Kahden reportterin seikkailut: Seikkailuromaani

by Olli Karila

ENSIMÄINEN OSA.

Pelisaleissa kävi kuin maininkien vaimeneva kohina. Vihreäfrakkiset virkailijat liukuivat ihmisjoukossa ja suhisevin äänin muistuttivat, että rahan ja intohimon pyhätössä täytyi olla hiljaa. Säihkyvien sähkökruunujen valossa loistivat kirjavaväriset marmoriseinät korinttilaisine pylväineen, kuvapatsaineen ja korkokuvineen, parketti kumisi satojen hillittyjen askelten ääntä, ja vihreäverkaisilla pöydillä liukuivat norsunluiset ja paperiset pelimarkat äänettömästi. Roulette pyöri, boule pyöri, poule royale pyöri, ja baccaraat-pöytien ääressä lentelivät kortit croupierin ilmiömäisen taitavan käden heitteleminä. Ihmisjoukko aaltoili, tungeskeli pöytien äärellä, pelasi, tarkkasi, odotti ja toivoi, toivoi rouletten neulan pysähtyvän heidän numeronsa kohdalle, toivoi korttien silmien täyttävän heidän toivomuksensa. Vanhat ja nuoret, elämäniloiset liikemiehet, huolettomat upseerit, nauravat huvimatkailijat, ijäkkäät, sairaaloisen kiihkeät naiset oli pelihimo vallannut, se jännitti heidän katseitaan, se saattoi heidän silmänsä kuumeisesti loistamaan, ja pelimarkkoja hermostuneesti hypistellen he tarkkasivat hengitystään pidätellen roulette-pyörän vinhaa vauhtia. Outo, kuumeinen ja kiihkeä ilmapiiri vaikutti kaikkiin, se pani käden vavahtelemaan, se punastutti ja kalvistutti kasvot, ja joskus puhkesi tappion katkeruus tai voiton riemu hillittyyn huudahdukseen. Mutta kaiken yllä vakavina, kylminä ja välinpitämättöminä istuivat tarkastajat korkeissa nojatuoleissaan ja ylimielisin silmäyksin kuin mammonan kuvat tarkastelivat jalkojensa juurella kiihkoilevaa laumaa.

Suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh istui roulette-pöydän ääressä ja pelasi. Ja hävisi. Mutta pelasi kaikesta huolimatta. Hänen ystävänsä Matvei Matvejevitsh seisoi hänen tuolinsa takana ja katsoi hänen peliään, ja täytyisi valehdella, jos väittäisi hänen olleen tyytyväisen näkemäänsä. Päinvastoin. Matvei Matvejevitsh kiroili, ei ääneen, sillä sitä hän ei uskaltanut tehdä, ei pelihelvetin sääntöjen eikä suuriruhtinaan läsnäolon takia, mutta sisimmässään hän kiroili kahta voimakkaammin. Hän tunsi mielestään oikeutettua suuttumusta Ivan Ivanovitshin pelihimon takia. Olisi liikaa vaadittu, jos hän suorastaan periaatteellisesti olisi ollut pelaamista vastustavalla ja tuomitsevalla kannalla. Ei, mutta hän oli tilanneihminen, ja tietäen sen, että suuriruhtinaan koko irtain omaisuus — ja muunlaista omaisuutta ei suuriruhtinaalla ollutkaan — oli sijoitettu pelimarkkoihin, mikä sijoitus ei näyttänyt takaavan pääomaakaan, koroista puhumattakaan, ja tuntien, ettei hänellä olisi ollut mitään maukasta illallista, puolta tusinaa bierseideleitä ja pullollista unkarilaista viiniä vastaan, ent. todellinen salaneuvos Matvei Matvejevitsh tunsi melkein siveellistä suuttumusta ruhtinaallista ystäväänsä kohtaan.

Kun hän pari tuntia sitten oli Ivan Ivanovitshin kanssa lähtenyt kävelemään, oli hänen mielessään kangastanut miellyttävä mahdollisuus syödä kunnollinen illallinen rantakasinon parvekkeella. Mutta tuskin oli suuriruhtinas nähnyt pelisalien tulien loistavan puutarhaan, kun Matvei Matvejevitshin tuulentuvat oli kylmä todellisuus särkenyt. Jos ruhtinas olisi voittanut, olisi Matvei Matvejevitsh ollut maailman tyytyväisin ihminen, mutta kun hän hävisi, tunsi Matvei Matvejevitsh katkeroituvansa ruhtinaita kohtaan yleensä ja Ivan Ivanovitshia vastaan erikoisesti. Illallismahdollisuudet hupenivat hitaasti ja varmasti croupierin veltosti haravoidessa pankkiin norsunluisia pelimarkkoja, joitten joukossa oli aina myös suuriruhtinaan osuus.

Matvei Matvejevitshia väsytti seisominen, mutta hän ei kunnioituksesta uskaltanut lähteä sivuhuoneeseen istumaan, särkyneet illallishaaveet myllersivät hänen mieltään ja tietoisuus auttamattoman tyhjästä lompakosta teki Matvei Matvejevitshista ehdottoman pessimistin. Jonkinlaista tuskallista mielihyvää tuotti hänelle kuitenkin tunne siitä, että hän oli marttyyri, että hän taisteli ja kärsi ruhtinaansa puolesta, ja slaavilaisen alistuvaisesti hän paisutteli tuota mieleenjohtumaa.

Matvei Matvejevitshin pulleahkot, hyväntahtoiset kasvot alkoivat punoittaa, hänen lyhyet lihavat sormensa takertuivat lujemmin tuolinnojaan ja pakostakin täytyi hänen vähänväliä vaihtaa jalkaa. Ruhtinas pelasi häiriintymättömästi. Hän näytti unohtaneen kaiken muun ja vajonneen kokonaan tarkkaamaan roulette-pyörän liikettä. Hänen kalpeahkot kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja kyllästymistä, tummat silmät olivat puoliummessa ja naisellinen käsi hypisteli pelimarkkoja.

Niin jatkui peli tuntikausia. Matvei Matvejevitsh tunsi vajoavansa jonnekin syvälle ja kauas, hänen tajuntansa ohi livahti kuin varkain iloisia, meluisia kuvia entisestä Pietarista laskiaisineen, Pariisista, Rivieralta, tanssiaisista, päivällisistä, juhlista, paraateista, mutta voimakkaimpana, kiihoittavimpana kalvoi hänen mieltään muisto mustasta, suurirakeisesta kaviaarista, eräästä hänen mieliviinistään ja joistakin muista samansuuntaisista pöytäiloista. Matvei Matvejevitsh huokasi syvään, hänenkin maatilallaan oli nyt sanomalehtitietojen mukaan perustettu kommunistinen osuusviljelys, jonka komisariona oli hänen entinen sikopaimenensa.

Ja nyt hän oli täällä, kirotussa Danzigissa, yhdessä Ivan Ivanovitshin kanssa, ja huokaili haihtuneen illallishaaveen takia…

Häikäisevä kirkkaus tulvahti pelisaliin, kun virkailija vetäsi raskaat samettiset ikkunaverhot syrjään ja auringon sokaiseva valo pääsi vapaasti sisään. Biljoonat tomuhiukkaset sädehtivät sen vuossa, marmoripylväät kiilsivät lukemattomin värivivahduksin ja pöytien vihreä verka aivankuin elostui. Oli jo aamu, pelisalin ilma oli raskasta ja tukahuttavaa, sininen tupakansavu leijaili paksuina pilvinä ja croupier ja tarkastaja istuivat valjuina ja väsyneinä istuimillaan.

Ivan Ivanovitsh pelasi vielä ja Matvei Matvejevitsh tajusi istuvansa hänen vieressään. Roulette pyöri, mutta pysähtyi yhtä säännöllisesti kuin aikaisemminkin aina väärälle numerolle, ja pelimarkat — viimeiset — soluivat suuriruhtinaan käden ulottuvilta croupierin huostaan. Matvei Matvejevitsh ei enää tajunnut ajan kulumista, hän tunsi vastustamatonta, raivostuttavan voimakasta unen tarvetta, eikä mikään mahti voinut pitää hänen silmiään avoinna.

Viimein ruhtinas nousi ja tuskin huomattava ilon ja tyytyväisyyden hymy kirkasti croupierin kalpeat kasvot.

"Matvei Matvejevitsh, lähtekäämme aamiaiselle!"

Sanoilla oli ihmeellinen vaikutus ent. salaneuvokseen. Hän avasi silmänsä ja jaksoi ne pitää auki, hän jaksoi nousta ylös ja seurata ruhtinasta marmoriportaita alas ja sitten puutarhaan. Hm, lempo vieköön, ruhtinas oli sittenkin voittanut, ja jos illallinen olikin lopullisesti vaitiololla sivuutettu, ei aamiaista mitenkään sopinut halveksia.

Ivan Ivanovitsh hengitti raikasta aamuilmaa ja haisteli mereltä puhaltavaa tuulta.

"Matvei Matvejevitsh, mennään uimaan!"

Ent. salaneuvos katsoi hämmästyneenä ruhtinaaseen. Uimaan! Hän tunsi kylmiä väreitä selässään. Tietysti se virkistäisi, mutta sittenkin — näin aamulla! Mutta aamiaisen toivo oli kirkas ja voimakas, ja yhtäkkiä tunsi Matvei Matvejevitsh ihmeellistä reippautta ja yrittäen suoristaa hyllyvää ryhtiään hän ilmoitti suostuvansa.

Huh, hiekka oli kylmää, hiton kylmää, vesi suorastaan hirmuista, mutta Matvei Matvejevitsh kahlasi urhoollisesti, kunnes vesi ulottui aivan rintaan saakka. Hän heittäytyi veteen ja hänen onnistui todellakin kastautua, lähtien sitten peräytymään innolla ja taitavuudella, mistä vain venäläiset voivat peräytymisretkillään ylpeillä. Hän pukeutui hämmästyttävän nopeasti ja jäi sitten hampaat kalisten odottamaan Ivan Ivanovitshia, jolla ei ollut samanlaista kiirettä. Matvei Matvejevitsh ajatteli — eikä hän voinut mitään sille, että hänen ajatuksensa kulkivat samaa rataa kuin riihtä puivan hevosen — maukasta aamiaista lämpimine annoksineen ja snapseineen.

Rantakasinon parveke oli tyhjä, kun he molemmat hätäilemättä ja kiirehtimättä nousivat loivia portaita ylös. Tarjoilija, jonka kasvot todistivat, ettei pistäytyminen meressä hänellekään tekisi pahaa, riensi heidän luokseen, ja vanhan herkuttelijan hätäilemättömyydellä Matvei Matvejevitsh syventyi tutkimaan annoslistaa, antoi määräyksensä ja kiinnitti sitten huomionsa viinilistaan.

Neljännestunnin kuluttua, auringon alkaessa kohota yhä korkeammalle ja saadessa vihertävän meren loistamaan valkoisine purjeineen ja liitävine lokkeineen, kirkastui Matvei Matvejevitshinkin mieli hitaasti, mutta varmasti, ja leikellessään kylmää siankyljystä kolmannen snapsin painimeksi hän oli jo aivan loistavalla tuulella.

"Ivan Ivanovitsh", — he käyttivät tätä korutonta puhuttelutapaa — "luuletteko, että kenraalimme saa järjestetyksi konferenssin mielemme mukaan. Totta puhuen, Ivan Ivanovitsh, minä en ole milloinkaan sietänyt juutalaisia, en ollenkaan, mutta Amos Andrejevitsh on jonkinlainen poikkeus säännöstä. Hän on liukas mies ja osaa kyllä yhtä ja toista. Ja hän palvelee nyt hyvää asiaa. Voimat täytyy koota, sanon minä, ja koota ne teidän, Ivan Ivanovitsh, nimen ja olennon ympärille. Ah, Volga-maatushka!" huudahti Matvei Matvejevitsh hempeämielisesti kaataen itselleen neljännen snapsin ja ajatellen Volgan sampien kaviaaria.

Ivan Ivanovitsh nyökkäsi vaieten. Hän ei mielellään puhunut politiikkaa. Politiikka oli ikävää ja Ivan Ivanovitsh ei mitään niin kammonnut kuin ikävää. Hänellä oli kyllä velvollisuuksia, hän tunsi ja tunnusti, että täytyihän hänenkin tehdä jotakin pyhän Venäjän hyväksi, mutta Ivan Ivanovitsh tunsi tehneensä tarpeeksi asettuessaan asioitten johtoon, s.o. antaessaan muitten vapaasti toimia hänen puolestaan. Niinkuin esimerkiksi Amos Andrejevitshin, jonka hän oli palkinnut kenraalin arvolla ja nimittänyt sotaministeriksi valtakuntaan, jota hänellä ei ollut, ja armeijaan, josta hän ei uskaltanut uneksiakaan.

Matvei Matvejevitsh söi. Hän kosti sen, ettei ollut syönyt illallista, ja hänen vilpitön innostuksensa ja kiintymyksensä käsilläolevaan tehtävään nostatti ymmärtävän hymyn suuriruhtinaan kasvoille. Matvei Matvejevitsh ei sitä huomannut, ja vaikka olisi huomannutkin, ei olisi pahastunut. Matvei Matvejevitsh oli ihminen, ja hän uskalsi myöskin olla ja esiintyä ihmisenä.

Ateria loppui ja Matvei Matvejevitsh laski ruokaliinan pöydälle, valitsi sikaarin ja sen sytytettyään nojautui tuolin selkään.

"Tämä Zoppot on sittenkin aika hauska paikka", totesi hän puhaltaen valtavan savupilven.

Ruhtinas nyökäytti päätään.

"Se ei tosin vedä vertoja Rivieralle, mutta täälläkin voi sentään ihminen elää säädyllisesti."

Ruhtinas nyökäytti taas päätään, mutta hänen mieltään askarrutti jokin ajatus. Matvei Matvejevitshkin vaikeni ja jäi nauttimaan sikaarista, autereisesta ilmasta, hivelevästä tuulesta, rannattomasta loistavasta merestä ja yleisestä rauhallisuuden ja tyytyväisyyden tunteestaan. Matvei Matvejevitsh tunsi taaskin muuttuvansa horjumattomaksi ja jyrkäksi optimistiksi ja häntä jollakin tavoin kainostutti ajatus, että yöllä oli ollut vajota pessimismiin.

"Lähdemmekö nukkumaan, Matvei Matvejevitsh?"

Ent. salaneuvoksella ei ollut mitään tätä ajatusta vastaan. Pieni uni ei tekisi pahaa, ei ollenkaan. Sitten olisi taas illalla virkeämpi. Hän ilmoitti myöntyvänsä.

"No niin, lähtekäämme sitten! Pidähän huolta laskusta!"

Jos sanoisimme, että Matvei Matvejevitsh tyrmistyi näistä sanoista, kuvaisimme vain tuhannesosan voimalla sitä mielenliikutusta, mikä hänet valtasi. Matvei Matvejevitshin pienet silmät jäykistyivät, hänen päänsä asento jännittyi ja sikaari pysähtyi puolitiehen. Hän menetti hetkeksi käsityskykynsä sekä tapahtuneesta että olletikin tapahtuvasta.

"Lasku!" änkytti hän vihdoin. "Lasku!"

Ivan Ivanovitsh katsoi häntä kummissaan, niinkuin hiukan epämiellyttävää ja ikävystyttävää pilailua.

"Tietysti lasku! Onhan meidän maksettava aamiaisestamme."

Matvei Matvejevitsh tarttui etikkapulloon, mutta huomasi viime hetkessä, ettei se sopisi hermojen rauhoituslääkkeeksi.

"Mutta paras Ivan Ivanovitsh, millä minä maksan laskun? Eihän minulla ole rahaa ollenkaan."

Nyt vajosi Ivan Ivanovitsh takaisin istuimelleen, josta hän jo puoliksi oli kohottautunut ja näytti todella harmistuneelta.

"Sinulla ei ole rahaa! Jätä nyt leikki pois! Eihän minulla ole yhtään pfennigiä, menetin kaikki tuolla pelihelvetissä."

Majesteetillisesti kuin sankari antiikkisessa draamassa peitti Matvei Matvejevitsh punoittavat kasvonsa lihavilla sormillaan ja nojautui pöytää vastaan, pöytää, jonka valkoisella liinalla lepäsivät äsken niin kiihoittavan aamiaisen surkeat tähteet.

Menettänyt!

Ja Matvei Matvejevitsh kun oli luullut, että Ivan Ivanovitsh oli viimeisillä minuuteilla jotakin voittanut, voittanut ainakin kahden aamiaisen hinnan. Raskaasti huoaten kohottautui Matvei Matvejevitsh ylös ja katsoi ystäväänsä, jonka kasvot kuvastivat myös melkein kauhua. He olivat ankkurissa, auttamattomasti ankkurissa, ei niinkuin ennen Pietarissa ja Moskovassa ja Pariisissa, jolloin kaikki oli ollut vain hauskaa ja jännittävää, jolloin hovimestari oli säteillyt kuin Saharan keskipäivän aurinko, vaan proosallisen epäluuloisessa Danzigissa, jossa tulitikkulaatikkokin täytyi maksaa käteisellä. Ja he, suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh, pyhän Venäjän tuleva tsaari, Puolan kuningas, Suomen suuriruhtinas y.m. y.m. ja hän, Matvei Matvejevitsh, todellinen salaneuvos! Se oli liian uskomatonta, ollakseen totta, mutta myöskin liian totta, ollakseen uskomatonta.

"Ja nyt… ", aloitti Matvei Matvejevitsh.

"… mitä me teemme…", jatkoi suuriruhtinas.

"… pelastuaksemme kunnialla…", täydensi Matvei Matvejevitsh.

"… tästä hiton harmillisesta jutusta?" lopetti Ivan Ivanovitsh.

Molemmat miettivät.

"Rahaa ei meillä ole, ei täällä eikä kotona."

"Ei."

"Entäpä jos", ja Matvei Matvejevitsh alensi ääntään ja vilkaisi torkkuvaan palvelijaan, joka oli heihin melkein selin, "entäpä jos livistäisimme! Se olisi jännittävää! Tulisimme sitten toisen kerran ja maksaisimme, jos tahtoisimme, vaikka luulenkin, että meitä on täällä niin paljon nyletty, ettei olisi ollenkaan kohtuutonta että tarjoaisivat meille vaivaisen aamiaisen."

Ivan Ivanovitsh pudisti päätään, mutta Matvei Matvejevitshin valtasi jokin poikuusaikuinen puuska ja hän tarttui lujasti Ivan Ivanovitshin käteen.

"Koettakaamme! Kukaan ei näe ja yritys onnistuu."

Ruhtinas epäröi, mutta taipui. Molemmat nousivat äärimmäisen hiljaa ja alkoivat hiljaa hiipiä sivuportaita kohti, Matvei Matvejevitshin koko ajan pitäessä tarkkaan silmällä tarjoilijaa, niin tarkkaan, että hän jätti tarkastamatta kulkusuunnan, sillä seurauksella, että törmäsi keveätä rautaista puutarhatuolia vastaan, se horjahti, Matvei Matvejevitsh kurottautui epätoivoisesti sitä tavottamaan, jalka liukahti, salaneuvos menetti tasapainonsa ja puutarhatuolin rämisevä ja salaneuvoksen jysähtävä kaatuminen herättivät tarjoilijan, joka hämmästyneenä katseli salaneuvoksen enemmän sammakkoa kuin salaneuvosta muistuttavia, epätoivoisen arvokkaita yrityksiä päästä jaloilleen. Pakoyritys oli auttamattomasti epäonnistunut. Mutta Matvei Matvejevitsh, huolimatta kaatumisesta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä, hallitsi hermonsa ja meni kylmäverisesti sanomalehtihyllyn luo, valitsi itselleen pari lehteä ja palasi arvokkaasti paikalleen, Ivan Ivanovitshin sanatonna seuratessa.

"Hyi hitto!" puuskutti salaneuvos sanomalehden takana. "Olipa käydä hullusti. Mitä me nyt teemme?"

Oli todellakin helpompi kysyä kuin vastata. Ivan Ivanovitsh sai äkkiä loistavan ajatuksen.

"Minä menen hakemaan kenraalimme Amos Andrejevitshin!"

Matvei Matvejevitshin kasvot kirkastuivat. Kenraali oli kyllä juutalainen, mutta tilanne ei sallinut valikoida, kunhan vain juutalaisella oli tarpeeksi rahaa. Ajatus oli loistava siltä kannalta, mutta ei siltä, että Ivan Ivanovitsh lähtisi kenraalia hakemaan. Matvei Matvejevitsh olisi paljon mieluummin itse uhrautunut, vaikka hänen olemuksensa todistikin, että hän mahdollisuuden mukaan vältti liikehtimistä. Ivan Ivanovitsh nyökkäsi keveästi ja poistui arvokkaasti, tarjoilijan osaamatta edes aavistaa, mikä tarkoitus hänen poistumisellaan oli.

Matvei Matvejevitsh istui ja katseli merelle. Sitten hän luki tai oli lukevinaan. Ja poltti sikaareita, kunnes kurkkua alkoi kuivaa. Hän oli varma siitä, että kenraalilla on rahaa ja siihen luottaen hän tilasi joitakin olutseideleitä. Aurinko kiipesi yhä korkeammalle, vieraita tuli ja meni, merenranta tarjosi kirjavan näyn kylpijöineen ja uimakojuineen, helle alkoi tuntua, mutta Matvei Matvejevitsh istui yhtä uskollisesti kuin edellisenä yönä oli seisonut. Hän onnitteli itseään, että oli sittenkin valinnut hiukan paremman osan yöhön verrattuna, sitten hän arveli, että Ivan Ivanovitsh voisi jo vallan hyvin palatakin, sitten hän alkoi kursailematta haukotella, joi muutamia seideleitä ja katsoi kelloaan. Kautta patriarkan parran, Ivan Ivanovitsh oli viipynyt poissa kokonaista kuusi tuntia. Matvei Matvejevitsh kirosi puoliääneen, hän tunsi kylmän väreitä selässään sitä mahdollisuutta ajatellessaan, että Ivan Ivanovitshia oli jokin onnettomuus kohdannut, ja ehti jo kirota ja manata nykyaikaiset hirmunopeat kulkuneuvot, mutta alistui sitten kohtaloonsa, minkä lieventämiseksi tilasi itselleen herkullisen päivällisen. Jos hän joutuisi kiinni jatkuvasta petkutuksesta, niin petkutussumma voisi haitatta olla hieman suurempikin. Emme voi sanoa, että Matvei Matvejevitshin mieli olisi ollut loistava, mutta siitä huolimatta päivällinen kyllä maistui, ja kulautettuaan voileipäruokien välillä muutamia ryyppyjä, varmistui salaneuvos ihmeellisesti uskossaan siihen, että pelastus oli vielä tuleva, muodossa tai toisessa. Ryhtyessään käsiksi paistiin ajatteli Matvei Matvejevitsh kärsimyksen jalostavaa vaikutusta ihmiseen ja huokasi, sillä hän oli mielestään jalostunut jotenkin tarpeeksi, yöllä ja nyt ravintolassa istuessaan.

Salaneuvos olisi huudahtanut ääneen ilosta, ellei maukas kalkkunakukon viipale olisi sattunut paraikaa olemaan suussa, sillä hän huomasi vihdoinkin Ivan Ivanovitshin ja hänen kanssaan kenraalin ja sotaministerin, monsieur Amos Aron Nagelkopfin. Molemmat lähestyivät hänen pöytäänsä.

Ravintolassa oli runsaasti vieraita, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota kenraaliin. Ja kuitenkin hän olisi sen, olematta itserakas, ansainnut. Paljon suuremmalla syyllä kuin joku Chaplin, joku operettitähti tai kolmannen luokan diplomaatti. Sillä kenraali Amos Aron Nagelkopf oli lajissaan ensimäinen ja ainokainen. Kukaan ei tuntenut häntä, mutta hän tunsi kaikki, oli ollut kaikkialla ja tiesi kaikki. Hän oli osoittanut ja moneen kertaan todistanut, etteivät edes maailmansodan aikuiset kovennetut ja tiukennetut passi- ja matkustusmääräykset, jotka tavallisilta kunniallisilta kuolevaisilta ehkäisivät kaiken matkustuksen, mitään itse asiassa ja käytännössä merkinneet, että parhaimpienkin poliisilaitosten osote- ja henkilöllisyysosastot toimivat naurettavan huonosti, ja tämän kaiken todistamiseksi hänen olisi tarvinnut ainoastaan mainita, että hän venäläisten hyökätessä Karpaateille oleskeli Moskovassa; kun Bukarest valloitettiin, oli hän ensimäisten joukkojen mukana kaupungissa ja kun länsirintama alkoi horjua, istui hän tyynesti Pariisin bulevardikahviloissa. Hän olisi ehkä saattanut kertoa yhtä ja toista mielenkiintoistakin Kappin yrityksestä, Unkarin Kaarlen retkistä, hän olisi jotakin tietänyt Fiumesta ja d'Annunziosta eikä myöskään kenraali Zeligovskin politiikka hänelle olisi ollut mikään kysymysmerkki. Mutta vaikka hän oli oleillut kaikkialla, ei häntä, niinkuin jo mainittiin, kukaan tuntenut. Kukaan ei tietänyt, että tuhatsavupiippuinen Lodz oli hänen kotikaupunkinsa, kukaan ei olisi osannut kertoa, miten hän tuli jättäneeksi uskonveljensä, jotka sen kaduilla paimentelevat pieniä hanhilaumoja tai myyskentelevät kolmasti käännettyjä ja viidesti käytettyjä vaatteita, kuinka hän oli tullut ensin Varsovaan, sitten Pietariin, Berliiniin, Pariisiin, kuinka Lodzin inhoittava löyhkä oli hänelle enää kalpea ja valju muisto ja koko hänen entisyydestään jäljellä vain rotunenä, musta tukka ja valkoiset hampaat sekä sammumaton halu ja himo saada valtaa, voimaa ja rikkautta. Hän ei ollut sotapäällikkö, ei valtiomies, ei taiteilija; hän oli liikemies, tukkukauppias, mutta hän ei ostanut eikä myynyt, ei käytettyjä eikä uusia vaatteita, ei hoidellut tehdasta, ei keinotellut valuutalla eikä osakkeilla, vaan hän kauppasi politiikkaa, osti ja myi poliittisia tosiasioita, diplomaattisia suunnitelmia ja asiakirjoja, periaatteenaan todellinen liikeperiaate: kaikkia on palveltava. Ja hän olikin kaikkia palvellut, keskusvaltoja ja ympärysvaltoja, puolueettomia maita, bolsheviikkeja, uusia valtioita, valkoista rotua ja värillisiä rotuja. Hänellä ei ollut ennakkoluuloja, hän vaati vain, että rahan tuli olla oikeaa, ja jos sillä oli huonompi kurssi, niin sitä enemmän. Jos hän olisi otaksunut, että maailma on tarpeeksi uudenaikainen ja rehellinen, hän olisi avannut jossakin suuremmassa paikassa konttorin ja maalauttanut sen kylttiin:

O.y. Politiikka.

Ostetaan ja myydään poliittisia asiakirjoja, suunnitelmia ja mielipiteitä, hankitaan nopeaan ja kohtuullisin hinnoin kaikkea alaan kuuluvaa tavaraa.

Mutta kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi aikansa ja sen ihmiset eikä maalauttanut mitään kylttiä, eipä käyttänyt edes nimikilpeä eikä millään tavalla tehnyt liikkeestään reklaamia.

Tapa, millä hän oli joutunut tekemisiin suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa, ansaitsisi oman selvityksensä, mutta siihen tuskin lienee sittenkään syytä. Pääasia on, että monsieur Nagelkpof oli tyytyväinen uuteen seuraansa, syistä, jotka ehkä voivat myöhemmin selvitä, ja että taas Ivan Ivanovitsh oli tyytyväinen, sen todistaa parhaiten se seikka, että hän oli tämän Israelin kansan jälkeläisen koroittanut kenraaliksi, kylläkin ilman vastaavaa virkaa ja olletikin vastaavaa palkkaa, ja nimittänyt hänet sotaministerikseen, mikä toimi ei sotilaallisesti muodostunut kovinkaan rasittavaksi, sillä kahdesta, mitä sotaan tarvitaan, nimittäin armeijasta ja vihollisesta, Ivan Ivanovitshilla oli ainoastaan vihollinen. Mutta kenraali Amos Aron Nagelkopf oli antanut niin monta hyvää neuvoa suuriruhtinaalle poliittisissa, taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä, että Ivan Ivanovitsh ei ollenkaan epäillyt, etteikö kenraali pystyisi johtamaan myöskin armeijaa, jos sellainen mistä ilmestyisi. Ivan Ivanovitshilla oli käsitys, että sotapäällikkö tarvitsee hiukan taitoa ja runsaasti onnea, ja hänest tuntui, niinkuin kenraali Amos Aron Nagelkopfilla ainakin jälkimäistä olisi ollut riittävästi.

Kenraalin roteva olemus uhkui hyvinvointia, silmissä oli alati naurava ilme ja suu oli harvoin, jos milloinkaan kiinni. Hänessä oli sulavuutta ja arvokkuutta, oli velikultaa ja maailmanmiestä, mutta ennenkaikkea liikemiestä, nopeata, taitavaa liikemiestä, minkä näki hänen käsiensä liikkeistä, kun hän vähänväliä hieroi niitä vastakkain, hänen maireasta hymystään ja vilkkuvista silmistään, jotka näyttivät arvostelevan kaikkea sen mukaan, kuinka monta prosenttia voisi saada voittoa.

Kenraali ojensi kätensä Matvei Matvejevitshille.

"Te olette käynyt haihduttamaan ikäväänne päivällisellä! Olin oikeassa, kun sanoin sen jo etukäteen Ivan Ivanovitshille. Teitä ei niin helposti lannisteta."

Kenraali nauroi, Matvei Matvejevitsh, joka nyt vasta täysin tunsi kalkkunakukkonsa maukkauden, nauroi myös ja Ivan Ivanovitshkin hymyili.

Jos Matvei Matvejevitsh luuli, että päivän epämiellyttävät yllätykset supistuivat tähän, niin hän erehtyi hyvin ikävästi. Kun he kaikki kolme, Matvei Matvejevitsh kylläisenä ja tyytyväisenä, Ivan Ivavovitsh ikävystyneenä kuten aina ja kenraali Amos Aron Nagelkopf puheliaana ja vilkkaana saapuivat kaupunkiin ja hotelliinsa tultuaan istahtivat nojatuoleihin, aukeni ovi ja Saska, Ivan Ivanovitshin ja Matvei Matvejevitshin kamaripalvelija, lähetti, henkivartija y.m. tuli huoneeseen, teki yritteliään ja hyvää tahtoa mutta heikonpuoleista kykyä todistavan hovikumarruksen ja ojensi tarjottimella, ei hopeatarjottimella, sillä sellaista ei hotellissa ollut, vaan tavallisella nikkelitarjottimella Ivan Ivanovitshille paperin.

"Teidän Majesteettinne, suvaitkaa vastaanottaa", Saska puhutteli aina hovitapojen mukaisesti — "lasku huoneista ja ruuasta. Se on maksettava ennen klo 6:ta tänä iltana, uhalla, että Teidän Majesteettinne häädetään huoneesta."

Saska kumarsi uudelleen ja liukui äänettömästi huoneesta. Sen taidon hän oli oppinut ties mistä, ja se olikin hänen ainoita avujaan, ellei ota lukuun hänen ehdottomasti tsaarivaltaisia periaatteitaan, jotka hän oli imenyt henkeen ja vereen entiseltä isännältään, eräältä hoviräätäliltä, jonka palveluksesta hän kuitenkin, huolimatta poliittisten mielipiteitten yhtäläisyydestä, oli saanut yhtä nopeat kuin tepsivätkin lähdöt, sillä seurauksella, että hyvä onni ja sattuma oli hänelle hankkinut pääsyn keisarillisen hovin palvelusväen joukkoon, ollen nyt samaisesta palvelusväestä ainoa, joka oli seurannut Ivan Ivanovitshia.

Ivan Ivanovitsh istui äänetönnä, Matvei Matvejevitsh tunsi haihtuvansa ilmaan tukevasta päivällisestä huolimatta ja kenraali Amos Aron Nagelkopfkin naputteli hermostuneesti pöytään sormillaan. Niin, tosiaankin, hotellilasku! Sen oli Ivan Ivanovitsh tyyten unhoittanut. Hän ei ollut tottunut kiinnittämään huomiota tuollaisiin pikkuseikkoihin, mutta hän näki nyt selvästi edessään, että pikkuseikat ovat toisinaan elävässä elämässä yhtä ratkaisevia kuin millimetrin tai puolen hairahdus tähtäyksessä joissakin tarkka-ammuntakilpailuissa.

Ivan Ivanovitshilla ei ollut rahaa, eikä hänellä ollut tietoa mistä sitä saadakaan. Hänellä oli ollut, mutta hänen rahansa olivat pelihelvetin pankissa. Hän oli pelannut. Tietysti hän oli pelannut. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä! Täytyihän ihmisen hiukan huvitellakin, koettaa jotenkin poistaa kirottua yksitoikkoisuutta. Ja hänkin oli vain ihminen. Mutta rahat olivat joka tapauksessa menneet.

Matvei Matvejevitshilla ei myöskään ollut rahaa. Hän oli syönyt, oli syönyt hermostuttavan säännöllisesti aamiaisen, päivällisen ja illallisen ja tätä yksitoikkoisuuteen vivahtavaa säännöllisyyttä sotkeakseen yhtä säännöttömän säännöllisesti joitakin väliaterioita, kaikki niihin kuuluvine viineineen ja jälkiruokineen. Matvei Matvejevitsh piti viineistä, niinkuin Ivan Ivanovitsh piti rouletten pyörästä tai korteista, ja kenraali Amos Aron Nagelkopf kauniista naisista. Niin, kenraali oli hakkaillut madame Heloise Pirardia jo viikon ajan, eikä Ivan Ivanovitsh saattanut otaksua, että kenraalinkaan kassa olisi tyhjentymätön.

Ivan Ivanovitsh piti laskua kädessään. Matvei Matvejevitsh huokasi, yhtä paljon surusta kuin hengästymisestäkin, ja kenraali tuijotti leikkiviä amoriineja.

"Amos Andrejevitsh, onko teillä rahaa?"

Kenraali kumartui kohteliaasti, mutta pudisti päähän.

"Ei ole, paras Ivan Ivanovitsh, mutta minun — tarkoitan meidän — täytyy saada rahaa millä keinoilla tahansa."

Matvei Matvejevitsh oli samaa mieltä ja hän oli valmis kiitollisuudella tarkkaavasti kuuntelemaan jokaista järkevää ehdotusta tämän päämäärän saavuttamiseksi. Kenraali ei tiennyt, että hänen sanoillaan tulisi olemaan, ellei nyt maailmanhistoriallinen niin ainakin historiallinen merkitys, Ivan Ivanovitsh ei aavistanut, että hänen kädessään oleva lasku johtaisi merkillisesti kansainvälisiin selkkauksiin. Matvei Matvejevitsh ei tietysti aavistanut mitään. Hän ei yleensä milloinkaan aavistanut mitään, lukuun ottamatta ruoka-ajan lähestymistä.

Kenraali mietti. Häntä kiukutti. Hänellä oli monta rautaa tulessa, paljon enemmän kuin Ivan Ivanovitsh olisi mielikuvituksensa ollessa villimmilläänkään saattanut otaksua ja enemmän kuin kenraali olisi tahtonut vihjaistakaan, mutta niille kaikille yhteistä ja ikävää oli se, etteivät ne vielä olleet tarpeeksi kuumia. Ivan Ivanovitsh Matvei Matvejevitsheineen ja Saskoineen oli myös yksi rauta kenraali Amos Aron Nagelkopfin tulessa, tällä kertaa sellainen, ettei kenraali tahtonut päästää sitä käsistään.

Mutta tilanne oli pulmallinen. Kenraalilla oli kyllä rahaa maksaa tuo kirottu lasku, mutta sitten hän jäisi aivan ilman pääomaa eikä hän sellaista mitenkään uskaltanut. Ei kävisi myöskään päinsä antaa Ivan Ivanovitshin, tsaariehdokkaan ja erään emigranttiryhmän toivon ja uskon joutua häädetyksi hotellista.

Kenraali nousi.

"Odottakaa! Minä käyn kaupungilla ja koetan tehdä voitavani. Tulen ennen kello kuutta. Näkemiin."

Kenraali poistui. Sekä Ivan Ivanovitsh että Matvei Matvejevitsh jäivät makaamaan nojatuoleihin, uskaltamatta ajatella ja uskaltamatta olla ajattelematta.

Ihmeellinen oli sattuma: kenraali ei poikennut huoneessaan eikä tietänyt mitään erään kylläkin rakkaan, mutta vähemmän toivotun vieraan saapumisesta. Hän näki eräässä kulmauksessa puolalaisen asiamiehen, pan Jozef Gurnickin ja seurasi tätä aina siihen saakka, kun tämä meni Suomen konsulaattiin, mutta ei nähnyt eikä aavistanutkaan minun läsnäoloani ja sitä, että olin huomannut hänen huomanneen Jozef Gurnickin. Ja kuitenkin tällä huomiollani oli melkoiset seuraukset sekä itselleni että kenraalille, jatkoin matkaani, sivuutin kenraali Nagelkopfin, joka odotti vastapäisellä puolen katua ja menin myöskin Suomen konsulaattiin.

Tästä hetkestä lähtien voin katsoa kesälomani seikkailujen alkaneen. Seuraavassa enemmän siitä, miten ja miksi astelin Danzigissa Suomen konsulaattiin.

— "Kas, Taksi! Pysyhän poissa!"

Tietysti se oli Laura, joka näin nenäkkäästi minua puhutteli. Hän oli ainoa ihminen maailmassa, joka uskalsi minua vielä kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä puhutella Taksiksi, vanhalla lapsuus- ja kouluaikaisella hyväily- ja pilkkanimellä. Minun nimeni on Max, Max Haapala. En totisesti ole milloinkaan pitänyt nimestäni enkä jaksa ymmärtää, mikä idea arvoisilla vanhemmillani lienee ollut kastaa supisuomalainen poika Maxiksi, josta tietenkin ensimäinen irvileuka väänsi Taksin. Mikään ei minussa muistuta taksikoiraa. Minulla on jäntevä vartalo, ystäväni sanovat vaaleahkoja, mutta päivänpolttamia kasvojani avoimiksi ja rehellisiksi, ja omasta mielestäni olen varsin laatuunkäypä nuori mies kaikissa suhteissa. Taksi-nimi aiheutti aikoinaan lukuisia epäjärjestyksiä koulussa ja epäilemättä kehitti luonteeni väkivaltaista puolta. Jos olisin ollut heikko, ei kamppailu Taksi-nimeä vastaan olisi tullut kysymykseenkään, mutta kun painissa ja nyrkkeilyssä saatoin melko vaivattomasti käsitellä kahta, jopa kolmeakin ikäistäni, saattoi Taksi-nimi kajahtaa ainoastaan poikkeustapauksessa, silloin kun olin ehdottomasti ja varmasti alakynnessä. Mutta Lauraan nähden eivät voimani auttaneet. Laura oli ensimäinen, joka avasi silmäni näkemään naissukupuolen kierouden: luottaen ritarillisuuteeni hän häikäilemättä esiintyi epäritarillisesti minua kohtaan. Ei sen puolesta, että olisin Laurasta välittänyt! En todellakaan. Niin no, oli kerran aika, konventin alaluokilla, jolloin olin jotakin tuntevinani, etenkin sen jälkeen kun ensimäinen — ja viimeinen — intohimoinen runokokeeni löysi tiensä paperikoriin eikä toverikunnan sanomalehden palstoille, mutta Laura oli siihen aikaan enemmän innostunut mäenlaskuun ja "ryöväri- ja poliisileikkiin" luistinradalla kuin jambin ja anapestin, alku- ja loppusointujen sokkeloihin, ja kävi niin, että Nietzsche ja Schopenhauer tulivat lohduttajikseni.

Tämä pitkä selostukseni on, jos katsotaan draamalliselta kannalta, sijoitettu harkitun sopimattomasti, sillä Lauran huudahdus hätkäytti minut todellakin, se oli täydellinen yllätys, yhtä varmaan kuin minun ilmestykseni hänen eteensä vaikutti samaa. En todellakaan olisi luullut häntä täältä tapaavani, Libaun hiekkadyyneiltä, kiireisesti solmiamassa tottelemattomia ruskeita suortuviaan, mikä todisti, että hän juuri oli noussut rannalle merestä. Olin kävellyt ajatuksissani pehmeässä, hohtavan valkoisessa, mutta upottavassa hiekassa ja miettinyt juuri, kannattaisiko riisuutua ja rientää meren ja vaahtopäisten maininkien syliin, kun kiertäessäni muuatta kitukasvuista pensasta Lauran huuto minut pysäytti.

Tapaaminen herätti minussa varsin sekavia tunteita. Lauran kanssa ei ole helppo tulla toimeen, hän voi olla kyllä huvittava, mutta pistävä myös, eikä hänellä ole tunteita. Tunteeton nainen on minulle kauhistus. Me olemme muutenkin Lauran kanssa vastakohdat: minä olen jäykkä vanhoillinen, Laura taas intoa ja tarmoa uhkuva radikaali, innostunut naisliikkeeseen (kerran hänen luonaan käydessäni työnsi hän käteeni kaksi vuosikertaa "Naisten Lehteä", silläaikaa kuin itse keitti kahvia), vaikka pukeutuukin pariisilaisesti, minä ihailen modernia maalaustaidetta, Laura ei häikäile julkisessa paikassakaan julistamasta sitä roskaksi ja niin edelleen, ja sitten me olemme kilpailijoita: Laura on "Päivän" reportteri, minä taas "Aamulehden", ja hän on tässä kilpailussa tehnyt minulle monia vielä maksamattomia kolttosia. Mikä minua enimmin kiukuttaa, on Lauran suojeleva käytös minua kohtaan. Mutta enhän minä voi mitenkään esiintyä suojelevana naista kohtaan, joka maksaa itse kahviannoksensa ravintolassa. Laura on lukenut kansantaloutta ja minä olen sitä mieltä, että tämä aine olisi kokonaan kiellettävä naisilta, niinkuin ennen latina. Laura suorastaan pursuu kansantaloutta, esittää viiden minuutin sitaattia minulle tuntemattomilta auktoriteeteilta ja pitää aina viimeisen sanan. Ainoa heikko kohta hänen kansantaloudellisuudessaan on se, että hän käyttää silkkisukkia. Kansantaloudellisesti se on tuhlausta minun mielestäni, mutta Laura sanoo, että miehet ovat tyranneja, itse he polttavat kallista tupakkaa ja juovat salakuljetettua virolaista, mutta eivät antaisi naisraukkojen edes "säädyllisesti pukeutua". Minun mielestäni on Lauran kanssa mahdoton loogillisesti väitellä, mutta Laura sanoo, että miehet turvautuvat "halpamaiseen todisteluun".

No niin, olin saanut lomaa toimituksesta, tariffin mukaan puolitoista kuukautta, ja samalla määräyksen olla lehden kirjeenvaihtajana reunavaltioitten konferenssissa Varsovassa heinäkuun puolivälissä. En lähtenytkään särkiä narraamaan Saimaan rannoille kuten aikaisemmin, vaan päätin tehdä ulkomaamatkan huonovaluuttaisiin reunavaltioihin ja matkakuvauksia kirjoittamalla ansaita ainakin osan kuluistani. Pidin matkani salassa, pujahdin vaivihkaa "Ebba Munckiin" Helsingin satamassa ja saavuin Tallinnaan, jatkaen sieltä matkaani Eesti Vabariikin hieman vaatimattomissa rautatievaunuissa Tarton ja Valkin kautta Riikaan ja sieltä Libauhun, sillä tahdoin nähdä, kun kerran tilaisuus oli, jääkäriemme taistelualueet Missen rannoilla, Mitaut ja Olain kirkonkylät. Minulla oli jo valmiina kuvaus sateisesta ja sumuisesta suomaisemasta, jonka halki juoksuhaudat, rintavarustukset ja piikkilanka-aidat kiemurtelevat silmänkantamattomiin vehnä- ja ruispeltojen, suopälvekkeitten ja pikku metsikköjen lomitse. Olin varma, että draamallista voimaa uhkuva kuvaukseni miellyttäisi päätoimittajaa, mikä käytännössä merkitsi minulle runsasta senttipalkkiota. Hieman kevytmielisen huvitteleva iltakuvaus Riian "Casinosta" ja "Frankfurt am Mainista" jazzeineen, baarityttöineen ja meillä kiellettyine lihavamahaisine savisine likööripulloineen ei liene ollut myöskään hullumpi. Kotimaassa takasi rehelliselle miehelle ainoastaan nuha, lentsu ja espanjalainen laillisen iloillan muutamine satoine grammoineen; vilkas kuvaus barbaarisista kieltolaittomista maista ei kai vähentäisi "Aamulehden" miehistä lukijakuntaa.

Libau, tuo jääkärien ylistämä Libau, ei tuntunut minusta paratiisilta, ei sinne päinkään, mutta olihan eri asia saapua sinne kuraisista juoksuhaudoista kuin iloisen iloisesta Riiasta. Jotakin kuollutta, taantunutta, väsähtänyttä ja uinahtanutta oli Libaussa, tuossa epäilyttävän siistissä kaupungissa, jonka Rosenplatz osoittautui kurjaksi hiilitomuiseksi puistikoksi. Kun en osannut lätinkieltä, marssin "Libauscher Zeitungiin" ja tapasin toimittajan, jolta tiedustin kulkuvuoroja Danzigiin ja sensellaista. Hm, toimitushuoneusto ei ollut imponeeraava, muistutti meikäläistä kuopiontakaista toimitusta, mutta toimittajalla oli komea aatelisnimi, mies kuului yhteen Baltian mahtavimmista suvuista, vaikka aateluudesta ei ollutkaan enää muuta jäljellä kuin siisti kaulus ja puhtaat kalvosimet. Söin aatelisessa "Musse"-klubissa ja sain kunnian raaputtaa maatiaisen nimeni matrikkeliin, jonka sivuja koristivat keisarien ja kuninkaitten omakätiset nimikirjoitukset. Hiljaista ja nukkunutta ja tunnelmallista oli puolihämärissä klubihuoneissa ja vanhoilliset vaistoni virkosivat. Kulttuuria oli ympärilläni, traditiot katsoivat minua kaikkialta, kansanvaltaisen maan poikaa, mutta päivällinen ja sen höysteenä ollut laiha olut eivät olleet, paratkoon, kovinkaan aatelisia maultaan ja laadultaan, jos kohta eivät myöskään hinnaltaan.

Tyydytettyäni sangen stoalaisesti vatsani vaatimukset, sanoin kolminkertaisin kumarruksin ja viisinkertaisin kiitollisuudenvakuutuksin hyvästit ystävälliselle aateliselle toimitussihteerille ja lähdin kaupungille, jonka katujen varsilla liköörikaupat ja meren vahakorumyymälät olivat sekä lukuisimmat että huomattavimmat, kunnes jouduin Libaun kylpyrannalle valkoiselle hietikolle, vaivaismäntyjä kasvavalle. Autiota ja hiljaista siellä oli, autio oli rappeutunut "Kurhaus", uimakojut olivat hautautuneet hiekkaan ja navakka merituuli kahisutti surumielisesti rannan kaislakasoja. Mieleen hiipi alakuloinen tunnelma näitä pieniä pittoreskeja katsellessa vihertävän, vaahtoisen Itämeren rannalla, mutta juuri kun olin tähän luonteelleni ominaiseen romanttisuuteen vaipumassa, kajahti Lauran huudahdus ja minä näin hänet ja — Edit Bergin.

Edit Bergillä on musikaalisia taipumuksia ja juuri siksi en voi häntä sietää. En siedä naisia, joilla on musikaalisia taipumuksia. Minä itse en ole musikaalinen ja nautin ainoastaan torvisoittokunnan esittämästä "Porilaisten marssista" jossakin paraatissa. Ehkä minussakin piili aikoinaan joitakin musikaalisuuden ituja, mutta kotini naapuristossa asui muuan neiti, jolla oli musikaalisia taipumuksia, ja kun neljän vuoden aikana olin pakottanut itseni olemaan raivostumatta — turhaan — pianonrämpytyksestä, tuntuvat minusta senjälkeen maailmantaiteilijan viulusoolo ja neekerikylän sotatanssirämpytys jotenkin samanlaisilta ja yhtä vähän nautittavilta. Sivistyksessäni on aukko, ehdoton ja auttamaton, mutta siihen on syynä nainen, jolla oli musikaalisia taipumuksia. Muuten on Edit kunnon tyttö, säntillinen kuin tyttökoululainen ja yhtä säädyllinen, ei ymmärrä mitään Vapaudesta, lukee saksalaisia siirappikirjailijoita ja on innostunut historiaan niinkuin vain nainen voi olla, ja nimet ja vuosiluvut muodostavat hänen historiallisen harrastuksensa ja tietämyksensä pääkiinnekohdan. Hänellä on lempeä ja hiljainen puhetapa, mutta hän on sietämättömän itsepäinen, on tunteellinen ja kuuluu eläinsuojelusyhdistykseen ja neuvoo kerjäläispojan menemään huoltokeskukseen, antamatta kahtakymmentäviittä penniä hänelle, ei kitsaudesta, vaan periaatteesta. Edit on pitkänpuoleinen, solakka — ystävättäret sanovat laihaksi —, käyttää tummia värejä ja suoria viivoja pukeutumisessaan ja kampaa tukkansa säädyllisen ja minusta runottoman sileäksi. Sormet ovat ylhäiset ja kasvoilla asuu ankeus kuin muistona niiltä ajoilta, jolloin sormia rääkättiin oktaavipituutta varten. Hänellä on periaate, että voi olla taiteilija olematta boheemi, mutta luulen, että hän periaatteineen tai ilman niitä jää joka tapauksessa istumaan taiteen puun alimmille oksille ja luultavasti menee onnelliseen avioliittoon jonkun historian- ja suomenkielen lehtorin kanssa, jonka korvien rumpukalvot saattavat kestää pianonsoittoa muutaman tunnin päivässä.

Laura ja Edit yhdessä, siinä olisi ollut kammoittava yhtymä kenelle hyvänsä, ei vain minulle, toisella puolen häikäilemätön aktiivisuus, toisella läpitunkematon pettämätön passiivisuus. Mutta kohtaloaan ei voi kukaan paeta ja niinpä seisoin muutaman minuutin pensaan suojassa, ennenkuin Laura lupasi astua näkyviin.

"Oletko sinä täällä?" sanoi Laura ja ojensi kätensä.

"Teet tarpeettomia kysymyksiä, sikäli kuin saatat aisteihisi uskoa", vastasin, mutta puristin hänen ja Editin kättä.

Lauralla oli hyvin tummanpunainen kävelypuku ja samanvärinen hattu, Edit oli tietenkin harmaa. Laura ei näyttänyt ollenkaan hullummalta, ollakseen kansantaloudellinen nainen, istuessaan siinä raikkaana ja tuoreena ja punaisena valkoisella hiekalla, ja hänen silmänsä, jotka eivät olleet vähimmässäkään määrin omituiset, olivat kuitenkin yhtä eloisat ja vilkkaat kuin kissanpoikasella päivänpaisteessa. Hänen nenänsä olisi Praxiteles ylimielisesti hyljännyt mallina käytettäväksi, mutta sen urhea yiöspäin pyrkiminen antoi kasvoille reippaan ja yritteliään leiman, ja valkoisesta hammasrivistä olisi mikä teatteridiiva tahansa ollut ylpeä.

"Luuletko, että valuuttamme paranee, kun sinä rehentelet tuolla merenvahapiipullasi?" kysyi Laura iskien kiinni heti mieliaineeseensa.

Raitis merituuli ja kävely ja minun yleensä vapaa tunnelmani antoivat minulle voimaa ja uskallusta vastata musertavasti:

"Luuletko sinä, että valuuttamme paranee, kun kaikki nuoret naiset kuluttavat markkojamme turhiin ulkomaanmatkoihin, käyttävät pariisilaisia silkkisukkia ja englantilaisia pukukankaita, sensijaan että istuisivat Sysmässä ja kirnuisivat voita ja kutoisivat pellavista ja villoista itselleen kestäviä ja halpoja pukukankaita?"

Lauraa ei nolattu niin helpolla ja ylimielinen olankohotus oli ainoa vastaus.

"Et suinkaan sinä aikone Danzigiin?" sanoi hän hetken kuluttua.

"Aionpa niinkin."

"Ja sitten Varsovan konferenssiin?"

"Aivan oikein."

"Kauhistuksen kanahäkki! Luulin saavani olla yksin, mutta tietenkin koettaa 'Aamulehti' jollakin tavoin saada palstantäytettä kurjasti hoidettuun uutisosastoonsa. No niin, eihän tässä muukaan auta! Saat tulla!"

"Vai niin", vastasin ainoastaan tästä pyytämättömästä luvasta hymähtäen.

"Kuules, Edit", sanoi Laura kääntyen musikaalisen naisen puoleen, "luuletko, että tuosta miehestä meille olisi jotakin hyötyä tai huvia? Kelpaahan hän kyllä lipunostajaksi, voi auttaa matkatavaroita kannettaessa ja valloittaa paikkoja rautatievaunussa. Käytännöllisen hyödyn takia hän ehkä voi seurata meitä, vai mitä?"

Edit nyökkäsi ajattelevana. Minä tunsin, että vanha aatamini alkoi taas osoittaa elonmerkkejä. Käytännöllistä hyötyä! Keskusteltiin ainoastaan siitä, saisinko tulla mukaan, mutta ei ollenkaan siitä, haluttiko minua.

"Nuori nainen", aloin minä hiljaa, mutta lujasti, "minä en ole mikään sateenvarjo tai hattuaski tai muu sellainen, jota liikutellaan tai ollaan liikuttelematta mielen mukaan. Kysymys ei ole vain siitä, saanko minä tulla mukaanne, vaan myöskin siitä, haluanko minä. Ja minä en tiedä ollenkaan, haluanko."

"Sinä alat kehittyä kyllä terveeseen suuntaan", lausui Laura kylmästi, "mutta älä koeta minulle esiintyä koppavampana kuin uskallat olla. Sinä tulet mukaan ja sillä hyvä!"

"Onko se oikein sopivaa", kuiskasi Edit.

"Kittiä kans, totta kai", sanoi Laura ja nousi hiekasta. "Nyt voimme lähteä hiukan kaupungille ja sitten laivaan."

Teimme niin ja Laura malttoi pysyä suhteellisen siedettävänä koko ajan. Illan tullen olimme me itse ja tavaramme suuressa saksalaisessa höyrylaivassa ja päivän alkaessa juuri painua taivaanrannan taa, höyrysimme suojaisesta satamasta ohi hyljätyn näköisen laajan sotasatama-alueen merelle.

Itämeri oli juhlallisen kaunis auringonsäteitten leikkiessä sen vaahtopäälaineilla ja veden, vihertävän ja sinisen ja harmaan, kimallellessa tuhansin värein, valoin ja varjoin. Vesivuoret vyöryivät laivaa kohti, laiva nousi niitten harjalle ja painui taas laaksoon. Se oli hurmaavaa, raitista leikkiä ja Laura hihkui ihastuksesta, mutta tunnin, puolitoista kannella seistyäni aloin tuntea joitakin omituisia oireita, koetin urhoollisesti kiinnittää katseeni kaukaisuuteen, mutta väkisinkin vajosivat silmäni veden pyörryttävään viheriään ja valkoiseen myllerrykseen, kunnes minun täytyi todeta, että olin merisairas. Vilkaisin ympärilleni: Edit oli kadonnut, mutta Laura piteli kaiteesta, hiukset roiskuvien vesipisaroitten kastelemina, puku tuulen painamana vartalon mukaiseksi, ja oli iloisen ja tyytyväisen näköinen. Pujahdin niin salaa kuin saatoin alas ja painuin hyttiini. Pahin meni ohitse, mutta tunsin, että turvallisinta oli olla pätkällään, ja tuudittauduin veden loiskeesta, puolisäännöllisestä keinumisesta ja koneen jyskytyksestä uneen, josta heräsin vasta aamulla Pillauhun saavuttuamme. Totesin, ettei laiva keinunut ja totesin sen myös, ettei kone jyskännyt, ja hytin akkunasta tirkistettyäni näin, että laiva oli laituriin lujasti kiinnitetty. Pukeuduin nopeasti ja riensin ruokasaliin, jossa sekä Laura, terveenä ja hyvinvoipana, että Edit, hiukan kalpeana ja väsyneenä, jo istuivat. Otin pienen ruokatäräyksen, söin hiukan suolaista ja sitten mainion siankyljyksen, ja aloin tuntea itseni täysin ihmiseksi, kun tupakkakin maistui.

Pillau on pieni hansatyylinen rantakaupunki taitteisine punaisine liuskakivikattoineen ja vanhoine rakennuksineen, vaikka emme ehtineetkään siihen tarkemmin tutustua. Painuimme uudelleen Itämerelle. Tuuli kävi yhtä navakkana kuin ennenkin, meri loisti ja laineet vaahtosivat ja, mikä pahinta, laiva alkoi jälleen keinua yhtä epämiellyttävällä tavalla ja vähintäinkin yhtä epämiellyttävillä seurauksilla. Ihminen voi yhtä ja toista, mutta tunnustan itseni ainakin toistaiseksi kykenemättömäksi taistelemaan meritautia vastaan. Sinne jäivät Itämeri ja laineet ja raitis tuuli ja hajahiuksinen Laura, kun painuin alas kajuuttaan ja oikaisin itseni vuoteelle. Kiukutti, mutta kiukku ei auttanut, ei vaikka Laura oli tehnyt voitavansa pumpatakseen minut täyteen enemmän tai vähemmän valikoituja, mutta aina yhtä sattuvia sukkeluuksia viikinkitaipumuksistani ja merikarhuolemuksestani. Lauraan ei pysty mikään, hän oli yhtä hyvätuulinen ja yhtä ärsyttävä Pillausta lähdettäessä kuin sinne saavuttaessakin.

Oli jo ilta, kun Danzigin tornit piirtyivät taivaanrannalle, mutta vasta kun olimme päässeet aallonmurtajan suojaan, kiipesin kannelle. Danzig on maalauksellinen kaupunki, hansatuntu kaikkialla, ja liukuessamme Neufahrwasseria pitkin, ohi idyllisen pienen Weichselmunde-linnoituksen, särjettyjen rantapattereitten, sukellusvenehylkyjen, loppumattomien varastomakasiinien ja kapeitten, korkeitten talojen, tunsi siirtyvänsä keskiaikaan, jolloin ahkerat ja ahneet saksat lastasivat korkeakokka-aluksensa suolalla ja kankailla ja ryydeillä ja makealla mummalla ja purjehtivat pohjoiseen aina Viipurin lahteen ja Pohjanlahden perukoille. Laura ehti tehdä lukemattomia parannusehdotuksia hygieenisessä, kansantaloudellisessa ja ties missä suhteessa, Edit tietenkin tutki jostakin saamaansa historiallista opasta ja minä tyydyin vain yksinkertaisesti tarkkaamaan ja nauttimaan silmien edessä aukeavaa ja alati muuttuvaa satama- ja rantakuvaa.

Freie Stadt Danzigin tulli- ja passitarkastus oli perinpohjainen, akateemisen säntillinen saksalaiseen malliin, mutta selvittiin siitäkin ja ajettiin Frankfurter Hofiin. Laura yritti olla pilkallinen, mutta pysyin lujana ja suoriuduin nukkumaan, ja tällä kertaa oli Lauran taivuttava, kun musikaalinen nainen myös ilmoitti noudattavansa esimerkkiäni. Vasta aamupuolella vakuuttauduin siitä, etten keinunut Itämerellä, vaan tukevassa hotellivuoteessa, ja aurinko oli korkealla, kun viimeinkin laskeuduin ruokasaliin. Aterioimme — sain vihdoinkin kunnollista bieriä — ja sitten Laura määräsi minut menemään konsulimme luo järjestämään eräitä pieniä, aina kiusallisia, mutta välttämättömiä muodollisuuksia. Sanoin, että määräsi, ja niin hän todellakin teki, eikä minun ritarillisuuteni antanut minulle röyhkeyttä vastustaa. Luulen, että Laura olisi kuitenkin ajatellut, jos olisi tietänyt, että tämä käynti konsulin luona oli alkuna jonkunverran jännittävään ja kaikkea muuta kuin lepoaikana soveliaaseen tapahtumasarjaan. Sillä Laura ei ole seikkailunhaluinen, hän on sotainen rauhanrakkaudessaan, ja vaikka ei pelkääkään hiirtä, niin pelkää hän kissoja ja etenkin härkävasikoita. Edit ei pelkää mitään, mutta hän ei kai myöskään milloinkaan — vahingossakaan — joudu sellaiseen tilanteeseen, että olisi pakoitettu osoittamaan rohkeuttaan. Laura ei anna suurta arvoa rohkeudelleni eikä vapaussodassa saamani risti ole kyennyt muuttamaan hänen mielipiteitään. Hän viittaa vain niihin reservivänrikkeihin, jotka ansaitsevat arvonsa makaamalla piilotettujen perunasäkkien päällä kellareissa. Lähdin siis ulos.

Danzig on siisti kaupunki, niinkuin kaikki saksalaiset. Mutta siinä on jotakin levotonta, väliaikaista, mikä ei sovellu yhteen kapeitten, paikoin mutkikkaitten katujen, sammaltuneitten vanhojen rakennusten, varjoisten holvikäytävien, juhlallisten historiallisten kirkkojen ja sanalla sanoen sen viehättävän idyllisen museomaisen näön kanssa. Uusi viini ei tunnu oikein sopivan vanhaan leiliin. Onhan Danzig monessa suhteessa ihmeellisimpiä kaupunkeja maailmassa, kiitos Versailles-rauhan rikkiviisaitten laatijain. Se on samannimisen valtion pääkaupunki, valtion, joka ei ole valtio, eikä kaupunki, eikä oikeastaan mitään. Varsinaista maaseutua kuuluu Danzigin valtioon juuri senverran, että danzigilaiset perheenemännät saavat riittävästi kotimaisia vihanneksia soppiinsa, ja siinä onkin kaikki. Danzig on kuin juureton kukka, joka puolelta sitä ympäröi vieras valtakunta, raja on melkein pyssynkantaman päässä joka puolella, ja rajan mukana tullit ja sensellaiset. Danzigilla on hallussaan Weikselin suu, mutta muu Weikseli kuuluu Puolalle, tulli- ja kuljetuskysymykset ovat hämäriä, eikä Danzig voi elää kauttakulkuliikenteellä ja laivarahtauksella niinkuin ennen, sen asetehtaat on rauhan vuoksi suljettu, kauppaa ei voi käydä ja sanalla sanoen danzigilaiset saavat olla itsenäisiä miten haluavat, mutta mitään kunniallista elinkeinoa he eivät voi harjoittaa. Valtion suurin tulolähde onkin Zoppotin pelihelvetti, ja siellä puolalaiset ja juutalaiset ja monet muut maksavat kyllä runsaat verot valtiolle ja kaupungille. Danzig on ihanteellinen kaupunki poliittiselle juonittelijalle, siellä kulkevat lukemattomat langat ja valtaa pitävät saksalainen senaatti ja eduskunta presidentteineen, puolalainen ylikomisario ja kansainliiton valtuutettu, puhumattakaan siitä, että Saksan ja ympärysvaltain lähettiläillä ja edustajilla on suuri vaikutusvalta kaupungin ja valtion asioihin.

Ajattelin tätä kaikkea katuja pitkin astellessani, kunnes, kuten jo aikaisemmin mainittu, mieltäni ja huomiotani kiinnitti kenraali Amos Aron Nagelkopf, jonka tosin en tiennyt olevan kenraalin, mutta joka epäilemättä oli hyvin huvitettu pienestä tummasta herrasmiehestä, joka juuri oli poikennut Suomen konsulaattiin. En osannut aavistaa tällä kohtauksella olevan mitään merkitystä, yhtä vähän kuin sitäkään, mitä suunnitelmia iloinen ja vilkas Amos Aron hautoi tunnustetusti terävähkössä päässään.

Nousin muutamia portaita ja soitin. Palvelija avasi ja kysymykseeni konsulista vastasi hän myöntävästi. Tunsin konsulin persoonallisesti ja tervehdys oli molemminpuolin sekä iloinen että sydämellinen. Konsulin huoneessa oli äsken kadulla näkemäni herra. Konsuli esitti.

"Toimittaja Haapala Helsingistä — herra Gurnicki Varsovasta."

Ahaa, mies oli siis puolalainen. Kumarsin kohteliaasti, mutta tunsin itseni auttamattoman kömpelöksi vilkaistuani vieraan kumarrusta, joka oli niin moitteettoman notkea ja sulava, ettei sirompaa kai olisi voitu vaatia "aurinkokuninkaankaan" hovissa seremoniamestariltakaan.

Konsuli keskusteli monsieur Gurnickin kanssa hetkisen, minkä jälkeen puolalainen uudisti kumarruksensa ja lähti.

"Siinä on vaikutusvaltainen mies", lausui konsuli oven sulkeuduttua.

"Niinkö", virkahdin ja siirryin huomaamattani ikkunan viereen. Kenraali Nagelkopf oli edelleen vastapäisellä puolella odottamassa. Puolalainen meni yli kadun ja samassa kenraalikin lähti liikkeelle, puolalainen huomasi hänet, pysähtyi, he tervehtivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa yhdessä. Viittasin konsulille ja kysyin, tunsiko hän mahdollisesti tuota toista.

"Se on jokin kenraali Nagelkopf, mikäli tiedän. Jos olisin diplomaatti, pitäisin korvani auki ja suuni kiinni tuon miehen läsnäollessa."

Nyökkäsin päätäni ja kysyin tarkemmin puolalaisesta.

"Hän palvelee Puolan ulkoministeriössä ja tietää nähtävästi hyvin paljon, vaikka ulkonaista asemaa ei miehellä olekaan juuri minkäänlaista. Nyt hän otaksuttavasti puuhaa jotakin Varsovan konferenssin valmistamiseksi."

* * * * *

Tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti ja johdonmukaisesti, ja ennenkuin saatoin aavistakaan, olin niitten keskellä ja polttopisteessä.

Konsulin luota palattuani lähdimme kaikki kolme kävelemään kaupungille, kunnes ehdotin konsulin neuvon mukaan matkaa Zoppotiin. Nousimme autoon ja ennenpitkää kiidimme vinhaa vauhtia kaupungista, yli parin kapean sillan, ohi keisari Wilhelm II:n perustaman komean teknillisen opiston suuren lehtokujan viivasuoralle, sileälle ja leveälle tielle, jota molemmin puolin reunusti ihana poppeli-, lehmus-, vaahtera- ja pyökkipuisto. Raitiovaunut ja auto-omnibukset ponnistelivat samaan suuntaan, joku yksityinen loistoauto viiletti nuolena ohitsemme, mutta se ei häirinnyt nautintoamme, joka minustakin oli melkoinen, sillä nopea vauhtimme esti Lauraa lausuilemasta tavanmukaisia tyhmyyksiään ja pakoitti hänet äänettömänä joko ihailemaan tai olemaan ihailematta puistomaisemaa.

Auto kääntyi sivutielle, jonka kahden puolen oli puutarhojen kätkemiä kivisiä, liuskakattoisia ja yleensä saksalaistyylisiä huviloita korkeine pensasaitoineen. Siellä täällä liehui lipputangossa Danzigin punainen, kahden valkoristin ja kruunun koristama lippu. Auto mutkitteli kapeilla kaduilla tai kujilla, pysähtyen viimein kunnianarvoisan, vaaleanharmaan kivirakennuksen eteen, jonka arvasin Oliwan tuomiokirkoksi. Astuimme kirkkoon. Se on vanha fransiskaanien luostarin kirkko, selvää romaanista tyyliä, täynnä naivin hartaita puuleikkauksia pyhästä historiasta, aatelisten kilpiä ja sukumerkkejä, freskoja ja joitakin sotalippuja, valaistus samalla kertaa kirkas ja tunnelmallinen. Laura käveli kirkossa sangen ennakkoluulottomasti, minä tyydyin taaskin ihailemaan kokonaisvaikutusta ja yritin vaivuttautua tunnelmaan, mutta Edit — taaskin itselleen uskollisena — kulki kuvalta kuvalle ja vertasi niitä kirjaansa, luki siitä nimiä ja vuosilukuja ja nautti omalla tavallaan historiasta.

Äkkiä tulvahti koko temppeli täyteen säveliä: urut olivat alkaneet soida. Vaistomaisesti istuuduin penkkiin, hienoon, samettireunuksiseen aatelispenkkiin. Edessäni näin pari surupukuista naista, jotka olivat painaneet päänsä penkinnojaa vastaan. Urut soivat edelleen ja väkisinkin niitten syvä ja harras sävelmä sekä kirkon hämärä tunnelma tempasi minut mukaansa nauttimaan. Huomasin vasta hetken kuluttua, että Laura istui vieressäni. Hänen silmänsä katsoivat jonnekin kaukaisuuteen, niissä oli melkein uneksiva ja lempeä katse, ilme sellainen, etten sentapaista milloinkaan ollut Laurassa huomannut, siinä oli jotakin naisellista ja vienoa, jolle kansantalous ja kovaääninen liberalismi olivat vieraita. Mielessäni välähti muuan talvi-ilta siihen aikaan, jolloin olin vielä koulussa ja runoilin ja olin hiukan pihkassa Lauraan, kuinka hänen ilmeensä kerran kirkon ohi kuljettaessa, urkujen äänen tunkeutuessa ulos pehmeään talviseen hämärään, muutamaksi hetkeksi oli muuttunut uneksivaksi eikä puoleen tuntiin sanonut ainoatakaan kirpaisevaa sukkeluutta.

Istuimme molemmat ja kuuntelimme. Tyynesti, vienosti ja vaikuttavasti kumpusivat säveleet näkymättömistä uruista, palavain kynttiläin heikko, mutta huumaava aroomi tuntui sieraimissa ja silmät sulkeutuivat puoleksi viihdyttävässä hämärässä.

"Kuinka kaunista!" kuiskasi Laura hiljaa, ja äänestä päättäen ei tässä Laurassa ollut hituistakaan siitä, joka luki "Naisten Lehteä" ja kansantaloutta. Otaksuin jo hetken, että Laurassakin oli joskus herkkyyttä.

Jos Lauran mielenmuutos liekin ollut vilpitön ja aito, ei se ollut ainakaan pitkäaikainen. Noustuamme jälleen autoon ja pysähdyttyämme Kurhausin luona Zoppotissa, oli Laura taasen oma tavallinen itsensä.

Kylpyläelämä oli vilkkaimmillaan. Saksalaiset "mutterit" paimentelivat lapsilaumojaan, juutalaiset liikemiehet pönäköine ja pyntättyine Saaroineen ja Raakeleineen liikkuivat mahtavina ja tietoisina lompakkonsa paksuudesta, pariisilaispukuisia puolattaria liukui ohi, venäläisiä, englantilaisia ja ranskalaisia. Ulkoilmaravintolain pikkupöytien ääressä istui iloisia seurueita, kaikkialla kuului puhetta ja melua, kahvilaorkesterien säveleet sulautuivat maininkien kohuun ja lapsiparvien riehakkaan mekastukseen. Laura aivan pursui huomautuksia, ja tultuamme hietikolle, joka erehdyttävästi muistutti sunnuntaipäivää jossakin neekerikylässä Atlannin rannalla Afrikassa, syventyi hän hartaasti vertailemaan Rousseaun teoriaa luontoon palaamisesta ja sen silminnähtävää soveltamista käytäntöön. Valkoisella, hienon hienolla pehmeällä hietikolla makasi, istui ja käveli määrätön ihmispaljous, lapsia, nuoria ja vanhoja, kaikkia sukupuolia ja kansallisuuksia, kaikissa mahdollisissa ja etenkin mahdottomissa värivivahduksissa, lapset laittelivat hiekkalinnoja, polskuttelivat vettä, ijäkkäät naiset olivat kaivautuneet kuumaan hiekkaan tai loikoilivat uimakojuissa, uimapukuiset nykyaikaiset Eevat, kirjavat kuin perhoset ja iloiset kuin leivoset, kisailivat keikari-Aatamien kanssa hiekalla ja vedessä. Hiekka hohti aurinkoa ja lämpöä, meri vihreänä ja sinisenä ja harmaana tarmoa ja reippautta, ja kaiken yllä sädehti elämänilon ja -voiman tunto.

Oi nainen! Kun mies vetää ylleen uimapuvun, riittää hänen mielestään se, että se on uimiseen sovelias, mutta nainen, hän käyttää uimapukuunsa kaikki huutavat ja kirkuvat värit, ruusukkeet ja nauhakkeet, tekee itsestään milloin tarhapöllön, sammakon, kalan tai meritähden, mutta aina myös naisen, joka ei hetkeksikään unohda, että hänen tehtäväänsä kuuluu miehen valloittaminen ja kiehtominen.

Kuljimme rantaa pitkin ja tarkastelimme näkyä. Minulla oli valokuvauskone mukanani ja näppäilin muutamia kuvia tilanteista ja asennoista, joitten humoristisesta vaikuttavaisuudesta saattoi olla varma. Viimeisen kuvan näpättyäni tarkastin hieman lähemmin valokuvausintoni uhreja, ja tunsin äkkiä, että toinen, kookas ja täyteläinen uimapukuinen mieshenkilö, joka makasi nojaten päätään aito koketilta vaikuttavan ranskattaren polviin, oli kenraali Amos Aron Nagelkopf. En tietänyt, että kenraalin mielentila oli vähässä ajassa ihmeellisesti parantunut, en sitä, että erään suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin hotellilasku oli maksettu ja että kenraali veltosti hiekalla lojuessaan ajatteli ovelaa temppua, joka takaisi hänelle taas joksikin aikaa huolettoman olon ja elämän.

Illalla istuimme rantakasinon parvekkeella moniväristen lyhtyjen valossa ja söimme illallista. Sivulla istui kenraali Amos Aron Nagelkopf monsieur Gurnickin ja kahden hienosti puetun naisen kanssa, joista toinen oli hietikolla istunut ranskatar. Jos olisin tuntenut, olisin nähnyt lähelläni myöskin ent. salaneuvos Matvei Matvejevitshin, joka uusin innoin ja heikentymättömin voimin oli taas käynyt käsiksi velvollisuuteensa, illallisen syömiseen, ruokaillen tällä kertaa yksin, sillä Ivan Ivanovitsh oli lähtenyt härnäämään onnetarta ja roulette-pyörää.

Konsulilta olin saanut suositukset, Laura valehteli ikänsä vuotta suuremmaksi ja runsaanlaisen pääsymaksun suoritettuamme nousimme kaikki kolme pelihelvettiin leveitä, komeita marmoriportaita, joita peittivät upottavat, pehmeät matot. Salit olivat yleisöä tulvillaan, kevyttä, iloista ja huvittelevaa yleisöä, joka tahtoi osan matkakassastaan käyttää tällä miellyttävällä tavalla tukeakseen Danzigin kaupungin hieman sekavia raha-asioita.

Tietysti me pelasimme, Laura etupäässä. Olen aina ollut varma, että pieni viehättävä kiusaus käytännössä kykenee kumoamaan vuorenvahvuiset teoriat ja ainakin Lauraan nähden piti tämä paikkansa. Laura pelasi ja menetti. Minä uskalsin jo koettaa leikilläni häntä hillitäkin, muistuttaen hänen teorioistaan, mutta Laura puolustautui helposti.

"Olen täysi-ikäinen ja hallitsen vapaasti omaisuuttani."

Me pelasimme kaikki ja kaikki menetimme. Tosin pari kertaa voitimmekin, mutta emme tietenkään malttaneet lakata, vaan yritimme edelleen, sillä seurauksella, että katsoimme lopulta tulleemme kyllin verotetuiksi ja poistuimme. Oli kaunis, tähtikirkas kesäyö, pimeämpi, paljon pimeämpi kuin meillä pohjolassa, mutta Zoppot oli kuin tuikkiva valomeri, kahviloitten ja ravintolain ja kesäteatterien lamput loistivat kaikkialta, huvilat olivat valaistut ja teillä liukui autoja häikäisevine lyhtyineen. Ilakoivia ihmisiä kulki ohi, nauru ja riemu kaikui vapaana ja rohkeana hämärässä, kirjavalakkiset saksalaiset ylioppilaat kuiskailivat aina vanhaa ja aina uutta Kätcheneilleen ja venäläiskaunottaret jättivät ohimennessään jälkeensä huumaavan hajuvesien tuoksun. Ilo oli välitöntä ja tarttuvaa ja minäkin sain tartunnan, pujottauduin nopeasti Lauran ja Editin väliin, otin kummankin käsivarren kainalooni ja hypähdin pari melkein tanssiaskelta. Laura huudahti vilpittömästi kummastuneena, Edit tuntui hiukan vastustelevan, mutta rauhoittui sitten kuitenkin. Ehdotin loppuillan vietettäväksi operettiteatterissa ja ehdotukseeni suostuttiin. Oli jo aamupuoli, kun vihdoinkin torkuimme auto-omnibuksen huojuvalla katolla ja viilettelimme typötyhjää "suurta lehtokujaa" pitkin kaupunkiin ja hotelliin.

Seuraavana iltana oli Zoppotissa kylpyläkarnevaalit ja "venetsialainen ilta", ja matkaseurani tahtoi välttämättömästi olla niissä mukana. Varustauduimme siis niihin, kun ensin olin Lauralta ottanut lupauksen, että hän ei puhuisi halaistua sanaa teorioistaan koko aikana, minkä lupauksen Laura myös hetken mietittyään antoikin. Kun aikaa oli vielä runsaasti, päätimme ennen iltaa pistäytyä Helan niemelle, minkä päätöksen myös toteutimme.

Etsiessämme rannalta sopivaa moottorivenettä, joka veisi meidät tuolle Puolaan kuuluvalle niemelle, huomasin taas kenraali Nagelkopfin, joka keskusteli erään rotevaluisen mustapintaisen purjevenemiehen kanssa kylpylälaiturilla. Sovimme oman koneenkäyttäjämme ja perämiehemme kanssa hinnasta, mikä meistä tuntui huimaavalta ja pakoitti minut miettimään, millä tavoin saisin tyylini kehitetyksi yhä hiotummaksi ja siis myös paremmin maksetuksi.

Meri oli melkein tyyni, moottori kulki nopeaan ja tasaisesti ja minä nautin tästä merimatkasta yhtä paljon kuin olin Itämerta inhonnut Libaun ja Danzigin välillä. Helan laiturin luona oli joukko somia kalastajaveneitä ja pari moottoria sekä Puolan sotalaivastoon kuuluva rannikkoristeilijä "Marsalkka Pilsudski". Laiturillaolijat kiinnittivät huomioni äkkiä kokonaan. Ensimäinen, jonka huomasin, oli ilmetty, täydessä puvussaan keikaroiva kasakkasotilas yrjönristeineen ja pystylakkeineen. Niin, Helan niemelle oli sijoitettu sotavankeja eikä niillä tosiaankaan näyttänyt täällä olevan kovin ikävät oltavat. Kirkas taivas, vihreä meri ja tuoksuva mäntymetsä takasivat terveellisen ympäristön. Puolan hallitus piti huolen ruuasta ja juomasta, ja työn teosta ei ollut taikaa, sillä sitä ei mikään mahti maailmassa saa bolshevikia tekemään.

Helan kylä on idyllinen kalastajakylä, puhtaasti hollantilaisine, nukkemaisine ja siisteine taloineen, joitten huoneet muistuttivat laivakajuuttoja kaksiosaisine ovineen, vanhoine hienoine porsliineineen ja hollantilaissukuisine asukkaineen, joista vanhat mummot valkoisine tärkättyine päähineineen, nuoret tytöt pönkkähameineen ja meren ruskettamat miehet merenvahapiippuineen johdattivat mielen kukkien ja patojen maahan. Ihailimme kylää, kahlasimme upottavassa polttavassa hiekassa ja nousimme vihdoin korkeaan tulikuumaan rautaiseen majakkatorniin, mistä katse sai vapaasti kiitää rannattomalle Itämerelle pohjoisessa ja yli Danzigin, Zoppotin ja kuin kirjavatilkkuisen maaseudun viljelyksineen ja puutarhoineen. Tätä niemeä ja sen nokassa sijaitsevaa kaupunkia olivat ruotsalaiset sotalaivat aikoinaan pommittaneet ja sitten kaupungin kokonaan hävittäneet, mutta hollantilainen siirtolaisasutus säilyi kaikesta huolimatta, Helan kaupunki muuttui Helan kyläksi ja matkailija tuntee Zoppotista tullessaan siirtyneensä ajassa ja elämässä vuosisatoja taaksepäin.

Meille tuli nälkä ja saimme kuin saimmekin, kiitos Lauran silmien vaikutuksen muutaman talon riuskaan nuoreen isäntään ja minun kohteliaan kumarrukseni saman talon todella ihastuttavalle tyttärelle, nauttia ateriamme tuollaisessa talossa, syödä porsliinilautasilta, jotka olisivat ihastuttaneet ketä antikviteettikeräilijää tai taiteentuntijaa tahansa. Keskustelu oli vilkasta, jos kohta ei milloinkaan voinut olla varma siitä, miten omat sanat ymmärrettiin tai mitä toisen sanat itse asiassa merkitsivät. Käyttelimme tarkkaan kaiken taitomme saksan-, venäjän- ja ruotsinkielissä, ja koettelimme arvailla isäntäväkemme puheesta, mihin kieleen mikäkin sana kuului. Mutta iloisia me olimme ja se olikin pääasia.

Hämärsi jo tuntuvasti, kun vihdoin lähdimme kuivalta, mäntypihkaiselta niemeltä ja nousimme moottoriin. Saapuisimme juuri kreivin aikaan karnevaaleihin. Laura jutteli, Edit lauloi hillitysti ja minä katselin tummaa hämärtyvää merta, kunnes äkkiä kaikki kuulimme — olimme silloin muutaman kilometrin päässä rannasta — vedestä hätähuutoja, naurua ja polskuttelua. Pysäytimme moottorin ja kuuntelimme. Aivan oikein.

Apuun! Apuun!

Jokin huviseurue kai oli kärsinyt haaksirikon. Käänsimme moottorin ääntä kohti.

Kieltämättä kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi pientä jännitystä. Hän oli ryhtymässä nyt tekoon, jollaiseen hän ei ollut tottunut, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Sitä hän mietti loikoillessaan edellisenä päivänä hietikolla, sitä hän oli miettinyt yöllä.

Hitto sittenkin, Jozef Gurnicki ei ollut helposti käsiteltävissä. Kenraali oli kyllä tehnyt pienen kaupan, myynyt pari pientä diplomaattista tietoa ja saanut niistä maksun, mikä riitti Ivan Ivanovitshin hotellilaskuun, Matvei Matvejevitshin säännöllisen ruokajärjestyksen ylläpitoon y.m.s. vähäpätöiseen, mutta kenraali Nagelkopf tarvitsi rahaa, hän tarvitsi paljon rahaa ja hänen täytyi sitä tavalla tai toisella saada. Hän oli keskustellut Heloisen — tahtoo sanoa madame Pirardin kanssa suunnitelmasta ja saanut sen järjestykseen. Jozef Gurnickilla oli rahaa, hän oli rikas eikä pieni suonenisku häntä nujertaisi. Sitäpaitsi hänellä saattoi olla papereita, mitkä ehkä olivat kultaakin kalliimpia. Hm, täytyi uskaltaa, ja kenraali Amos Aron Nagelkopf esitti Jozef Gurnickille madame Heloise Pirardin ja tämän ystävättären, mademoiselle Olga Volkovskajan ja he viettivät illan yhdessä.

Seuraavana iltana he lähtivät purjehtimaan. Tuuli oli kohtalainen, vene kiiti kevyenä ja madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja juttelivat kevyesti ja viehättävästi kohteliaan Jozef Gurnickin kanssa, kenraali Amos Aron Nagelkopfin nojatessa veneen laitaan ja poltellessa sikaaria. Rotevaluinen ja mustapintainen venemies istui perässä ja hoiteli purjeita ja peräsintä.

Jozef Gurnicki ei aavistanut mitään, eikä kenraalikaan, vaikka aavistikin jotain, olisi voinut aavistaa sitä, mikä seurasi. Ei, mutta madame Pirardin silmien välkkeestä olisi ehkä voinut jotakin päätellä, samoinkuin hänen ja mademoiselle Volkovskajan puvuista, jotka olivat keveitä ja utuisia kuin unelma, vanhaa koulutyttötermiä käyttääksemme. Molemmat viehättävät naiset muistuttivat kuivalle vedettyjä vedenneitoja ja somat uimamyssyt sitoivat heidän kiharansa. Jos Jozef Gurnicki olisi ollut varsinainen salapoliisi, hän ehkä olisi ruvennut epäilemään heidän todellakin enemmän uima- kuin iltapäiväpukua muistuttavaa vaatetustaan, heidän jalkineitaan, jotka eivät painaneet untuvaa enemmän ja heidän koko olennossaan ilmenevää iloisen hermostunutta odotusta.

Jozef Gurnicki, Puolan ulkoministeriön vaikutusvaltainen virkamies, rikas tehtailija ja maailmanmies, kuunteli juuri kohteliaasti hymyillen madame Pirardin esitelmää Pariisista ja katseli hänen vienosti ruskettunutta kaulaansa, kun perältä kajahti tuikea ja raaka ääni: "Kädet ylös, arvoisa herrasväki!" Jozef Gurnicki ei uskonut korviaan, mutta silmiään hän uskoi, nähdessään metrin päässä isokokoisen revolverinpiipun ammottavan pahaenteisen onttona rotevaluisen ja mustapintaisen venemiehen kädessä. Kenraali oli jo nostanut kätensä, molemmat naiset, naisellisesti huudahtaen, nostivat myös, ja Jozef Gurnicki ei siekaillut noudattaessaan heidän hyvää esimerkkiään. Koska kenraalikin antautui, ei vastarinnasta kai ollut toivoa. Merenpinta oli tyhjä, purjeita näkyi, mutta ne olivat kaukana, kun taas revolverinpiippu oli epämiellyttävän lähellä.

Jozef Gurnicki tunsi hien kohoavan otsalleen. Aikoiko venemies heidät ryöstää vai murhata? Jälkimäinen vaihtoehto oli hyvin ilkeä, hyvin vastenmielinen Jozef Gurnickille, mutta ei edellinenkään ollut paljon valoisampi. Ei sen puolesta, lompakkonsa hän luovutti kyllä mielelläänkin, mutta muuan paperi, jos se joutuisi vieraisiin käsiin, voisi saattaa hänelle ikävyyksiä, joitten laatua ja laajuutta hän ei uskaltanut ryhtyä edes aavistelemaan.

"Hyvä herrasväki, lompakot, käsilaukut, sormukset, kellot, paperossikotelot tänne."

Jozef Gurnicki kirosi, mutta luovutti kaikki pyydetyt esineet. Hän yritti piiloittaa paperossikotelonsa, mutta venemies huomasi yrityksen ja revolverinpiippu heilahti uhkaavasti. Madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja eivät olleet menettäneet malttiaan, vaan pyysivät kohteliaasti anteeksi, ettei heillä sattunut olemaan mitään muuta luovutettavaa kuin muutama sormus. Kenraali ojensi huoaten lompakkonsa, sikaarikotelonsa ja kellonsa.

Merirosvo viittasi Jozef Gurnickia luokseen.

"Pitäkää kädet ylhäällä!" sanoi hän tutkien hänen taskunsa tarkkaan ja perusteellisesti. "Saatte istua!"

Kenraali sai suorittaa saman tempun. Merirosvo laski sitten aseen, mutta piti sitä edelleenkin kädessään.

"Olkaa hyvä ja avatkaa etuluukku", virkkoi hän kenraalille. Tämä totteli ja nosti luukkua.

"Vetäkää ne sieltä esille!" komensi rosvo edelleen.

Kenraali Amos Aron Nagelkopf kumartui ja veti esille suuren pelastusrenkaan, sitten toisen, kolmannen ja neljännen, Jozef Gurnickin tuijottaessa ymmällä hänen puuhaansa.

"Kas niin, pelastusrenkaat kyllä kannattavat, vesi on lämmintä ja ilma hyvä eikä rantakaan ole kovin kaukana! Pyydän, hyvä herrasväki, pitämään kiirettä! Arvoisat naiset, olkaa hyvät ja kajuuttaan! Siellä on uimapukuja! Nopeasti!"

Revolveri heilahti ja vilauksessa katosivat molemmat naiset kajuuttaan, ja Jozef Gurnicki oli niin sekaisin kaikesta, ettei ollenkaan huomannut sitä vallatonta veitikkaa, mikä molempien silmistä liekehti.

Naiset eivät viipyneet alhaalla pitkääkään aikaa, vaan ilmestyivät näkyviin siroissa loistavanvärisissä uimapuvuissa. Rosvo viittasi kenraalille ja Jozef Gurnickille, jotka vuorostaan laskeutuivat pieneen puolipimeään kajuuttaan.

"Mitä ihmettä tämä oikein merkitsee?" kuiskasi puolalainen kenraalille, joka nopeasti aukoi kengän nauhojaan.

"En ymmärrä, en ymmärrä, tällainen skandaali!" puhisi kenraali vihaisena. Jozef Gurnicki huokasi ja alkoi riisuutua, pukien senjälkeen ylleen uimapuvun.

Kun kaikki olivat kannella, kehoitti rosvo heitä tarttumaan pelastusrenkaisiin.

"Kas niin, hyvä herrasväki, nyt mereen ja nopeasti! En kehoita huutamaan. Rantaan ei ole pitkälti. Vaatteet lähetän teille hotelliin. Veteen!"

Kiukuttavan pahanenteinen revolveri heilahti ja ennenpitkää löysi koko karnevaaliseurue itsensä merestä, kellumasta lämpimässä vedessä pelastusrenkaiden varassa. Madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja eivät näyttäneet olevan millään koko seikkailusta, se oli heistä vain hurmaava poikkeus jokapäiväisyydestä, mutta Jozef Gurnicki ja kenraali, jotka ehtimiseen syljeskelivät suolaista vettä suustaan, olivat kiukkuisia. Kiukku ei kuitenkaan auttanut, vene rosvoineen häipyi hämärään ja oli selvä, että rantaa kohti täytyi alkaa ponnistella.

On onni, ajatteli Jozef Gurnicki, ettei Itämeressä ole haikaloja, muuten tämä uimamatka olisi monta vertaa epämiellyttävämpi. He uivat kaikki neljä rantaa kohti, hitaasti ja vaivaloisesti, sillä pelastusrenkaat hidastuttivat kulkua, mutta kukaan ei uskaltanut irroittaa kättään niistä.

Viimein alkoi kuulua jyskytystä, hämärästä sukelsi esiin jotakin mustaa ja kuin yhdestä suusta kajahuttivat "haaksirikkoiset" avunpyyntönsä. Musta läheni ja he saattoivat huomata sen moottoriveneeksi. He olivat pelastetut, mutta Jozef Gurnickin paperi oli kadonnut.

Se oli tärkeä paperi ja sen katoamista ajatellessaan tunsi Jozef
Gurnicki kuumenevansa vilpoisessa vedessäkin.

Minä olen tunteellinen ihminen, mutta nähdessäni ja tuntiessani kenraali Nagelkopfin ja Jozef Gurnickin kauniine seuralaisineen ajelehtimassa meressä pelastusrenkaiden varassa, surkean ja avuttoman näköisinä, en voinut pidättää nauruani. Luulen, ettei Laurakaan voinut sitä tehdä, mutta Editin mielestä kaikki oli epäonnistunutta, ja mikä pahempi, varsin sopimatonta pilaa. Mutta hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa, s.o. istumaan vettä tippuvien, mutta kaikesta huolimatta virkeitten madame Pirardin ja mademoiselle Volkovskajan vieressä, samaan aikaan kun minä sain puolelleni molemmat herrasmiehet.

Alkoi tulla ilta, merituuli puhalsi raittiina, varmastikin aivan liian raittiina haaksirikkoisten mielestä, jotka vedestä nostettuina värjöttelivät uimapuvuissaan varsin humoristisen näköisinä. Veneessä ei ollut mitään vaatteita eikä peitteitä, yhtä vähän kuin itsellämmekään, niin ettemme voineet auttaa.

Kun Jozef Gurnicki oli saanut puhalletuksi suustaan enimmän suolaveden, ryhtyi hän kiroilemaan tavalla ja nopeudella, jota en olisi luullut tapaavani diplomaatissa. Pieni vilkas mies aivan hytisi kiukusta ja raivosta. Sain hyvin katkonaisen kuvauksen tapauksesta, mustapintaisesta miehestä revolvereineen, rosvouksineen, uimapukuineen ja pelastusrenkaineen. Madame Pirard nauroi, niin että valkeat hampaat näkyivät, mutta mykistyi sitten katseesta, jonka kenraali loi häneen.

"Olette siis menettäneet kaikki, mitä teillä oli mukananne?" kysyi
Laura.

"Kaikki, ja vastalahjaksi olemme saaneet nämä uimapuvut", raivosi puolalainen. "Tosin rosvo lupasi lähettää vaatteemme hotelliin, mutta rosvojen ja ryssien lupauksiin en luota."

Moottori kiiti eteenpäin hyvää vauhtia, vaikka olikin kaksinkertaisessa lastissa. Jozef Gurnicki vilkasi olemustaan ja minä näin, että hän hätkähti. Hän punastui, niinkuin vain todellinen diplomaatti voi punastua, kun huomaa rikkoneensa etikettiä vastaan. "Pardon, hyvät naiset ja herrat! En todellakaan ole seurustelupuvussa, yhtä vähän kuin vielä oikein hallitsen hermojanikaan. En ole tottunut uimaan, ja tämä uimamatka minusta oli ilkein puoli seikkailussamme."

Hän loi anteeksipyytävän katseen ympärilleen, jolloin Laura purskahti nauramaan, mutta Edit käänsi päänsä poispäin. Kenraali ei virkkanut halaistua sanaa, istui ja murjotti ja poltti sikaaria, jonka olin hänelle tarjonnut. Hänen seuralaisensa supattelivat keskenään.

Rannan alkaessa lähestyä selvisi Jozef Gurnickille äkkiä tilanteen koko pulmallisuus.

"Ah, mitenkä me pääsemme hotelliin? Mistä me saamme vaatteita? Tämähän on täydellinen skandaali!"

Koetin lohduttaa häntä parhaani mukaan ja kun moottori vihdoinkin pysähtyi laiturin viereen, pyysin koko seuruetta toistaiseksi jäämään sinne. Riensin kylpylaitokselle ja onnistuin hyvän juomarahan ja luotettavan ulkomuotoni avulla lainaamaan sieltä neljä suurta kylpylakanaa, jotka kuljetin veneelle.

"Kas tässä! Nämä ylle ja sitten nopeasti autoon, joka odottaa aivan lähellä!"

Jozef Gurnickin kasvot saivat epätoivoisen ilmeen.

"Lakanoissa, pitääkö minun kulkea lakanoissa rantakasinon ohi tähän aikaan vuorokaudesta! Hyvä Jumala!"

Madame Pirard päästi raikkaan naurun.

"Ei mitään hätää! Täällähän ovat nyt parhaillaan karnevaalit. Nämä kylpylakanat eivät ole ollenkaan hullumpi naamiopuku!"

Ajatus oli oivallinen, vaikka Jozef Gurnicki, kenraali ja Edit tuskin pitivät sen keksimistä kovinkaan onnistuneena. Kenraali kietoi kylpylakanan ylleen majesteetillisesti kuin roomalainen senaattori toogansa, pieni Jozef Gurnicki aivan häipyi sen laajoihin poimuihin, kun taas molemmat naiset kohdallaan esiintyivät hyvinkin viehättävinä itämaalaisina kaunottarina.

Lähdimme nopeasti liikkeelle. Huomasin, että Edit jättäytyi jäljelle. Hän ei nyt kerta kaikkiaan osannut mukautua mihinkään tavallisuudesta hiukankaan poikkeavaan tilanteeseen, Laura kulki sitävastoin reippaana rinnallani ja jäljessäni hyppivät lakanapeittoiset seikkailijat, kenraali juhlallisena ja vakavana, molemmat naiset hihittäen, kun hiekka kutitutti jalkapohjia, ja puolalainen diplomaatti arkana ja avuttomana, toivoen vajoavansa maan alle.

Karnevaalit olivat jo alkaneet. Puistossa oli pimeä, vain värilliset lyhdyt loivat valoaan käytäville, joilla tungeskeli iloinen ja vallaton karnevaaliyleisö, melkein kaikki naamioituneina, tyrkkien toisiaan, lausuillen sukkeluuksia kaikilla kielillä. Kuulin, että molemmat naisemme saivat osakseen joitakin huomautuksia, joihin he kyllä puolestaan vastasivat, mutta kaiken kaikkiaan, niin tavatonta kuin olikin kylpylakanoissa marssia frakki- ja yleensä juhlapukuisen yleisön keskitse, ei matkueemme herättänyt ollenkaan tarpeellisessa määrässä huomiota, vaan Editin ja Jozef Gurnickin suureksi ihmeeksi pääsimme aivan rauhassa autollemme.

Puolalainen huokasi vilpittömästi helpoituksesta, kun auto liikahti. Kun sain tietää, että asuimme samassa hotellissa ja kun lisäksi pelastetut ehdottomasti vaativat meitä juhlaillalliselle, seurasimme heitä.

Neljännestunnin ajomatkan jälkeen olimme kaupungissa ja auto pysähtyi hotellin eteen. Väläyksessä katosivat kylpypukuiset seikkailijat hieman ällistyneen ovenvartijan silmien ohi, kenraali edellä. Pysähdyin hetkiseksi alas tiedustaakseni, oliko kenraalille mahdollisesti tuotu jotakin pakettia. Kyllä, ja se oli viety huoneeseen. Vaatteet siis rosvo oli lupauksensa mukaan toimittanut takaisin.

Nousin nopeasti portaita ylös ajatellen, että seikkailu olisi erinomainen matkakirjeessä kuvattavaksi, kun äkkiä pysähdyin. Kaksi ajatusta tai oikeastaan muistoa tunki mieleeni: konsulin sanat kenraalista ja huomioni, että kenraali oli keskustellut kuvatun muotoisen venemiehen kanssa päivällä. Vainusin, että jotakin oli tapahtunut ja päätin toimia nopeasti. Monsieur Gurnickin suosio ja myötätunto ei ollut minulle lainkaan yhdentekevä.

Laura ja Edit olivat menneet huoneeseensa, mutta minä päätin pistäytyä seikkailijoitten luo. Pelastajaominaisuudessani se ehkä kävisi päinsä ilman muuta. Ja tuskin oli ovi Jozef Gurnickin jälkeen sulkeutunut, kun avasin sen jälleen ja pysähdyin.

Minulla oli syytä pysähtyä, kun kuulin seuraavat sanat:

"Amos Aron!"

Katse ja äänenpaino, jolla nämä sanat lausuttiin, jäykistyttivät kenraalin ennestäänkin jäykät jäsenet, hän kalpeni ja punastui ja koetti kietoa kylpylakanan tiukemmin ympärilleen.

"Amos Aron!"

Ääni jyrähti ja katse leimahti ja sekä madame että mademoiselle koettivat epäonnistuneesti tekeytyä olemattomiksi. Karnevaali oli auttamattomasti lopussa, henkilössä, joka tarkasteli uitettua seuruetta, ei näkynyt jälkeäkään mistään karnevaali-ymmärtämyksestä. Puolalaisen diplomaatin hampaat kalisivat todellisesta pelosta.

"Mutta rakas Rebekka! Anna minun selittää!"

"Amos Aron!"

Puhuttelu oli niin tuikea, että ymmärsin Rebekalla olevan eittämättömiä oikeuksia kenraaliin, että hän oli tavannut rakkaansa hyvin vaikeasti selvitettävässä tilanteessa, seurassa ja puvussa, mitä Rebekka ei kyennyt eikä kai liioin tahtonutkaan ymmärtää, ja että Rebekalla oli suuri, ellei ehdotonkin ylivalta, niin nainen kuin hän ja niin kenraali kuin Amos Aron olikin.

Ja hän oli suuri ja roteva nainen, aito Israelin tytär, täynnä pyhää vihaa kuin naisellinen Mooses, ja valmis tuomitsemaan erehtyväisen Amos Aronin siekailematta.

En silloin tietänyt, kuinka urhoollinen kenraali lienee mahtanut olla granaattitulessa, mutta ilmeistä oli, että Rebekan kasvojen tuikeus oli riistänyt häneltä kaiken rohkeuden. Lisäksi oli Rebekan ilmaantuminen hänelle enemmän kuin yllätys, sillä hän ei ollut käynyt huoneessaan eikä siis myöskään ollut huomannut saapunutta sähkösanomaa.

"Ah, Rebekka! Onnettomuus, suuri onnettomuus! Tuskin hengissä pelastuimme. Odota hetkinen, niin selitän kaikki!"

Kenraali koetti epätoivoisesti kietoa kiusallista kylpylakanaa ympärilleen ja samalla avata lattialla olevaa pakettia, jossa arvasin seurueen vaatteitten olevan. Madame Pirard oli saanut takaisin malttinsa ja otti omansa ja mademoisellen vaatteet, jotka olivat toisessa paketissa, varsin näppärästi ja nopeasti kainaloonsa, kadoten sitten. Kenraali ojensi Jozef Gurnickille tämän vaatteet ja yhdessä puolalaisen kanssa livahdin minäkin huoneesta, jättäen kenraalin selviytymään ristikuulustelusta ja kiirastulesta, minkä epämiellyttävyydestä minulla oli vain heikko, mutta silti kaamea käsitys arvoisan Rebekka-rouvan katseesta ja olennosta päättäen.

Seurasin puolalaista, joka näytti olevan aivan suunniltaan. Tultuani hänen huoneeseensa soitin ja tilasin hiukan lämmikettä. Puolalainen pujahti kylpyhuoneeseen, josta ilmestyi neljännestunnin kuluttua täydellisenä gentlemannina.

"Pyydän tuhannesti kiittää teitä palveluksestanne", lausui hän minulle yhtä kohteliaasti kuin sydämellisestikin, vaikka selvästi huomasin hänen olevan äärimmilleen hermostuneen. Päätin hyökätä umpimähkään.

"Herra Gurnicki, arvaan, että teiltä on varastettu jotakin tärkeää!"

Puolalainen säpsähti kuin satutettuna ja hänen olentonsa ilmaisi varovaisuutta.

"Niin, katsokaas, teidän ilmeenne pettää teidät. Te olette huolissanne.
Tiedän sattumalta teidät rikkaaksi mieheksi. Syynä huolestumiseenne ei
siis voi olla jonkun rahasumman ja arvoesineitten menetys seikkailussa.
Te olette menettänyt jotakin muuta. Tärkeämpää!"

Katsoin häntä kiinteästi silmiin. Mutta puolalainen hillitsi itsensä täydellisesti ja naurahtaen suopeasti hän huolettomasti istuutui.

"Te päättelette nopeasti!"

"En ollenkaan, ja joka tapauksessa oikein! Mutta luulen, että minulla olisi keino…"

Jozef Gurnicki tarkasteli minua vaieten.

"Keino?" toisti hän hitaasti.

"Niin, ei oikeastaan keinokaan, vaan epäluulo. Epäilettekö ketään?"

Puolalainen pudisti päätään.

"Ettekö tuntenut venemiestä?"

"Otimme veneen aivan sattumalta, madame Pirard ehdotti ja me suostuimme. Minulla ei ollut aavistustakaan, että tällainen yleensä oli mahdollista."

Mietin pari silmänräpäystä ja punnitsin mahdollisuuksia.

"Minulla olisi ehdotus teille. Olen sanomalehtimies ja matkalla Varsovan konferenssiin. Haluaisin saada suosituksia, todella ensiluokkaisia suosituksia, voidakseni loistaa reporteerauskyvylläni. Tarjoudun auttamaan teitä ehdolla, että lupaatte minulle suosituksenne. Tiedän, että se merkitsee paljon. Minulla on vielä runsaasti aikaa ja pieni seikkailu olisi suurin virkistys. Suostutteko?"

Jozef Gurnicki tarkasteli minua kiinteästi, minkä tarkastelun kestin levollisena.

"Ellette luottaisi minuun, mikä ei olekaan ihmeteltävää jo tuttavuutemme sekä laatuun että pituuteeni katsoen, voi kai konsulimme antaa teille minusta tarpeelliset suositukset."

Jozef Gurnicki sytytti savukkeen.

"Olkoon menneeksi."

"Kas niin. Te olette siis jotakin menettänyt?"

"Kyllä, erään paperin, minkä säilyminen minun hallussani olisi ratkaisevan tärkeä juuri Varsovan konferenssin onnistumiselle. Se koskee Puolan ja Suomen suhteita."

"Tiedetäänkö sellaisen paperin olemassaolosta?"

"Olen varma siitä, ettei ainoakaan asiaton henkilö tiedä mitään siitä."

"Ette siis luule, että ryöväys olisi ollut tarkoitettu tuon paperin anastamiseksi?"

"En ollenkaan, koko juttuhan on tavallinen rosvous ja siis sitä pahempi minulle. On melkein toivotonta yrittää saada käsiin mies, joka meidät rosvosi."

Hymähdin kieltävästi.

"Juttu ei ole tavallinen rosvous."

"Mitä?"

"Toistan, ettei juttu ole tavallinen rosvous, yhtä vähän kuin venemies oli sattumalta valittu."

Jozef Gurnicki hypähti pystyyn.

"Olisiko…?"

"Hiljempaan! Muuten, tunnetteko kenraalin tarkemmin?"

"En kovin hyvin, mutta hiukan kuitenkin. Hän on auttanut minua muutamia kertoja."

"Maksusta?"

"Niin kyllä."

"Missä asioissa nyt olitte hänen kanssaan?"

"Parissa pienessä aivan."

"Muistatteko, mitä hän sanoi teille eilen, kun tapasitte toisenne
Suomen konsulaatin luona?"

Puolalainen katsoi minua hieman ällistyneenä.

"Mistä te sen tiedätte? Ahaa, niin, tehän olitte konsulin luona. No niin, kenraali ei sanonut mitään erikoista. Tapaaminen oli aivan satunnainen."

"Muistatteko, sanoiko kenraali teitä odottaneensa?"

"Ei, hän ei huomannut minua ollenkaan ensiksi, vaan minä hänet."

"Niinkö, tietäkää siis, että kenraali odotti teitä koko ajan, kun olitte konsulin luona. Hän seurasi teitä, kun menitte konsulin luo ja jäi sitten odottamaan toiselle puolelle katua."

"Vai niin", ja diplomaatin äänessä oli miettivä sävy. "Siinä ei olisi mitään ihmeellistä. Kenraali ei suinkaan ole luotetuimpia."

"Ja sitten", jatkoin minä, "tietäkää se, että kenraali tänään keskusteli erään venemiehen kanssa laiturilla, miehen, joka täydelleen vastaa kuvaustanne rosvosta."

"Tuli ja leimaus! Silloin minä olen hukassa!"

"Ei ollenkaan! Katsokaas, meillä on kuitenkin yksi etu: me epäilemme tai oikeastaan minä epäilen kenraalia, mutta kenraali ei tiedä mitään tästä epäilyksestä. Ellei hän tiedä paperin olemassaolosta, on meillä vielä aikaakin. Missä te säilytätte sitä?"

"Se oli paperossikotelossani, kuoren sisällä, mistä sitä ei aivan heti keksi."

"Kas niin, sehän parantaakin asiaa melkoisesti. Meidän on nyt pidettävä kenraalia silmällä ja muu saa toistaiseksi jäädä riippumaan sattumasta."

"Mutta, monsieur Haapala", kysyi puolalainen, "kuinka te sitten selitätte sen, että myöskin kenraali ryöstettiin? Olisiko se vain tehty asian salaamiseksi?"

"Epäilemättä."

"Mutta kenraali näytti olevan ja todella olikin aivan kiukkuinen, kun rosvo komensi meidät hyppäämään mereen?"

"Sitä on todellakin hieman vaikeampi selittää, mutta tuskinpa mahdotonta. Huomasitteko muuatta asiaa, mikä ehkä voi luoda valoa asiaan ja minkä minäkin nyt vasta älyän?"

"Nimittäin?"

"Naisten käytöksen. Molemmat olivat iloisia ja reippaita ja ilmeisesti seikkailu heitä huvitti. Minusta madame Pirard tuntuu kykenevän parantamaan itsensä kenraalin suunnitelmia ja ällistyttämään häntäkin. Samalla koko juttu sai entistä uskottavamman leiman."

"Te siis otaksutte, että madame Pirard…?"

"… on voinut vallan yksinkertaisesti mademoiselle Volkovskajan kanssa ja kenraalin tietämättä muuttaa rosvoussuunnitelmaa sikäli, että teidät kaikki loppujen lopuksi heitettiin mereen. Minusta madame Pirard tuntuu varsin naurunhaluiselta ja täytyy tunnustaa, että jos minä toimeenpanisin tämänlaatuisen suunnitelman, minullekin nauru jälkeenpäin maistuisi. On otaksuttavaa, että alunperin oli tarkoitus viedä teidät Helan niemelle ja jättää sinne jonnekin autioon kohtaan, mutta ilmitulon ja kiinnijoutumisen vaara olisi tällöin ollut paljon suurempi."

"Se etu otaksumallanne ainakin on, ettei se ole mahdoton."

"Ei ollenkaan. Nyt on kysymys siitä, missä varastetut tavarat ovat ja millä tavoin me voimme saada ne takaisin."

"Siinä onkin pulmaa tarpeeksi."

"On kyllä. Mutta muuan seikka: jättäkää asia näennäisesti poliisin huostaan, puhukaa ainoastaan rahoista ja arvoesineistä, niin juttu saa kenraalinkin mielestä viattoman muodon."

"Hyvä on."

Keskustelimme vielä jonkun aikaa, kunnes ovelta kuului koputusta.

"Sisään, olkaa hyvä!"

Kenraali näyttäytyi ovessa, täysin puettuna ja alistuvaisesti hymyillen. Ilmeisesti välien selvittely esivallan kanssa oli ollut rasittava.

"Lähdemme siis illalliselle. Kiitän omasta ja vaimoni puolesta teitä, herra Haapala, ystävällisestä avustanne, jota ilman me kai vieläkin ajelehtisimme meressä."

En ollut kovinkaan varma Lauran ja Editin suostumisesta, mutta lähdin kuitenkin suostuttelemaan. Molemmat olivat pukeutuneet iltapukuunsa ja Laura olletikin oli viehättävä, minkä hänelle sanoinkin saaden vastaukseksi yhden noita Lauralle luonteenomaisia olankohotuksia.

"Luulenpa, että sinä alat ulkomailla vähitellen muuttua kohteliaaksi!"

"Tarkoitukseni ei suinkaan ollut se. Olet pukeutunut varsin siedettävästi ja olen siitä tyytyväinen, kun minun täytyy esiintyä sinun seurassasi!"

Laura oli valmis niin ollen lähtemään, ja Edit, vaikka vastahakoisena, myös. Laskeuduimme alas, missä kenraali Rebekkoineen, monsieur Gurnicki ja sekä madame että mademoiselle odottivat. Huomasin, että myrsky oli tyyntynyt, vaikka Rebekka-rouva loikin taistelunhaluisia silmäyksiä molempiin seikkailijattariin, saaden osakseen hyväntahtoista, mutta selvästi hieman pilkallista kylmyyttä. Kenraali vaikutti koulupojalta, joka on saanut kolttosensa ehdollisesti anteeksi.

Autot odottivat ja ennenpitkää istuimme rantakasinon valaistulla parvekkeella illallispöydän ääressä. Tumma meri kohisi hiljalleen rannan hietikkoa vastaan, loistavien moniväristen rakettien aika ajoin suhisten valaistessa sen metallikiiltoista pintaa. Päivän helteen jälkeen tuntui raikas yöilma miellyttävältä, mustalaisorkesterin intohimoinen musiikki sointui hyvin yhteen riehakkaan iloisen karnevaalitunnelman kanssa, ja vähitellen, mutta varmasti suli myöskin Rebekka-rouvan jäinen ja myrskyinen mieliala, ja hän heitti, ellei tosin lempeitä niin ainakin aivan siedettäviä, silmäyksiä huonompaan puoliskoonsa. Madame Pirard oli loistavalla tuulella, hänen leikinlaskunsa ja päähänpistonsa saivat sekä Rebekka-rouvan että Editinkin hymyilemään, minusta ja Jozef Gurnickista puhumattakaan. Ainoa, jota pirteä ranskatar ei tuntunut erikoisemmin huvittavan, oli Laura. Lauralla on aina niin kummallisia päähänpistoja, etten ruvennut vaivaamaan päätäni, mikä tällä kertaa hänen pidättyväisyyteensä oli syynä. Kenraali piristyi myös vähitellen, sekä yleisen tunnelman että myös otaksuttavasti viinin vaikutuksesta, joten kaikki tuntuivat tyytyväisiltä.

Tehtävääni en suinkaan unohtanut, vaan seurasin tarkkaan kaikkea, mitä pöydässä tapahtui. Tiesin, että kysymyksessä oli paljon, hyvin paljon, enemmän kuin kenraalikaan aavisti.

En ole milloinkaan väittänyt, etteikö minulla silloin tällöin olisi onnea, mutta en olisi sittenkään luullut, että madame Pirard — minun ja etenkin Jozef Gurnickin onneksi — erehtyisi luulemaan minun jalkaani ja kättäni kenraali Amos Aron Nagelkopfin kädeksi ja jalaksi. Mutta kävi kuitenkin niin. Tunsin äkkiä lämpöisen naiskäden koskettavan omaani ja sormieni väliin työntyi paperipala. Hillitsin itseni, puristin paperin kouraani ja huomaamatta työnsin taskuuni. Sanomalehtiä ostaakseni poistuin pöydästä ja piiloon päästyäni luin paperin. Se oli lyhyt ja selvä: "Huomenna klo 10 täällä."

Madame Pirardilla ja kenraali Amos Aronilla oli siis kohtaus huomenna kello 10 rantakasinossa. Hyvä, aioin tavalla tai toisella hyötyä tuosta kohtauksesta. Nyt täytyi vain toimittaa paperi kenraalille hänen huomaamattaan. Odotin pitkän hetken, kunnes tuli sopiva tilaisuus ja sujautin sitten paperin hänelle. Kenraali ei kääntänyt päätäänkään, ei ilmettäkään muuttanut, kun hän ovelasti työnsi paperin taskuunsa. Jonkun ajan kuluttua hän luki sen, harvinaisen rohkeasti ja kylmäverisesti huolimatta peloittavasta Rebekastaan. Asia oli sikäli selvä.

Mutta Jozef Gurnicki istui kuin tulisilla hiilillä. Näin, että pienen diplomaatin oli äärimmäisen vaikea olla. Hän ajatteli niitä vaaroja ja vaikeuksia, jotka syntyisivät, jos tuo tärkeä paperi joutuisi sopimattomien henkilöitten käsiin. Oli selvä, että ainakin bolshevikit ja Venäjän tsaarimieliset emigrantit tekisivät kaikkensa, saadakseen Itämerenmaitten lähestymisen ja yhteistoiminnan epäonnistumaan.

Ajattelin tätä kaikkea kotimatkalla, istuessani autossa Lauran vieressä. Laura ei aavistanutkaan, että moottoriseikkailullamme oli tällainen vakavampi tausta. Minulla ei ollut mitään syytä hänelle sitä myöskään ilmoittaa. Hän oli kilpailijani ja tiesin, että seikkailu voisi minulle merkitä ratkaisevaa yliotetta kilpailussamme. Kuvittelin jo ensiluokkaisia haastatteluja, merkkihenkilöitten tapaamisia ja ennakkouutisia, joita saisin hankituksi Jozef Gurnickin suosituksilla.

Ohikiitävien autolyhtyjen ja katulamppujen valon sattuessa meihin kiinnitti Laura ennen pitkää kuitenkin mieleni, melkein vastoin tahtoani. Hän oli todella miellyttävä, ei kaunis, mutta puoleensavetävä, reipas ja kodikas, ja ellei hänellä olisi ollut sietämättömän terävää kieltä ja uppiniskaista luontoa, olisi hän ollut ihastuttava matkakumppani. Erittelin juuri näitä vaikutteitani, kun tunsin jonkun katseen sattuvan itseeni. Käänsin nopeasti pääni ja ennätin tavoittaa katseen. Se oli Lauran, ja, ihme ja kumma, mutta olisin voinut vannoa, että tuossa katseessa, minuunkin kohdistuneena, oli hyväntahtoisuutta ja ystävällistä uteliaisuutta, ei mitään viisastelua, nenäkästä ja pilkallista. Mutta samassa ilme myöskin katosi ja Laura vajosi entiseen velttouteensa auton pehmeällä takaistuimella.

Laura ihmetteli aamulla, kun alhaalla ruokailtuamme ilmoitin lähteväni omille asioilleni muutamiksi tunneiksi. Näin, että hän oli äärettömän utelias. Hän kai vainusi, että minulla oli jotakin kierroksessa lehteäni varten. Minä en kuitenkaan selittänyt mitään, vaikka Laura koetti olla myrkyllinenkin. Kadulle tultuani pysähdyin lähimpään kulmaan, varmistuakseni, ettei Laura minua seuraisi. Sellainen veto hänen puoleltaan ei suinkaan olisi ollut mahdottomuus. Hän oli kerran aikaisemminkin sen jo tehnyt minulle Helsingissä. Kun häntä ei kuitenkaan kuulunut, harppasin torin yli asemalle ja hetken kuluttua olin paikallisjunassa matkalla Zoppotiin.

Minulla oli vielä aikaa yli puoli tuntia. Etsin itselleni mukavan paikan, jossa itse olin näkymättömissä, mutta saatoin pitää silmällä kasinon sisäänkäytävää. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa, vaan päätin koettaa mahdollisuuden mukaan hyväkseni käyttää tarjoutuvaa tilaisuutta ja toimia sen mukaan.

Yleisöä liikkui jo kohtalaisesti ja hietikolta kuului lasten iloinen mekastus. Minun oli helppo pysyä piilossa, mutta ei ollenkaan yhtä helppo tarkastaa tulijoita ja menijöitä. Jotenkin täsmälleen kello kymmenen ilmestyivät kuitenkin odottamani näkyviin, pujahdin suojapaikastani ja seurasin heitä, jättäen turvakseni melkoisen juutalaisseurueen itseni ja seurattavieni väliin. He nousivat rantakasinon parvekkeelle ja arvelin jo, että aikeeni oli mennyt myttyyn. Avoimella parvekkeella en voisi päästä kuulomatkan päähän. Mutta taaskin suosi minua onni. Kenraali ja madame eivät pysähtyneet parvekkeelle, vaan jatkoivat matkaansa sisälle. Halki suuren salin kulki kukin koristettu matalahko eroittava suojus, jonka molemmin puolin oli pieniä kolmiseinäisiä komeroita pöytineen ja tuoleineen. Ovelle ehtiessäni ennätin juuri nähdä kenraalin istuutuvan yhteen sellaiseen. Hiivin nopeasti ja hiljaa lähemmäksi ja ääntä päästämättä istuuduin suojustimen vastapäiselle puolelle komeroon. Saatoin kuulla kaikki eikä minua huomattu ollenkaan. Hiljaisella äänellä tilasin itselleni hiukan juotavaa ja asettauduin sitten kuuntelemaan. Se ei suinkaan ollutkaan vaikeata, sillä kenraali käytti jotenkin rohkeasti ääntään. Huomasin heti, että puheena oli eilinen seikkailu.

"Madame, viimeinen temppu ei ollut teiltä kauniisti tehty. Hypätä mereen! Ajatelkaa, jos olisimme hukkuneet!"

"Mutta, hyvä kenraali, näinhän oli varmempaa. Jos olisimme suorittaneet tempun Helan niemellä, olisi vaara ollut moninkertainen. Siellä on puhelin ja mies olisi ehkä napattu kiinni ennenkuin ehti edes veneellään maihin. Ja näin oli juttu myös paljon uskottavampi Gurnickin mielestä. Hän tuskin osannee epäilläkään. Ja sitten, minusta oli äärettömän hauskaa nähdä kaikkien pelästynyt, avuton ilme! Te olitte, paras kenraali, suorastaan voittamattoman näköinen!"

Kenraali naurahti hieman väkinäisesti.

"Teissä on pirua, madame, ja rohkeutta enemmän kuin tarvitaankaan. Kylpy oli epämiellyttävä, hiton epämiellyttävä, mutta nyt kelpaa kyllä nauraa. En ole teille ollenkaan vihainen."

Madame huudahti hiukan iroonisesti. Minä kuuntelin ja olin kuulemaani tyytyväinen. Otaksumani olivat olleet oikeita. Rosvous oli järjestetty ja järjestetty varsin taitavasti. Siinä ilmennyt romanttinen rohkeus haihdutti epäluulot ja ellen sattumalta olisi nähnyt kenraalin ja venemiehen kohtausta, minä tuskin olisin itsekään kiinnittänyt asiaan huomiota. En ole nero, kaukana siitä, mutta osaan kyllä joskus tehdä huomioita, ja tieto, että huomioni ja päätelmäni olivat olleet oikeita, tyydytti minua suuresti.

"Miten arvoisa rouvanne jaksaa?" kysyi madame ilakoivasti.

Kenraali mutisi jotakin vastaukseksi, mistä en saanut selvää, vaikka olinkin varma, ettei kenraali ollut suinkaan tyytyväinen rakkaan puolisonsa saapumiseen, tuskinpa yleensä koko avioliittoonkaan.

Madame nauroi.

"Alkaa olla jo aika lähteä Helaan, vielä kymmenen minuuttia, ja sitten lähtee moottorivene."

"Minä uskallan paljon, madame, teidän kauniitten silmienne ja hauskan seuranne takia", sanoi kenraali ja minä kuulin hänen nousevan. "Kello kolme täytyy minun viimeistään olla hotellissa."

Kuulin, että heidän luokseen tuli tarjoilija, kenraali maksoi ja molemmat poistuivat.

Punnitsin tilannetta. Olin ratkaissut, ketkä olivat rosvouksen järjestäneet ja olisin saattanut, jos olisin tahtonut, turvautua järjestysvallan apuun. Mutta se tuskin kannatti. Tämänluontoinen asia oli hoidettava hiljaisuudessa, ainakin niinkauan kuin olimme Danzigissa. Jos olisimme olleet Puolan alueella, olisi asianlaita ehkä ollut toinen.

Mutta missä olivat rosvotut tavarat, ennenkaikkea puolalaisen paperossikotelo? Kenraali ei ollut siitä maininnut sanaakaan. Olivatko ne edelleenkin hänen apulaisellaan, venemiehellä, vai oliko kenraali ottanut ne haltuunsa. En epäillyt, etteikö kenraali olisi ottanut jo rahoja ja papereita, mutta viaton paperossikotelo olisi hyvinkin voinut joutua vain palkkioksi venemiehelle, sellaiselle, joka voi sen helposti muuttaa rahaksi.

Yllättäisinkö kenraalin ja kiristämällä pakoitttaisin hänet ilmoittamaan tavarain kätköpaikan? Sellainen menettely oli mahdollinen, jos kohta sekä uskallettu että vaikea. Missä saisin kenraalin tavatuksi niin, ettei todistajia olisi, joten voisin vapaasti uhata häntä väkivallallakin? Ja kauanko hän viipyisi Danzigissa? Ei, minun olisi toimittava nopeasti. Mieleeni johtui, että ehkä voisin käyttää hyväkseni hänen matkaansa. Ryhtyisinkö etsiskelemään venemiestä? Toivoton työ niinkin suuressa kaupungissa kuin Danzig.

Entä jos? Niin, juuri niin oli tehtävä. Sitten voisin turvautua vaikka kiristysmenettelyyn. Olin keksinyt keinon.

Maksoin, hyppäsin autoon ja olin puolessa tunnissa kaupungissa. Riensin nopeasti puolalaisen huoneeseen. Monsieur Gurnicki istui kirjoittamassa.

"Herran tähden, mitä uutta?" huudahti hän huoneeseen astuessani ja hänen sinijuovaisista kasvoistaan näin selvästi, ettei hän yöllä ollut paljoa nukkunut.

"Hyvää", vastasin lyhyesti ja kerroin sitten kohtaukseni, joka oli vahvistanut päätelmäni oikeiksi. Puolalainen kuunteli jännittyneenä ja hänen ilmeensä tuskallisuus katosi vähitellen.

"Madame, madame!" mutisi hän. "Ovela ja rohkea!"

Keskeytin hänen mietelmänsä.

"Onko teillä aikaa?" kysyin.

"Ei juuri. Kirjoitan parhaillani muutamia välttämättömän tärkeitä kirjeitä. Mitä sitten?"

"Jättäkää nyt kirjeet rauhaan. Teidän on lähdettävä nyt Helan niemelle."

"Mitä ihmettä?"

"Ei mitään ihmettä, vaan heti paikalla. Ja lähdettävä sinne madame
Nagelkopfin kanssa."

"Tuon Rebekan?"

Puolalainen näytti onnettomalta.

"Niin juuri. Minulla ei ole liioin halua eikä aikaa selittää kaikkea. Mutta niin on teidän tehtävä. Ehdottomasti. Menette kohteliaasti hänen luokseen visiitille. Kenraali ei ole kotona, kuten jo sanoin. Menette siis hänen luokseen, keskustelette hetkisen ja pyydätte häntä sitten kävelylle. Sitten ehdotatte pientä retkeä Helan niemelle. Tehän tunnette madame Nagelkopfin jo ennestään?"

"Hiukan, mutta…."

"Ei mitään vastustusta. Muistakaa, että tässä on paljon kysymyksessä. Voi käydä niin, että teillä takaisin tullessanne on paperi jo pöydällänne."

Puolalainen vilkastui huomattavasti, ja, tekemättä enää vastaväitteitä, alkoi viimeistellä pukeutumistaan. Odotin, kunnes hän oli valmis ja lähdin sitten ulos. Menin vastapäisellä puolella katua olevaan sikaarikauppaan ja ryhdyin ikkunan ääressä valikoimaan itselleni eri laatuja. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua astuivat hotellin ovesta madame Nagelkopf räikeän viheriässä kesäpuvussa, muistuttaen elävästi suunnatonta kaalinkupua, ja hänen rinnallaan puolalainen, joka näytti päivänpaisteesta huolimatta surulliselta ja onnettomalta. Puolalainen viittasi auton, he nousivat siihen ja minä olin saanut suunnitelmani alulle. Naurahdin mielessäni, ajatellessani mahdollisuutta, että madame Rebekka kohtaisi kenraalinsa Helan niemellä yhdessä sen toisen madamen kanssa. Siitä varmasti syntyisi ikuistettavan arvoinen kohtaus.

En tahtonut kuitenkaan siekailla. Menin hotelliin ja ottaessani ovenvartijan huoneessa olevalta taulukolta oman huoneeni avaimen, pistin myöskin kenenkään huomaamatta kenraalin huoneen avaimen taskuuni ja nousin rauhallisesti portaita ylös. Kenraalin huone oli kerrosta alempana omaani. Käytävässä liikkui pari henkilöä. Pysähdyin sytyttämään savukkeeni ja odotin, kunnes käytävä oli tyhjä, hiivin ovelle, avasin sen ja pujahdin sisään.

Kenraalilla oli hallussaan kaksi huonetta, toinen seurustelu- ja toinen makuuhuone. Päätin toimeenpanna omin luvin pienen kotitarkastuksen. Oli mahdollista, että kenraali, vakuutettuna, ettei häntä kukaan epäillyt, olisi tuonut varastetut tavarat huoneeseensa. Minun tehtäväni oli ottaa selvä siitä.

Ryhdyin tutkimaan. Huoneessa oli suuri kirjoituspöytä, mutta huomasin kaikkien laatikoitten olevan lukossa ja päätin toimituttaa sen tutkimisen viimeiseksi. Etsin ensin kaikkialta muualta, tunnustelin sohvan ja tuolit, tarkastelin verhojen takaa, tutkin kaapit, vuoteet, pesuhyllyn, uunit, kukka-astiat, seinätapeetit, tullasin kaikki matkalaukut, jotka olivat auki, mutta en löytänyt mitään. Tavarat olivat joko lukitun kirjoituspöydän laatikossa tai parissa samoin lukitussa matkalaukussa tai ei niitä ollut ollenkaan.

Alkoi tulla kuuma ja luonnollinen hermostumiseni lisäsi sitä. Päätin kumminkin tutkia kirjoituspöytää. Koputtelin varovaisesti sitä eri puolilta ja pääsin vihdoin ainakin yhdestä seikasta selville: suurin osa laatikoista oli tyhjiä, ainoastaan parissa ylälaatikossa tuntui olevan jotakin.

Minulla ei ollut tiirikkaa eikä kauhavalaisen puukkoni terä olisi kestänyt tammista jykevää pöytää käsiteltäessä. Tarkastellessani ja miettiessäni parhainta hyökkäysmenettelyä, sattuivat käteni pöydän alle ja tunsin, että ainakin pari alalautaa oli höllässä. Ryömin pöydän alle ja tutkin tarkemmin.

Aivan oikein: alalaudat liikkuivat ja mikä vielä tärkeämpää, ne eivät olleet lujaa tammea, vaan jotakin paljon pehmeämpää ja kevyempää puulajia. Vedin esille puukkoni ja aloin työskennellä pöydän alla.

Ellen olisi ollut niin kiihkoissani ja jännityksissä, olisin ehkä hieman miettinyt tilannetta ja ihmetellyt, kuinka minä, joka tähän saakka olin suurin piirtein katsoen vaeltanut nuhteettomasti lain ja oikeuden puitteissa, nyt ilman muuta muutuin murtovarkaaksi, istuin vieraassa kaupungissa vieraassa huoneessa ja kaikin voimin yritin tunkeutua lukittuun laatikkoon. Tosin minulla oli epäilykseni, mutta en voisi niitä edes todistaa, eivätkä ne missään tapauksessa oikeuttaneet minua tällaiseen menettelyyn. Mutta minä en ajatellut, vaan koetin puukkoani katkaisematta saada laudan luiskahtamaan kolostaan.

Viimein se onnistui. Laudan toinen pää oli irti. Pistin puukkoni tuppeen ja vedin lautaa, niin että se kokonaan irtautui. Samalla putosi lattialle joukko papereita ja useita esineitä.

Huudahdin heikosti: lattialla oli hujan hajan koko ryöstösaalis ja ensi hetkessä näin, että joukossa oli myös komea hopeinen paperossikotelo J.G.-monogrammeineen. Diplomaatin paperossikotelo. Sieppasin sen käteeni ja kiihkoissani painoin taitavasti salattua ponninta. Sisäkuori aukeni ja sen sisällä oli sievästi taitettuna paperi.

Kenraali ei ollut paperia siis huomannut. Avasin ja tarkastelin sen. Se oli ranskankielinen, ja jo muutamista sanoista pääsin selville, että paperi oli oikea. Tehtäväni oli onnistunut yli odotusten ja saatoin olla varma suositusten saamisesta.

Tarkastelin muut esineet. Puolalaisen lompakko oli myös joukossa ja se sisälsi vieläkin huomattavan rahasumman. En uskaltanut kuitenkaan ottaa rahoja pois, sillä summa ei sinänsä Gurnickille mitään merkinnyt, mutta sen katoaminen paljastaisi käyntini. Pistin kaikki esineet takaisin laatikkoon tekemästäni reiästä, ainoastaan tuon paperin pidätin itselleni ja sovitin laudan paikoilleen. Olin melkein varma, ettei tekemääni kepposta niinkään helposti huomattaisi. Ellei kenraali ollut vain tarkoin merkinnyt esineitten paikkoja laatikossa, ei hän huomaisi mitään.

Viimeistelin juuri käyntini jälkiä makuuhuoneessa, kun kauhukseni kuulin ovea avattavan. Salamana välähti nyt vasta mielessäni tekemäni typeryys, joka ei ollut enää korjattavissa: olin jättänyt avaimen oven ulkopuolelle.

Ajatustakin nopeammin sukelsin sänkyjen alle. Sydämeni jyskytti nopeasti, kun koetin kuunnella, kuka oli tulija. Oliko kenraali jo palannut tai hänen Rebekkansa? Ei, se tuskin oli luultavaa, näin pian se oli melkein mahdotonta.

Kuuntelin.

Viereisessä huoneessa liikehti joku, kuului pari lasin helähdystä, tuolia siirrettiin, sitten hangattiin tasaisesti. Minulle selveni asia: huoneeseen oli tullut siivoojatar. Hän puhdisti laseja, pyyhki tomua ja paratkoon, kai lakaisi myös lattiaa. Kuulin, miten pehmeä harja liukui lattialla viereisessä huoneessa ja muutaman hetken kuluttua, ennenkuin olin ehtinyt mitään edes miettiä, sen vähemmin päättää, pelastuksekseni, lähenivät askeleet. Siivoojatar oli tullut huoneeseen.

En pidä talousaskareista, mutta ei milloinkaan ennen eikä kai jälkeenpäinkään ole tavallinen lattiaharja herättänyt minussa epämiellyttävämpiä tunteita. Minä vuoroin hikosin, vuoroin kylmin maatessani herrasväki Nagelkopfin vuoteitten alla, ja odotin sydän kylmänä, milloin pehmeä harja sattuisi minuun, siivoojatar keksisi miehenroikaleen sängyn alta, kiljaisisi ja sitten säntäisi huoneesta, tullakseen parin hetken kuluttua takaisin kokonaisen armeijan kanssa, mikä armeija epäilemättä silmänräpäystäkään julistaisi minut murtovarkaaksi ja menettelisi sen mukaan, seurauksin, joita en uskaltanut käydä aavistelemaan.

Siivoojatar lakaisi huonetta ja harja kiiti lattialla. Odotus tuntui suorastaan piinalliselta, mutta en uskaltanut oikein hengittääkään. Odotin hetkestä hetkeen, että vuodepeitot nostettaisiin ylös ja nainen työntäisi harjansa vuoteen alle.

Huomasin, että olin uskonut liian hyvää ihmisistä. Siivoojatar, jonka työtä ei kukaan ollut tarkastamassa, jolla oli vielä monta huonetta siistittävänä, ei ollut turhantarkka: hän ei kohottanut vuodepeittoja eikä kertaakaan pistänyt harjaansa vuoteitten alle. Hän siivosi toisin sanoen anteeksiantamattoman leväperäisesti huoneen, mutta minä kiitin sallimusta ja bolshevismia ja yleistä rappeutuneisuutta, jotka olivat tämän saksalaisessa hotellissa hieman epätavallisen ilmiön syinä. Siivoojatar ei lakaissut vuoteitten alta ja minulla oli nyt mahdollisuus pelastua.

Nainen viipyi kymmenen minuuttia huoneissa, vaikka aika minusta oli tuntunut ainakin tunnilta. Sitten hän kokosi harjansa ja pyyhinriepunsa ja vesisoikkonsa ja lähti. Kuulin oven kolahtavan kiinni hänen jälkeensä.

Puoli minuuttia senjälkeen olin minäkin jo keskilattialla ja oikoilin jäseniäni. Sitten hiivin ovelle, tartuin ovenripaan ja painoin. Se myötäsi kyllä, mutta ovi ei avautunut.

Ovi oli lukossa eikä minulla ollut avainta. Siivoojatar oli tietenkin luullut, huomatessaan avaimen ovessa, että se oli siihen unohdettu, ja ottanut sen mukaansa jättääkseen ovenvartijalle.

Olin ollut aasi unohtaessani avaimen ja nyt olin lopullisesti ansassa, vieläpä omassa valmistamassani. Paperi oli minulla kyllä, mutta itse en päässyt minnekään.

Minua raivostutti, sitäkin enemmän, kun minun täytyi hiljaa ja kiltisti niellä raivoni. Jos olisin saanut sitä hiukan purkaa, olisi ehkä ollut helpompi olla, mutta näin ollen minua aivan tukehdutti.

Ja sitten minua alkoi peloittaa. Minut keksittäisiin. En voisi oloani huoneessa mitenkään selittää, paljastamatta samalla koko seikkailuani. Tietenkin, loppujen lopuksihan minulla kyllä olisi oikeus puolellani, mutta ennenkuin oltaisiin niin pitkällä, voisi kulua hukkaan kallista aikaa ja vieläkin kalliimpaa kesälomaani. Jos Laura olisi tietänyt tilanteeni, olisin varmasti saanut naapurilehdestä lukea kuvitetun kertomuksen, värikkään ja huvittavan, itsestäni ja seikkailustani lattiaharjan lähettyvillä.

Oli myöskin toisenlainen mahdollisuus: kenraali voisi, jos hän katsoisi sen tarpeelliseksi — ja olisin luullut, että hän olisi ymmärtänyt tilanteen muuttuneen hänellekin hyvin vakavaksi — käyttää omankädenoikeutta minua kohtaan. Millä minä voisin puolustautua? Minulla oli vain puukko. Jos jollakin vastustajistani olisi ampuma-ase, olisin avuton. He voisivat ampua minut kuin jäniksen ja selittää murtovarkaaksi.

Minulla ei ollut mitään halua erota sittenkään tästä elämästä, ei ainakaan niin kurjissa, jos kohta romanttisissakin, olosuhteissa. Tosin osani elämästä ei ollut lihavimpia eikä ihanimpia, mutta tarpeeksi maukas minulle kuitenkin. Kävin läpi kaikki mielentilat, synkimmästä apaattisesta pessimismistä aina riehuvimpaan, epätoivoisimpaan aktiivisuuteen, väliin päätin alistua kohtalooni, väliin taistella vastaan, odottaa oven luona, kunnes joku avaisi, hyökätä esiin ja sysätä sen tai ne syrjään ja paeta mistään välittämättä.

Oloni alkoi tässä pakollisessa vankeudessa käydä sietämättömäksi. Tunsin nälkää enkä voinut sitä tyydyttää muuten kuin varovaisesti vettä juomalla, tupakantuska oli kauhein, mutta en uskaltanut tupakoida, ennenkuin hyvin varovaisesti, joka hetki peläten ja varoen, muistaen koulunaikuisen tempun, avasin uuninpellit ja suuluukun ja asetuin kyyrysilläni sen eteen tupakoimaan.

Katsoin kelloa. Se lähenteli puolta yhtä. Olin ollut jo toista tuntia huoneessa.

Punnitsin lukemattomia keinoja, mutta kaikki olivat mahdottomia. Ovea ei maksanut vaivaa yrittääkään avata, ikkuna oli liian korkealla, jotta olisin uskaltanut hypätä, eikä ulkoseinällä ollut ränniäkään, jota pitkin olisi voinut laskeutua maahan.

Heitin vihdoin perinpohjin kyllästyneenä miettimiset sikseen ja vetäydyin turvapaikkaani vuoteitten alle, koettaen tehdä oloni niin mukavaksi kuin paljas kova lattia sen suinkin salli. Huone oli kohtalaisen lämmin ja minua, huolimatta jännityksestä ja pelosta, alkoi jo raukaista vähitellen, suljin silmäni ja luulen, että nukahdin, ja nukahdinkin aivan perinpohjaisesti, sillä kello oli jo yli kaksi, kun vihdoin heräsin.

Heräsinkin hyvään aikaan, sillä tuskin olin ennättänyt vilkaista kelloani, kun kuulin avainta kierrettävän lukossa. Unisuus oli kuin poispuhallettu.

Ovi avattiin ja huoneeseen astui kaksi henkilöä. Minulle oli heti selvä, että tulijat olivat kenraali Amos Aron Nagelkopf ja hänen aviopuolisonsa Rebekka.

He olivat luultavastikin kohdanneet toisensa Helan niemellä.

Minun ei tarvinnut olla hetkeäkään kaikesta tästä epätietoinen.

Rebekka-rouva poisti tämän epätietoisuuden niin selvästi ja samalla äänekkäästi, että lievemmin kuollutkin olisi kuullut, uskonut ja tajunnut kaiken. Rebekka-rouva oli n.s. myrskytuulella, kaikki hänessä kuohui ja kohisi ja melusi, hän ei tuntunut olevan tyytyväinen tuolien järjestykseen koska ne kolisivat pitkin lattiaa, päivävarjo kuului lentävän nurkkaan, Rebekka-rouva otti askeleita, joista huone vapisi ja alakerran asukkaat varmasti luulivat jotakin vakavampaakin olevan tulossa, ja koko ajan hän puhui, huusi, kirkui, nauroi, itki huutaen ja huusi nauraen, samaan aikaan kuin hänen ylhäisyytensä armeijaton kenraali Amos Aron Nagelkopf teki heikkoja, suorastaan avuttoman heikkoja yrityksiä tyynnyttää tätä n.s. perhemyrskyä, koettaen puhua hiljaisesti ja lempeästi, ja minä luulin jo muutaman hetken, kun Rebekka-rouva pysähtyi, että rauha palaisi maahan, mutta huomasin erehtyneeni, siliä Rebekka-rouva pysähtyi vain pakosta, ei vakuutuksesta.

Hänen täytyi vetää henkeään.

Sillä aikaa kuin viereisessä huoneessa, johon ovi oli auki, raivosi myrsky, makasin minä vuoteitten alla ja olisin nauranut sydämeni pohjasta, ellen juuri olis maannut vuoteitten alla.

Rebekka-rouva pauhasi väsymättömällä voimalla ja minä sain täydellisen selvityksen kenraali Nagelkopfin syntyperästä, asemasta, maallisesta vaelluksesta sekä todennäköisestä osasta tämän maallisen elämän jälkeen, eikä Rebekka-rouva todellakaan maalannut tätä osaa ruusunhohtoisin värein, vaan niin mustin ja synkin, että selkäpiitäni olisi kylmänyt, ellei huoneessa olisi alkanut tuntua kuumalta kaikesta huolimatta.

"Mike shine olet tai mike shine luulet olevash? Mike shine olet ilman minua? Mine olen rikash, entä shine? Lodzin juutalainen, köyhä shaamari! Ja shine petät minua, kuljeshkelet kaikenlaishten kanssha. Et shaa penniekään minulta, kun pappa kuolee, et shaa."

Ymmärsin, mistä Rebekka-rouvan valta, eikä vain valta, vaan suorastaan ylivalta, johtui: hän oli rikas perijätär, kun taas kenraaliparka oli köyhä, ja tätä heidän suunnatonta eroaan koetti Rebekka-rouva parhaan kykynsä, taitonsa ja etenkin voimansa mukaan teroittaa kevytmieliselle aviopuolisolleen.

Kenraali koetti sanoa jonkun sanan, mutta hänen jokainen yrityksensä tukahutettiin alkuunsa ja hänen täytyi, en voinut nähdä, mutta kuvitella kyllä, istua kädet ristissä ja tyynesti odottaa myrskyn lauhtumista joko leppymisen tai väsymisen muodossa. Minun tuli melkein sääli häntä, sillä itsehän olin tämän kaiken järjestänyt. Ellen minä olisi sekaantunut asiaan, olisi kenraali kaikessa rauhassa ja viattomuudessa hakkaillut kaunista madame Pirardia ja tullut yhtä rauhassa takaisin, eikä hänen olisi tarvinnut, miehen, jolla hetki aikaisemmin oli ollut aikamoinen valta kansojen ja maitten kohtaloon, alistua kuuntelemaan tätä liiankin kansantajuista ja vilkasta esitelmää aviomiehen, etenkin köyhän, pienistä oikeuksista ja monista suurista velvollisuuksista.

Puolisen tuntia pauhasi Rebekka-rouva heikentymättömällä voimalla ja minun korvani alkoivat jo niin täydellisesti tottua hänen kirkuvaan sopraanoonsa, että aioin uudelleen nukahtaa. Kenraali oli viisas mies, sillä hän valitsi lopuksi oikean keinon: oli aivan hiljaa.

Se raivostutti ensin Rebekka-rouvan äärimmilleen, mutta hänenkin voimansa uupuivat. Kukaan ei jaksa huutaa seinille ja kenraali tuntui olevan kuin seinä.

Rebekka-rouva veti henkeään, murahteli hiukan päättäjäisiksi ja vaikeni viimein kokonaan. Pari tuolia kolahti, askeleet kaikuivat, mutta ilmeistä oli, että myrsky oli tyyntymässä.

"Mine lähden shyömään!" sanoi Rebekka-rouva ja samassa läjähti ulko-ovi kiinni.

En todellakaan sitä ihmetellyt. Nälkä tulee vähemmästäkin ja vähemmästäkin ansaitsee saada syödä kunnollisen päivällisen. Tervehdin itsekseni tyytyväisyydellä Rebekka-rouvan päätöstä ja välittömästi seurannutta tekoa.

Hiljaisuus palasi, kenraali tuntui sytyttävän sikaarin ja kuului hieman viheltävänkin, mistä päättäen hän ei ollut kovinkaan järkytetty myrskystä, minkä hän oli saanut kestää. Kenraali Amos Aron Nagelkopf tuntui maailmaa ymmärtävältä ja mukautuvalta mieheltä, mutta loppujenkin lopuksi: minä olin edelleenkin vuoteitten alla eikä poispääsystä ollut tietoakaan. Mieleeni välähti ajatus, että kenraali ei poistuisikaan enää ollenkaan huoneestaan ennenkuin aamulla. Sellaisessa tapauksessa joutuisin viettämään yöni sängyn alla. Ajatus ei tuntunut houkuttelevalta.

Sitten sydämeni sykähti: kuulin, että kenraali helisytti avaimia ja ryhtyi avaamaan kirjoituspöydän laatikoita.

Keksisikö hän käyntini?

Kului viisi minuuttia, mutta mitään epäilystä herättävää en kuullut enkä havainnut. Varovaisesti siirtäydyin piilossani niin, että saatoin katsella toiseen huoneeseen. Kenraalia en nähnyt, mutta osan nojatuolia näin. Aloin todenteolla hermostua. En keksinyt mitään keinoa päästä huoneesta pois, käyttämättä väkivaltaa ja tulematta huomatuksi.

Ulko-ovelta kuului koputus ja hetken kuluttua astui sisään kaksi mieshenkilöä.

Ne olivat suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh ja ent. salaneuvos Matvei Matvejevitsh, kuten jälkeenpäin sain tietää. En totisesti ollut heidän tulostaan hyvilläni, mutta siinä kohdin ei kysytty mielipidettäni. Kenraali tervehti kohteliaasti ja molemmat istuutuivat, niin että saatoin heidät nähdä. Minulla ei ollut aavistusta, että tunkeutuessani kenraalin luo joutuisin vastoin tahtoani tekemään suuren paljastuksen. Minulla oli kyllä jo paljonkin epäluuloja kenraalia vastaan. Kenraali, joka toimeenpanee merirosvouksia, herättää kieltämättä jonkunverran ajatuksia, ja kun kenraali lisäksi kuuluu Israelin hajoitettuun heimoon, jonka lapset nykypäivinä mieluummin tekevät kauppaa kuin sotivat, muuttuu asia yhä arveluttavammaksi.

"Miten asiat luistavat, parahin Amos Andrejevitsh?" kysyi tsaariehdokas, joka sivumennen sanoen edellisenä yönä oli taas tuntuvasti tukenut Danzigin kaupungin raha-asioita Zoppotin pelihelvetissä.

"Kaikki järjestyy, niin että voimme pitää konferenssin sovittuna aikana. Wrangelilta en ole vielä saanut tietoja. Lähetti on viipynyt matkalla, mutta otaksun, että hänkin yhtyy rintamaamme. Varmaksi käy asia vasta sitten, kun ensin konferenssissa olemme sopineet yhteisestä ohjelmasta ja saaneet länsivaltojen vahvistetun avustuslupauksen. Sotaanhan tarvitaan kolme seikkaa, nimittäin rahaa, rahaa, rahaa."

Asemani sängyn alla tuntui äkkiä omituisen helpolta ja mukavalta, suorastaan mielenkiintoiselta. Olihan se kyllä hieman omituinen, lievimmin sanottuna, paikka kuunnella tärkeitä diplomaattisia keskusteluja ja suunnitelmia, jotka tarkoittivat, ei enemmän eikä vähemmän, kuin bolshevikien vallan kukistamista ja yleensä Itä-Euroopan kysymysten ratkaisemista venäläisten tsaariemigranttien toivomaan suuntaan.

Kenraalilla oli siis rautansa täälläkin. Todellakin hauska kuulla. Nautin mielessäni siitä hämmästyksestä, minkä eloisasti kirjoitettu artikkelini näistä asioista varmasti herättäisi.

Kenraali ja suuriruhtinas keskustelivat suhteellisen kauan, Matvei Matvejevitshin uskollisesti torkkuessa tuolillaan. Vastikään nautittu hyvä päivällinen ilmeisesti raukaisi häntä. Matvei Matvejevitsh tuntui tyytyväiseltä toisten suunnitelmiin, sillä edellytyksellä, ettei tarvinnut liiaksi kieltäytyä jokapäiväisestä leivästä. Sain varsin hyvän ja verrattain tarkan kuvauksen venäläisten tsaarimielisten emigranttien salaisista hankkeista, ohjelmasta ja menettelytavoista, ja päätin hiljaa mielessäni, että tavalla tai toisella olisin läsnä siinä lopullisessa ratkaisevassa konferenssissa, jossa sovittaisiin yhteisestä tsaariehdokkaasta ja käännyttäisiin salaisesti länsivaltojen puoleen avunpyynnöllä. Minä aloin tuntea herpaisematonta mielenkiintoa kysymykseen, eikä se seikka, että kotimaani nimi siiloin tällöin mainittiin hankkeitten yhteydessä, joitten mahdollisuuskin nostattaisi joka miehen aseisiin, suinkaan mielenkiintoani vähentänyt. Päätin, että minäkin sanon sanani Itä-Euroopan kysymyksessä, ja vieläpä niin, että se jotakin merkitsee. Tunnin kuluttua molemmat vieraat lähtivät ja tsaarintekijä-kenraali jäi uudelleen yksin. Ja minä jäin tietysti myös. En yritä kuvailla mielentilaani. Tantalos-tuskat olivat lapsenleikkiä oman tilani rinnalla. Minä, sanomalehtimies, reportteri, olin kirjaimellisesti ymmärrettynä ahdettu täyteen mitä tärkeimpiä, mitä villeimpiä uutisia, sellaisia, että lukijat ne suorastaan ahmisivat, mutta en voinut noita tietojani levittää, en jakaa kenellekään, en kuiskata edes itselleni.

Kenraali nousi kävelemään ja piilostani näin, että hän katsoi pari kertaa kelloaan. Hän siis odotti jotakin.

Aivan oikein, pari kolme minuuttia yli neljän koputettiin uudelleen ovelle ja tällä kertaa oli tulijoita vain yksi. Hän oli pienehkö, laiha mies, iho omituisen kellertävä, tummat viikset ja palavat silmät, siististi ja huolellisesti, mutta erittäin vähän silmiinpistävästi puettu. Tulija istuutui tervehtimättä tuolille.

"Miten onnistuitte Gurnickiin nähden?" kysyi vieras.

"Hyvin kyllä, mutta en löytänyt mitään papereita, ainoastaan rahaa ja arvoesineitä", vastasi kenraali.

"Arvoesineitä!" huudahti vieras. "Oliko niitten joukossa myös hopeinen paperossikotelo?"

Kenraali näytti hämmästyneeltä ja minä vapisin.

"Oli kyllä ja minulla se on vieläkin."

"Oivallista! Missä se on?"

Kenraali otti avaimen taskustaan ja aukaisi kirjoituspöydän laatikon. Minä pidätin hengitystäni. Kaikki saattoi riippua seuraavista silmänräpäyksistä. Jos minut keksittäisiin, ei tuon pienen miehen kanssa ollut leikkimistä. Minä en pitänyt hänen silmistään. Niissä oli vaarallisen häikäilemätön loiste.

"Kas tässä!" Kenraali ojensi paperossikotelon.

Kiihkeästi tarttui vieras koteloon, avasi sen ja painoi salaponninta. Lokero avautui, mutta se oli tyhjä. Paperi oli minun taskussani. Vieras päästi pettymyksen huudon.

"Tyhjä! Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Ette suinkaan ole täältä mitään ottanut?"

"En", vakuutti kenraali.

"Eikä kukaan muukaan ole sitä tietämättänne käsitellyt?"

"Ei kukaan, voin sen vakuuttaa", vastasi kenraali käyden yhä enemmän hämilleen. "Mitä siellä olisi pitänyt olla?"

"Paperi, muuan tärkeä, ensiluokkainen paperi! Saimme vasta tänään tiedon salaisuudesta, siitä, että Gurnicki säilyttää tärkeitä papereitaan tässä paperossikotelossa. Hm, ei tietenkään ole mahdotonta, että hän on piiloittanut sen jonnekin muualle. Mutta harmillinen juttu tämä on, peräti harmillinen. Jos paperi olisi ollut tässä kotelossa, olisitte huomenna voinut pankista nostaa miljoonan markkaa."

"Perhana", pääsi kenraalilta. "Miljoonan! Mutta eikö paperia vieläkin voitaisi hankkia?"

"Tuskin. Gurnicki on varmasti nyt niin varuillaan, että yritys olisi turha."

Kenraali noitui hiljaa, mutta niin hartaasti, että ymmärsin häntä satutetun arkaan paikkaan. Eikäpä ihme, miljoona markkaa on hieman arka paikka kenelle tahansa. Niin, tosiaankin, olisinhan voinut tulla nyt miljoonamieheksi muutamassa hetkessä. Paperihan oli minulla. Eikä minulla kuitenkaan ollut juuri sanottavaa heikkoutta langeta kiusaukseen. Tietysti käyttäisin paperia hyväkseni, mutta omalla tavallani, joka, ellei se olisikaan niin tuottava, olisi kuitenkin hieman kunniallisempi.

Mutta kuka oli tuo vieras? En todellakaan voinut olla varma. Hän puhui venäjää, sujuvasti ja vaivattomasti, niin että venäjä tuntui kaikesta päättäen olevan hänen äidinkielensä. Olisiko hänkin siis emigranttivehkeilijöitä? Ei tuntunut siltäkään, hän ei kertaakaan edes sattumalta maininnut mitään sensuuntaista.

Todellakin, olihan vielä mahdollisuus ja vieläpä erittäin todennäköinen: mies oli bolsheviki. Mutta miten olisi selitettävissä hänen suhteensa kenraaliin, joka puuhasi tsaaria Venäjän tyhjälle valtaistuimelle? Selitys oli yksinkertainen: kenraalilla oli vapaanlaiset käsitykset politiikasta. Hänellä ei ollut ennakkoluuloja. Eilen puolalaisen diplomaatin kanssa, vastikään tsaarivehkeilijän ja nyt bolshevikin. Hieman eripuraista tuo seurakunta oli, mutta eihän kenraali kai ollut niin turhantarkka.

Hän tietysti toivoi ja lypsikin rahaa kaikilta, palveli kaikkia ja petti kaikkia. Vaarallinen, mutta tuottava ammatti epäilemättä.

"Yritys täytyy kai katsoa epäonnistuneeksi", sanoi vieras. "Riittää siitä siis. Mutta minulla on teille toinen ehdotus. Olisitteko halukas tekemään pienen matkan?"

"Miksei!" Kenraali naurahti huolettomasti. "Kun vain ne pikku muodollisuudet järjestetään."

"Tietysti. Paljonko tahdotte?"

"Hm, riippuu siitä, minkälainen tehtävä."

"Kohtalaisen yksinkertainen ja melkein vaaraton mutta vaatii pientä näppäryyttä."

"Siis paperi?"

"Kyllä."

"Anastettava?"

"Ei, päinvastoin toimitettava."

"Missä?"

"Vilnassa."

"Ahaa!"

"Ymmärrättekö?"

"Aavistan. Zeligovski…?"

"Niin kyllä."

"Siellä on rauhallista."

"Liiankin."

"Ei siis pieni virkistys haittaisi?"

"Ei ollenkaan."

"Liettualaisille?"

"Tietysti."

"Ja paperi?"

"On minulla." Vieras osoitti taskuaan. "Paljonko siis?"

"Viisikymmentä."

"Olkoon menneeksi. Frangia?"

"Niinkuin ennenkin."

"Asia on siis tällainen: teidän on toimitettava paperi liettualaisille jonkun puolalaisen avulla, tämän tietämättä mitään. Ilmoitatte siitä Mooseksen kautta. Aika ja paikka ehdottoman tarkasti. Loppu hoidetaan ilman teitä."

"Hyvä. Onko paperi oikea?"

"Ei, mutta hyvin tehty ja erittäin todennäköinen. Siellä voi pian alkaa paukkua."

"Hm, tietysti ennen Varsovan konferenssia?"

"Niin pian kuin mahdollista."

"Ja maksu?"

"Tässä on kuitti. Mooses saa merkitä kuittauksen, kun asia on selvä.
Rahat nostatte Varsovasta, tehän tiedätte."

"Selvä."

"Tämän täytyy onnistua. Ymmärrättekö?"

"Se onnistuu varmasti."

Minä en voinut mitenkään olla, hyvinkin luonnollisista syistä, yhtä vakuutettu yrityksen onnistumisesta kuin kenraali. Myönnän kyllä, että jos kenraalilla olisi ollut tuhannesosankaan aavistus siitä, mikä makuuhuoneen vuoteitten alla makasi ja huokaili, ei hänkään olisi ollut varma. Mutta hän teki siinä anteeksiantamattoman virheen, että meni jotakin vannomaan tulevaisuudesta.

Vieras nousi ja ojensi kätensä. Kenraali saattoi hänet ovelle ja itse palasi paperi kädessä pöydän luo.

Minä olin kiihkoissani. Sanomalehtimiehenä olin tullut niin paljon seuranneeksi n.s. ulkopolitiikkaa, että täydellisesti tajusin, mitä bolshevikiagentti suunnitteli. Vilnan kysymys oli arka, tulipalon arka kohta reunavaltioitten välisessä yhteisymmärryksessä. Bolshevikien kannalta oli niin muodoin tärkeää, että Vilnan kysymystä hiukan herätettiin siitä uneliaisuuden tilasta, missä se jo jonkun aikaa oli ollut. Tarkoitus oli ilmeisesti toimittaa liettualaisille jokin väärennetty asiakirja uusista anastushankkeista kenraali Zeligovskin taholta, ja toimittaa se niin, etteivät liettualaiset epäilisi ollenkaan sen alkuperää eivätkä puolalaiset asiasta aavistaisikaan. Selkkaus, sangen todennäköisesti aseellinen, olisi silloin varma, ja mitä se merkitsisi juuri Varsovan konferenssin kynnyksellä, oli itsestään selvä. Kenraali Amos Aron Nagelkopf suorittaisi yrityksen käytännöllisen osan ja epäilemättä suorittaisi sen tyydyttävästi.

Ellei!

Ellei joku pistäisi sormiaan väliin. Minulla oli täysi aikomus se tehdä, mutta niin kauan kuin olin kenraalin huoneessa vuoteen alla, ei minun aktiivisuuteni mitään merkinnyt. Olisin suorastaan palanut halusta saada jutella Gurnickin kanssa, kertoa kaikki ja kysyä neuvoa. Minulla oli hallussani suunnattoman arvokkaita tietoja, tietoja, jotka voisivat merkitä minulle kunniaa ja kultaa ja menestystä, mutta minun täytyi maata hiljaa kuin hiiri ja pidättää hengitystäni hänen ylhäisyytensä juutalaisen kenraalin takia, joka ei edes ollut kenraali, siitäkin olin nyt miltei varma. Tietenkin suuriruhtinas oli itseottamallaan vallalla hänet sellaiseksi koroittanut.

Kenraali tupakoi ja käveli huoneessaan ilmeisestikin jotakin miettien, mutta mikään ei osoittanut, että hän aikoisi poistua huoneestaan. Minun täytyi odottaa, odottaa vaikka tuomiopäivään saakka. Odottelin vain henki kurkussa, milloin äänekäs Rebekka-rouva palaisi, mutta häntä ei kuulunut. Hän oli nähtävästi lähtenyt ulos lauhduttelemaan tuultaan.

Kenraali käveli puolisen tuntia, ja sitten, minun osaamatta ollenkaan aavistaa, tuli makuuhuoneeseen. Sydämeni aivan pysähtyi, kun hän istahti vuoteen viereen tuolille ja alkoi avata kengännauhojaan.

Aikoiko kenraali käydä nukkumaan? Se vielä puuttuisi, mutta tunsin vähitellen, ettei kohtapuoleen puuttuisi paljon siitä, että turvautuisin barbaariseen väkivaltaan. En missään tapauksessa oltu luotu koko päivää makaamaan sängyn alla. Ja oli nälkäkin ja tupakansavu suorastaan raivostutti, kun ei itse voinut tupakoida.

Kenraali riisui kengät jaloistaan ja, käteni kiertyivät väkisinkin puukonkahvan ympärille, kumartui sängyn alle. Hän kohotti jo peitettä ja vaivoin sain hillityksi itseni huudahtamasta. Näin, että hänen kätensä sukelsi sängyn alle ja tarttui kenkäpariin, joka oli aivan pääni vieressä.

En hengittänyt enkä tuntenut ja tietänyt mitään. Näin ainoastaan lihavahkon, pehmeän käden, joka piti kiinni kengistä, veti ne verkalleen sängyn alta pois, ja, uskomatonta, äkkiä laskeutui peiton kulma jälleen paikoilleen.

Kenraali ei ollut nähnyt minua.

Makasin aivan voimattomana. Jännitys oli ollut liiallinen tai ehkä myöskin jo kauan kestämäni kuumuus sen vaikutti, mutta tunsin itseni todellakin aivan kykenemättömäksi mihinkään. Kuulin vain hämärästi, että kenraali veti kengät jalkaansa, nauhoitti ne ja äkkiä sysäsi toiset kengät sängyn alle, niin että ne liukuivat aivan minuun asti. Sitten kenraali poistui toiseen huoneeseen, sulki pari laatikkoa ja, en tahtonut uskoa korviani, avasi oven, läimäytti sen kiinni ja kiersi avainta lukossa.

Olin vihdoinkin yksin.

Makasin kuitenkin ainakin viisi minuuttia sängyn alla, ennenkuin uskaltauduin turvapaikastani. Jäseneni olivat aivan puutuneet ja olin taaskin kohtalaisen pölyinen. Vuoteitten alla oleva lattia ei nähtävästi kovin usein tehnyt tuttavuutta lattiaharjan kanssa. Olinhan sen itsekin havainnut varsin selvästi.

Niin, olin kyllä yksin mutta ovi oli lukittu ja pulma oli sama kuin ennenkin. Tunsin, kuinka veri alkoi pelosta hyytyä suonissani ja minua puistatti. Senjälkeen kun olin kuullut sen, mitä olin kuullut, ei henkeni varmastikaan ollut neuvostoruplankaan arvoinen. Minä tiesin liian paljon ja liian vaarallista.

Mutta vaara kiihoitti myös hermostoani ja älyäni. Mietin, koetin ajatella kylmästi ja järjestelmällisesti, mutta en keksinyt mitään, en yhtään mitään, mikä olisi voinut tuoda pelastuksen. Kävellessäni huoneessa satuin vahingossa koskettamaan muuatta räikeänväristä hametta, joka — hieman epäsiistiin juutalaiseen tapaan seinällä riippuen — putosi lattialle. Kumarruin nopeasti sitä nostamaan ylös, mutta suoristautuessani huudahdin ääneen.

Puhelin!

Huoneessahan oli puhelin. En ollut tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi, kun en ollut sitä huomannut. Siinä oli toki keino, mikä saattaisi minut pelastaa.

Vapisevin käsin tartuin puhelintorveen. Hotellinkeskus vastasi.

"Huone 48."

Odotin pitkän aikaa, mutta vastausta ei kuulunut. Puolalainen ei ollut siis kotona. Entäpä Laura? Kääntyä hänen puoleensa? Hänen täytyisi uskaltaa varastaa avain alhaalta ja tulla sitten minua vapauttamaan. En siekaillut kuitenkaan.

"Huone 73."

Odotin jännittyneenä. Olisikohan Laurakaan hotellissa?

Oli.

"Max puhuu. Kuule nyt äläkä kysele mitään: mene heti alas ovenvartijan luo ja keinolla millä tahansa hanki huomaamatta käsiisi huoneen n:o 32 avain. Minä olen siellä. Avaa ovi silloin, kun ei ketään ole käytävässä. Usko nyt äläkä kysele. Henkeni on kysymyksessä. Kymmenen minuutin kuluttua voin selittää kyllä."

Pistin torven paikoilleen ja jäin odottamaan. Minä olin saanut odottaa monta tuntia, mutta nämä viimeiset minuutit tuntuivat loppumattomilta. Onnistuisiko Laura? Kysymys oli ainoastaan siitä, uskaltaisiko hän toimia tarpeeksi kylmäverisesti.

Seisoin hievahtamatta, jokainen hermo ja lihas jännitettynä valmiina syöksymään joko ulos tai tarpeen vaatiessa pakenemaan uudelleen vuoteen alle. Ulkoa kuului askeleita, avain työnnettiin hiljaa lukkoon, sitä kierrettiin. Seisoin patsaana. Oliko tulija Laura?

Oli.

Avain kiertyi ja ovi raoittui. Silmänräpäyksessä olin käytävässä Lauran vieressä, työnsin oven hiljaa kiinni, lukitsin sen ja pistin avaimen taskuuni sanaakaan sanomatta.

Vihdoinkin olin vapaa, mutta…

Kylmä hiki kohosi otsalleni. Ei, en ollut erehtynyt. Portailta kuului selvästi Rebekka-rouvan ääni, tuikea ja äreä. Varmastikin molemmat olivat tulossa. Entä nyt? He eivät olleet saaneet avainta ovenvartijalta. Nuolennopeudella sieppasin avaimen ja pistin sen avaimenreikään kiertämättä lukkoa, tempasin Lauraa kädestä ja vedin hänet puoliväkisin, mutta vastustamattomasti käytävässä olleeseen kylpyhuoneeseen, jonka oven taakse jäin hengästyneenä kuuntelemaan ja odottamaan. Aivan oikein, äänet lähenivät, eroitin selvästi kenraalinkin äänen ja kuulin hänen huudahduksensa, kun hän löysi avaimen. Ovi avattiin ja suljettiin ja käytävässä oli jälleen hiljaista.

Nopeasti, mutta äänettömästi juoksin Lauran kanssa käytävän päähän ja portaille. Nyt olin lopullisesti pelastettu.

Laura vei minut huoneeseensa. Hän kai näki kasvoistani, että olin ollut vakavassa leikissä, koskapa ensi työkseen tilasi huoneeseensa hiukan syötävää ja juotavaa. Minulle maistuikin ruoka ja myöskin juoma, ja kun aloin vähitellen käsittää, että olin leikissä päässyt voiton puolelle, nousi mielialani aivan kattoon.

Laura huomasi hetken tulleen.

"Kerroppa nyt, Taksi, mikä syy sai sinut tuon juutalaiskenraalin huoneeseen? Missä sinä olet ollut koko päivän?"

Minulla ei todellakaan ollut halua kertoa. Olin tullut sen luvanneeksi hetken kiihtymyksessä, mutta mahdotonta oli täyttää tuota lupausta. Naiselle ei voinut uskoa sellaisia salaisuuksia. Ja Laurahan oli sitäpaitsi minun kilpailijani. Ei sopinut ollenkaan.

"Minulla ei nyt ole aikaa", vastasin ja nousin seisomaan. "Kerron joskus toiste, mutta en nyt."

Laura naurahti taistelunhaluisesti.

"Ei aikaa! Se on selvä, mutta epäonnistunut hätävalhe. Ajatteles, jos minä olisin tullut päästämään sinut puolituntia myöhemmin. Sinulla olisi ollut aikaa vallan mainiosti istua huoneessa.. Sinun olisi täytynyt istua. Tuo syy ei siis vetele ollenkaan."

En osannut sanoa mitään, enhän voinut viitatakaan seikkailuuni Lauran aavistamatta, kuinka suuret asiat olivat kysymyksessä. Mutta nainenhan on itsepäinen, eikä Laura, luoja paratkoon, ainakaan siinä suhteessa ole mikään ilahuttava poikkeus. Hän oli utelias, kieltämättä utelias, ja se hiveli kyllä minun itserakkauttani, sillä en milloinkaan ennen ollut huomannut voivani herättää hänen uteliaisuuttaan. Mutta en mitenkään voinut sitä tyydyttää, vaikka Laura tekikin kaikkensa niinä kymmenenä minuuttina, jotka vielä viivyin huoneessa. Hän nauroi, hän pilkkasi, pyysi, häikäilemättömästi niinkuin vain nainen voi pyytää, ja lopuksi uhkasi menevänsä kysymään kenraalilta, mitä tekemistä minulla oli hänen huoneessaan. Minä hätkähdin ja Laura huomasi sen ja ärsytti minua yhä enemmän. Mutta olin kuitenkin varma, ettei Laura toteuttaisi uhkaustaan. Lupasin viimein hänelle hankkia erinomaisia aiheita matkakirjeisiin ja sain hänet tyytymään, kun hän vakuuttautui siitä, etten missään tapauksessa pitemmälle myöntyisi. Mutta minä näin hänen silmistään, että Laura tekisi kaikkensa, saadakseen selville salaisuuteni, ja myöskin kostaakseen minulle samalla mitalla. Kysyin kohteliaisuuden vuoksi, millä tavalla hän oli saanut avaimen.

"Pyh, tuo nyt oli helppoa. Edit keskusteli ovenvartijan kanssa joistakin osotteista ja sillä aikaa minä kaikessa rauhassa valitsin itselleni avaimen."

"Edit!"

Minä en todellakaan olisi uskonut, että musikaalinen nainen antautuisi sellaiseen seikkailuun, mutta Edit nyökkäsi päätään, että niin hän joka tapauksessa oli tehnyt. Edit ei näyttänyt uteliaalta, hän selaili parhaillaan hartaasti Danzigin kaupungin kartastoa ja historiallista opasta ja kirjoitti matkamuistojaan paksuun mustakantiseen vihkoon pystyllä, suoralla ja selvällä tyttökoululaiskäsialallaan.

Niin, mutta Jozef Gurnicki!

Mennessäni alhaalta hakemaan huoneeni avainta, antoi ovenvartija minulle kirjeen. Arvasin, keneltä se oli. Monsieur Gurnicki ilmoitti olevansa puolalaisen ylikomisarin luona. Riensin huoneeseeni ja soitin hänelle, pyytäen häntä kiireellisesti saapumaan hotelliin.

Ei kulunut puolta tuntiakaan ennenkuin ovelle koputettiin ja Jozef
Gurnicki astui sisään.

"Missä te olette ollut koko päivän?" Puolalainen paloi uteliaisuudesta ja jännityksestä.

"Kenraali Amos Aron Nagelkopfin huoneessa sängyn alla."

"Todellako?"

"Aivan varmasti, ja todistukseksi siitä voin antaa tämän", sanoin ojentaen hänelle tuon tärkeän paperin. Puolalainen tuli aivan suunniltaan ilosta ja ennenkuin kerkesin edes aavistaa, oli hän kietonut kätensä kaulani ympäri ja moiskauttanut minua molemmille poskille. Kukin tavallaan, ajattelin vain, ja suuteleminenhan kuuluu puolalaisiin tapoihin niinkuin nenänhierominen kiinalaisiin.

"Kertokaa, kertokaa!" ja puolalainen heittäytyi nojatuoliin. "Tehän olette kuin Scherlock Holmes!"

Minun täytyi nauraa ja nauraminen teki minulle hyvää vuoteen alla makaamisen jälkeen.

"Ennenkuin kerron", sanoin, "kuvailkaapa minulle, minkälainen kohtaus teille sattui Helan niemellä?"

Puolalainen nauroi hiukan harmistuneesti.

"Olimme ehtineet juuri niemen toiselle rannalle, meren puoleiselle, ja sitä pitkin kävellessämme huomasin hiekalla erään pensaan varjossa istumassa kaksi henkilöä. Samalla myöskin madame Nagelkopf huomasi heidät ja päästi huudon, mikä varmasti kuului kylään saakka. Istujat olivat madame Pirard ja kenraali. En tahdo kuvata, mitä seurasi. Lopputulos oli joka tapauksessa, että seura vaihtui, madame otti kenraalinsa ja minä madame Pirardin. Tiesittekö te, että kenraali oli mennyt Helaan?"

"Tiesin."

"Te olette velikulta, totisesti. En tahtoisi uudelleen joutua samanlaiseen tilanteeseen. Kaikki ihmiset katsoivat meitä."

"Täytyy kärsiä. Minäkin sain jo tarpeekseni."

Sitten kerroin yksityiskohtaisesti koko seikkailuni ja puolalainen istui kuin neuloilla, niin innostunut ja jännittynyt hän oli. Keskustelimme vielä tunnin, minkä jälkeen sovimme menettelytavasta.

Ilmoitin matkakumppaneilleni, että lähdemme illalla Vilnaan. Editin ja
Lauran vastalauseet kaikuivat kuuroille korville.

"Sinä edistyt liian huimaavasti", sanoi Laura ja keikahutti niskaansa.
"Kuvitteletko sinä todellakin että minä, kun olen päättänyt olla
Danzigissa viikon, lähden noin vain, sinun käskystäsi, Vilnaan?"

"Minä en kuvittele", vastasin kuivasti, "minä olen varma siitä. Aivan yksinkertaisesti. Sinulla ei ole valinnan mahdollisuutta. Ellet seuraa minun neuvojani ja ohjeitani ja määräyksiäni, et pääse Vilnaan eikä lehtesi saa sieltä mitään."

Minä korostin sanoja "määräyksiäni" ja "pääse". Näin, että se teki oikein hyvää Lauralle. Olin varma, että hänen kilpailijaolemuksensa voittaisi ja siksi saatoin uskaltaa verrattain pitkälle. Laura oli aina ennen määrännyt. Nyt määräsin minä ja tuskin tiesin, miten muutos oli tapahtunut. Toistaiseksi saatoin olla varma ylivallastani, mutta tunsin Lauraa siksi hyvin, että tiesin, jos tästä ylivalta-asemastani aioin pitää kiinni, vielä seuraavan katkeria taisteluja.

"Entä passit?" kysyi Laura jokapäiväisimmällä äänellään.

"Sinä älä huolehdi niistä, vaan katso, että itse ja tavarasi, samoinkuin Edit ja hänen kamppeensa ovat pian valmiina."

Laura kääntyi kunnioittamatta minua edes halveksivalla silmäyksellä. Aavistin, että matka Vilnaan tuskin tulisi erikoisemman helläksi. Mutta välitin siitä viisi. Minulla olivat omat asiani ja ne olivat paljon jännittävämmät kuin jonkun naisen mielialan vaihtelut.

Samana iltana istuimme kaikki junassa ja porhalsimme kohti Posenia. Olin päättänyt matkustaa kiertoteitse Vilnaan, osaksi siitä syystä, että se minua yleensä huvitti, osaksi siitä, etten pelännyt kenraalin ehtivän ennen meitä. Hän ei osannut odottaa mitään sellaista.