niinpä puheen-aihe vähitellen siirtyi muinais-ajasta nykyisiin. Ennenkuin huomasinkaan, keskustelimme siitä, mikä meidät kumpaisenkin oli saattanut markkinoille. Minä sanoin tulleeni myömään hevosta ja — onnellinen sattuma — hän oli tullut ostamaan hevosta lampuodilleen. Minun hevoseni tuotiin näytteille, eikä aikaakaan niin jo teimme kaupat.
Nyt oli vain hinta suoritettava minulle. Hän veti esille kolmenkymmenen punnan setelin ja pyysi antamaan siitä takaisin. Kun en sitä voinut tehdä, kutsutti hän palvelijansa, joka ilmestyikin, varsin soma livrea yllään.
— Kas tässä, Abraham, — sanoi vanha herra. — Käy vaihtamassa tämä kultarahoiksi joko tässä naapurissa Jacksonilla tai jossain muualla.
Palvelijan mentyä hän rupesi sangen innokkaasti puhumaan siitä, kuinka kova puute nykyjään on hopeasta; minä puolestani valitin vielä innokkaammin nykyistä kullan puutetta, ja niinpä me, Abrahamin palatessa, olimme yhtä mieltä siitä, ett'ei raha ole milloinkaan ollut niin ahtaalla kuin nyt.
Abraham toi sen tiedon tullessaan, että hän oli käynyt joka paikassa, mutta ei ollut saanut missään vaihdetuksi, vaikka oli tarjonnut puoli kruunua särkiäisiäkin. Se oli sangen harmillista meille kaikille. Hetken kulutta vanha gentleman kysäisi, tunnenko minä siellä meidän puolella erästä Salomon Flamboroughia. Minä vastasin, että hänhän on minun lähin naapurini.
— No sitten, — sanoi hän, — sitten on asia luullakseni selvä. Te saatte vekselin, joka on hänen maksettavansa näytettäessä. Ja sen minä sanon, ett'ei ole toista niin tanakkaa miestä viiden peninkulman alalla yhtään ainoaa. Arvoisa Salomon ja minä olemme tunteneet toisiamme jo monta vuotta. Minä muistan ennen vanhaan aina voittaneeni hänet kolmihypyssä; mutta toisella jalalla hän hyppi aina kovemmin minua.
Naapurini suoritettavaksi asetettu vekseli oli minulle aivan samaa kuin raha, minä kun olin aivan varma hänen maksukykyisyydestään. Vekseli varustettiin allekirjoituksella ja pistettiin minulle käteen. Ja sitten mr Jenkinson (se vanha gentleman), hänen palvelijansa Abraham ja minun hevoseni, vanha Vaapukka, läksivät laputtamaan pois, tyytyväisinä toisiinsa kukin. Tuokion kuluttua rupesin tarkemmin miettimään asiata ja tulin ajatelleeksi, että väärin oli sittenkin mennä ottamaan oudolta vekseliä. Ja niinpä päätin kuin päätinkin lähteä ostajan perään vaatimaan hevostani takaisin. Mutta se oli myöhäistä. Läksin siis kotiani, päättäen saada ystävältäni rahat vekselillä niin pian kuin mahdollista. Naapuri istui ovellaan, piippu hampaissa. Kerroin hänelle, että minulla olisi hänelle pieni paperi ja vedin sen esille. Hän luki sen kahteen kertaan.
— Saatte te kai nimestä selvän? — huudahdin minä. — Efraim
Jenkinson.
— Kyllä, — vastasi hän. — Nimi on selvä, ja tunnen minä miehenkin: suurin roisto taivaan kannen alla. Sama lurjus, joka möi meille silmälasit. Eikös se ollut varsin arvoisan näköinen mies, tukka harmaa ja takintaskut ilman lappuja? Ja eikös hän puhua paasunnut tuvan täydeltä kreikankieltä ja kosmogoniasta ja maailmasta?
Siihen minä vastasin huokauksella.
— Niin — jatkoi naapuri, — siinä se ainoa opin simare, mikä hänellä on, ja sillä hän ratsastaa aina, kun tulee jonkun oppineen miehen seuraan. Kyllä minä sen ryökäleen tunnen, eikä hän minulta nyt enää karkuun pääse.
Tarpeeksi olin jo nöyryytetty, mutta pahin paikka oli vielä jäljellä: mitenkä tulla vaimoni ja tyttärieni näkyviin? Ei ole karkuteillä käynyt koulupoika milloinkaan niin kovasti peljännyt palata takaisin ja astua koulumestarin kasvojen eteen kuin minä nyt kotia tuloa. Päätin kumminkin ennättää heidän vihansa edelle ja esiintyä itse jo alun pitäin hyvin kiivaana.
Mutta voi! Kotia tultuani tapasin meikäläiset kaikkea muuta kuin taistelunhaluisina. Vaimoni ja tyttäreni olivat kyyneleihin sulamassa. Mr Thornhill oli näet sillä välin käynyt sanomassa, ett'ei heidän matkastansa Lontoosen tule mitään. Ladyt, saatuaan joltakin pahan-ilkiseltä epäedullisia tietoja meistä, olivat samana päivänä lähteneet Lontoosen. Hän ei ollut saanut tietää, mitä meistä oli sanottu ja kuka oli sanonut, mutta olipa se nyt kuka hyvänsä, ja olipa puheet millaisia tahansa, hän puolestaan vakuutti tahtovansa yhä edelleen olla meidän perheen ystävä ja suojelija.
Näin ollen he kestivät sanoman minunkin kovasta kohtalostani tyynellä mielin: se himmeni heidän omaan suruunsa. Mutta pahimmin meitä huolestutti, ajatellessamme, kuka mahtoi ollakaan niin häjy, että oli iljennyt loukata näin viattoman perheen mainetta kuin meidän. Olihan meidän asemamme niin alhainen, ett'ei olisi luullut sitä kenenkään kadehtivan, ja olimmehan me niin säveätä väkeä, ett'ei kenenkään olisi pitänyt olla meille suutuksissa.