KOLMAS OSA.
En ole milloinkaan pitänyt rautatiematkoista. Minä rakastan mukavuutta, ja niinkauan kuin ei ole joku ameriikkalainen rautatiekuningas, täytyy rautatiellä matkustaessa kieltäytyä paljosta.
Mutta kuitenkaan ei Varsova-matkamme minusta tuntunut ikävältä, en tiedä kyllä miksi. Ehkä tarkastelin ja suhtauduin Lauraan toisella tavalla kuin ennen. Minä koetin, en tunkeutua, vaan "hiipiä" hyvin hiljaa Lauran sieluntilaan ja -elämään. Varmaa oli, että vanhat jumalat olivat edellisenä päivänä saaneet ankaran kolauksen, mutta uusia jumalia tuskin oli vielä virallisesti hyväksytty. Olisin määritellyt Lauran sieluntilan jotenkin seuraavasti: Lauraa suututti ja nolotti edellisen illan tapahtumat, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen, etteivät ne sittenkään tuntuneet hullummilta, ja kun Laura niin ollen ei voinut olla niin vihainen kuin olisi tahtonut, oli hän vieläkin vihaisempi itselleen, mutta tietysti naisellisella johdonmukaisuudella purki vihansa muihin. Tein kumminkin ratkaisevan, tärkeän huomion, mikä täytti minut hiljaisella, hyväntahtoisen vahingoniloisella tunteella: Laura ei ollut enää niin vuorenvarma itsestään.
Oma sieluntilani ei myöskään ollut kehuttava. Minä en oikein ymmärtänyt, mitä minun piti tehdä ja mitä jättää tekemättä. Olin suudellut Lauraa. Lauraa! Todellakin, eilisiltaan mennessä olisi päähäni saattanut aivan yhtä hyvin pälkähtää mennä suutelemaan Havis-Amandaa tai ukko Lönnrotia tai Runebergia. Laura oli minulle "tuollapuolen hyvän ja pahan", niinkuin Nietzsche sanoo, mutta illalla olin mitä vakuuttavammin tuntenut, että Lauralla oli raikkaat pehmeät huulet ja että hän saattoi suudella! Suudella! Uskomatonta, mutta totta. Olisin voinut ennemmin kuvitella Lauran raatimiehenä jossakin kaupungin raastuvanoikeudessa langettavan päiväsakkoja kieltolakirikoksista kuin suutelevan.
Tutkimuksissani tulin vihdoin siihen kaikkea muuta kuin lohdulliseen johtopäätökseen, että kaikki entiset käsitykseni, tietoni ja kokemukseni Laurasta oli heitettävä romukoppaan ja että minun välittömästi oli alettava aivan ennakkoluulottomasti, niinkuin tuntisin hänet vasta ensi päivää, tutkia häntä uudelleen. Aloin aavistaa, ettei hän ollut vain kansantaloudellinen nainen, vaan että hän ainakin joskus saattoi olla pelkästään nainen, täydellinen Eeva sanan paratiisillisessa merkityksessä.
"Edit, aiotko suorittaa laudatuurin historiassa lisensiaattia varten?" kysyin hyvin viattoman näköisenä. Edit nosti pehmeitä silmäluomiaan ja loi vaaleahkoista silmistään minuun vilpittömästi kummastuneen katseen.
"Kuinka niin?"
"Minä selitän. Kysymykseni oli tietenkin vain tarkoitettu humoristiseksi herätysyritykseksi. Sinuun se ei tehonnut. Nainen ei ymmärrä huumoria, ellei se ole satiiria. Hyvästä ystävättärestä lausuttu satiiri on naisesta huumoria. Mutta asiaan palatakseni minä kysyn sinulta vielä: miksi sinä matkustelet ulkomailla?"
"Nähdäkseni, nauttiakseni, oppiakseni."
"Varsin sirosti vastattu. Mutta saavutatkohan tarkoitustasi! Epäilen. Sinä et matkusta, et näe, et nauti etkä opi mitään, sinä luet, luet kehnosti toimitettuja, epätarkkoja ja kuivia turistioppaita historiallisista muistoista. Voisit kaiken lukea kotona. Akateeminen kirjakauppa kyllä kykenee hankkimaan tällaisen kirjallisuuden, paljon paremman vain. Sinä et yksinkertaisesti näe mitään. Ehkä häthätää vilkaiset jonkun 'historiallisen' paikan, mutta nykyhetkien elämästä et saa muuta käsitystä kuin minkä hotellien ovenvartijat ja tarjoilijat aikaansaavat. Lempo soi, minä en ymmärrä sinun matkustustapaasi!"
Tietysti nainen osaa olla myrkyllinen, etenkin silloin kun tietää olevansa väärässä.
"Eihän kukaan oletakaan sinun ymmärtävän", sanoi Edit vienosti ja syventyi uudelleen tutkimaan jotakin kirjaa.
Lauran kanssa keskustelu kyllä sujui. Tuli vain pitkähköjä pausseja, jotka eivät ennustaneet hyvää, kunnes Laura keksi jonkun huvittavan yksityiskohdan maisemassa ja katkennut langanpätkä saatiin taas kiinni. Laura jutteli kaikkea, vapaasti ja ilakoiden, vaikkakin sielunelämässä tapahtunut bolshevistinen kumous ilmeni monella tavalla. Edellisen päivän seikkailu tarjosi kiitollisen puheenaiheen ja Laura teki kaikkensa, saadakseen tietoonsa kenraali Nagelkopfia koskevat yksityiskohdat. En kertonut, sillä tiesin jotenkin varmasti joutuvani karanneen kenraalin kanssa tekemisiin Varsovassakin. Jozef Gurnicki oli kai jo sinne saapunut ja päätin tarjota hänelle palvelustani. Puolalaisella diplomaatilla oli vielä kana kynittävänä kenraali Nagelkopfin kanssa.
Juna alkoi lähestyä Varsovaa, kuljimme keltavetisen ja jyrkkä-äyräisen Veikselin yli ja kiidimme halki Praga-esikaupungin. Sodan jälkiä havaitsi selvästi, joitakin rikkiammuttuja taloja, raunioita, mutta mitään suurempaa ulkonaista hävitystä ei sota ollut aikaansaanut, lukuunottamatta Varsovan komeita siltoja, jotka ryssät peräytyessään räjähyttivät ilmaan kai muistuttaakseen tämän vuosisadan ihmisille, että vanhoista tavoista pidetään kiinni: mikä keino Kutusoville Napoleonin sodassa kelpasi, se kelpasi myöskin Nikolai II:n armeijalle Wilhelmiä vastaan taisteltaessa.
Varsovaa on sanottu idän Pariisiksi. En tiedä, kuinka paljon tuossa vertailussa lienee perää, mutta erinomaisen miellyttävän ja länsimaisen vaikutuksen Varsova meihin teki. Se on suurkaupunki kaikkine etuineen ja varjopuolilleen, kiihkeästi elävä, työtätekevä ja huvitteleva, etenkin huvitteleva. Varsova on aina ollut maineessa huveistaan ja iloisesta elämästään, minkä pääasiallisen viehätyksen aikaansaavat tietenkin varsovattaret, ihastuttavat puolattaret pariisilaisine pukuineen, majesteetillisine ryhteineen ja valloittavan elämäniloisine luonteineen.
Katselin katukuvaa kiitäessämme autossa hotelliin pitkin kuhisevan täyteisiä katuja. Suurkaupungin kiire löi leimansa kaikkialle. Siinä tuntui kuin nuoren elämänvoimaisen kansan valtimonlyönti sen ponnistaessa voimansa äsken saavutetun vapautensa ja itsenäisyytensä turvaamiseksi. Meillä on väärä käsitys puolalaisista, me pidämme heitä liian slaaveina, romanttisina, vapaudenhaluisina ja sotilaallisina. Oikein kyllä, puolalainen on intohimoinen vapaustaistelija, hän on ensiluokkainen ja romanttinen sotilas, mutta hänessä on myös sitkeyttä ja tarmoa ja työhalua jokapäiväiseen proosalliseen aherrukseenkin tehtaissa ja kaivoksissa ja konttoreissa ja pelloilla ja niityillä, hän ei ole vain lahjakas ja taiteellinen niinkuin slaavit yleensä, hän on myöskin tarmokas ja tietoinen kulttuuri-ihminen, joka osaa antaa työlle sille tulevan arvon. Hänellä on kaikki edellytykset muodostaa onnellinen kansa ja onnellinen, rikas ja mahtava valtio, ja hän tekee sen myös, tekee kaikista vastuksista, sekä ulkonaisista että sisäisistä, huolimatta.
On kaksi Varsovaa, vanha ja uusi, nykyaikainen komeine liikepalatseineen, leveine katuineen, ihanine puistoineen, ja vanha vuosisataisine kapeapäätyisine taloineen, ahtaine, tunnelmallisine kujineen, joilla auton on vaikea puikkelehtia, joitten varrella pikkukäsityöläiset harjoittavat ammattiaan kuten satoja vuosia sitten puolittain kadulla, missä on sekä likaa että tunnelmaa. Molemmat ovat kauniit, sillä molemmat ovat aitoja, sekä nykyajan viivasuorat liikepalatsit että romaanilais- ja goottilaistyyliset antiikkitalot tammiportteineen ja lyijyikkunoineen, joitten kaiverrukset, veistokset ja koristukset monasti ovat todellisia taideteoksia, pikku helmiä, tosin lian ja tomun peittämiä, mutta tarkkaavan silmän nautittavia siitäkin huolimatta.
Ajoimme Varsovan pääkatua, leveää, osittain puulla laskettua bulevardia, leveää ja hienoa, ohi julkisten rakennusten, muistomerkkien ja puistojen, kunnes auto pysähtyi kaupungin suurimman ja komeimman hotellin, "Bristolin" eteen, missä talossa maailmansodan aikana molempien sotivien puolten suuret rintamaesikunnat olivat majailleet, jättäen jälkensä kaikkeen, punaisiin samettimattoihin, laudoituksiin ja koristeihin, niin että vain hohtavan sileä marmori, pylväitten kultaus ja kristalliseinät eivät olleet vaurioita kärsineet.
Bristol osoittautui ensiluokkaiseksi hotelliksi suomalaisenkin mielestä, mikä on jo sangen paljon, sillä vaikka me eräissä suhteissa luulemme maastamme ja oloistamme hyvinkin vaatimattomia, ei siihen ole mitään syytä. Järjestys ja siisteys parhaimmissa hotelleissamme on malliksikelpaavaa. Siistiydyimme perusteellisesti pitkän rautatiematkan jälkeen ja laskeuduimme sitten kaikki alas komeaan ruokasaliin, minkä ikkunat olivat ihanaan etelämaiseen pihapuistoon päin. Kansainvälisyys ruokasalissa oli täydellinen, kaikki eurooppalaiset kielet kaikuivat korvaamme, ei tosin suomi, mutta pian sekin sekottui ääntensorinaan. Aamiainen oli sekä hyvä — puolalaiset ovat tunnetusti herkkusuita — että kallis. Puolan markka osoittaa tunnetusti itsepintaista pyrkimystä neuvostoruplan rinnalle. Sinne on vielä matkaa, mutta huimaava on jo ero meidänkin vaatimattomaan markkaamme nähden.
Minä olin nyt kerta kaikkiaan päässyt seikkailujen makuun enkä tahtonut hellittää. Kenraali Nagelkopfin kanssa täytyi välit selvittää. En epäillyt ollenkaan, etteikö hän olisi jo Varsovassa. Hänellähän oli nostettava täältä kunnioitettava summa bolshevikien kultaa. Ja suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh ja salaneuvos Matvei Matvejevitsh olivat kai myöskin täällä. Minun mieltäni kiinnitti tavattomasti heidän toimensa. Jozef Gurnicki oli antanut minulle osoitteensa ja päätin turvautua häneen. Kun hän oli pyytänyt myöskin seuralaisiani käymään luonaan, tein ehdotuksen, minkä naisellinen esivaltani hyväksyi. Istuuduimme autoon ja neljännestunnin kuluttua olimme perillä. Diplomaatti asui ensi kerroksessa, komeassa vanhanaikaisessa talossa jäykkine ikkunariveineen ja livrèpukuisine ovenvartijoineen. En ollut ollenkaan varma, tapaisinko hänet, mutta onni suosi meitä ja viiden minuutin kuluttua istuimme kaikki hänen ylellisen aistikkaasti sisustetussa vierashuoneessaan. Hän ja hänen puolisonsa ylläpitivät keskustelua aitopuolalaisella kohteliaisuudella ja joustavuudella ja Editinkin kasvoilta katosi tuo "riutuva" ankeus. Pujahdimme ennen pitkää diplomaatin työhuoneeseen.
"Onnittelen!" lausui hän sydämellisesti ja ojensi kätensä. "Te hoiditte asian mainiosti."
"Te tiedätte jo?"
"Oh, siinä ei ole mitään ihmeellistä, meidän täytyy sellaiset asiat tietää aikanaan. Entäs nyt?"
"Niin, entäs nyt?" kertasin.
"Kenraali on kaupungissa", sanoi puolalainen.
"Todellakin, oletteko tavannut hänet?"
"En, mutta tiedän hänen saapuneen tänne. Emme ole vielä onnistuneet keksimään hänen asuinpaikkaansa. Hänellä on tosin täällä oma vakinainen asuntonsa, mutta hän ei tietenkään ole pitänyt oikein terveellisenä edes käydä siellä. Minulla on kuitenkin suunnitelma, millä voisin maksaa kenraalille hänen kepposensa Danzigissa."
Odotin jännittyneenä. Puolalainen veti taskustaan paperin.
"Kas tässä on syötti, ja luulenpa, että kala tarttuu. Mitäs pidätte tästä?"
Tartuin paperiin ja silmäsin sitä. Huomasin heti, että paperilla oli suuri arvo, se koski Puolan rajanpuolustusjärjestelyä ja bolshevikit varmaankin olisivat kernaasti tutustuneet sen sisältöön. Alla oli sotaministerin omakätinen allekirjoitus.
"Mitä te tällä paperilla aiotte tehdä?" kysyin.
"Aion myydä sen kenraali Nagelkopfille hyvästä hinnasta."
"Myydä? Mutta sehän olisi…"
Puolalainen teki rauhoittavan eleen.
"Se ei olisi mitään. Paperi on täydellisesti arvoton. Siinä ei ole totta sanaakaan."
"Mutta allekirjoitus? Väärennetty?"
"Ei, ainoastaan varastettu." Puolalainen hymyili.
"Varastettu nimikirjoitus?" En todellakaan ymmärtänyt mitään.
"Niin, katsokaas, se ei ole väärennetty eikä se ole alkuperäinen. Se on yksinkertaisesti varastettu."
"Mutta millä tavalla?"
"Hyvin luonnollisesti. Minulla oli eilen pari paperia, jotka sotaministerin täytyi allekirjoittaa. Silloin pisti päähäni tämä suunnitelma. Annoin muutaman tuttavani, erään kapteenin, joka on perehtynyt rajanpuolustukseen, laatia aivan mielikuvituksellisen, mutta ensi silmäyksellä kyllä aidolta näyttävän rajanpuolustussuunnitelman. Siihen häneltä meni täsmälleen kaksi tuntia puhtaaksikirjoituksineen y.m. Niinkuin näette, ei tämä ole alkuperäinen, vaan monistettu kappale. Alkuperäistä ei tietenkään olisi voinut lähteä kaupittelemaankaan. Mutta allekirjoituksen, vieläpä alkuperäisen, tämä jäljennös kyllä tarvitsi. Ja minä sen hankin. Papereitten väliin, jotka sotaministeri allekirjoitti, asetin pienen liuskan monistuspaperia ja tämän suunnitelman viimeisen liuskan. Ministeri ei edes tarkastanut papereita, ja kun hän allekirjoitti ne kosmos-kynällä, sain hänen tietämättään myöskin allekirjoituksen omaan suunnitelmaani. Olisin ehkä voinut saada sen muutenkin, mutta en halunnut näihin omiin asioihini ketään sotkea. Olen varma siitä, että kenraali ei huomaa petosta, vaan ostaa paperin ja maksaa hyvän hinnan. Saan täten takaisin Danzigissa rosvotut rahani ja samalla tuuditan bolshevikit ainakin joksikin aikaa rauhaan meidän rajanpuolustussuunnitelmiimme nähden. Moskovassa ei varmastikaan huomata heti, että kaikki on bluffia."
"Mutta mistä me saamme kenraalin käsiimme?"
"Hän kyllä tulee. Te menette Pankki-Israelin luo ja kauppaatte hänelle paperin."
"Minä?"
"Niin juuri, jos haluatte hiukan seikkailla. Pankki-Israel tuntee kyllä minut ja luulee minua täydelliseksi roistoksi. Olen hänelle todella myynytkin eräitä papereita, oikeita, vaikka hiukan vanhentuneita, ja siten päässyt hänen luottamuksestaan osalliseksi. Hänen työnsä ja toimensa tiedetään, vaikka hän ei mitään aavista. Menette hänen luokseen ja myytte paperin. Olen varma siitä, että Pankki-Israel hankkii kenraalin käsiinsä päivän parin kuluessa ja vuorostaan myy paperin tälle, ottaen tietenkin kohtuullisen välityspalkkion. Asetan siksi aikaa vahdit lähistölle, niin että pääsen kenraalin jäljille. Suostutteko osaanne?"
Mietin todellakin hiukan. Seikkailu tuntui täällä työhuoneessa istuen kyllä vaarattomalta, mutta sellainen se ei ollut.
"Missä Pankki-Israel asuu?" kysyin.
"Hän asuu juutalaiskorttelissa." Epämiellyttävä väre kulki pitkin selkäpiitäni. Juutalaiskorttelilla ei suinkaan ollut hyvää kaikua korvissani.
"Niin, en tahdo salata, etteikö seikkailulla olisi myöskin vähemmän huvittavia puolia. Juutalaiskortteli ei ole mikään lain ja järjestyksen pyhättö ja sinne on monta henkilöä kadonnut jättämättä jälkeäkään", sanoi puolalainen.
Tunsin kuitenkin olevani suomalainen. Seikkailu viehätti minua joka tapauksessa ja tahdoin uskaltaa. Olihan minulla kaksi vahvanlaista käsivartta ja revolveri, jonka olin hankkinut Vilnassa.
"Olkoon menneeksi", virkoin tarttuen puolalaisen käteen. "Minä lähden
Pankki-Israelin luo ja myyn paperin."
"Hyvä on. Saatte minulta suosituksen. Juutalainen puhuu saksaa, niin että tulette hänen kanssaan kyllä toimeen."
"Milloin lähtisin?"
"Hm, miksikä ei jo tänä iltana. Sitten on sekin asia suoritettu ja voimme senjälkeen rauhassa katsella kaupunkia."
Nousin ylös. Muuan ajatus juolahti mieleeni.
"Otan neiti Soinin avukseni. Hän voi vartioida kadulla, ja jos minulle sattuisi käymään hullusti, voi hän hälyyttää viranomaiset."
Puolalainen silmäsi kummastuneena.
"Uskaltaisiko hän?"
Nauroin vilpittömästi.
"Luulisin todella, että hän uskaltaisi paljon enemmänkin."
Palasimme molemmat vierashuoneeseen ja yhdyimme vilkkaaseen keskusteluun. Katsoin vihdoin ajan tulleeksi hyvästellä ja ennenpitkää kävelimme Varsovan kaduilla. Palasimme syömään päivällistä hotelliin, ja kun Edit senjälkeen ilmoitti lähtevänsä hiukan lepäämään, katsoin tilaisuuden sopivaksi keskustella Lauran kanssa. Menimme molemmat puutarhaan pienen sivupöydän ääreen ja tilasimme virvokkeita, erinomaista puolalaista mustaa kahvia ja leivoksia.
"Haluatko seikkailla?" kysyin Lauralta. Uteliaisuus leimahti hänen silmissään.
"Miksikä ei", vastasi hän pitkitellen. Hän muisti kai moniaita epämiellyttäviä hetkiään liettualaisten vankina ollessaan.
Sytytin savukkeen ja aloin kertoa. Lauran mielenkiinto pysyi herpaantumattomana koko ajan. Kohosin hänen silmissään varmastikin pari astetta. Sillä loppujenkin lopuksi on nainen aina nainen ja sellaisena rakastaa romantiikkaa, hämärää ja seikkailuja, vaikka olisikin päivänvalolla innostunut kansantalouteen ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Raha, asema, oppi, viisaus, henkevyys, taide ei ole mitään romantiikan rinnalla naisen mielestä, romantiikan, johon sisältyy salaperäisyyttä, odottamattomuutta, jännitystä ja ennen kaikkea vaihtelua.
Laura ei suinkaan ollut poikkeus, kaukana siitä. Hänen temperamenttinsa oli paljon kiihkeämpi ja vilkkaampi kuin hän tahtoi myöntää, paljon vähemmän objektiivinen kuin olin uskaltanut odottaakaan. Innokkaasti hän antautui kanssani pohtimaan pienen seikkailumme suunnittelua. Hän tuli luottavaiseksi ja kohteli minua tasa-arvoisena, suhde, mikä hänelle ei aikaisemmin ollut mieleenkään juolahtanut.
Päätimme pujahtaa seikkailemaan ennen Editin heräämistä. Soitin senvuoksi hra Gurnickille ja pyysin häntä lähettämään meille oppaan juutalaiskortteliin. Puolisen tuntia odotettuamme opas saapuikin, pieni vilkas poikanen, aito suurkaupunkilaislapsi pikkuvanhoine sananparsineen ja ilmeineen.
Lähdimme kulkemaan, poika edellä jonkun matkan päässä. Iltapäiväliikenne oli vilkkaimmillaan pääkaduilla, kun poikkesimme ahtaalle kujalle, joka vei vanhaan kaupunginosaan. Kuljimme sen läpi tunnelmallisessa puolihämärässä nauttien alati vaihtuvasta, mutta aina tyylikkäästä ja viehättävästä katukuvasta. Järjestys oli täälläkin moitteeton, mutta ei suinkaan puhtaus. Hymyilimme mielessämme ajatellen, mitähän meidän kaupunkiemme terveydenhoitolautakunnat sanoisivat ja tekisivät tällaista nähdessään, mutta täällä tuntui se luonnolliselta, niin, melkeinpä asiaankuuluvalta, ja liittyi jollakin tavoin itse tunnelmaan.
Tämä ei kuitenkaan ollut vielä mitään, juutalaiskorttelissa me vasta saimme täysin nähdä saavutuksia tässä suhteessa. Oppaamme kulki synnynnäisen kaupunkilaisen varmuudella, huolettomana ja välinpitämättömänä. Tulimme ensin juutalaistorille, narinkkaam. En olisi voinut uskoa aikaisemmin, että ihmisen hajuaistit saattaisivat kestää kaikki ne hajut, tuoksut ja lemut, mitkä tästä paikasta suorastaan uhosivat. Katutomu, lika, peittämättömät lihat, vihannekset, öljyt, vanhat vaatteet ja tuhannet muut tavarat ja esineet sekä likaiset, kirjaimellisesti lian peittämät ihmiset erittivät kukin erikseen ja kaikki yhteisesti lemuja, joitten sekoitus, määrittelemätöntä kemiallista kokoomusta, nostatti melkein kyyneleet silmiimme kuten liian väkevä sinappi. Myriaadit kärpäset tunkeutuivat joka paikkaan, niitten kuhina peloitta, ja yleisnäky, mustakalottiset ahdasviittaiset juutalaiset, ellotti mieltä. Me olimme muutamassa hetkessä astuneet länsimaisen sivistyksen, puhtauden, järjestyksen ja terveyden ilmakehästä aivan toiseen maailmaan, niin hullunkurisen omituiseen ja vastenmielisen vaikuttavaan, että hetkisen tuntui kaikki epätodelliselta.
Tunkeuduimme askel askeleelta tämän meluavan, kirkuvan, huutavan, tinkivän ja nauravan kaaoksen läpi, me vaistomaisesti vältimme kosketusta, me emme uteliaisuudessakaan uskaltaneet katsoa todellisuutta suoraan silmiin, vaan meillä oli vain yksi halu ja yksi toivo, päästä mahdollisimman nopeasti tästä kaaoksesta.
Tulimme ahtaalle kujalle, jonka kummallakin puolen oli rivi avonaisia myymälöitä ja verstaita, yhtä tunkkaisia ja yhtä haisevia kuin torillakin. Ilettävän näköisiä juutalaisia ja vieläkin kaameampia juutalaisnaisia seisoskeli ovilla, ja kadun liassa ja pölyssä, rasvaisessa, öljyisessä tomussa leikki liuta puolialastomia, kähärätukkaisia ruskeanlikaisia lapsia, joitten kirkuna särki korvan rumpukalvoa. Minua halutti kääntyä ympäri, seikkailu tympäsi minua ja minä näin Lauran kasvoista, että hänen ajatuksensa olivat myöskin samalla suunnalla. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä peräytyä. Pahempaa tuskin enää tulisi, ja joka tapauksessa oli kokemus kaikessa vastenmielisyydessään sittenkin sekä voimakas että mielenkiintoinen. Jatkoimme kulkuamme.
Oppaamme pysähtyi erään ränsistyneen antikviteettikaupan kohdalla ja meihin katsahtamattakaan lausui nopeasti, hiljaa, mutta selvästi: "Vastapäinen talo, toinen kerros!" Pysähdyin myös ikkunan luo ja sanoin pojalle, että hänkin jäisi vartioimaan. Kuiskasin Lauralle, että hän kävelisi kujaa pitkin eteenpäin. Se näyttikin rauhalliselta. En viipyisi kauan ja tulisin sitten samaan suuntaan. Tunnustelin revolveriani ja astuin porraskäytävään, pimeään, ummehtuneeseen ja tietysti likaiseen. Kiipesin hitaasti ja varovaisesti toiseen kerrokseen.
Ovella oli nimikilpi: Israel Rosenbaum. Siis Pankki-Israel.
Kolkutin. Sormeni hypistelivät revolveria.
Jonkun minuutin kuluttua kuului sisältä tassuttelevia askeleita ja särkynyt käheä ääni kysyi nimeäni ja asiaani. Nimeäni en sanonut ja asiakseni sanoin vain "geschäft". Tietysti oli sana yhtä vaikuttava kuin sadun "sesam" ja ovi avattiin. Aukossa näin pitkähkön, laihan vanhan juutalaisukon haalistuneeseen mustaan halattiin puettuna. "Liikemies" ei taloudessaan käyttänyt ainakaan liikaa saippuaa.
Hän oli Pankki-Israel ja tarkasteli minua kieltämättömän uteliaana. Hänen luonaan kävi varmasti paljonkin ihmisiä ja monesta yhteiskuntaluokasta, mutta minun persoonani herätti jossakin suhteessa hänen erikoista huomiotaan.
Hän ohjasi minut huoneeseen, jonka sisustus oli kuin juutalaisnarinkka pienoiskoossa. Törkyä oli monenlaista, siivo ja haju sen mukainen. Istuuduin hyvin varovaisesti tuolin reunalle, jota hän osoitti minulle. Hän itse vajosi rikkinäiseen, jollakin kirjavalla peitteellä verhottuun nojatuoliin.
"Miten voin palvella?"
Hänen käheässä äänessään oli mielistelyä, mutta myös levotonta uteliaisuutta.
"Terveisiä Jozef Gurnickilta."
Juutalaisäijään tuli aivan yhtäkkiä eloa. Hän tunsi "geschäftin" tuoksun sieraimissaan, suuren ja edullisen "geschäftin". Hänen silmänsä iskeytyivät minuun.
"Paperi?" kysyi hän jännittyneenä.
"Kyllä."
"Tärkeä?"
"Korvaamaton."
Ukon silmät paloivat, mutta hän tukahutti intonsa ja esiintyi kylmänä. Hän tiesi, että puhe kääntyisi pian hintaan ja siinä hänen täytyi pitää puolensa. Se oli pääasia.
"Näyttäkääpä."
Kaivoin hitaasti ja varovaisesti paperin taskustani ja luovutin sen hyvin vastahakoisen näköisenä Pankki-Israelille. Hän syventyi siihen kiihkeästi ja päästi kuulumattoman huudahduksen lukiessaan sotaministerin allekirjoituksen. Ilmeensä hän kuitenkin täydelleen hallitsi eikä se kuvastanut suinkaan sitä, mitä hän todella tunsi.
"Tjah, miksi ei! Paljonko tämä maksaisi?"
Mainitsin summan, joka oli noin kaksi vertaa suurempi kuin suunnittelemamme. Pankki-Israel levitti avuttomana kätensä, mutta loi minuun samalla tutkivan silmäyksen. Pysyin osassani ja ojensin käteni paperia kohti.
"Te laskette leikkiä", kuiskasi juutalainen käheästi.
Näytin ikävystyneeltä ja otin paperin.
"En suinkaan. Ellei hinta miellytä, en voi mitään. Tällaisia papereita ei myydä joka päivä."
Taitoin paperin huolellisesti kokoon ja panin lompakkooni. Juutalainen seurasi ahneena liikkeitäni. Olin varma siitä, että hän antaisi minun mennä hyvin pitkälle, saadakseen selville, tarkoitinko totta, vaiko ainoastaan tingin tällä tavalla. Pistin senvuoksi lompakon tyynesti taskuuni, tartuin hattuuni ja nousin.
"Olen erehtynyt henkilössä", sanoin kylmästi ja otin askeleen ovea kohti. Juutalainen vapisi kiihkosta. "Geschäfti" oli suuri ja varma ja edullinen, mutta mainitsemani hinta oli todellakin suuri. Pankki-Israel ei mielellään luovuttanut rahaa, ei vaikka voittokin oli tiedossa. Taistelu riehui hänen sisimmässään, mutta ratkaisu tapahtui ennenkuin olin vielä ehtinyt ovellekaan.
"Istukaa nyt toki ja keskustellaan rauhassa", sanoi hän pyytävästi ja minä myönnyin, hitaasti ja epäröiden.
Aloimme tinkimisen ja Pankki-Israel olisi varmastikin, jos puolueeton asiantuntijalautakunta olisi seurannut keskusteluamme, voinut vaatia itselleen tohtorinarvon tässä jalossa taidossa. Kaunopuheliaisuus, vakuuttelut, todistelut, hienoiset moitteet, imartelu, peitetty uhkaus, kaikki seurasi katkeamatta, pysähtymättä toistaan yhtenä ryöppyävänä, kiihkeänä ja hypnotisoivana puhetulvana. Ellei minulla olisi ollut kiire, olisin varmaankin pitkittänyt keskustelua ties kuinka kauan, mutta nyt minun täytyi joutua ja niinpä aloin hiljalleen ja taiteen kaikkien sääntöjen mukaan peräytyä. Aloimme vähitellen päästä yksimielisyyteen ja tehtyäni sitten ratkaisevan myönnytyksen oli kauppa selvä.
"Tietysti käteismaksu?" kysyi Pankki-Israel taistelusta lämmenneenä.
Naurahdin hiukan ivallisesti.
"Luonnollisesti."
"Antakaa paperi minulle."
Täytin hänen pyyntönsä ja Pankki-Israel meni kassakaapilleen, avasi sen monimutkaisen lukon, piiloitti paperin sinne ja otti esille suurehkon setelipinkan.
Temppumme oli onnistunut, mutta en rahoja lukiessa aavistanut, että se oikeastaan onnistuu yli odotusten. Sulloin juuri pinkkaa taskuuni, kun ulko-ovelta kuului koputus. Sävähdin koko ruumiiltani ja ajatustakin nopeammin sulki Pankki-Israel kassakaappinsa. Kuuntelimme molemmat. Koputus uusiutui.
"Tuonne!" kuiskasi juutalainen ja työnsi minut alkoovin taa. Kyyristyin istumaan vuoteelle ja vedin revolverini esiin. Juutalainen itse tassutteli ovelle ja kuului avaavan sen.
Hätkähdin rajusti, kun pari sekuntia senjälkeen kuulin tulijan äänen.
Tulija oli kenraali Amos Aron Nagelkopf.
Puristin revolveriani ja purin huuliani. Hetki oli kieltämättä jännittävä. Minulla ei todellakaan ollut halua kohdata kenraalia ja jos kenraali keksisi minut, olisi seurauksena epäilemättä taistelu. Samalla hän voisi paljastaa minut myöskin Pankki-Israelille. Olin tosin varma siitä, ettei juutalainen kertoisi minusta mitään kenraalille, mutta pelkäsin jotakin sattumaa, jotakin onnettomuutta, joka ilmiantaisi minut ja käyntini.
Kenraali tuli huoneeseen ja istuutui tuolille, jolla itse olin muutama hetki aikaisemmin istunut.
"Viisikymmentä tuhatta, tässä on kuitti", virkkoi hän juutalaiselle.
Kului ehkä minuutti, minkä jälkeen Pankki-Israel helisytti avaimia.
"Hyvä on", vastasi hän ja kuulin, että hän avasi kassakaapin. "Niin, mutta minulla olisi teille ehkä jotakin", lisäsi hän sitten.
"Nimittäin mitä?" kysyi kenraali.
"Paperi, oikein hyvä ja kallis paperi. Ostin sen pari päivää sitten."
"Antakaahan kun katson."
Kassakaappi avattiin, kuulin paperin kahinaa ja sitten tuli hiljaisuus.
Kenraali nähtävästi luki myymääni paperia.
"Paljonko maksaa?"
Hymyilin, kuullessani juutalaisen mainitsevan hinnan. Se oli täsmälleen sama kuin mitä minä olin ensin pyytänyt. Kenraali mutisi jotakin itsekseen. Sitten he alkoivat tinkiä ja tätä tinkimistä, mihin verraten omani oli ollut taitamatonta tuherrusta, kesti joukon yli puoli tuntia. Aloin tulla levottomaksi, Laura ulkona hätäili jo varmasti. En voinut olla tuntematta vilunväreitä ajatellessani hänen oleskelevan ahtaalla pimeällä kujalla rikollisessa juutalaiskorttelissa, yksinään ja turvattomana. Pieni oppaamme ei voinut häntä vähimmässäkään määrin auttaa, jos niikseen tuli.
Pankki-Israel piti hyvin puolensa ja ansaitsi muutamassa hetkessä varsin kunnioitettavan välityspalkkion.
"Hyvä on", sanoi kenraali lopuksi. "Suostun kauppaan, kuitenkin niin, että loppusumman ja lisäksi kymmenentuhatta, mitkä nyt sattumalta tarvitsen, suoritan myöhemmin. Tehän tiedätte minut, että minulta saatte velkani yhtä varmasti kuin nyt itse tässä kaupassa voititte ainakin 50 %."
Juutalainen ilmaisi myöntymyksensä, kenraali luki rahat itselleen, hyvästeli ja lähti. Pujahdin piilostani viipymättä. Minun täytyi joutua seuraamaan kenraalia. Sanoin senvuoksi juutalaiselle, että olin jo myöhästynyt tärkeästä kohtauksesta ja syöksyin käytävään. Kenraali oli alhaalla, kuulin vielä hänen askeleensa hänen astuessaan kadulle. Vilkaisin varovasti ovesta. Aivan oikein, parinkymmenen metrin päässä kulki kenraali nopein askelin. Lauraa ei näkynyt, mutta pieni opas seisoskeli taas antikviteettikaupan edustalla. Annoin kenraalin kääntyä kadun kulmasta, minkä jälkeen riensin oppaan luo.
"Ohjaa neiti 'Bristoliin'. Tulen sinne aivan kohta. Sano hänelle, että menin tärkeälle asialle."
En kiinnittänyt enempää huomiota siihen, ettei Laura ollut näkyvissä, vaan lähdin nopeasti seuraamaan kenraalia. Sain hänet näkyviini seuraavalla kujalla eikä seuraaminen tuottanut vaikeuksia. Liikenne oli hieman vähentynyt eikä kenraali vilkaissut kertaakaan taakseen. Kävelimme niin ollen nopeasti ja selviydyimme ennenpitkää juutalaiskorttelista. Saavuimme Varsovan vanhaan kaupunginosaan ja tulimme sievälle "Staroje Miasto"-torille. Kenraalilla tuntui olevan aivan tietty päämäärä, ja hämmästyin senvuoksi melkoisesti, kun hän vähääkään arvelematta kulki torin poikki ja meni vanhaan Fukierin viinitupaan, pieneen Varsovan nähtävyyteen, viinitupaan, mikä on tuotteistaan kuuluisa kautta Euroopan viinintuntijoitten piireissä, pieneen, ulkonaisesti tuskin huomattavaan. Sen ainoa merkki on kömpelöhkö rautainen kilpi, missä on vain sana Fukier ja vuosiluku 1609.
Seisahduin epäröiden ulkopuolelle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä, odottaako ulkona vaiko mennä sisään ja yllättää kenraali ilman muuta. Päätin tehdä jälkimäisen ja astuin sisään. Tulin ensin pieneen puolipimeään myymälähuoneeseen. Ei mikään muu kuin puhelin osoittanut, että elimme 20:nnellä vuosisadalla, huonekalut, seinälaudoitus, kaikki oli vanhaa, tummaa tammea, kivipermanto ja ilmassa vanhan sammaltuneen kiven ja viinin tuoksu. Korkeajalkaisen pulpetin takana istuva mies osoitti minulle peräseinällä olevaa ovea. Avasin sen ja menin toiseen huoneeseen.
Se oli vielä pienempi, pitkä ja kapea huone, tummine tammilaudoituksineen, kivi- ja kuparipiirroksineen ja ihanine antiikkisine huonekaluineen. Valoa tuli toisessa päässä olevasta pienestä lyijypuitteisesta pihan puolella olevasta ikkunasta. Ikkunan luona seisovan pöydän luona istui mies.
Se oli kenraali Nagelkopf. Odotin, että hän hämmästyisi perinpohjin, mutta hämmästykseni oli rajaton, kun hän nousi ja hieman ivallisesti kumarsi.
"Te tulitte kumminkin. Luulin jo, ettette tulisi. Myöhästyin itsekin hiukan, ja kun ei ketään kuitenkaan ollut täällä sillä välin käynyt, arvelin jo, että oli turha odottaa. Tuleeko myöskin monsieur Gurnicki?"
Totisesti, tämä oli minulle liikaa. Olin sattumalta keksinyt miehen, seurannut häntä luullakseni aivan salaa, ja nyt minut, sensijaan että olisin aikaansaanut täydellisen hämmingin, lausuttiin odotetuksi ja tervetulleeksi! En osannut sanoa mitään, mikä ehkä olikin parasta.
Kenraali nauroi.
"Te olette hämmästynyt. En ihmettele. Mutta minulla on teille muuan ehdotus ja senvuoksi olen vaivannut teidät tänne. Odotan vielä hetken monsieur Gurnickia. Ehkä sillä aikaa tilaamme pullon Tokayer-viiniä vuodelta 1830. Se ei ole ollenkaan hullumpaa täällä."
Nyökkäsin päätäni ja päätin pitää suuni kiinni. Tässä oli jotakin haudattuna ja aioin odottaa sen paljastumista. Kenraali tilasi viinin ja maistelimme sitä hitaasti ja nauttien pikareistamme. Viini oli todellakin ihmeellistä, sen aroomi oli ihanaa. Mitään siihen verrattavaa en ollut juonut. Tupakoimme ja joimme. Aikaa kului ehkä neljännestunti. Kuulimme silloin ulkona auton pysähtyvän lähistölle Ja vähän senjälkeen avattiin ovi ja hra Gurnicki tuli sisään.
Hän näytti myöskin hämmästyneeltä.
"Mitä tämä ilveily oikein merkitsee?" Puolalainen ei tuntunut ollenkaan ystävälliseltä.
"Malttakaa hiukan mielenne", sanoi kenraali ystävällisesti. "Selitän heti. Minulla on muuan ehdotus. Olkaa hyvä, tässä on tuoli ja tässä pikari. Viini on hyvää."
Puolalainen heitti hattunsa sohvalle ja istuutui. Kenraali pyöritteli savuketta sormiensa välissä. Hän ei oikein tietänyt, mistä ja miten alkaa.
"Meillä on ollut keskenämme eräitä väärinkäsityksiä…." alkoi hän, mutta puolalainen keskeytti.
"Väärinkäsityksiä! Yrityksiänne ei voine käsittää väärin."
Kenraali jatkoi hermostumatta.
"Niin, väärinkäsityksiä, joitten kumminkin toivon nyt selvenevän lopullisesti. En kiellä ollenkaan tekojani, mutta tahtoisin ansaita anteeksiantonne."
"Todellakin!" Puolalaisen huudahdus kuulosti pilkalliselta.
"Niin, ja siksi olenkin teidät tänne kutsunut." Kutsunut! Oliko meidät tänne kutsuttu? En ymmärtänyt todellakaan mitään.
"Tilanne on siis tällainen: olen tehnyt teille pari kepposta, te tahdotte hyvitystä, minä haluan synninpäästön. Voimme kai niin ollen sopia, vai?"
Minun täytyi todellakin ihmetellä kenraalin joustavaa röyhkeyttä. Hän keskusteli puijaamiensa ja ryöstämiensä henkilöitten kanssa varsin rauhallisesti.
"Mitä te synninpäästöllä teette?" kysyi puolalainen. "Ei suinkaan teillä ole omantunnontuskia!"
Kenraali naurahti alistuvaisesti.
"Ei ole, ikävä kyllä. Mutta synninpäästöä tarvitsen todella. Miksi, se on oma asiani."
"Ja millä voisitte sen ansaita?" kysyin hieman huvitettuna.
"Paljastan muutaman suunnitelman."
Puolalainen pudisti päätään.
"Teidän suunnitelmistanne en anna neuvostoruplaakaan."
"Varmasti annatte, mutta teidän täytyy vakuuttaa minulle, että jos paljastukseni on todellakin jonkinarvoinen, minä saan synninpäästön."
"Sen voi aina luvata. Entä sitten?"
"Niin, paljastus sinänsä on jo suuriarvoinen, mutta se johtaa lisäksi toimintaan, missä henki ei ole minkään arvoinen."
"Te puhutte salaperäisesti!"
"Kuulkaapa nyt!" Kenraali alensi ääntään. "Tänä iltana kello 9 on eräässä juutalaiskahvilassa, minkä tiedän, kokous. Siellä hyväksytään lopullinen suunnitelma marsalkka Pilsudskin murhaamiseksi."
Puolalainen ponnahti pystyyn.
"Onko tuo totta?" kuiskasi hän kiihtyneen käheästi.
"Varmasti. Mutta kuulkaa nyt edelleen. Sain tämän tietää paikassa ja tavalla, joka ei teitä liikuta. Enempää en tiedä, mutta sen tiedän, että minua epäillään, enkä voi niin ollen mennä kokoukseen. Päästäkseen sinne täytyy omata erikoinen jäsenkortti. Ymmärrättehän tietysti, että koko piiri on kommunisteja, suurin osa palkattuja venäläisiä kätyreitä ja lisäksi joukko mielipuolisuuden rajoilla olevia kiihkoilijoita. Sinne kokoukseen täytyisi päästä millä keinoilla tahansa. Poliisiin ei maksa vaivaa turvautua, sillä ennenkuin kahvila saataisiin piiritetyksi, ehtisivät kaikki paeta, kokoontua jossakin muualla ja toimeenpanna suunnitelman kaikesta huolimatta. Ymmärrän, että bolshevikit tahtovat ehdottomasti raivata marsalkka Pilsudskin tieltä pois, hän on vaarallisin mies bolshevikien sotahankkeille ja hänen johdollaan on Puola peloittavan voimakas vastustaja."
Puolalainen vapisi kiihtymyksestä.
"Millä tavalla voimme sitten estää aikeen? Milloin yritys aiotaan suorittaa?"
"Sitä en tiedä ollenkaan. Meidän täytyy saada suunnitelma tietoomme. Muuan keino on sitä varten olemassa, vaarallinen ja vaikea, mutta keino kumminkin."
"Ja se olisi?"
"Tiedän kolmen venäläisen kommunistin asunnon. He ovat olevinaan työläisiä, mutta itse asiassa he ovat vain kiihoittajia ja vakoilijoita. Jos yllättäisimme heidät, saisimme heiltä jäsenkortit ja voisimme tunkeutua kokoukseen. Otaksun, että siellä esiinnytään naamioituna, joten yrityksemme olisi hieman helpompi."
"Yrittäkäämme sitten!" huudahti puolalainen. Näin, ettei hän nyt kammoisi mitään keinoa, ei välttäisi mitään vaaraa. Minua vain ihmetytti ja epäilytti kenraalin "kääntymys". Huomautin siitä puolalaiselle, mutta kenraali vakuutti niin pyhästi ja hartaasti, ettei hänellä ole mitään kavalia aikeita, että vasten tahtoakin täytyi uskoa.
Suunnittelimme nopeasti yrityksemme ensi osan. Se oli hurjan rohkea, ja sillä oli kaikki edellytykset epäonnistua. Yllättää ja kaapata kolme kommunistiagenttia Varsovan juutalaiskorttelissa, se ei ollut mikään helppo tehtävä, eikä vaaraton ainakaan. Mutta emme sitä ajatelleet. Tehtävän tärkeys valtasi meidät ja aioin, maksoi mitä maksoi, antautua taisteluun bolshevikeja vastaan heidän omalla alueellaan. Olimme juuri poislähdössä, kun tulin ajatelleeksi Lauraa. Soitin hotelliin. Puhelimessa ei ollut Laura, vaan Edit. Edit oli äärimmäisen levoton. Laura ei ollut vielä palannut. Entä opas? Opas oli tullut, löytämättä Lauraa. Hän ei osannut virkkaa mitään. Menetin kokonaan malttini. Laura kadonnut juutalaiskortteliin!
Koetin kaikesta huolimatta rauhoittaa Editiä ja pyysin häntä lähettämään oppaan luokseni Fukierille. Kerroin seuralaisilleni tapahtumasta. Ei kumpikaan yrittänytkään salata levottomuuttaan. Jäimme odottamaan opasta ja kenraali tiedusti tarkemmin tapahtumaa. En tietänyt, mitä tehdä, mutta päätin sitten kuitenkin paljastaa käyntini Pankki-Israelin luona. Kenraali nauroi hyväntahtoisesti, kun kerroin hänelle tekemäni kepposen.
"Minä olin jättänyt kutsun teille hotelliin, mutta te siis löysitte minut muuten. Antaa olla nyt, kun asiat ovat näin. Pankki-Israel joutuu maksamaan lystin. Kaappaukseni Danzigissa suoritan kyllä hieman myöhemmin. Mutta neiti Soinin katoaminen on vakava asia. Lempo vieköön, se sattui pahaan aikaan. Meidän täytyisi nyt yrittää saada selväksi kaksi asiaa samalla kertaa. No, kunhan opas tulee!"
Poika saapui neljännestunnin kuluttua. Hänen kertomuksensa oli lyhyt eikä valaissut paljonkaan asemaa. Hän oli nähnyt Lauran kadulla. Muuan mies tuli juuri häntä kohti ja silloin oli Laura vetäytynyt erääseen porttikäytävään.
Ajatus pälkähti päähäni.
"Kuules, eikö tuo mies muistuttanut tätä herraa?" kysyin ja osoitin kenraalia.
"Kyllä!" kuului pojan viivyttelemätön vastaus.
Asia oli ainakin sikäli selvä. Laura oli tuntenut kenraalin ja välttääkseen kohtaamista piiloutunut porttikäytävään. Mutta siinä olikin kaikki. Senjälkeen ei poika ollut häntä huomannut, mutta hän oli luullut Lauran poikenneen sivukujalle.
"Muistatko porttikäytävän?" kysyin pojalta.
"Varmasti!"
"No sitten ei muuta kuin nopeasti matkalle. Päätämme sitten paikalla, mitä on tehtävä", sanoi kenraali ja me lähdimme kaikki neljä, hajaantuen kumminkin kadulla niin, että kuljimme kahdessa osassa.
Tulimme jälleen juutalaiskortteliin ja vihdoin kujalle, minkä varrella Pankki-Israel asui. Poika osoitti muuatta pimeää ja ahdasta porttikäytävää. Sinne oli Laura vetäytynyt.
Kenraali vihelsi hiljaa ja jättäytyi kohdallemme.
"Omituista, omituista!" mutisi hän. "Tässä juuri asuvat nuo kommunistitkin. Olisivatkohan ne ehkä sotkeutuneet asiaan?"
Sattuma oli todellakin omituinen. Ei ollut aikaa arvella. Meidän täytyi toimia. Mahdotonta ei ollut, että kommunistit olivat vainunneet heitä vakoiltavan ja siepanneet luulotellun vaaniskelijan talteen. Hiivimme kaikki porttikäytävään.
"Ottakaa revolverit esille ja ampukaa arvelematta, jos vaara uhkaa!
Näitten kanssa ei saa häikäillä vähääkään. Lähden edellä!"
Käytävässä oli pimeä ja seiniä tunnustellen hiivimme eteenpäin, kunnes keksimme oven. Se johti alas, kellarikerrokseen. Aivan äänettöminä laskeuduimme kymmenen porrasta ja seisoimme taas oven edessä. Siinä oli siis asunto.
Hyvin varovaisesti sytytin salalyhtyni ja tutkin portaita ja eteistä.
En huomannut mitään merkkejä, että väkivaltaa olisi tapahtunut.
Sydämemme jyskyttivät kuuluvasti.
"Kun ovi aukeaa, rynnätkää sisään heti! Pieni melu ei merkitse mitään.
Täältä ei kuulu mihinkään. Painautukaa seinään kiinni!"
Puristimme revolverit kouraamme ja lyyhistyimme seinän viereen. Kenraali koputti pari kertaa omituisesti. Ilmeisesti se oli joku merkki. Sisältä kuului liikettä ja hiljainen ääni oven takana kuiskasi jonkun sanan.
"Moskova!" sanoi kenraali äänekkäästi.
Avain kiertyi lukossa ja ovi aukeni. Samalla hetkellä tempasi kenraali oven avaajan ulos, tarttui hänen kurkkuunsa ja estäen siten pienimmänkään äänen kuulumasta, painoi revolverinsa vangin ohimolle.
"Ei hiiskaustakaan!"
Salamannopeasti syöksähdimme sisään. Eteisessä ei ollut muuta kuin yksi ovi. Tempasin sen auki ja hetken kuluttua nosti kaksi huoneessa ollutta miestä kätensä ylös. Selvä kauhu kuvastui heidän katseessaan. Hyökkäys oli onnistunut arvaamattoman hyvin. Kaikki oli käynyt hiljaa ja melutta. Kenraali raahasi miehensä sisään, sulki oven ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki kolme aseettomina, sidottuina ja kykenemättöminä minkäänlaiseen vastarintaan.
"Kas niin, nyt voimme huoahtaa", sanoi kenraali ja istuutui tuolille heittäen revolverinsa pöydälle. Katseeni harhailivat ympäri huonetta, mutta Lauraa ei näkynyt. Aloin kuitenkin tutkia huonetta ja melkein heti keksin puolittain verhotun ja piiloitetun oven. Avasin sen, Se johti toiseen, vielä pienempään huoneeseen ja huudahdin rajusta ilosta.
Vuoteella makasi Laura sidottuna ja kapuloituna. Riensin hänen luokseen ja vapautin hänet siteistä.
"Onko kaikki hyvin?" En voinut mitään sille, että ääneni värähti. Laura tuntui uupuneelta ja voimattomalta, mutta hän hymyili kuitenkin.
"Kaikki hyvin, mutta mistä ihmeestä keksit tulla tänne?"
"Kerron myöhemmin, mutta miten jouduit tänne?"
"Pujahdin piiloon kenraali Nagelkopfia tähän porttikäytävään. Silloin äkkiä tunsin, kuinka paksu huivi heitettiin kasvoilleni, käsivarret kiertyivät ympärilleni ja ennenkuin ehdin ajatellakaan vastarintaa, minut oli jo tuotu tänne kellariin. Miehet penkoivat taskuni ja käsilaukkuni ja kyselivät minulta omituisia asioita poliiseista ja sellaisista, mutta en tietenkään osannut vastata mitään. Luulen melkein, että he olivat erehtyneet luulemaan minua joksikin toiseksi."
Talutin Lauran toiseen huoneeseen.
"Kenraali!"
Amos Aron Nagelkopf kumarsi kohteliaasti.
"Osat ovat taas hiukan vaihtuneet, hyvä neiti!"
Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa pitkiin selvittelyihin. Tutkimme miesten taskut ja löysimme perin viattomilta näyttävät "työkirjat", mitkä kenraali selitti juuri haetuiksi jäsenkorteiksi. Naulakossa riippui joukko juutalaishalatteja. Vedimme ne muitten vaatteitten ylle, painoimme kalotit päähän ja paranneltuamme ulkoasumme parhaamme mukaan me hämärässä saatoimme olla tulokseen tyytyväisiä. Me muistutimme erehdyttävästi niitä tuhansia ja taas tuhansia mustatakkeja, joita koko kortteli oli tulvillaan, Jozef Gurnicki kirjoitti kenraalin sanelun mukaan pienen tiedonannon, joka annettiin Lauralle. Ellemme määrätyn ajan kuluttua palaisi, olisi Lauran jätettävä tuo tiedonanto poliisille. Tarkastimme vankiemme siteet, niin että saatoimme olla varmat heidän pysymisestään huoneessa ja lähdimme sitten kaikki ulos. Kenraali sulki oven ja jätti avaimen Lauralle.
Pieni oppaamme odotteli uskollisesti kadulla. Jätimme Lauran hänen haltuunsa ja sanoimme hyvästit. Laura lähti hotelliin ja me taas jatkamaan seikkailuamme.
Kahvila, johon kenraali meidät vei, voitti kaikki kuvitelmani. Se oli kellarikerroksessa, suuri, matala ja likainen, täynnä tukahuttavaa hajua, ruokahöyryjä, tupakansavua ja maasta uhoavaa kosteutta. Yleisö oli varsin sekalaista, pääasiallisesti juutalaista, mutta näkyi siellä myös venäläisiä, puolalaisia ja ruteeneja, kaikki yhtä siivottomia ja yhtä roistomaisia. Tulomme ei herättänyt mitään erikoisempaa huomiota. Juuri edellämme kulki muuan juutalainen. Hän ohjasi tiensä läpi ensimäisen huoneen ja kenraali seurasi pysähtymättä perässä. Tulimme toiseen huoneeseen. Se oli samanlainen, vaikka siinä olikin yleisöä vähemmän. Juutalainen kulki edelleen. Kolmas huone oli aivan tyhjä, mutta samalla kun astuimme sisään, pujahti vastapäiseltä puolen pieni käppyräinen juutalaisukko, joka silmäsi meitä tutkivasti. Kenraali vilautti hänelle "työkirjaansa", minkä ukko tutki perusteellisesti. Meille tehtiin samoin, minkä jälkeen ukko avasi peräoven ja viittasi. Oven takana alkoivat kapeat portaat, mitkä johtivat alas. Laskeuduimme. Emme voineet kääntyä takaisin, vaikka eteneminenkin alkoi näyttää hyvin uhkaavalta.
Tulimme pitkään matalaan huoneeseen. Se oli selvästi umpinainen kellari, sillä ikkunoita ei ollut ollenkaan. Pieni sähkölamppu loi heikon valon. Huoneessa oli noin parikymmentä naamioitua miestä, useimmat juutalaispuvuissa. Keskellä oli ränsistynyt pöytä ja sivuilla joitakin laatikoita, joitten päällä salaliittolaiset istuivat. Olin jo aikoja sitten arvellut "salaliittojen" ja "rosvoliigojen" kuuluvan romanttiseen menneisyyteen, mutta minun täytyi nyt tarkistaa käsitystäni. Olin itse sellaisen joukon keskellä, vaarallisen ja vaikutusvaltaisen joukon, joka rahasta teki mitä hyvänsä ja uskalsi henkensäkin.
Olimme portailla asettaneet naamiot kasvoillemme. Kukaan ei sanonut mitään, kun astuimme sisään. Kenraali istuutui lähelle ovea ja me seurasimme esimerkkiä. Puhua emme uskaltaneet. Eivät muutkaan puhuneet.
Odotusta kesti noin neljännestunnin. Huoneeseen tuli vielä neljä henkilöä, kaikki naamioituina, ja viimeisen saavuttua näki kaikesta, että kokous alkaisi.
Muuan mies alkoi puhua nousematta seisomaan.
"Te tiedätte kaikki suunnitelman. Mutta kertaan sen vielä, ettei mitään erehdystä sattuisi: toinen menee näyttelyrakennukseen, esittää anomuksen ja koettaa sen aikana ampua. Auto odottaa rakennuksen takana. Tulee hypätä ikkunasta ja rientää autoon. Pelastus on melkein varma. Siltä varalta, että tämä suunnitelma syystä tai toisesta epäonnistuisi, jää toinen vahtiin ulkopuolelle ja koettaa marsalkan rakennuksesta poistuessa suorittaa työn."
Suunnitelma oli varsin yksinkertainen, mutta sillä oli epäilemättä onnistumisen edellytyksiä. Presidentti Pilsudski ei ollut erikoisemmin vartioitu. Hänen luokseen saattoi päästä jollakin tekosyylläkin. Hän oli tarkastamassa teollisuusnäyttelyn avajaisia ja näyttelyn tungoksessa ja ihmisvilinässä murhayritys varmastikin onnistuisi. Olimme saaneet tietää tarpeeksi, me voisimme ehkäistä suunnitelman, mutta — sitä emme olleet tulleet ajatelleeksi — me emme voineet poistua kokouspaikasta epäluuloja herättämättä.
Puhuja jatkoi:
"Suunnitelma on yksityiskohtia myöten aikaisemmin selostettu. Palkkion tiedätte. Nyt vedämme vain arpaa, kuka joutuu suorittajaksi."
Hän astui pöydän luo, samoin pari muuta miestä, ja toinen näistä kaivoi luiset arpanappulat taskustaan.
"Ne kaksi, jotka saavat suurimman silmämäärän, joutuvat suorittajiksi", ilmoitti puheenjohtaja.
Arpominen alkoi. Naamioista huolimatta tunsin, että miehet olivat kiihtyneitä. Palkkio mahtoi olla huimaava, mutta tehtävän vaarallisuus oli myös ilmeisen selvä: pieninkin epäonnistuminen merkitsi hengen menettämistä.
Kuitenkin miehet heittivät. Seurasin jännittyneenä. Kolmas heittäjä sai kuusi ja kuusi, pari heitti neljä ja viisi ja neljä ja neljä. Hätkähdin, kun kenraalikin tarttui noppiin. Tosiaankin, olihan meidänkin susien joukossa ulvottava susien lailla. Kenraali sai vain kaksi ja kolme, Gurnicki yksi ja kuusi ja silloin oli minun vuoroni. Heitin huolettomasti, mitään ajattelematta, mutta toiselta puolen kauhistuin, toiselta puolen olin purskahtaa nauruun.
Kuusi ja viisi! Olin saanut toiseksi korkeimman silmämäärän ja joutuisin siis aktiiviseksi murhayrittelijäksi.
Olipa se heitto, jota en ollut odottanut.
Alkoi yleinen keskustelu. Suunnitelman yksityiskohdat punnittiin kaikesta huolimatta uudelleen. Maa poltti jalkojemme alla kuvaannollisesti puhuen. Emme voineet keskenämme keskustella, mutta jokaisella oli vain yksi ajatus, päästä lähtemään mitä pikimmin varoittamaan ja ehkäisemään tuhotyötä. Toinen puoli suunnitelmasta oli kyllä jo ehkäisty, sillä kun toisen yrityksen suorittaminen joutui minulle, ei siitä ollut sen enempää vaaraa. Mutta pääyritys oli vielä jäljellä.
Mies, joka oli heittänyt nuo kohtalokkaat kuutoset, oli pitkä ja laiha.
Kasvot, sikäli kuin niitä näkyi naamion takaa, olivat kalpeat.
Juutalainen hän ei ollut, vaan luultavastakin puolalainen, fanaattinen
intoilija.
Kauhistuimme, kun hän viimein nousi ja lähti, erään toisen seuratessa.
"Kas niin, on jo aika teidänkin!" virkkoi puheenjohtaja vilkaisten minuun. Nousin nopeasti ja riensin ovelle. Näin, että kenraali ja Gurnicki seurasivat ilmitulon uhallakin minua. Mutta kukaan ei sanonut mitään. Nousimme kahvilaan ja riensimme kadulle. Oli jo varsin pimeä. Kadun kulmassa kuulin äkkiä moottorin sätkytystä.
"Auto!" huudahti kenraali ja kirosi. Murhaaja oli tietenkin noussut odottavaan autoon. Juoksimme kulmaan kaikin voimin, mutta sinne saavuttuamme oli auto jo liikkeellä ja kiiti hyvää vauhtia kapealla kujalla.
Me emme voineet sitä enää tavoittaa.
Tilanteen vaarallisuus selvisi meille silmänräpäyksessä. Murhaaja ajaisi suoraa päätä näyttelypaikalle ja hetkeäkään siekailematta toteuttaisi suunnitelmansa. Me emme voisi edes varoittaa marsalkka Pilsudskia. Rakennukseen tuskin oli puhelinta, emmekä ainakaan tietäneet sen numeroa. Muutenkin oli puhelin epämukava ja epävarma keino.
Riensimme nopeasti kaupunkiin päin. Näissä osissa kaupunkia ei ollut autoja, me tiesimme sen, mutta tähystelimme siitä huolimatta ympärillemme. Me juoksimme herkeämättä ja ihmiset katsoivat kummastuneina jälkeemme. Emme huomanneet sitä, että olimme edelleenkin juutalaispuvuissa, mitkä vaikuttivat hullunkurisilta.
Kas, tuolla välähti valo! Aivan oikein! Auto tuli syrjäkadulta, verkalleen ja varovasti, ja jo kaukaa huomasimme sen punavalkoisista merkeistään ja vaakunoistaan sotilasautoksi.
"Meidän täytyy vallata tuo auto", sanoi kenraali. "Revolverit esille, selvitämme kaappauksen jälkeenpäin!"
Emme ollenkaan jääneet miettimään niitä vähemmän miellyttäviä seurauksia, mitkä johtuvat sotilasauton aseellisesta kaappauksesta keskellä katua, vaan kenraali hyppäsi kadun toiselle puolelle, minun ja puolalaisen jäädessä toiselle.
Auto läheni ja sen ollessa noin kymmenen metrin päässä hypähdimme kaikki kadulle.
"Seis!" huusi kenraali ja heilutti käsiään. "Meillä on tavattoman tärkeä asia, ottakaa meidät autoon!"
Kuljettaja, joka oli puoliksi nukuksissa, hämmästyi tästä odottamattomasta kohtauksesta niin, että pysäytti auton. Juoksimme sen luo. Muuan nuori luutnantti kopeloi parhaillaan asetta esille, mutta ehdimme ennemmin.
"Kädet ylös!" hihkasi pieni diplomaattimme ja luutnantti antautui.
Kenraali kiipesi ohjaajan viereen, minä ja puolalainen istuuduimme
luutnanttia vastapäätä ja muutamalla sanalla selvitimme asiamme.
Heitimme juutalaispuvut yltämme.
"Hyvä jumala!" huusi tämä ja komensi ohjaajan ottamaan nopeimman mahdollisen vauhdin. Kone syöksähti eteenpäin, oli keikahtaa nurin ensimäisessä kadunkulmassa, mutta säilytti kuitenkin tasapainonsa ja lähti melkein lentäen kiitämään kapeita katuja. Selvisimme vanhasta kaupungista vaurioitta, vaikka hengenvaara monasti oli paljon lähempänä kuin osasimme aavistaakaan, auton täydessä vauhdissa syöksyessä pimeisiin holvikäytäviin ja kääntyessä kapealta kujalta toiselle.
Tulimme uuteen kaupunginosaan ja vauhti lisääntyi vieläkin. Vaikka kadut olivat leveitä ja suoria, oli vaara entistä suurempi, sillä yhteentörmäyksen uhka erilaisiin ajoneuvoihin ja ihmisiin suureni tavattomasti. Mutta ohjaajamme oli kuitenkin mestari. Hän pujotteli ajoneuvojen ja ihmisten lomitse, vältti poliisit, jotka tekivät merkintöjään ja antoi koneen kiitää eteenpäin. Muutamassa kulmassa käännähti moottoripyörä sivuvaunuineen jälkeemme.
Luutnantti kirosi. Se oli poliisimoottori. Sekin kiiti kuin vimmattu jäljessämme ja ajaja viittoi meitä pysähtymään. Emme totelleet tätä liikennepoliisin määräystä, vaan jatkoimme matkaamme. Yleisö katukäytävillä tuijotti sanattomana kulkuamme. Kukaan ei käynyt estämään, sillä automme vaakunat ja sotilasmerkit suojelivat meitä, mutta poliisimoottori surisi kuin vihainen ampiainen takanamme.
Aloimme lähestyä näyttelypaikkaa. Päästäksemme pääsisäänkäytävän eteen, täytyi meidän kiertää rakennuksen taitse. Silloin näimme äkkiä edessämme auton. Se puhkui katukäytävän vierellä.
Murhaajan auto!
Rakennuksen ikkunat olivat valaistut, kun syöksähdimme ohi. Samalla kuului sisältä kolme laukausta ja hetki senjälkeen hyppäsi tumma haamu ikkunasta kadulle.
Olimme myöhästyneet. Tuska kouristi sydäntämme, mutta ohjaaja, tajuten tehtävänsä, lennätti auton äkkiä ympäri, niin hurjan rohkeasti ja niin taitavasti, että meiltä salpautui hengitys. Poliisimoottori, voimatta pysähtyä, suhahti ohitsemme.
Samalla katuvierellä odotellut auto liikahti. Murhaaja oli päässyt siihen ja aikoi paeta. Emme voineet pysäyttää autoa, mutta ajatustakin nopeammin vedin coltini esiin ja ammuin. Kuului laukaus ja sitä välittömästi seurasi ontto paukaus.
Olin todellakin osunut ja ampunut auton takakumin rikki. Se kulki vielä parikymmentä metriä, mutta alkoi vikuroida ja pysähtyi. Samalla olimme mekin paikalla ja neljä revolveria suuntautui murhaajaa kohti. Silmänräpäystä myöhemmin luutnantti oli paiskannut hänet auton pohjalle, riisunut aseista ja sitonut.
Rakennuksesta kuului melua ja huutoa, poliisimoottori kiersi takaisin ja pysähtyi kohdallemme. Puolalainen luutnantti selitti vihaisesti tilanteen, jättäen vangin poliisien käsiin. Myöskin autonkuljettaja vangittiin. Syöksyimme sitten näyttelyrakennukseen. Jozef Gurnickin ääni ja nimi avasi meille tien sisälle. Täydellinen hämminki vallitsi siellä, mutta ensimäinen, jonka näimme keskellä suurta salia, oli marsalkka, presidentti Jozef Pilsudski, tarmokkaana, tanakkana aistikkaassa sotilaspuvussaan, ja mikä tärkeintä, kaikesta päättäen vahingoittumattomana.
Jozef Gurnicki tunkeutui eteenpäin. Viiden minuutin kuluttua olin tullut esitellyksi marsalkalle samoinkuin kenraali Nagelkopfkin. Ilmeni, että marsalkan oli kiittäminen pelastuksestaan sattumaa. Hän oli mennyt toiseen päähän rakennusta silloin kun murhaaja oli tullut sisään. Eräät henkilöt, tästä marsalkan poistumisesta tietämättöminä, olivat kuitenkin neuvoneet murhaajan kokonaan väärään huoneeseen. Hän meni sinne, mutta kun hänelle siellä ilmoitettiin, ettei marsalkka ollut tavattavissa, ei hän uskonut, vaan hetken kiihtymyksessä otaksui, että marsalkka olisi viereisessä huoneessa. Hän ampui umpimähkään kolme laukausta oven läpi — tyhjään huoneeseen ja pakeni sitten, kenenkään ennättämättä estää, ikkunasta.
Puolalaisella kohteliaisuudella ja sujuvuudella selosti Jozef Gurnicki seikkailumme. Marsalkan harmaat, tutkivat silmät eivät väistyneet hänen kasvoistaan. Katselin häntä ja minun täytyi myöntää, että hänessä personoitui, jo ulkomuodossa, Puolan sitkeä vapaudenunelma, tuossa ylpeässä, majesteetillisessa asennossa, tuossa kasvojen jäyhässä ja jyrkässä ilmeessä, niskan hiukan kumarassa taivutuksessa ja ennen kaikkea koko olemuksen tietoisessa levollisessa aktiivisuudessa. Kaikki muu oli hillittyä, kylmää ja harkittua, mutta silmissä paloi väsymätön ja kiihkeä toiminnan ja elämän tuli.
Hänen äänensä säpsäytti minua, niin metallinkirkasta, miehekästä, mutta samalla sointuvaa ja vaikuttavaa ääntä en ollut kai milloinkaan ennen kuullut. En ihmetellyt, nähtyäni marsalkan läheltä, hänen nauttimaansa tavatonta kansansuosiota, ei vain alemman kansan, vaan kaikkien piirien, säätyjen ja yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Sitä suosiota ei voi selittää yksistään hänen suorastaan sankarillinen toimintansa Puolan vapauden hyväksi koko maailmansodan ajan, hänen kärsimyksensä, hänen loistavat voittonsa, vaan varmasti johtuu se osaksi myöskin hänen valloittavasta, miehekkäästä ja lujasta persoonallisuudestaan.
Keskustelimme hänen kanssaan hetkisen, minkä aikana hän lupasi minulle seuraavana päivänä yksityisen haastattelutilaisuuden. Sanomalehteni hyötyi todellakin seikkailuistani. Jozef Gurnicki oli sillävälin soittanut poliisilaitokselle ja puolen tunnin kuluttua oli meillä käytettävissä yli viisikymmentä miestä.
Marsalkka sanoi meille hyvästi ja niin lähdimme uudelleen seikkailemaan. Istuuduimme suljettuihin autoihin ja painuimme juutalaiskortteliin. Mutta me tulimme liian myöhään. Kolme vankiamme oli poissa, joku oli heidät vapauttanut ja juutalaiskahvila oli myös aivan autio. Kepposemme oli paljastunut ja roistot olivat livistäneet.
"Nyt ei minun henkeni ole monen kopeekan arvoinen", sanoi kenraali, kun lähdimme paluumatkalle. "Nuo roistot koettavat varmasti kostaa!"
Emme kiinnittäneet siihen enempää huomiota. Mielialamme oli joka tapauksessa mitä pirtein. Hotelliin tultuamme tapasimme Lauran levottomana odottamassa. Edit uhkaili jo Suomeen-lähdöllä. Hän oli kyllästynyt seikkailuihin, vaikka ei itse ollutkaan sellaisiin joutunut. Mutta hänkin oli jo varsin hyvällä tuulella, kun yöllä istuimme Taiteilijakahvilassa, kuuntelimme mustalaissoittoa ja nautimme viiniannoksiamme.
Tarkastelin salia ja siinä kuohuvaa raisua iloa, kun äkkiä näin muutaman pöydän ääressä vanhan ystävämme salaneuvos Matvei Matvejevitshin entisellä antaumuksella tutkivan varsovalaista illallista.
Suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh istui hänen vierellään.
Arvasin, että minulla oli vieläkin jotakin hauskaa edessäni.