TOINEN OSA.
Olimme saaneet makuupaikat, ja kun seuralaiseni olivat poistuneet osastoonsa, vetäydyin minäkin levolle. Vaunu oli hyvä saksalainen vaunu, mutta sota-ajan vaikutus tuntui vielä edelleenkin peittojen ja tyynyjen puutteessa. Minä osaan sentään yhden taidon: matkustaa. Se ei ole mikään pieni taito, se edellyttää sekä järkeä että kokemusta, ja jälkimäistä minulla on hiukan. Niinpä minulla oli mukanani sekä peite että tyyny, joten viiden minuutin kuluttua saatoin tilapäiseen vuoteeseeni olla varsin tyytyväinen.
Uni ei sittenkään maistanut. Olin vieläkin liian kiihoittunut enkä sitä ihmetellytkään. Vaikka sanomalehtimiehenä joutuukin kokemaan paljon merkillistä ja tylsyy ihmeihin, ylittivät Danzigin seikkailut minun tavallisen kokemuspiirini rajat. Puolessatoista vuorokaudessa olin ehtinyt saada jotenkin runsaasti kokemuksia, ja vaistoni sanoi, että kaikki oli vain alkua, että kesälomani muodostuisi kyllä mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi, mutta tuskin kovinkaan hermoja rauhoittavaksi. Koettelin takataskuani ja tunsin siellä illalla ostamani revolverin. Revolveri ei ole mikään hermolääke, vaikka useimmiten onkin niin, ettei revolveria käyttävä mies kaipaakaan hermolääkkeitä.
Jozef Gurnicki oli palkinnut seikkailuni tavalla, jota olin toivonutkin. Laura pääsisi kyllä Vilnaan ja voisi kuvata vaikutelmiaan, mutta minulla oli taskussani varmasti tehoava suositus Puolan d'Annunziolle, kenraali Zeligovskille. Se merkitsi ensiluokkaista haastattelua lehdelleni ja itselleni sekä kunniaa että hitusen kultaa. Niistä senteistä, jotka siitä kirjoittaisin, voisin vallan hyvin vaatia runsaanlaisen korvauksen.
Tätä ja kenraali Amos Aron Nagelkopfin suunnitelmia mielessäni hautoen viimein nukuin junan yksitoikkoiseen tärinään. Näin unta suunnattoman suuresta lattiaharjasta, millä minut koetettiin lakaista maanpinnalta ja unissani käsitin maan pannukakun muotoiseksi ukko-Ptolemaion teorian mukaan. Harja läheni minua ja tunsin liukuvani sileätä pintaa pitkin reunaa kohti ja sitten tipahtavani pohjattomaan syvyyteen.
Heräsin ja katsoin kelloani. Se lähenteli puolta kuutta. Tunnin kuluttua olisimme siis Posenin kaupungissa. Hyppäsin ripeästi lattialle, kaivoin esille toilettivehkeeni ja neljännestunnin kuluttua olin peseytynyt ja kammattu. Kupillinen kuumaa kahvia ei olisi haitannut, mutta siitä tuskin oli toivoa ennenkuin Posenissa.
Menin kävelemään käytävään ja antauduin ihailemaan ohikiitäviä maisemia. Posen on ihana maakunta, Puolan valtakunnan kehto, vanhojen poljaanien kotiseutu, joista puolalaiset ovat nimensäkin saaneet. Kaikkialla näkyi saksalaisen kulttuurin vaikutus, eikä se ainakaan ulkokuoreltaan tuntunut vastenmieliseltä, niin paljon kuin saksalaisuutta siellä on moitittukin. Päinvastoin. Hyvin hoidetut, reheväkasvuiset pellot, kirjavat niityt, valkeat punatiilikattoiset talot, viivasuorat erinomaiset maantiet poppeli- ja lehmusreunusteineen, kaikki muistutti Saksan viljavia ja vaalittuja seutuja, kaikkialla näkyi järjestys ja järkiperäisyys, pienoinen idyllimäisyys ja herttaisuus. Ja kuitenkin oltiin Puolassa, kansa oli puolalaista, sen tunsi kyllä siksi sen rientäessä työhön pelloille ja niityille. Niin, Posen on Puolan viljavin ja kehittynein maakunta, ja Posenin puolalaiset koko kansan terveintä, säännöllisintä ja työteliäintä väestöä.
Juna pysähtyi kuitenkin keskikokoiselle asemalle ennen Posenia ja minä kiiruhdin ulos saadakseni jotakin lämmintä sisääni. Vaikka olikin kesä, eivät yöt suinkaan olleet liian polttavia. Samassa näin Lauran ja sanoin hänelle hyvänhuomenen. Sain todellakin vastauksen, vaikka olin jo melkein varma, etten saa, niin epäröivältä näytti Laura vastatessaan.
Join kaikessa kiireessä kupillisen kahvia ja nielaisin pienen voileivän. Kaikki maistui erinomaiselta ja hinnat olivat halvat, ainakin Suomen rahaa käyttäessä. Uskalsin huomauttaa myös Lauralle, että hänenkin tulisi pitää kiirettä, sillä juna kai seisoisi vain pari kolme minuuttia asemalla. Laura ei kuitenkaan suvainnut vastata, mutta Edit, sanaakaan sanomatta, seurasi kyllä neuvoani. Juuri kun olimme ehtineet junaan, vihelsi junailija ja juna lähti jotenkin reippaasti liikkeelle. Laura ei ollut vielä tullut. Juna oli jo ehtinyt kulkea ainakin viisitoista metriä ja sen nopeus kasvoi joka sekunti, kun huomasimme Lauran kiiruhtavan asemaravintolasta.
Hän juoksi, juoksi todellakin, mutta junakin lisäsi vauhtia ja minä havaitsin, että Laura saa pistää tiukalle, jos mieli päästä enää mukaan. Edit oli hermostunut.
Mutta Laura juoksi ja tavoitti junan. Se oli kuitenkin ehtinyt jo asemalaiturilta ja nyt kävi ilmi, että hyppääminen vaununastuimelle oli Lauralle ilman siipiä likipitäen ylivoimainen tehtävä. Suutuin todella, sillä oli selvää, että Laura jäisi nyt jälkeen ja me saisimme häntä odotella, vaikka toiselta puolen ei ollenkaan haitannut, että Laura sai taas pienen muistutuksen itsepäisyytensä seurauksista.
Sallimus suvaitsi kuitenkin tällä kertaa esiintyä ja esiintyä komeanlaisen, tanakan ja reippaan puolalaisen luutnantin muodossa. Tämä Radzivillien ritari hypähti nopeasti alimmalle astuimelle, kumartui alas ja ojensi kätensä Lauralle, mihin tämä puolestaan ollenkaan vitkastelematta tarttui. Hetki vielä, ja Laura teki komean hieman pyristelevän kaaren ilmassa, mutta putosi kuin putosikin astuimelle, mistä hänen ritarinsa hänet nopeasti ja taitavasti toimitti vaununsillalle.
Laura oli punainen ja hämmästynyt. Hän ei näyttänyt oikein tajuavan lentomatkaansa, mutta sievä hän oli, se täytyi myöntää minunkin, joka purskahdin kainostelemattomaan nauruun.
"Mutta kiitähän toki nyt, Laura, siitä, ettei sinun tarvinnut jäädä koko päiväksi juomaan kahvia tuohon asemaravintolaan."
Silmänräpäyksessä oli Laura oma itsensä, hän hymyili demoonisen viehättävästi — jos tällaisia rakkausromaanien termejä voidaan pystynenäiseen Lauraan soveltaa — ja lausui kiitoksensa peittelemättömän ihailevalle ritarilleen. Ei kulunut viittä minuuttiakaan, ennenkuin he molemmat olivat innokkaassa keskustelussa, puolalainen luutnantti kutsuttiin seuralaisteni vaununosastoon, mutta minut jätettiin ulkopuolelle, jotta sitä syvemmin ja painavammin saisin tuntea armottomuuden ja epäsuosion auringonpaisteen kylmyyden.
Olin todellakin yksin. Uskaltauduin pari kertaa Lauran osaston sivu, mutta puolalainen luutnantti istui uskollisesti siellä ja noilla kolmella näytti olevan eittämättömän hauskaa. Luutnantti kuului puhuvan saksaa aivan virheettömästi, joten kielikään ei tuottanut haittaa. Kuulin jonkun sanan ja niistä ymmärsin, että puhe koski sota-asioita. Oi nainen, ajattelin. Laura oli ankara antimilitaristi, kannatti korkeintaan kansanmiliisiä, mutta hänen teoriansa tuntuivat toinen toisensa jälkeen sortuvan, kun hän joutui niitä soveltamaan käytäntöön. Puhelun sävy oli niin haltioitunutta ja ihailevaa, että otaksuin vallan oikein, ettei puolalainen luutnantti ainakaan kansanmiliisistä puhuisi sillä tavoin.
Tulimme Poseniin. Juna seisoisi asemalla joukon toista tuntia, niin että hyvin ehtisimme käydä kaupungilla ainakin syömässä. Minua alkoi naurattaa ja suututtaa arkuuteni, yksin en aikonut lähteä syömään, ja niinpä kokosin kaiken röyhkeyteni ja menin Lauran luo.
"Aiotko lähteä syömään?" kysyin sangen välinpitämättömästi suomeksi, sillä puolalainen luutnantti seisoi hänen vieressään ja näytti ihastuneelta. Kyllähän Laura osasi olla hurmaava, kun tahtoi, tiesin sen kyllä.
"Lähden kyllä, mutta en sinun kanssasi. Minulla on hauskaakin seuraa", sanoi Laura niin viattomalla äänensävyllä, ettei puolalainen ainakaan voinut aavistaa, minkälaisia kohteliaisuuksia hänen miellyttävä matkakumppaninsa minulle lateli.
"Sinä erehdyt", virkoin kylmästi ja tein jotakin, mikä Lauraa suorastaan raivostutti. Minä nimittäin kumarsin ja esitin itseni. Puolalainen oli pelkkää kohteliaisuutta ja esittäytyi myös, mutta nimestä en saanut selvää, en sinne päinkään, vaikka en luule puolalaisen kostuneen omasta nimestäni sen enempää. Ristin hänet mielessäni Pan Twardowskiksi ja sillä hyvä. Pan Twardowski on puolalainen legendasankari, Faustin kummi ja kaima, mutta paljon iloisempi ja vapaampi, ei niin germaanisen jykevä ja juhlallinen. Lähdimme kaupungille, eikä Laura skandaalin pelosta uskaltanut ajaa minua seurasta. Minä olin muutamassa päivässä aivan harvinaisessa määrässä kehittynyt röyhkeydessä.
Posen on saksalaistyylinen kaupunki, puhdas, siisti ja — ikävä, niinkuin minulle oli vakuutettu. Kadut olivat todellakin hyvät, liikkeet komeita ja järjestettyjä, katujärjestys oivallinen ja kaiken yllä lepäsi kuin työn ja toimeliaisuuden henki. Katselimme vanhaa raatihuonetta, hauskannäköistä teatteritaloa, ajoimme ohi maankuulun Kantorovieczin likööritehtaan, jonka alla puolalainen luutnantti kertoi olevan kokonaisen maanalaisen kaupunginosan kilometrimääräisine katuineen viina- ja likööritynnöreitä. Kieltolakimaan poikana minä kuitenkin urhoollisesti pidätyin vajoamasta tämän kielletyn hedelmän kuvitteluihin.
Söimme erittäin maukkaan aamiaisen "Hotel d'Angleterressa", minkä aikana vilkas keskustelu pääasiassa liikkui sota-asioissa, Puolan armeijassa ja Suomen suojeluskunnissa ja mihin keskusteluun Laurakin otti innokkaasti osaa. Edit vain oli kuin ennenkin, vastasi silloin kuin kysyttiin, mutta ei itse aloittanut milloinkaan puhetta.
Lähdimme jälleen matkaan. En vaivaa matkakuvauksella. Minusta tuntui, siitä huolimatta, että puolalainen luutnantti oli joka suhteessa erittäin hauska ja hieno mies, jonka kanssa saattoi keskustella, ja älykkäästi, kaikesta tämän auringon alla, että oli todellakin hieman kiusallista, kun hänellä oli täsmälleen sama matka kuin meilläkin, siis päätekohtana Vilna tai Vilno, kuten se puolaksi oikeastaan kuuluu. Mutta en voinut tietenkään protesteerata, ja Laura oli ihastuksissaan, jopa niin peittelemättömästi, että Edit katsoi kerran olevan syytä huomauttaa hänelle varovaisuuden hyödystä. Laura nauroi vain ja sanoi tietävänsä, mitä teki. Hänen päänsä ei menisi pyörälle ja mitä taas toiseen tuli, oli se tämän oma asia.
Kiidimme halki Puolan tasangoitten, kirjavien peltojen, niittyjen, soitten ja nummien, joilla näkyi hanhi- ja hevoslaumoja, karjaa, ohi pienten metsiköitten, valkeitten savikylien, joitten kellertävät olkikatot hauskasti kohosivat keskellä kirsikka- ja omenatarhoja, halki entisten sota-alueitten, joilla piikkilanka-aita kiemurteli loppumattomana jonona, yli peltojen, mäkien ja kukkuloitten, piikkilanka-aita ja juoksuhaudat pomminsuojineen, tykkiasemineen ja sortuneine rintavarustuksineen. Ruoho ja vilja viheriöitsi verisessä mullassa, piikkilanka-aita peittyi puoleksi luonnon rehevyyteen, mutta sitkeä se vielä oli, yhtä sitkeä kuin sodan muisto ihmisten mielissä.
Ja sitten yhtäkkiä alkoi minusta tuntua, että Laura hautoi jotakin, hänellä oli jokin suunnitelma, minkä hän tarkoin salasi minulta, mutta josta Edit jotakin tiesi ja missä puolalaisella luutnantilla oli myöskin osuus. Koetin varmistautua luulossani, mutta en saanut sitä vahvistetuksi enkä kumotuksi.
Ja olihan minulla omanikin. Kun vihdoin saavuimme Vilnaan, haihtuivat päästäni kaikki luuloni ja epäilyni Laurasta. Oma tehtäväni valtasi minut. Kenraali Amos Aron Nagelkopf tuskin saisi noita viittäkymmentätuhattansa. Ja Varsovan konferenssi onnistuisi kaikesta päättäen, jos yleensä olisi onnistuakseen, Vilnan kysymyksen ainakaan tekemättä tavallista suurempaa haittaa.
Vilnan asema oli täynnä sotilaita, reippaita ja pirteitä poikia puolittaisissa puolalaisissa univormuissaan; aseita ja vahteja näkyi kaikkialla. Onhan Vilna sotatilassa Liettuaa vastaan, niin ettei järjestyksessä ollut ihmettelemistä.
Tihkusade loi omituisen tunnelman, kun istuuduimme autoon ja ajoimme puolipimeitä, kosteita, kiemurtelevia katuja pitkin hotelliin. Aistimiimme tunki tuoksu tai oikeastaan haju, josta Vilna on kuuluisa, raskas, vahvasti epämiellyttävä ja tukahuttava haju, johon sekottautui tuoreen mullan ja kosteain lehtien tuoksu. Niin, Vilnan haju, joka nousee sen juutalaiskorttelista, sen pohjattoman likaisesta korttelista, mihin hajuun kyllä voi tottua, mutta jota ei saa poistetuksi niinkauan kuin tuo kortteli on pystyssä.
Olimme kaikki matkasta väsyneitä, joten heti, hieman ruokailtuamme, menimme levolle. Laura oli salaperäisen, mutta voitonvarman näköinen, ja luulin jo hetkisen, että tulinen puolalainen luutnantti oli ehtinyt tehdä rakkaudentunnustuksen Pohjolan kylmälle ja oikulliselle tyttärelle. En tiennyt Lauran suunnitelmia, ja tästä tietämättömyydestä johtui, että seuraavana päivänä jouduin seikkailuun, minkä rinnalla seikkailuni Danzigissa oli melkoisen vaaraton.
Aamu valkeni kirkkaana ja sateettomana, kun lähdin kaupungille ennen naisten ilmestymistä. Puolalainen luutnantti istui ruokasalissa ja nyökäytti minulle ystävällisesti päätään.
Ilma oli todella kaunis, ja kun kävi raitis tuuli, ei kaupungin ominaishajukaan tuntunut häiritsevän voimakkaalta. Saatoin niin ollen rauhassa harhailla ja tarkastella kaupunkia, jonka vaiheet maailmansodan ja sen jälkeisten melskeitten aikana ovat olleet sekä monet että merkilliset.
Kaupunki teki jotenkin ränsistyneen vaikutuksen. Näkyi, että se oli saanut kestää sotaa. Eivätkä mustakauhtanaiset ja kalottipäiset, sietämättömän likaiset juutalaiset suinkaan kohottaneet kaupungin ulkonaista vaikutusta, juutalaisissa on Vilnankin kysymyksen ydin, tuon kysymyksen, jossa kaikki tavallaan ovat oikeassa ja kaikki väärässä, Puola vedotessaan eittämättömään historialliseen oikeuteensa ja kansanäänestykseen, Liettua siihen, että Liettua ilman Vilnaa on mahdoton. Nykypäivien Liettua tarvitsee Vilnaa, se on selvä, yhtä selvä kuin se, että historiallisesti Vilna kuuluu Puolaan, niinkuin Puolan ja Liettuan historia on käsi kädessä kulkenut, ja yhtä selvä kuin se, että kansanäänestys ei ollenkaan sovi Vilnan alueeseen. Puolalaisia on huomattavasti, samoin maaseudulla liettualaisia, mutta äänestyksen tulos ei riipukaan näistä, vaan juutalaisista, joilla ei ole kansallisuutta eikä isänmaata siinä merkityksessä kuin muilla kansoilla. Juutalainen äänestäisi sen mukaan mistä luulisi enimmin hyötyä tulevan.
Kysyttyäni sain tietää kenraali Zeligovskin majailevan vanhassa aatelispalatsissa, missä myöskin Napoleon aikoinaan oli pitänyt asuntoa, vastapäätä Vilnan yliopistoa. Arvelin kuitenkin aivan oikein, ettei aika ollut vielä sovelias tervehdyskäynnille ja senvuoksi, harhailtuani tarpeeksi kaupungilla, palasin hotelliin. Ryhdyin kirjoittamaan matkakuvausta enkä huomannut ollenkaan ajan kulumista.
Yhtäkkiä temmattiin huoneeni ovi auki ja Edit syöksähti sisään. Näin hänen kasvoistaan, että jotakin oli tapahtunut.
"Laura!" läähätti Edit ja vaipui tuolille.
"Mitä?"
"Laura on joutunut vangiksi."
Edit painoi sydänalaansa kuin teatterilavalla.
"Vangiksi?"
"Niin, hän on joutunut liettualaisten vangiksi."
Istuin todellakin ymmällä. Muutamia tunteja sitten hän oli ollut hotellissa. En ymmärtänyt mitään.
"Mutta selitähän toki."
Edit kuivaili hikeä otsaltaan ja koetti rauhoittua.
"Me lähdimme tänä aamuna automatkalle…"
"Kutka?"
"Laura, se puolalainen luutnantti ja minä. Lähdimme automatkalle ja ajoimme puolueettoman alueen rajalle, siis rintamalle. Mutta Laura ei tyytynyt siihen. Hän tahtoi välttämättömästi mennä yli rajan, hän tiesi, että sinulla on aikomuksia mennä haastattelemaan kenraali Zeligovskia ja hän tahtoi saada jonkunlaisen korvauksen. No niin, luutnantti seurasi häntä, kun he lähtivät autolla."
"Entä sinä?"
"Minä en seikkaile", vastasi Edit kylmästi. "No niin, he lähtivät, mutta jonkun kymmenen minuutin kuluttua kuului tieltä laukauksia, zeligovskilaiset lähettivät patrullin, mutta se ei saanut mitään muuta aikaan, toi vain tiedon, että luutnantti ja hänen seuralaisensa olivat joutuneet liettualaisen patrullin vangiksi. Auto oli tiellä läpiammuttuna. Liettualaiset vetäytyivät vanhojen raunioitten turviin. Ne eivät pääse sieltä poistumaan ennenkuin tulee pimeä, sillä zeligovskilaisten konekiväärit estävät peräytymisen."
Minä todellakin kirosin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, tuskin paheksuttavaakaan. Laura oli antautunut kevytmieliseen seikkailuun ja oli oikein, että hän sai siitä rangaistuksensa. Mutta en voinut myöskään jättää häntä vangiksi. Hänen kohtalostaan täytyi ottaa selvä, mikä ei varmastikaan ollut aivan helppoa, kun tiesi vallitsevat sekasortoiset, järjestymättömät olot. Varmaa oli, että juttu aiheutti viivästystä matkallemme.
Edit alkoi vähitellen tyyntyä, mutta minä mietin tilannetta. Oli onni, että minulla oli suositus kenraali Zeligovskille. Hänen avullaan ehkä saattoi tehdä jotakin.
"Ehkä kenraali voisi antaa jonkun neuvon", sanoi Edit kuin ajatusteni lukijana.
"Ehkä", virkoin, "ja aionkin lähteä häntä tervehtimään."
"Hän käskikin sanoa sinulle terveisiä", jatkoi Edit.
Hypähdin pystyyn.
"Terveisiä? Kenraali Zelikovski?"
Edit silmäsi minua kummastuneena.
"Ei, vaan kenraali Nagelkopf, muistathan sieltä Danzigista."
Vaivuin takaisin tuolille enkä saanut sanaa suustani muutamaan minuuttiin.
Oliko kenraali Nagelkopf täällä?
"Missä tapasitte hänet?" kysyin.
"Hän asuu täällä hotellissa", vastasi Edit, "ja keskusteli kanssamme ennen matkaamme. Hän neuvoi Lauralle juuri nuo rauniot, missä Laura nyt istuu liettualaisten vangitsemana."
"Neuvoi rauniot!" Ajatus, kirkas ja tyrmistyttävä, lensi päähäni: kenraalinhan oli määrä toimittaa kompromettoiva paperi liettualaisille. Oliko hän valinnut Lauran viejäksi? Miksei, hänhän tiesi Lauran ajavan puolalaisen upseerin kanssa sotilasautossa. Epäluuloni muuttui silmänräpäyksessä varmuudeksi.
"Eikö kenraali sanonut mitään muuta?"
"En ainakaan muista hänen mitään erinomaisempaa sanoneen."
Ja sitten pääasia:
"Antoiko hän Lauralle joitakin papereita?"
"En ainakaan muista."
Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Täytyi toimia sekä nopeasti että harkitusti. Yllättäisinkö ensin kenraalin Nagelkopfin vai pyrkisinkö kenraali Zeligovskin luo? Laura täytyi saada vapautetuksi ennen yön tuloa ja siihen tarvitsin kenraali Zeligovskin apua, tarvitsin sotilaita ja upseereita.
Tartuin hattuuni ja soitin auton.
"Mene alas", sanoin Editille, "ja pidä silmällä kenraali Nagelkopfia. Jos hän menee ulos, niin koeta seurata häntä huomaamatta, mutta jätä minulle hotelliin sana siitä. Missään tapauksessa älä sano hänelle mitään Lauran vangiksijoutumisesta. Valehtele jotakin sopivaa."
Riensin alas ja hyppäsin autoon. Viiden minuutin kuluttua auto vieri palatsin portista sisään. Virkapukuinen ovenvartija hypähti esiin ja auttoi minut alas, ohjaten eteiseen. Kirjoitin nopeasti nimikortille muutamia sanoja ja annoin sen hovimestarille, joka myös oli ilmestynyt näkyviin. Portaitten alapäässä seisoi kaksi kuvapatsaan tapaista husaaria miekat paljastettuina.
Hovimestari kumarsi ja poistui, heitettyään tutkivan katseen hiukan kiihoittuneeseen ulkomuotooni. Kävelin avarassa eteisessä pitkän aikaa, mutta hovimestaria ei kuulunut palaavaksi. Punnitsin juuri, onnistuisiko väkivaltainen läpimurtautuminen noitten kahden miekallisen Cerberoksen ohi, kun siviilipukuinen herrasmies, yksityissihteeriltä vaikuttava, laskeutui portaita alas ja tuli luokseni.
"Anteeksi, mutta mikä on asianne?" kysyi hän kohteliaasti, mutta tutkivasti.
"Minulla on tehtävä tärkeä paljastus. Eikö Jozef Gurnickin nimi riitä takaamaan, etten tule turhan takia." Minun suomalainen sisuni alkoi jo kiehua. Olihan kysymys hetkistä, korvaamattoman kallisarvoisista hetkistä.
"Olkaa siinä tapauksessa hyvä ja seuratkaa minua", lausui herrasmies muuttumattoman kohteliaasti ja lähti nousemaan portaita, minun seuratessani. Kuljimme usean komean palatsihuoneen läpi, kunnes tulimme talon taaimmaiselle siivelle pieneen, ylellisesti mutta hauskasti ja kodikkaasti kalustettuun huoneeseen. Ohjaajani viittasi tuolia.
"Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen. Kenraali tulee aivan pian."
Istuuduin, mutta en suinkaan ollut tyytyväinen. Olisin tahtonut toimia nopeasti, salamannopeasti. Ja sitten pälkähti päähäni, mitenkähän Lauraa kohdellaan. En luottanut ollenkaan nykyisen ajan sodankäyntitapoihin. Ja häntä tietenkin pidetään lisäksi vakoilijana ja kiihoittajana. Ei, mitään pahaa ei Lauralle saanut tapahtua.
Ovi avautui ja sihteerin saattamana astui sisään kenraali Zeligovski mitä yksinkertaisimpaan sotilaspukuun puettuna, ilman ainoatakaan merkkiä tai tähteä tai yleensä prameilua, mies yli keski-iän, hieman lihavahko, tuuheaviiksinen ja hyväntahtoisen näköinen, tiesin, että hänen sotilaansa häntä melkein jumaloivat, hän on todellinen kansansankari, vaikka ei olisikaan onnistunut poliitikko, satumaisen rohkea. Hänet olivat sotilaat lukemattomia kertoja nähneet tulilinjassa rauhallisesti johtamassa taistelua samaan aikaan kuin hänen ympärillään miehiä kaatui ja haavoittui. Häntä on usein verrattu italialaiseen d'Annunzioon, mutta yhtymäkohdat ovat vain poliittisia, kenraali Zeligovskissa ei ole mitään italialaisen sotilasdemagoogin vastustamattomasta tulisuudesta, pidättämättömästä räiskyväisyydestä, hänen vaikutuksensa on isällistä ja leppoisaa, hänen koko olennossaan on jotakin jälkeä vanhasta Liettuasta ja sen leveästä hyväntahtoisuudesta sentapaisena kuin se uhkuaa "Pan Tadeuszin" kuvauksissa. Mielikuva, joka syntyy lukiessa hänen rohkeasta, mutta poliittisesti turmiollisesta ja puolustamattomasta Vilnan alueen valtauksestaan, ei vastaa todellisuutta, kun joutuu hänen kanssaan persoonalliseen kosketukseen.
Sihteeri esitti minut ja kävin suoraa päätä asiaan.
"Niinkuin tiedätte, tekevät bolshevikit kaikkensa sotkeakseen teidän ja Kovnon hallituksen välit entistä pahemmin. Minulla on syytä otaksua, että on taas tehty uusi yritys siihen suuntaan, entistä vakavampi, sellainen, joka luultavasti johtaa uuteen aseelliseen selkkaukseen."
Kenraalin myhäilevät kasvot saivat huolestuneen ilmeen ja jännittyivät.
Kerroin lyhyesti, mutta tarkasti seikkailuni Danzigissa, sikäli kuin se koski Vilnan kysymystä sekä sitten Lauran vangiksijoutumisen, lausuen arvelunani, että kenraali Nagelkopf oli tavalla tai toisella toimittanut Lauran mukaan tuon väärennetyn tärkeän paperin. Sihteeri, joka oli läsnä keskustelussa, ei salannut levottomuuttaan. Kenraali silmäili minua tutkivasti ja kysyvästi.
"Kirottu juttu!" sanoi kenraali. "Tilanne on sellainen, että vältän kaikkea väkivaltaa viimeiseen saakka. Varsovan konferenssi täytyy saada onnistumaan. Luulisitteko voivanne jollakin tavoin järjestää asiaa?"
Miettimättä hetkeäkään esitin suunnitelmani, jonka olin laatinut autossa istuessani.
"Komentakaa minulle avuksi kunnollinen upseeri ja antakaa hänelle valtuus järjestää patrulli. Yrittäisin vapauttaa vangitut ennen yötä. Sitä ennen koetan hoitaa asian kenraali Nagelkopfin kanssa."
"Hyvä on, suostun ehdotukseen. Voisihan kenraalin myöskin vangita…"
"Ja joutua siten selkkauksiin", keskeytin minä sangen epäkohteliaasti tosin, mutta mielestäni järkevästi.
"Mahdollista kyllä", myönsi kenraali. "Tulkaa sitten huomenna, ja kertokaa, miten yritys on onnistunut."
Nousin ja kenraali ojensi minulle kätensä.
"Odottakaa hetkinen, niin lähetän upseerin luoksenne", sanoi hän ja poistui viereiseen huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua astui luokseni upseeri, jonka huomasin kapteeniksi, tumma ja tanakka, sotilaallisen näköinen mies, joka esitti itsensä. Laskeuduimme alas sihteerin saattamina. Maksoin oman autoni ja lähetin sen pois, nousten kapteenin kanssa sotilasautoon. Ajoimme ohi Vilnan Ihmeitätekevän Neitsyt Marian kappelin, jonka edustalla satalukuinen joukko ihmisiä, rikkaita ja köyhiä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, sivistyneitä ja sivistymättömiä, ryömi maassa sitä hartaasti suudellen. Minun mieltäni ei näky jaksanut pitempää kiinnittää, paljastin vain pääni niinkuin näin sekä ohjaajan että kapteenin tekevän, ja koetin miettiä, miten yllättäisin kenraalin. Hän oli vanha ja kokenut kettu ja selvää oli, ettei hän aivan vähällä aikonut antautua. Auto pysähtyi hotellin eteen, hyppäsin katukäytävälle ja kehoitin kapteenia palaamaan tunnin kuluttua. Hänellä oli vielä joitakin asioita toimitettavanaan. Nousin hitaasti huoneeseeni, kunnes muuan onnellinen ajatus pälkähti päähäni. Tarkistin revolverini ja pistin sen takin taskuun ja menin sitten kenraalin huoneen ovelle. Koputettuani kuulin kenraalin kehoittavan: "sisään!" Hän oli siis kotona.
Avasin oven ja astuin sisään. Näin heti, että kenraali oli ollut lähtöpuuhissa, matkalaukuista oli osa jo pakattu ja toisia hän oli ollut pakkaamassa. Hän piti asiaansa jo lopullisesti järjestettynä.
Kenraali tervehti ystävällisesti ja viittasi minua istumaan. Tunsin asemani jotenkin omituiseksi sen takia, mitä aioin, mutta nyt ei enää voinut suunnitelmaa muuttaa. Lauran asema oli alkanut minua yhä enemmän huolestuttaa. Jos häneltä oli paperi löydetty, ei ollut ollenkaan mahdotonta, että hänet heti ammuttaisiin. Vakoilijoihin ja provokaattoreihin nähden ei näissä oloissa liikoja kursailtu.
Kenraali käänsi minulle hetkeksi selkänsä. Salamannopeasti vedin revolverin esille.
"Kädet ylös!"
Kenraali käännähti niin nopeasti, että huomasin hänen joskus ennenkin joutuneen samanlaiseen tilanteeseen, mutta nähdessään vakavan naamani ja kylmän revolverin, hän empimättä nosti kätensä, mutta hänen ilmeensä oli vastaisista ponnistuksista huolimatta niin hullunkurisen avuton ja ällistynyt, etten voinut olla hymyilemättä.
"Mitä perhanaa!" pääsi häneltä tahtomattaankin.
"Kääntäkää selkänne!" komensin karskisti ja kenraali totteli. Lähestyin häntä varovasti ja kopeloin hänen taskunsa. Aivan oikein, takataskussa oli revolveri, mutta hetken kuluttua se oli minun taskussani.
"Istukaa!" määräsin lyhyesti ja istuuduin vastapäätä pitäen koko ajan tarkasti silmällä vankiani. "Milloin saavuitte Vilnaan?"
"Toissapäivänä." Kenraalin ilme vaihteli lakkaamatta. Hän oli todellakin tullut yllätetyksi. Mitään tämäntapaista hän ei ollut voinut kuvitellakaan.
"Mutta millä ihmeellä te olette niin nopeasti ehtinyt?"
"Lentokoneella ja autolla."
Vihelsin pitkään. Näitä nykyajan kulkuneuvoja en ollut lainkaan ottanut huomioon.
"Mitä pirua te minusta tahdotte?" kysyi kenraali teeskentelemättömän kummastuneena vihdoin.
"Yhtä ja toista", sanoin kylmästi ja laskin aseeni alas, mutta pidin sitä edelleenkin käsissäni. Tarkastelin häntä kiinteästi hetken ja iskin sitten äkkiä:
"Mihin kätkitte paperit, jotka annoitte neiti Soinille?"
Kenraali kalpeni tällä kertaa täydellisesti. Rohkea otaksumani oli ollut oikea, sen todisti edessäni istuva seikkailija. Mutta jos kuvittelin, että hän ilman muuta nyt oli vallassani, niin erehdyin. En sitä tosin kuvitellutkaan. Minulla oli vielä joitakin keinoja.
"Ei kuulu teille missään tapauksessa", sanoi hän hiukan ivallisesti. Minä näin, että hän oli jo malttanut mielensä. Asemani italialaisena maantierosvona ei tästä huomiosta lainkaan tullut viehättävämmäksi. Revolveri jossakin yksinäisessä paikassa on sangen vaikuttava todistus- ja taivutusväline, mutta hotellihuoneessa, kun revolverinpitäjä ei halua aiheuttaa melua, se ei ole kovinkaan vaarallinen. Kenraali tajusi aseman vallan mainiosti.
"Vai niin", vastasin sanoja venyttäen, "vai ei kuulu minulle. Minä kuitenkin sattumalta tarvitsen välttämättömästi tämän tiedon. Toistan sen vuoksi kysymykseni vielä kerran."
"Ja minä toistan kieltävän vastaukseni." Kenraali naurahti huolettomasti ja sytytti savukkeen yhtä huolettomasti. Minulla olisi ollut suuri halu todellakin turvautua aseeseeni, mutta sellainen ei sopinut. Yritin uhkausta.
"Minä voin vangituttaa teidät millä hetkellä hyvänsä."
"Epäilemättä", myönsi kenraali rauhallisesti, "muuten ette olisi uskaltanut toimeenpanna tätä revolverikomediaakaan. Mutta haluaisin tietää, mitä sillä voittaisitte?"
"Otaksun, että teillä olisi yhdeksänkymmentä yhdeksän mahdollisuutta sadasta kärsiä sotilaallinen sankarillinen kuolema puolenkymmenen sotilaan ja upseerin läsnäollessa jossakin syrjäisessä paikassa."
Kenraalin äänen sävy muuttui isälliseksi. Huomasin, että hän nautti tilanteesta, mikä antoi hänelle tilaisuuden osoittaa joustavuuttaan ja taitoaan.
"Nuori mies, te päättelette vallan loistavasti, mutta, kuten sanotte, on minulla vielä yksi mahdollisuus selviytyä toisellakin tavalla. Ja se mahdollisuus minut pelastaakin."
"Ja se mahdollisuus olisi?"
"Olette utelias, mutta olkoon menneeksi: minä, katsokaas, tiedän liian paljon, ja voin myöskin aikaansaada liian paljon, jotta uskallettaisiin minusta selviytyä niin mutkattomalla tavalla."
Purin huuliani. Humpuukimestari oli ilmeisesti oikeassa. Muistin kenraali Zeligovskin epäröivän äänensävyn, kun hän puhui vangitsemisesta.
"Ammun teidät sitten itse, ellette anna vaatimiani tietoja", sanoin päättävästi.
Kenraali nauroi ääneensä.
"Sellainen mahdollisuus on olemassa, mutta epäilen kuitenkin uskallustanne. Ja otaksun myöskin, että käsitätte, ettei kuolleelta ihmiseltä saa mitään tietoja."
Ei, minun täytyi muuttaa taktiikkaani. Voimakeinot tuskin auttaisivat.
"Paljonko tahdotte tuosta tiedosta?" kysyin kursailematta. Kenraali silmäsi minua hiukan hämmästyneenä enkä sitä ihmetellytkään. Hänellä ei kai vieläkään ollut mitään aavistusta seikkailustani hänen sänkynsä alla, ja niin ollen täysi syy ihmetellä, mitenkä saatoin yleensä näistä asioista niin paljon ja niin tarkoin tietää. Juuri epätietoisuus tästä lujitti asemaani.
"Sataviisikymmentätuhatta!" Kenraali napsautti sormiaan.
Minä aloin tuntea raivoa. Aika kului hukkaan keskustellessa.
"Ei hyvä kenraali, niin paljon en maksa. Se olisi kolme kertaa enemmän kuin bolshevikit teille maksavat. Te annatte sen tiedon ilmaiseksi."
"Tosiaankin?" Kenraalin ääni kuulosti väsyneen ivalliselta.
"Kyllä!" vakuutin lujasti ja kaivoin vasemmalla kädelläni taskustani valokuvan. Onnittelin itseäni, että joskus olin tullut innostuneeksi amatöörivalokuvaukseen.
"Ellette viiden minuutin kuluttua ilmoita minulle vaadittua tietoa ja ehdottoman oikein, lähetän tämän valokuvan arvoisalle puolisollenne yksityiskohtaisen selostuksen mukana."
Ojensin valokuvan kenraalille ja näin toisen kerran hänen kalpenevan. Valokuvassa oli ikuistettu kohtaus Zoppotin hiekkarannalta, missä kenraali Amos Aron Nagelkopf ja madame Heloise Pirard paratiisillisissa puvuissa istuivat tai oikeastaan makasivat sangen herttaisessa idyllimäisessä asennossa. Valokuva matkaansaattaisi varmastikin räjähdyksen tulenaran Rebekka-rouvan tunteissa.
Kenraali ei vieläkään antautunut.
"Mitä minua tällaiset tyhmyydet liikuttavat?"
"Kuulkaapa kenraali, minua alkaa tämä keskusteleminen jo väsyttää."
"Lopettakaa sitten."
"En lopeta, ennenkuin olen saanut asiasta selvän. Te, kenraali, olette köyhä mies, mutta Rebekka-rouva on rikas nainen. Teillä ei totisestikaan ole varaa menettää hänen suosiotaan. Tiedän sen kyllä. Siis nyt ehdottomasti ja viimeisen kerran: missä ovat paperit?"
Kenraali pyöritteli neuvottomana savuketta käsissään. Ilmeistä oli, että hän mietti jotakin rohkeaa ja hurjaa temppua, millä pelastautua vielä kahdennellatoista hetkelläkin. Istuin kärsivällisesti ja odotin, sillä aikaahan vielä oli.
"Olkoon menneeksi", taipui kenraali vihdoinkin, "ilmoitan siis. Paperit ovat neiti Soinin käsilaukussa."
"Siis hänen mukanaan?"
"Kyllä."
"Miten onnistuitte ne panemaan käsilaukkuun?"
"Se oli peräti helppoa, neiti Soini poistui hetkeksi käytävään ja sillaikaa työnsin ne suurenlaiseen käsilaukkuun aivan pohjalle. Ne eivät ottaneet suurtakaan tilaa."
Olin saanut tietää aivan tarpeeksi. Kenraalista en kuitenkaan vielä ollut selvä, en voinut antaa hänen poistua ennenaikojaan, hänhän olisi voinut huomattavasti haitata suunnitelmaani. Mietin, millä tavalla asian järjestäisin ja päätin sitten soittaa kapteenille, joka oli sanonut menevänsä esikuntaan. Hän voisi komentaa sieltä reippaan sotilaan pitämään kenraalia kotiarestissa ainakin seuraavaan aamuun. Aloin tuntea, että asia järjestyy vähitellen.
Kumarruin juuri tarttuakseni puhelintorveen, kun äkkiä tunsin lujan sormiotteen kietoutuvan oikean ranteeni ympärille ja revolverin tempaistavan kädestäni. Olin antanut yllättää itseni viimeisellä hetkellä. Yritin tempautua pystyyn, mutta kenraali heitti minut takaisin ja hetken kuluttua täytyi minun kädet ylhäällä tuijottaa kahteen revolveriin, joista toinen oli omani ja toinen kenraalin. Tottuneen taitavasti oli kenraali senkin siepannut taskustani. Pelini alkoi todella käydä vaaralliseksi.
"Kas niin, nuori mies", virkkoi kenraali isällisesti ja istahti nojatuoliin. "Osat ovat vaihtuneet, sillä vuoroinhan vieraissa käydään. Nyt minäkin asetan teille muutamia tehtäviä. Antakaa ensiksi valokuva tänne!"
Tottelin, mutta en voinut olla hymyilemättä mielessäni: olihan minulla filmi ja siitä saatoin ottaa jäljennöksiä niin paljon kuin halusin.
"Mistä olette niin vietävän hyvin perehtynyt minun vaatimattoman persoonani toimintaan?" Revolverien suut olivat ilkeitä, mutta en sittenkään pelännyt. Kenraali ei uskaltaisi ampua muuta kuin äärimmäisessä hädässä.
"Minä pidän asiani omana tietonani."
Kenraali katseli vuoroin minua, vuoroin revolvereja, punniten niitä käsissään. Mutta minulla oli yliote, se hänen täytyi tuntea eikä hän enää udellut minulta mitään.
"Hyvä niinkin. Minulla ei, ikävä kyllä, nyt ole aikaa tutkia teitä tarpeeksi, mutta pidän huolta siitä, että teille jää riittävästi aikaa mietiskellä sellaisia pikkuseikkoja kuin varmistetun revolverin käsittelyä silloin, kun varmistin on vain tiellä."
Ymmärsin, mistä kenraalin äkillinen rohkeus oli lähtöisin: innoissani en ollut huomannut ottaa revolveristani varmistinta, minkä huomattuaan kenraali uskaltautui riistämään aseeni kädestäni. Olin todellakin ollut aasi.
"Nouskaa ja astukaa edeltä tuonne alkooviin!"
Tottelin.
"Istuutukaa tuohon tuolille!"
Istuuduin tukevalle tammituolille ja ennenkuin osasin edes aavistaa kohtaloani, tunsin lujan köyden kiertyvän käsieni ympäri, se vedettiin taakse ja muutaman minuutin kuluttua oli minut ensiluokkaisesti sidottu tuoliin, kädet tuolinselustaan takana.
"Toivoakseni ette huuda, mutta en voi olla siitä varma ja siksi pidän siitäkin puolesta huolen."
Kenraali sitoi kohteliaasti, mutta lujasti pyyheliinan suuni eteen. Olin nyt jotenkin vaaraton vihollinen. Kenraali tutki taskuni, mutta ei löytänyt mitään mainittavaa. Kaikki paperini olin jättänyt omaan huoneeseeni ja olin mielissäni varovaisuudestani.
Varmistauduttuaan minun kykenemättömyydestäni häiritsemään hänen toimintaansa kenraali nopeasti pakkasi matkalaukkunsa, soitti palvelijaa ja antoi tämän kantaa matkalaukut alas. Istuin alkoovissa eikä palvelija mitään aavistanut, kun ei mitään nähnytkään.
"Kas niin, näkemiin sitten!" kuiskasi kenraali korvaani ja poistui nopeasti.
Mietin hieman asemaani. Kapteeni tulisi pian. Hän tiesi, kenen luokse olin mennyt ja ellei minua näkyisi sovittuna aikana, hän tietenkin tulisi minua etsimään. Hänelle sanottaisiin, että kenraali oli jo lähtenyt. Hän tulisi huoneeseen, mutta ei näkisi mitään. Oli epäiltävää, pistäisikö hänen mieleensä vilkaista alkooviin. Suunnitelmani toteuttaminen voisi viivästyä, etenkin kun kenraali oli vapaana. Häneen nähden tosin otaksuin, että hän kiirehtisi mahdollisimman pian karistamaan Vilnan tomut jaloistaan. Mutta kuitenkin, en voinut jäädä odottamaan. Käsiäni ja jalkojani en voinut vapauttaa. Muistin heti puhelimen. Olinhan Danzigissa ollut samanlaisessa tilanteessa. Mutta side suuni edessä ehkäisisi puhelinkeskustelun. Koetin irroittaa siteen ja sain pääni painetuksi terävää sängynsärmää vastaan. Painoin voimakkaasti kasvojani särmää vastaan ja työnsin. Todellakin, side liukui hiukan alaspäin. Jatkoin ponnistuksiani hellittämättä ja kymmenen minuutin kuluttua olin saanut siteen työnnetyksi kaulalleni.
Vaikka käteni ja jalkani olivatkin sidotut, havaitsin varsin pian, että saatoin tuolin varassa vaivaloisesti kulkea. Laahustin hitaasti, mutta varmasti pöydän luo, jossa oli puhelin, pudotin torven hampaillani pöydälle ja kumarruin pöydälle puhumaan torven maatessa suuni edessä.
Hotellin keskuksesta vastattiin. En pyytänyt apua hotellin palveluskunnalta, sillä en tahtonut aiheuttaa hämminkiä, vaan pyysin, että ovenvartija ilmoittaisi kapteeni S:lle, että tämä tulisi tapaamaan minua kenraalin huoneeseen.
Kului ehkä puoli tuntia, kunnes ovelle koputettiin. Kapteeni astui sisään ja huudahti nähdessään jonkunverran epämukavan ja epätavallisen oloni.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän ihmeissään rientäen minua vapauttamaan.
"Pieni seikkailu vain, satuin joutumaan alakynteen ja kenraali Nagelkopf köytti minut varmuuden vuoksi tähän tuoliin. Tiedättekö muuten, lähteekö tähän aikaan mitään junia?"
"Kyllä, noin puolituntia sitten lähti juna etelään."
Ymmärsin, että kenraali oli livistänyt. En tahtonut häntä pidättää. Minulla oli omat syyni eikä niistä vähin se, että toivoin pääseväni mukaan tsaristien konferenssiin.
Mutta nyt oli toinen tehtävä edessäni ja muutaman hetken kuluttua kiidimme autossa kohti "puolueettoman alueen" rajaa.
Tie kulki halki tasangon, missä kiemurteli vihreitten niittyrantojen välissä puro piilipuineen ja poppeleineen. Ajoimme leveätä lehmusten reunustamaa valtatietä pitkin, johon armeijoitten kulku oli syvälle syöpynyt. Tykkejä, tykkejä ja ihmisiä, ihmisiä oli kulkenut tietä pitkin, milloin länteen, milloin itään, ohi savikylien kaisla- ja olkikattoineen.
Saavuimme puolueettoman alueen rajalle ja auto pysähtyi erään esikunnan, vanhan maalaiskartanon, edustalle. Sotilaita näkyi kaikkialla ja tuntui kuin olisi eletty keskellä sotaa. Pihalla näkyi puolenkymmentä kenttäharmaata tykkiä, ammusvaunuja ja hevosia.
Kiipesin kapteenin jäljessä yläkertaan ja astuin esikuntahuoneeseen. Muutamia upseereita istui pöydän ympärillä teetä juomassa, mutta kaikki kavahtivat pystyyn kapteenin astuessa sisään.
Kuuntelin tapahtuman selostuksen. Se vahvisti Editin kertomuksen. Upseerit olivat vakuutetut siitä, ettei vankeja oltu vielä kuljetettu etemmäksi, vaan että heidät luultavastikin oli sijoitettu raunioitten läheisyydessä olevaan mökkiin.
Lähdin tähystämään paikkaa. Kapteeni ohjasi minut tähystyspaikkaan, pienen, puutarhan ympäröimän idyllisen kirkon kellotapuliin. Sieltä oli laaja näköala yli tasangon metsikköineen, peltoineen ja kylineen. Joittenkin kilometrien päässä näkyi pieni kukkula, puoleksi metsikön peitossa, ja kukkulalla eroitti silmäni muutamia rauniomuureja. Laura oli siis siellä.
Kapteeni selitti asemaa. Aivan oikein, kukkulalta poistuminen oli vaikeaa, ehkä suorastaan mahdoton päiväsaikaan, sillä zeligovskilaisten konekiväärit saattoivat haitatta pyyhkiä tasangolle kukkulan taakse. Mutta pimeän tullen ei poistuminen kai tuottanut mitään vaikeutta.
Olin ollut hiukan mukana sodassa ja omasin siis hiukan kokemusta. Koetin maaston perusteella suunnitella pientä partioretkeä tuonne kukkulalle. Sinne täytyi päästä huomaamatta, niin, etteivät liettualaiset ehtineet lähettää apua. Yllätys onnistuisi kai helposti, liettualaiset tuskin odottivat varsinaista hyökkäystä, sen tekeminen oli kyllä uhkarohkeaa, sillä kukkulaa oli vaikeahko lähestyä.
Mutta. Vinottain yli alueen kulki matalahko harjanne, mikä päättyi juuri kukkulaan. Mutta kukkula ei ollut aivan suoraviivaisessa linjassa harjanteen kanssa, vaan jonkunverran sen edessä. Kukkulalta ei siis niin ollen voitu nähdä harjanteen taa. Liettualaisten rintama oli kyllä sillä puolella, mutta paljon kauempana, ja päävaara uhkasi sittenkin kukkulan taholta.
Huomautin tästä huomiostani kapteenille ja hän hyväksyi näkökantani. Jos partio etenisi kukkulan takana, olisi siitä sekin etu, ettei kukkulalla oleva vihollisen partio osaisi odottaa hyökkäystä sieltä päin, oikeastaan selkäpuoleltaan.
Palasimme esikuntaan ja laadimme tarkan hyökkäyssuunnitelman. Toinenkin upseeri, joka tunsi lähiseutujen maaston, liittyi yritykseen ja miehistöksi valittiin kymmenen reipasta ja innostunutta vapaaehtoista. Niitä ei suinkaan ollut vaikea saada. Puolittainen toimettomuus kiusasi miehistöä, sotilaallisesti erinomaisen hyvää ja rohkeaa joukkoa, niin että jokainen seikkailua lupaava tilaisuus oli tervetullut. Miehistö aseistettiin taskuaseilla ja käsipommeilla sekä valopistooleilla. Kiväärit jätettiin. Ne olisivat haitanneet hiipimistä.
Tunnissa oli kaikki valmiina, mutta oli vielä aivan liian aikaista ryhtyä yritykseen. Täytyi odottaa.
Tunsin hienoista jännitystä. Omituista todellakin, olin lähtemässä selvään sotaan, vapauttamaan vangittuja ja todennäköisesti vangitsemaan vangitsijoita. Tulin ajatelleeksi, miten viime vuosina melkein koko maailma oli väliin saanut olla vangitsijana tai vangittuna. Englantilaiset olivat saksalaisten sukellusveneitten vankina, Saksa oli kokonaisuudessaan koko sota-ajan liittolaisten vankina. Tuhansia ja taas tuhansia partioretkiä oli tehty, tuhansia ja taas tuhansia vangittuja oli vapautettu tai vangitsijoita vangittu, ja sama toiminta jatkui taukoamatta edelleenkin.
Heti, kun hiukkasen alkoi hämärtää, lähdimme liikkeelle. Silmäsin hiukan surumielisenä matkailupukuani, sillä otaksuin, että se olisi toisenlaisessa kunnossa hiivittyämme muutamia kilometrejä.
Kuljimme ensin kylän talojen lomitse mutkitellen, kunnes saavuimme pieneen metsikköön. Siitä täytyi hiipimisemme alkaa. Upseerit kertasivat vielä kerran suunnitelman yksityiskohdat, tunnussanat ja komennukset. Sotilaat kuuntelivat vaieten, silmäillen minua kummastuneena. Siviilimies lähtemässä ei aivan vaarattomalle patrullimatkalle!
Lähdimme kulkemaan. Kohta metsikön luona alkoi syvänlainen oja ja sen kuivalla pohjalla kävi eteneminen varsin nopeasti. Voimme olla varmat siitä, ettei partiotamme mistään nähty. Sitten oja loppui ja edessä oli kaistale aukeaa peltoa. Täytyi ryömiä, kunnes pääsimme muutaman kiviaidan suojaan ja sen takana saatoimme edetä, puoleksi hiipien puoleksi ryömien, mutta nopeasti joka tapauksessa. Huomasin heti, että retkellä tulisi olemaan kohtalaisen lämmin.
Harjanne oli edessämme, mutta suoraan emme voineet kiivetä sen yli. Oli oikeastaan vielä aivan valoisaa, niin että meidät varmastikin olisi keksitty. Mutta jo jonkun matkan päässä takanamme oli puro ja ennenpitkää ryömimme sen uoman suojaan. Näin pääsimme harjanteen toiselle puolelle ja silloin huomasimme, että olimme valinneet oikean tien. Pitkin harjanteen rinnettä kulki kiviaitaus, noin metrin korkuinen, ja sen takana olimme täydelleen suojassa liettualaisten tähystykseltä. Lähdimme ryömimään. Mitään erikoisen hauskaa se ei ollut, mutta eihän hauskuudesta ollut kysymyskään. Pääasia oli, että onnistuimme tehtävässämme. Minä paloin halusta pelastaa Lauran voidakseni hänet sitten kunnollisesti nolata ajattelemattomasta tempustaan. Näillä seuduin ja näissä oloissa ei sellaisissa asioissa ymmärretä leikkiä yhtä vähän kuin Arizonassa hevosvarkaudessa. Kuuma tuli ja kulku hidastui. Meillä ei ollutkaan kiirettä, sillä ehtisimme hyvin hämäränkin aikana kukkulan juurelle ja voisimme niin ollen estää vihollispartion poistumisen.
Puolentoista tunnin kuluttua pysähdyimme lopullisesti, ryömittyämme laajaan suojaavaan maakuoppaan, jonka minä uskalsin olettaa syntyneen tykinammuksen räjähtämisestä. Vetäydyimme kuopan pohjalle pitkällemme, parin miehen pitäessä varovaisesti vahtia. Vaistomaisesti kaivoin taskuani ja vedin esille savukelaatikkoni. Tupakka maistui todellakin. Mutta juuri kun aioin raapaista tulitikkua, tarttui kapteeni käteeni. Minua hieman nolotti, kun en ollut huomannut tilanteen vaatimusta. Tupakansavu voisi tyynessä, kuulaassa ilmassa ilmiantaa meidät täydellisesti. Pistin tupakkani takaisin taskuun.
Noin puolentoista sadan metrin päässä edessämme oli kukkula. Rauniot pilkottivat puitten välistä, samoin pieni mökki, joku vahtimaja tai jotakin sellaista. Ihmisiä en kukkulalla huomannut. Upseerit tarkastelivat kukkulaa kiinteästi kaukoputkillaan ja vihdoin molemmat huudahtivat yhtaikaa.
"Kaksi vahtia!" kuiskasi kapteeni minulle ja osoitti muuatta syvennystä kukkulan rinteellä. Tartuin kaukoputkeen ja aivan oikein: puoleksi pensaitten peitossa näin kaksi sotilasta makaamassa kiväärit kädessä ja tähystämässä puolalaisten rintamalle päin. Mikään ei osoittanut, että heillä olisi ollut tietoa tulostamme ja läsnäolostamme. Olimme päässeet huomaamatta melkein perille, mutta kauemmaksi emme voineet liikkua niinkauan kuin oli valoisa. Meidät olisi ehdottomasti keksitty.
Sodassa ja metsästyksessä saa tottua kärsivällisyyteen, vaikka eihän sota itse asiassa olekaan muuta kuin hyödyttömin ja raain laji metsästystä. Makasimme siis kuopassamme ja odotimme pimeää. Se tuli, mutta tuli varsin verkalleen ja mikä enimmin kiukutti, samalla kuin auringon valo heikkeni heikkenemistään, kiipesi hopeanhohtoinen tunnelmallinen täysikuu taivaalle ja loi romanttisen, mutta aikeillemme mahdollisimman epäedullisen valon tasangolle, kukkulalle ja raunioille.
"Kirottua!" noitui kapteeni ja osoitti kuuta. Olin samaa mieltä hänen kanssaan, vaikka tuo kylmä taivaankappale tavallaan jalosti hämyllään seikkailumme.
Kapteeni katsoi kelloaan ja ilmoitti kuiskaten, että toiminnan hetki oli tullut. Meillä ei ollut ollenkaan tietoa siitä, kuinka suuri vihollisjoukko oli, mutta oletimme, ettei se voinut olla kymmentä miestä suurempi. Meitä oli kaikkiaan neljätoista, kymmenen sotilasta, aliupseeri, kaksi upseeria ja minä. Otaksuimme, että vangit oli sijoitettu mökkiin, ja että partiojoukko itse oli asettunut asemiin raunioitten suojaan.
Hitaasti ja äärettömän varovasti ryömimme kuopastamme, laskeuduimme pieneen notkoon ja aloimme kiivetä kukkulan rinnettä ylöspäin. Kuu paistoi jotenkin kirkkaasti, mutta ruoho oli kohtalaisen pitkää eivätkä vihertävän ruskeat pukumme juuri eroittuneet maastosta. Metri metriltä ryömimme eteenpäin, joka hetki valmiina hyökkäykseen. Lauran paperit oli saatava hinnalla millä hyvänsä takaisin. Helpoituksesta huoaten pääsimme puitten suojaan. Mitään emme olleet kuulleet. Meitä ei kai oltu keksitty, vaikka oli tietenkin mahdollista, että niinkin oli käynyt, ja että vihollinen antoi meidän vapaasti lähestyä tuhotakseen sitten meidät äkkiarvaamatta ja täydellisesti.
Kapteeni viittasi aliupseerin luokseen ja kuiskasi tälle jotakin. Mies hävisi kuin varjo metsikköön.
"Maahan ja hiljaa!" kuului kuiskaava komennus ja me paneuduimme ruohikkoon. Aliupseeri oli kai mennyt tiedustelemaan. Makasimme hiljaa ja koetimme kuunnella, mutta emme kuulleet muuta kuin oman sydämemme lyönnit.
Kuu paistoi kirkkaasti ja puut loivat aavemaisia varjoja. No niin, ellemme me pitäneet kuusta, niin tuskin vihollisetkaan siitä pitivät. Tasangon yli ei ollut helppo kulkea, etenkin kun oli vankeja matkassa ja zeligovskilaisten konekiväärit olivat ampumamatkan päässä.
Kului ehkä puolituntia, kunnes kiihoittunut kuulomme eroitti äärimmäisen varovaista hiivintää. Pimeydestä sukelsi aliupseeri esiin hiipien kapteenin viereen. Kuulin, että kapteeni huudahti hillitysti, selvästi hyvillään.
"Tehtävä on helpompi kuin luulinkaan", selitti hän. "Vangit ovat mökissä ja heitä vartioi vain yksi mies. Vahdit kuopasta ovat vetäytyneet raunioille ja siellä on kahdeksan miestä. Nyt teemme niin, että te, luutnantti, ja te, herra Haapala, sekä yksi sotilas hiivitte mökille ja yllätätte vartijan, kun taas minä aliupseerin ja yhdeksän miehen kanssa lähden raunioille ja otan koko joukon vangiksi. Tarkistakaamme kellot! Kas niin, neljännestunnin kuluttua täsmälleen hyökkäämme, ei yhtään ennen, ellei ole suoranainen pakko! Onko selvä?"
Nyökäytimme myöntymyksen merkiksi. Seikkailu alkoi käydä vietävän jännittäväksi eikä yöilma tuntunut lainkaan kylmältä. Lähdimme liikkeelle eroten omille tahoillemme. Viiden minuutin kuluttua olimme me kolme mökin luona puitten suojassa, tuskin kymmenen metrin päässä vartijasta, joka seinän vieressä seisoen nojaili kivääriinsä.
On sanottu, että sota on yhdeksän päivää marssia ja yksi päivä taistelua, mutta voi sanoa myös, että taistelu useimmassa tapauksessa on yhdeksän tuntia odotusta ja tunti ammuntaa. Kymmenen minuuttia tuntuivat sietämättömän pitkiltä. Kun viisari tuntui vihdoin lähenevän, jännittyivät lihakseni. Vaaraa ei juuri ollut, edessämmehän oli vain yksi mies eikä sekään aavistanut mitään pahaa, mutta mökissä saattoi olla lisää, samoin metsässä, ja aina oli kaunis mahdollisuus saada surmansa epäilyttävän sankarillisessa yöllisessä mellakassa.
"Valmiit!" komensi luutnantti. "Syöksyyn!"
Hypähdimme nopeasti ylös ja ryntäsimme ällistyneen vahtimiehen luo. Sotilas ei ehtinyt nostaa kivääriä edes maasta. Vastarinnasta ei ollut puhettakaan ja puolen minuutin kuluttua oli vihollissotilas aseeton, maaten maassa sotilaamme vartioimana. Melua ei ollut syntynyt minkäänlaista, tuskin ääntäkään, kun samassa kuulimme kukkulalta pari vaimennettua huudahdusta. Puristimme lujasti aseitamme, mutta mitään muuta ei kuulunut. Kapteenin yllätys oli kaikesta päättäen onnistunut yhtä täydellisesti kuin omamme, koska ei ammuttu laukaustakaan.
Tartuin mökin oveen. Se oli lukitsematon ja niin astuin sisään. Hengityksestä kuulin, että sisällä oli ihminen. Väläytin äkkiä sähkölamppuni sädekehän huoneeseen. Yritys oli onnistunut, olkien päällä lattialla virui Laura, ei erikoisemman onnettoman, mutta hiukan väsyneen näköisenä, kun taas pienellä penkillä seinän vierustalla makasi sotilaspukuinen henkilö käsivarsi siteessä. Oliko Pan Twardowski haavoittunut?
Sähkövalo sokaisi Lauran silmät eikä hän tuntenut minua, ennenkuin, varomattomasti kyllä, sytytin pöydällä huomaamani kynttilän.
"Hyvä Jumala, Taksi! Sinä täällä!"
Niin vilpittömän riemuista huudahdusta ei olemukseni milloinkaan ennen ollut kyennyt herättämään Laurassa. Se oli minulle yllätys, mutta aivan tyrmistyin, kun mielenpurkaus ei pysähtynyt tähän, vaan tunsin äkkiä Lauran käsivarret kaulassani. Silmänräpäyksessä huomasin, että Laura oli itkenyt, ja kaikki vahingoniloni katsoi samassa hetkessä. Hitto vie, Laura oli soma siinä kynttilän lepattavassa valossa, tukka hiukan epäjärjestyksessä, silmissä kyynelten jäljet, mutta kaikesta huolimatta niin raikkaana, reippaana ja tuoreena. Silmänräpäyksessä, mitään ajattelematta, mitään punnitsematta, alkuihmisen raa'alla väkivallalla ja hillitsemättömällä vaistolla, niinkuin sitten erittelin toimintani vaikuttimet, puristin Lauran rintaani vastaan ja painoin huuleni hänen hyvinmuodostuneille kosteille huulilleen. Eikä Laura vastustanut, vaan hänen huulensa painautuivat — niin minusta tuntui ainakin, vaikka Laura väitti sitä sitten itserakkaudeksi ja keksinnöksi — minun huuliani vastaan.
Olin saanut palkintoni, jos tätä palkintona saattoi pitää, ja Laura samalla rangaistuksensa.
Parin hetken kuluttua aukeni ovi ja kapteeni astui sisään, kumartaen kohteliaasti Lauralle. Pan Twardowski oli myös herännyt ja silmäili hämmästyneenä ympärilleen. Kapteeni selitti nopeasti tilanteen. Raunioissa piileskellyt partio oli antautunut ilman vastustusta ja oli aseista riisuttuna ja vartioituna siellä.
Mutta pääasia sitten: paperit.
Kysyin Lauralta, missä hänen käsilaukkunsa oli.
"Kas tässä!" vastasi hän ojentaen kapineen minulle. Aukasin sen nopeasti, mutta siellä ei ollut mitään.
"Onko sinulta kukaan vaatinut käsilaukkua nähtäväkseen?"
Laura näytti vähän hämmästyneeltä.
"Sitä minulta kysyttiin heti, mutta annettiin sitten takaisin."
"Kuka sen otti?"
"Varmaankin joukon johtaja, joku aliupseeri."
Kapteeni käski tuoda aliupseerin mökkiin. Tämä tuotiin, mutta perinpohjaisesta tarkastuksesta huolimatta ei häneltä mitään löydetty. Sama oli tulos sotilaihin nähden. Aloin jo tuntea epätoivoa. Noin tunnin ajan etsimme papereita, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Aliupseeri kielsi mitään papereita ottaneensakaan. Emme uskoneet häntä, mutta emme myöskään mitään löytäneet.
Täytyi lakata etsimästä ja lähteä paluumatkalle. Olomme kukkulalla ei ollut vaaraton. Sijoitimme vangit jonoon ja sitten laskeuduimme kukkulan toiselle puolelle valtatielle. Pan Twardowskilla oli vain vaaraton lihashaava käsivarressa, sekin oikeastaan vahingossa saatu, niin ettei hän tuottanut häiriötä. Minusta tuntui, että hän romanttisesta siteestään huolimatta oli mennyt kurssissa huikeasti alaspäin Lauran silmissä.
Laura vältti minua enkä minä koettanut asettautua hänen tielleen. Minä olin nyt moninkertainen voittaja.
Kapteeni antoi sähkölampullaan suojaisesta paikasta merkkejä ja jonkun ajan kuluttua liukui pehmeästi suhisten kolme autoa kukkulan juurelle, sammutetuin valoin ja äänenvaimentajin. Nousimme etumaiseen vaunuun, toiseen sijoitettiin vangit ja muutamia vartijoita, viimeisessä tulivat sotilaamme. Ennenpitkää olimme puolalaisten rintamalla ja ennen aamua jo Vilnassa.
"Ethän sinä vain mainitse mitään siitä siellä mökissä?" pyysi Laura erotessaan omaan huoneeseensa hotellissa.
"En, jos saan toisen", vastasin nauraen. Minä sain toisen. En ollut kuitenkaan tyytyväinen tulokseen. Papereita emme olleet löytäneet. Mahdollista oli, että asia aamulla selvenisi, kun miehet perusteellisesti tutkittaisiin, mutta epäiltävää sekin oli. Olin juuri alkamassa riisuutua, kun ovelle koputettiin. Samassa ryntäsi Laura sisään heiluttaen käsilaukkuaan.
"Hiphei! Paperit ovat täällä!" huusi hän ja veti todellakin pienen mytyn papereita esille. Katsoin häneen kummastuneena. Eihän käsilaukussa minun sitä tarkastaessani ollut mitään.
"Kenraali erehtyi kerrankin, hän oli pistänyt paperit Editin käsilaukkuun luullen sitä minun laukukseni."
Sieppasin Lauran syliini ja suutelin kolmannen kerran. Tilanne vaati sitä, mutta Laura ei näyttänyt nyt ollenkaan ihastuneelta.
Seuraavana aamuna matkustimme kaikki kolme Varsovaa kohti.