YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Mies, joka ei ole tyytyväinen nykyiseen hallitukseen ja pelkää vapauden supistumista.
Koska talo, johon meidät oli pyydetty, oli jonkun matkan päässä täältä, ja koska tuon ystävällisen kutsujan vaunut eivät vielä olleet saapuneet, niin läksimme hänen kanssaan jalkaisin sinne. Hetkisen kuluttua tultiinkin suuren rakennuksen edustalle, uljaimman, mitä näillä seuduin vielä olin nähnyt. Huone, johon meidät vietiin, oli peräti komeassa ja muodinmukaisessa asussa.
Isäntä meni käskemään illallista, ja näyttelijä kuiskasi minulle, että mehän olemme oikeita onnenmyyriä. Isäntä tuli pian takaisin, ja heti kannettiin komea illallinen sisään. Samalla astui huoneesen pari kolme ladyä, keveissä puvuissa, ja ennen pitkää oli varsin vilkas keskustelu käynnissä. Isäntä puhui enimmäkseen pelkkää politiikaa, sillä vapaus, sanoi hän, on hänen sekä ylpeytensä että kunniansa. Kun illallinen oli korjattu pois, kysäisi hän, olinko lukenut viimeistä Monitoria. Siihen hän sai kieltävän vastauksen.
— Mitenkä? — huudahti hän. — Ette kai Auditoriakaan?
— En, sir, — vastasin minä.
— Sepä kummallista, varsin kummallista! arveli hän. — Minä puolestani luen läpi kaikki politilliset lehdet, mitä vaan ilmaantuu: Dailyt, Publicit, Chroniclet, London Eveningit, Whitehall Eveningit, kaikki seitsemäntoista Magazinea ja molemmat Reviewit. Ja vaikka ne vihaavat toisiansa, niin minä rakastan niitä kaikkia. Vapaus, sir, vapaus on Brittiläisen ylpeys, ja — hiilikaivoksieni kautta Cornwallisissa! — minä kunnioitan sen puolustajia.
— Sittenhän, — virkoin minä, — sittenhän te toivottavasti kunnioitatte kuningastakin?
— Kyllä, — vastasi hän, — jos hän vaan tekee, niinkuin me tahdomme, mutta jos hän yhä edelleen menettelee niinkuin äskettäinkin, niin sitten minä hänestä viis. Min'en sano mitään; minä ajattelen vaan. Paremmin olisin minä muutamissa kohdin menetellyt. Minun mielestäni hänellä ei ole ollut tarpeeksi neuvon-antajia; hänen pitäisi kysyä neuvoa jokaiselta, ken vaan hänelle tahtoo neuvoa antaa, — silloin ne asiat solkenaan sujuisi.
— Minä puolestani — lausuin minä, — soisin moiset tungettelevaiset neuvon-antajat kaakinpuuhun. Kunnon miesten pitäisi tukea meidän perustuslakimme heikompaa puolta, sillä perustuslaki, tuo pyhä voima, on viime vuosina laimenemistaan laimennut ja myötäänsä menettänyt vaikutustaan valtakunnassa. Mutta nämä typerät miehet ne yhä edelleen huutavat vapautta, ja jos heihin jonkun verran painoa kerääntyy, niin he halpamaisesti heittävät sen siihen vaakakuppiin, mikä milloinkin sattuu olemaan alempana.
— Kuinka! — huudahti yksi ladyistä, — pitääkö minun vielä sekin kokea, että näen niin halvan ja kunnottoman miehen, joka vapautta vihaa ja tyranneja puolustaa? Vapautta, tuota taivaan pyhää lahjaa, tuota Brittiläisten mainehikasta etuoikeutta!
— Onko mahdollista, — huudahti isäntä, että nykyaikoina vielä löytyy orjuuden puolustajia, sellaisia kurjia, jotka ovat valmiit luopumaan Brittiläisten etuoikeuksista? Saattaako, sir, kenkään olla niin kehnomielinen?
— Ei, sir, — vastasin minä. — Minä puolustan vapautta, tuota jumalallista avua. Mainehikas vapaus! tuo nykyisen deklamationin aihe! Minä soisin, että kaikki olisivat kuninkaita. Kuningas tahtoisin itsekin olla. Meillä on jo luonnosta yhtäläinen oikeus valta-istuimeen: alkuperäisin me olemme kaikki yhtäläisiä. Se on minun mielipiteeni, ja sama mielipide oli koko joukolla kunniallisia miehiä, vaikka heitä sanottiin Tasoittajiksi. He koettivat perustaa keskenänsä yhteiskunnan, jossa kaikki olisivat yhtä vapaita. Mutta voi! Se ei ottanut koskaan onnistuakseen, sillä heidän joukossaan oli sellaisia, jotka olivat muita väkevämpiä ja muita näppärämpiä, ja näistä tuli muitten herroja. Yhtä varmaan kuin teidän tallirenkinne ratsastaa teidän hevostenne seljässä, koskapa hän on hevosta ovelampi eläin, yhtä varmaan se eläin, joka olisi häntä ovelampi tai väkevämpi, hyppäisi vuorostaan hänen selkäänsä. Koska nyt ihmiskunnan päälle pantu on, että siinä täytyy alistua — ja muutamathan ovat syntyneet käskemään, toiset tottelemaan — niin kysymys on: jos tyranneja kerran pitää olla olemassa, niin onko parempi, että he ovat samassa talossa kuin me, vai samassa kylässäkö, vaiko vieläkin kauempana, pääkaupungissa asti? Ja niinpä, sir, mitä minun tulee, joka luonnostani vihaan jo tyrannin kasvojakin, niin mitä loitompana hän minusta on, sitä mieleni parempi.
"Suurin osa ihmiskuntaa ajattelee samoin kuin minäkin, ja siksipä se on yksimielisesti valinnut itsellensä yhden kuninkaan, jonka vaali kerrassaan vähentää tyrannien luvun ja siirtää tyranniuden niin kauas kuin mahdollista kansan enemmistöstä. Mutta nytpä nuo maanmahtavat, jotka olivat itsekin tyranneja, ennenkuin tuo yksi tyranni valittiin, eivät siedä sitä voimaa, joka on noussut heidän yläpuolellensa, ja jonka paino raskaimmin rasittaa alempina olevia säätyjä. Senpä vuoksi nuo maanmahtavat koettavat supistaa kuninkaan valtaa minkä suinkin voivat, koskapa kaikki, minkä he häneltä riistävät, tulee tietysti jälleen heidän eduksensa, ja niinpä ei heillä ole valtiossa muuta tehtävänä kuin kaivaa kuoppaa tuolle yhdelle tyrannille, saadakseen takaisin alkuperäisen ylivaltansa. Valtio saattaa ollakin niin laitettu, tai sen lait niin laadittu, tahi sen varakkaat jäsenet sitä mieltä, että kaikki yksin neuvoin kaivavat yksinvallalle kuoppaa.
"Ensinnäkin: jos olot valtiossa ovat sellaiset, että ne edistävät omaisuuden kokoamista ja tekevät varakkaat yhä rikkaammiksi, silloin näitten pyyteet kasvamistaan kasvavat. Omaisuuden lisäytyminen taas on välttämätön seuraus, kun, niinkuin nykyisin, enemmän rahoja tulee maahan ulkomaisen kaupan kuin kotimaisen teollisuuden kautta. Ulkomaista kauppaa saattavat nimittäin edulla käydä vaan rikkaat, ja heille kertyy samalla myös kotimaisen teollisuuden voitot, niin että rikkailla on meidän maassa kaksi rikkauden lähdettä, köyhillä vain yksi. Siitäpä syystä on huomattu omaisuutta kasaantuvan kaikissa kauppavaltioissa, ja niistäpä on tähän saakka kaikista tullut aikaa voittain ylimysvaltaisia.
"Edelleen saattavat tämänkin maan lait edistää omaisuuden kasaantumista, niinpä silloin kuin niitten kautta rikkaitten ja köyhien väliset luonnolliset siteet katkeavat, kun säädetään, ett'eivät rikkaat saa mennä naimisiin muitten kuin rikkaiden kanssa, taikka silloin kuin oppineita yksinomaa varain puutteen tähden katsotaan kykenemättömiksi palvelemaan maatansa neuvon-antajina, ja varallisuuden hankkiminen siis tehdään viisaan miehen kunnianhimon esineeksi. Näillä ja muilla samankaltaisilla keinoilla, sanon minä, saadaan rikkaudet kasaantumaan.
"Ja kun nyt tämmöisen kasaantuneen rikkauden omistaja on hankkinut kaiken sen, mitä mukavaan ja hauskaan elämään tarvitaan, niin ei hän saata omaisuutensa ylijäämää käyttää muuhun kuin vallan ostamiseen; toisin sanoen: hän hankkii itselleen semmoisia, jotka ovat hänestä riippuvia, ostamalla vapauden puutteen-alaisilta ja rahan-alaisilta, sellaisilta, jotka leivän tähden suostuvat kantamaan yhtämittaisen tyranniuden häpeällistä painoa. Tällä tavoin jokainen rikas mies kerää ympärilleen joukon kansansa köyhimpiä. Valtiota, jossa kasaantunutta omaisuutta ylenpalttisissa määrin on, sopii verrata Descartesin systeemaan, jonka mukaan kukin taivaankappale liikkuu omassa pyörteessänsä. Mutta ne, jotka mahtavamman miehen pyörteessä liikkua tahtovat, ovat vain orjia, ihmiskunnan hylkyjä; heidän sielunsa ja kasvatuksensa on orjuuteen menevää; vapautta he tuntevat nimeltä vain.
"Mutta täytyy olla olemassa koko suuri paljous sellaisiakin, jotka ovat ulkopuolella rikkaan miehen vaikutus-alaa, nimittäin ne, jotka ovat hyvin rikkaitten ja vihoviimeisen alhaison välillä, ne, jotka ovat siksi varakkaita, ett'ei heidän tarvitse läheisensä rikkaan miehen vallan alle asettua, ja siksi köyhiä, ett'eivät pysty itse nousemaan tyranneiksi. Tässä keskiluokassa yleensä hoidetaan taiteita, tieteitä ja kaikkia yhteiskunnallisia avuja. Tämä luokka se yksin on tunnettu vapauden todellisena suojelijana, ja se se kansan nimen ansaitseekin.
"Nyt saattaa käydä niin, että tämä keskiluokka menettää kaiken vaikutuksensa valtiossa, ja sen ääni ikäänkuin tukahtuu alhaison ääneen. Selvää nimittäin on, että jos äänestämiseen valtion asioissa oikeuttaa nyt kymmenen kertaa pienempi omaisuus kuin mikä perustuslakia laadittaissa oli katsottu riittäväksi sellaisen oikeuden saamiseen, niin joutuvat suuret määrät alhaisoakin valtion-asioihin osallisiksi, ja nämähän, yhä liikkuen mahtavain pyörteessä, kulkevat samaan suuntaankin kuin he. Sellaisessa valtiossa ei keskisäädylle muu neuvoksi kuin mitä tunnollisimmin koettaa kannattaa yhden päähallitsijan etuoikeuksia, sillä hänhän se on, joka masentaa rikkaiden voimaa ja estää heitä rasittamasta kymmenkertaisella painolla heidän alapuolellansa olevaa keskiluokkaa.
"Keskiluokkaa sopii verrata rikkaitten piirittämään kaupunkiin, jonka avuksi on tulemassa sotajoukko ulkoapäin. Niin kauan kuin piirittäjät pelkäävät hyökkäystä takaapäin, koettavat he tietystikin tarjota kaupunkilaisille mitä edullisimpia ehtoja, mielistelevät heitä helysanoilla ja lumoavat heitä etuoikeuksien lupauksilla. Mutta kun kerran takaapäin uhkaava vihollinen on lyöty, silloin ei kaupungin muureissa ole enää paljoakaan suojaa asukkaille. Ja mitä heillä silloin on odotettavana, sen huomaa, kun katsahtaa Hollantiin, Genovaan tai Venetiaan: siellä laki hallitsee köyhiä ja rikkaat lakia.
"Minä niinmuodoin puolustan yksinvaltaa ja olen valmis kuolemaan pyhän yksinvallan edestä, sillä jos ihmiskunnassa mitään pyhää lienee, niin se on kansan voideltu hallitsija. Kaikki, mikä hänen valtaansa vähentää, niin sodan kuin rauhankin aikana, supistaa samalla hänen alamaistensakin todellisia vapauksia. Nuo helysanat: vapaus ja patriotismi ja brittiläisyys, ovat jo tähän saakka saaneet paljon aikaan! Toivottava on, että vapauden todelliset lapset estäisivät niitä tekemästä sen enempää. Olen minä aikoinani nähnyt montakin tuollaista vapauden ritaria muka, mutta en muista heistä ainoatakaan, joka ei olisi niin sydämessään kuin perheensäkin keskuudessa ollut tyranni."
* * * * *
Minä huomasin nyt menneeni innoissani sivistyneitten elintapojen rajoja ulommas; mutta minun vastustajani, joka jo monta kertaa oli yrittänyt keskeyttämään minua, ei enää malttanut hillitä itseänsä.
— Mitenkä! — huudahti hän. — Minä olen siis koko ajan pitänyt vieraanani jesuittaa papin puvussa! Mutta, kautta kaikkein hiilikaivoksieni! — pellolle semmoinen mies, niin totta kuin nimeni on Wilkinson!
Huomasin menneeni liian pitkälle ja pyysin anteeksi liian kiihkoisata puhettani.
— Vai anteeksi! — riehui hän. — Moisista ajatuksista pitäisi senkin tuhat kertaa pyytää anteeksi. Jaa-a! Antaa palttua vapaudelle ja omaisuudelle ja, niinkuin sanomalehti-miehet sanovat, panna pitkäkseen ja sallia itsensä sonnustaa puukengillä! Sir, minä vaadin teitä heti paikalla lähtemään tästä talosta tiehenne, välttääksenne vielä pahempia seurauksia. Sir, minä vaadin sen!
Olin juuri ruveta jälleen selittelemään, mutta samassa kuului muuan palvelija koputtavan oveen, ja samassa ladytkin kirkaisivat:
— Hyväinen aika! Nyt tuli herrasväki kotia! Tähän-astinen isäntäni olikin ollut vain talon hovimestari, joka herransa poissa ollessa oli tahtonut näytellä isäntää ja olla jonkun aikaa talon herrana. Ja, totta puhuen, politiikasta hän osasi haastella yhtä hyvin kuin mikä aatelismies maalla tahansa. Mutta ylimmilleen nousi hämmästykseni, nähdessäni hovinherran astuvan rouvineen sisään. Eikä ollut heidän kummastuksensa pienempi kuin meidänkään, kun näkivät tässä moisen seuran ja herkut kaikenlaiset.
— Hyvät herrat! — lausui oikea isäntä minulle ja seuralaiselleni, — minä ja vaimoni olemme teidän nöyrimmät palvelijanne, mutta täytyy tunnustaa tämän kunnian tulleen meille niin odottamatta, että me kerrassaan nöyrrymme meidän velvollisuuksiemme alle.
Mutta niin odottamatonta kuin meidän seuramme lienee ollutkaan heille, vielä odottamattomampaa oli meille heidän ilmestymisensä. Omaa typeryyttäni ajatellessani, en saanut sanaakaan suustani, kun äkkiä — kukas heti tämän jälkeen astui sisään? Kukas muu kuin armas miss Arabella Wilmot, Yrjö poikani entinen morsian! (Heidän avioliitostaan ei tullut mitään, kuten jo ennen on kerrottu.) Minut huomattuaan hän heti riemuissaan riensi syliini.
— Rakas sir! — huudahti hän. — Mitä onnen sattumaa meidän on kiittäminen näin odottamattomasta käynnistä? Eno ja täti ihastuvat, saatuaan tietää, että tohtori Primrose on heidän vieraanansa.
Minun nimeni kuultuansa, vanha gentleman ja lady astuivat kohteliaasti minun luokseni, mitä herttaisimmin lausuen minut tervetulleeksi. Mutta myhähtää heidän täytyi väkisinkin, kuultuaan, mitenkä minä olin tänne vieraaksi joutunut. Poloinen hovimestari, jonka he ensi alussa näkyivät aikovan erottaa palveluksesta, sai kumminkin minun välitykselläni anteeksi.
Mr Arnold rouvinensa, tämän hovin isäntäväki, pyysivät nyt minua tekemään heille sen mielihyvän, että jäisin heidän luokseen muutamaksi päiväksi. Ja koska nyt heidän sisarentyttärensä, viehättävä holhokkini, jonka luonne oli muodostunut minun kasvattavan vaikutukseni alaisena, yhdistyi heidän pyyntöihinsä, niin minä suostuin.
Yöksi minut sijoitettiin upeaan huoneesen, ja jo aikaisin seuraavana aamuna miss Wilmot pyysi saada keskustella minun kanssani puutarhassa, joka oli laitettu uuden-aikaiseen asuun. Näytettyänsä minulle jonkun aikaa seudun ihanuuksia, hän kysäisi minulta, aivan kuin ohimennen vain, milloinka minä viimeksi olin saanut tietoja Yrjö pojastani.
— Voi, neiti hyvä! — huudahtin minä. Hän on ollut jo lähes kolme vuotta kotoa poissa, kertaakaan kirjoittamatta ystävilleen enempää kuin minullekaan. Missä hän on, en tiedä. Kenties en enää milloinkaan saa nähdä häntä enkä tuta onnea. Niin, armas neiti, emme me kukaties koskaan näe sellaisia hauskoja hetkiä, joita ennen aikaan vietimme meidän kotilieden ympärillä Wakefieldissa. Meidän pieni perheemme se hajoaa nyt nopein askelin. Köyhyys toi muutakin tullessaan kuin puutetta; se toi häpeätä ylitsemme.
Hyväsydäminen tyttö rupesi vetistelemään, minun kertomustani kuullessansa. Huomattuani hänet kovin hellätuntoiseksi, en kertonutkaan hänelle juurta jaksain meidän kärsimyksiämme. Lohdullista kumminkin minun oli nähdä, ett'ei aika ollut ensinkään muuttanut hänen tunteitansa, ja saada tietää hänen hyljänneen useampia kosioita siitä pitäin kuin me olimme siirtyneet pois hänen kotiseuduiltansa. Hän saattoi minua ylt'ympäri lavean puutarhan, osoittaen minulle lehtokujia ja lehtimajoja, ja samalla käyttäen jok'ainoata esinettä aiheena johonkin uuteen tiedusteluun pojastani.
Näin kului meiltä aamupuoli, kunnes kello alkoi soida, kutsuen meitä päivällisille. Siellä kohtasimme jo ennen mainitsemani vaeltavan näyttelijäseuran johtajan, joka oli tullut tarjoomaan pilettejä tän'iltaiseen näytelmään "Katuvainen kaunotar." Horation osaa oli siinä esittävä muuan nuori mies, joka ei vielä koskaan ollut lavalle astunut. Kovin lämpimästi näkyi johtaja kiittelevän tätä nuorta näyttelijää; ei sanonut tuntevansa ketään toista, josta olisi niin erinomaisia toiveita.
— Näyttelemisen taito, — huomautti hän, ei ole yhdessä päivässä opittu, mutta tämä nuori gentleman se näkyy olevan syntynyt näyttölavaa varten. Ääni, ulkomuoto, ryhti — verratonta kaikki tyyni. Sattumoisin me hänet löysimme matkan varrelta.
Tämä ilmoitus se kiihoitti joissain määrin meidän uteliaisuuttamme, ja naisten pyynnöstä minä suostuin seuraamaan heitä teatteriin, jonka virkaa tällä erää toimitti muuan lato. Koska se seura, jossa minä sinne saavuin, oli seudun arvokkain, niin otettiin meidät vastaan mitä suurimmalla kunnioituksella ja sijoitettiin etummaisille istuimille. Siinä me istuimme hetken aikaa, jotenkin maltittomina odotellen Horation esiintymistä.
Uusi näyttelijä astui vihdoin lavalle…
Lasten vanhemmat kuvailkoot mielessänsä, mitä minä tällä haavaa tunsin, nähdessäni tuossa näyttelijässä onnettoman poikani!
Hän oli juuri alkamaisillaan, mutta sattui samassa luomaan katseensa yleisöön ja huomasi miss Wilmotin ja minut, ja siinä hän seisoi, sanaakaan sanomatta, liikahtamatta. Näyttelijät kulissien takana, luullen pysäyksen syyksi luonnollista arkailemista, koettivat häntä rohkaista, mutta sen sijaan, että hänen olisi pitänyt jatkaa, hän purskahti itkemään ja astui näyttämöltä pois.
En tiedä, mitä lienen silloin tuntenutkaan, sillä mielenliikutukset seurasivat liian kiivaasti toisiansa, mutta pian minut herätti tästä tuskallisesta horrostilasta miss Wilmot, joka kalpeana ja vapisevalla äänellä pyysi minua saattamaan häntä enonsa kotiin. Sinne tultuamme ei mr Arnold ensi alussa voinut käsittää meidän omituista käytöstämme, mutta kuultuaan, että uusi näyttelijä on minun poikani, hän lähetti heti vaununsa noutamaan häntä hoviin.
Poikani kun jyrkästi kieltäytyi enää esiintymästä lavalla, täytyi näyttelijäin panna hänen sijaansa joku toinen, ja niin saimme hänet tänne.
Mr Arnold otti hänet vastaan erinomaisen ystävällisesti, minä täynnä riemua, tapani mukaan, minä kun en milloinkaan osaa teeskennellä väärää suuttumusta. Miss Wilmotin kohtelu oli näennäisesti kylmäkiskoista, mutta minä huomasin hänen pakottavan itseään. Hänen mielensä oli ilmeisesti yhä vieläkin kuohuksissa: hän puhui päättömiä, iloissansa muka, ja nauroi sitten kovin omaa mielettömyyttään. Tuon tuostakin hän salavihkaa vilkaisi peiliin, ikäänkuin onnellisena siitä, että tuntee sulojensa yhä vieläkin valtavan voiman, ja usein hän teki kysymyksiä, ollenkaan välittämättä, mitä niihin vastattiin.