Kahden reportterin seikkailut: Seikkailuromaani

by Olli Karila

NELJÄS OSA.

Viivyimme vielä muutamia päiviä Varsovassa ja tutustuimme, nyt ilman mainittavia seikkailuja, tähän Puolan valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen pääkaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Emme ehtineet paljoon, mutta hiukan kuitenkin, näimme ihanan kylpyläpalatsin "Lazienki'n", kävimme vanhoilla valleilla ja vankikomeroissa, missä venäläiset olivat ruoskimalla rääkänneet puolalaisia vapaustaistelijoita kuoliaaksi, nautimme Varsovan voittamattomasta baletista ja väliajat harhailimme ilman varsinaista päämäärää vilkasliikkeisillä kaduilla.

Kenraalin tapasin vielä kerran ja kysyin häneltä silloin suoraan, mitä hän oikeastaan aikoi suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa. Kysymykseni hämmästytti taaskin kenraalia, hänhän ei tietänyt vieläkään seikkailuani Danzigissa, mutta hän lupasi minulle, että saisin tutustua siihenkin puoleen hänen toimintaansa.

"Venäläiset tsaristit ovat pettäneet tai aikovat pettää minut. He luulevat, etten sitä tiedä. Mutta minä tiedän sen sekä myös sen, millä tavalla maksan velkani ja karhuan saatavani. Siitä tulee hauska juttu, odottakaa vain!"

Kenraali tuntui hyvin muuttuneelta. Hän oli antautunut, ellei kunnialliselle, niin ainakin lain hyväksymälle tielle, ja tämä muutos painoi leimansa häneen. En osannut arvaillakaan, mikä oli hänet saanut niin yhtäkkiä tekemään kokokäännöksen. Jos hän olisi tehnyt kaiken hyvää palkkiota vastaan, en olisi ihmetellyt, mutta nythän hän ei edes vihjaissut siihen suuntaan. Minua liikutti tuo sangen vähän. Pääasia oli, että jollakin tavoin saatoin käyttää kenraalia hyväkseni.

Haastatteluni marsalkka Pilsudskin luona onnistui erinomaisesti ja sain oikein sähköteitse kiitokset päätoimittajalta. Tunsin, että osakkeeni kotimaassa olivat nousseet varsin paljon.

Ryssien konferenssiin oli aikaa vielä lähes pari viikkoa, joten saatoimme matkustaa aivan rauhassa. Jozef Gurmckilta sain erinomaisia suosituksia pysähdyspaikkoihin ja niitten turvissa pääsin tunkeutumaan melkein kaikkialle. Matkustimme ensin Lodziin, enemmän velvollisuudentunnosta kuin huvitteluhalusta. Tuo tuhatpiippuinen, yksitoikkoinen, kivihiilitomuinen, likainen ja laakea kaupunki ei viehätä silmää, alituinen tuuli tupruuttaa silmät täyteen kivihiiltä, mustakalottiset juutalaiset muodostavat täälläkin katukuvan ja suljetut, laudoin peitetyt, saksalaisten, venäläisten ja bolsheviikkien ryöstämät tehtaat aikaansaavat etenkin illan tullen melkein kaamean tunnelman. Mutta kuitenkin on kaupungilla viehätyksensäkin, se piilee sen alituisessa työssä ja toiminnassa. Vaikka sadat tehtaat seisovatkin, ovat sadat toiminnassakin ja niitten koneet jyskävät läpi päivän ja yön.

Matkaseuramme oli vähitellen alkanut sulautua yhteen ja seurustelumme muuttui yhä vilkkaammaksi ja miellyttävämmäksi. Laura oli muuttunut enimmin, mutta sehän olikin kohtuullista, sillä hänessä oli enimmin särmiä ollutkin. Edit malttoi tuntikausiksi irtautua "oppaistaan" eikä Laura Vilnasta lähdettyään kai ollut puhunut halaistua sanaa kansantaloudesta. Hänen seurastaan saattoi toisinaan suoraan nauttia, kun hän yltyi "säkenöiväksi", ja ihmeekseni havaitsin, että hän saattoi keskustella järkevästi ja miellyttävästi melkein kaikista asioista auringon alla, aina omintakeisena ja sukkelana. Ylimielisyys karisi pala palalta pois, sufragettinainen väistyi taka-alalle ja esiin tuli aina uusi ja aina vanha paratiisin Eeva hyveineen ja heikkouksineen. Niitäkin havaitsin koko joukon ja jokaisen keksiminen tuotti minulle vilpitöntä iloa. Laura ei kaikesta päättäen ollutkaan jumala, ei edes pyhimys, vaan aivan tavallinen enemmän tai vähemmän syntinen ihminen, niin että hänen lähimmäisensä saattoi suhtautua häneen pelotta ja vavistuksetta.

Kun mielemme teki käväistä Ylä-Schlesian kysymyksen takia kuuluisilla puolalaisilla kivihiilialueilla, olin Jozef Gurnickilta hankkinut muutamia suosituksia kaivostenjohtajille. Päätimme niin ollen matkustaa sinne ja illalla junaan noustuamme ja ruvettuamme nukkumaan, heräsimme aamulla parhaaseen aikaan. Puolen tunnin kuluttua, ennätettyämme juuri siistiytyä, pysähtyi juna Dabrovan asemalla ja me nousimme pois.

Olimme keskellä teollisuusseutua, sellaista, mihin emme kotimaassamme ole ollenkaan tottuneet. Se ei ole kaupunkia, ei kylää, ei maaseutua, vaan jotakin siltä väliltä, talorykelmät tien kahden puolen jatkuvat peninkulmamäärin, kaikkialla nousee tehtaitten savupiippuja, mutta lomissa pilkahtaa aaltoilevia viljalaihoja loivilla kummuilla, näkyy kaukaisia kyliä kastanjoineen ja poppeleineen, sieviä kirkkoja, tuulimyllyjä, ja halki tämän alueen kulkee viivasuoria, mustia, vaikeitten kivien ja valkeiksi kalkittujen lehmusten ja poppelien reunustamia teitä. Haukkasimme aamiaista pienessä sievässä ja siistissä kyläravintolassa murattiköynnösten peittämässä huvimajassa ja käytyäni ensin erään kaivostenjohtajan, puolalais-saksalaisen insinöörin luona, nousimme kohteliaasti tarjottuun autoon ja lähdimme vaeltamaan. Maisema ei muuttunut matkalla, samat piiput, ilmanvaihtotorvet, kaivosaukkorakennukset jatkuivat kaikkialla. Tiellä, leveällä, sileällä ja kivitetyllä, ajoi vastaamme talonpoikia omituisissa leveissä kahden hevosen kärryissään, juutalaisia ijänikuisine mustine halatteineen ja kalotteineen. Punaiset, valkoiset ja harmaat tiilimuurit, koristellut talojen päädyt, savikourukatot ja aina raitis, syvänvihreä muratti vilahteli silmissämme, kun automme kiiti aina 80 km:n vauhdilla mainioita teitä, nostattaen mustia tomupilviä, niin että kasvomme kirjaimellisesti peittyivät mustiksi, hengityksemme vaikeutui emmekä enää voineet silmiämmekään avata. Viimein ajettuamme samaa vauhtia läpi Bendzinin kaupungin ja Grodzin, pysähdyimme muutaman kaivoksen kohdalla. Tulostamme oli nähtävästi jo ilmoitettu, sillä työtä johtava insinööri riensi heti luoksemme ja ohjasi meidät kaivosaukolle, minkä mustista uumenista teräsvaunu teräsvaunun jälkeen kohosi ylös, täynnä kiiltävän mustaa, kristallikimalteista kivihiiltä, painuakseen heti takaisin tyhjänä. Valtava ryske ja jyske kävi rakennuksessa, kun murskaajakoneet työskentelivät pienentäen hiilen sopivan kokoisiin palasiin ja lajitellen ne automaattisesti. Kaikki oli mustaa, emmekä me tehneet poikkeusta, työmiehet, lattiat, koneet, ilmakin, jota hengitimme, oli kyllästetyn täynnä hienon hienoa yskittävää hiilentomua. Insinööri kulki edellä ja selitti, mutta emme jaksaneet kiinnittää hänen selityksiinsä huomiota. Meitä innosti enemmän itse näkyvä toiminta, koneitten vinha liike, huumaava räiske ja ryske, työmiesten ja -naisten tarmokkaat, tottuneet liikkeet ja kaiken yllä lepäävä työn henki.

Päätimme kaikki laskeutua kaivokseen, kun kerran tilaisuus meille tarjottiin. Kiinnitimme päällämme nahkakypärät loukkaantumisen varalta, heitimme yllemme kaivosmanttelin, sinisen pumpuliviitan, ja otettuamme käteen pienen kaivostuikun kiipesimme hieman jännittyneinä tuollaiseen tyhjään hiilivaunuun kaivosaukossa. Portti suljettiin ja yhtäkkiä tunsimme vajoavamme suunnattoman nopeasti pohjattomaan syvyyteen. Kaivostuikkumme sammuivat, mutta alasmeno jatkui yhä kiihtyvällä vauhdilla, tasaisesti ja kolauksitta, pilkkosen pimeässä. Sitten hissi pysähtyi, portti avattiin ja silmiimme tunki kirkas sähkövalo. Olimme tulleet keskimäiseen kaivoskerrokseen. Insinööri ryhtyi taaskin oppaaksemme ja ennen pitkää kuljimme hanhenmarssia kaivoskäytävillä, kumarassa ja varoen, ja kaivostuikkujen oudossa liehuvassa valossa näytimme kaikki kuin naamiaisilmiöiltä tai satuolennoilta. Ilma oli alhaalla lämmintä, mutta kosteaa, korvissa suhisi mahtava ilmanvaihtaja ja siellä täällä käytävien risteyksissä loisti sähkölamppu. Olimme maanalaisessa kaupungissa, yhtä oudossa kuin ihmeellisessäkin. Tarkastimme hiilen louhintaa ilmaporan ja räjähdysainesten avulla, matkustimme maanalaisella sähköraitiotiellä ja tutustuimme nerokkaaseen, mahtavaan ilmanvaihtolaitteeseen, minkä epäkuntoon joutuminen tietäisi välttämätöntä kuolemaa niille sadoille ja tuhansille, jotka työskentelevät maan alla. Mielenkiintoinen oli pieni matkamme maan uumeniin, mutta hieman painostava ja hiostava ilma sekä joltinenkin jännitys tekivät sen, että olimme kaikki tyytyväisiä päästyämme taas luojan kirkkaan taivaan alle.

Iltaan saakka harhailimme kivihiiliseuduilla. Söimme illallisen Sosnowieczissa, aivan Ylä-Schlesian rajalla, ja nousimme sitten taas junaan. Aamulla olimme Krakovassa. Seikkailumme alkoivat uudelleen.

Hotellissa tapasin kenraalin, mutta hänen aikaisemman pyyntönsä mukaisesti en ryhtynyt puheisiin. Ivan Ivanovitsh ja Matvei Matvejevitsh olivat hänen kanssaan. Kenraali kuitenkin tuli luokseni ja ilmoitti, että saatoin vielä vapaasti käyttää moniaita päiviä ja katsella Krakovaa. Kiitin häntä ilmoituksesta ja aamiaisen jälkeen lähdimme kaupungille.

Jos Varsova on Puolan valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän keskus, jos Lodz on työn ja tehtaitten kaupunki, niin Krakova on Puolan kansallinen, historiallinen ja taiteellinen pyhättö. Krakovassa on puolalaisuus kauneimpana ja elinvoimaisempana säilynyt vaikeimpienkin vainojen aikana, sieltä on saanut alkunsa Puolan nykyinen vapaus ja siellä on nytkin puolalaisella kansallishengellä tukevimmat juurensa.

Edit oli kuin kala vedessä. Hän oli vihdoinkin päässyt oikeaan ympäristöön. Krakova henkii todellakin historiaa, historiaa henkivät sen kapeat romanttiset kujat, sen lukemattomat vanhat rakennukset, porttiholvit, linnoitustornit, kirkko- ja kellotapulit, kirkot ja luostarit ja ennenkaikkea henkii historiaa, suurta ja ihanaa, kuuluisa mahtava Wawel-linna, Puolan kuninkaitten linna, missä he kaikki ovat saaneet viimeisen leposijansa jylhässä, komeassa tuomiokirkossa tai sen alla olevissa holveissa. Wawel-linna ei ole yhtenäinen rakennus, se on suunnaton rakennusryhmä korkealla yli kaupungin kohoavalla töyräällä, valleineen, vallisarvineen, rintavarustuksineen, torneineen, hautoineen ja kirkkoineen. Siinä on osia kaikilta ajoilta, kaikkia rakennustyylejä, värejä, muotoja ja tarkoituksia. Siihen, Puolan kuninkaitten kruunaus- ja hautapaikkaan, on kokoontunut, tiivistettynä ja keskitettynä, romanttisena ja kauniina, Puolan koko historia, muistot sen elinvoimaisilta alkuajoilta, sen mahtavuuden, loiston ja vallan vuosilta sekä myös tappioitten, alennusten, kansallisen häpeän ja kärsimysten ajoilta. Kuljimme tuntikausia sen pihoilla, holveissa, valleilla, tuomiokirkossa, vankikomeroissa, katakombeissa, tuntematta väsymystä tai kyllästymystä, ja minusta alkoi vähitellen tuntua siltä, ettei Editiä saada paikalta poistumaan muuta kuin väkivallalla.

Mutta ruumiimme alkoi lopulta osoittaa omia vaatimuksiaan, mitä tuli ruokaan ja juomaan, ja niin ollen täytyi meidän jättää Wawel-linna ja palata kaupunkiin. Ruokailimme nopeasti pienessä ravintolassa torin laidalla, katsellen elämää. Näillä seuduin käytetään vielä helakoita ja kauniita kansallispukuja, ei paljon, mutta käytetään kuitenkin, ja Krakovan kuuluisia huiveja näkyi sekä käytännössä että kaupan. Krakova on puutarhojen ja puistojen kaupunki, sen asemakaava on säännötön ympyrä ja kolme laajenevaa puutarhakehää kiertää koko kaupungin. Vanhaa sammaltunutta harmaata, punaliuskaisia kattoja, lasimaalausta sekä kaikkialla rehevää tummaa vihreää, siinä on Krakovan värivaikutelma.

Emme edes pistäytyneet hotellissa, vaan vilkaisimme pikimmältä Krakovan mainiota taulugalleriaa, Puolan klassillisen taiteen ihaninta kokoelmaa, ja vuokrasimme senjälkeen auton ajaaksemme kaupungin ulkopuolella olevalle Kosciusczkon kukkulalle. Sitä ajomatkaa emme hevin unohda. Auto mutkitteli ensin halki kaupungin ahtaita kujia myöten, selviytyen vihdoin tyylikkäälle huvila-alueelle, jonka puutarhat kukkivine kirsikkapuineen, akaasioineen, kastanjoineen, poppeleineen ja lehmuksineen vilahtelivat silmissämme. Tie nousi hitaasti ja vakaantui viimein leveäksi, mahtavien poppeleitten varjostamaksi valtatieksi, jonka molemmin puolin lainehtivat kuin merenä hedelmälliset viljalaihot, vasemmalla välkkyi Veikselin hopeainen uoma ja lauha ilmanhenki hyväili kasvojamme. Parin kolmen kilometrin päässä automme kiersi pienen linnoituksen portista sisään, jonka portilla seisova nelikolkkahattuinen sotilas laski meidät esteettä. Nousimme autosta ja lähdimme kiipeämään itse "kukkulalle", multa- ja hiekkatöyräälle, jonka on rakentanut, mullan ja hiekan omakätisesti paikalle kantanut Puolan kansa, rikkaat ja köyhät, sivistyneet ja sivistymättömät, suurimman ihannoiduimman kansallissankarinsa kunniaksi ja muistoksi. Niin on syntynyt tuo toista sataa metriä korkea kumpu, jonka laella on vain yksinkertainen jykevä graniittilohkare kirjoituksineen: Kosciusczkolle, yhtä yksinkertainen ja koruton kuin tämä Puolan intohimoinen isänmaanystävä ja vapaustaistelija itsekin oli, ja yhtä jykevä ja vaikuttava kuin hänen toimintansa onnettoman isänmaansa hyväksi. Ihanan suurenmoinen oli myös näköala tältä kummulta yli Galizian viljavan tasangon, aaltoilevine, viljalaihojen kiertämine kumpuineen, valkotaloisine ja punakattoisine kylineen, valkeine vihreäreunusteisine teineen, pienine metsikköineen, karjalaumoineen, Veikselin hopeanhohtoisine uomineen, kellanruskeine ja valkoisine liituvuorineen sekä kaukana, kaukana etelässä siintävine lumihuippuisine Karpaatteineen. Krakova lepäsi jalkaimme juuressa puutarhoineen, kirkkoineen, Waweleineen ja ilma väreili tyynenä, kuulakkaana kesäiltana. Parempaa paikkaa ja onnistuneempaa muotoa ei voisi keksiä kansallissankarin muiston kunnioittamiseksi, sillä tämä muistomerkki ohjaa muukalaisenkin siihen, mikä sankaria oli innoittanut, maan ja kansan ihailuun ja rakastamiseen.

Laura oli äänetön, niinkuin muistin hänen olleen Oliwan tuomiokirkossa Danzigissa. Hän nautti mitään puhumatta, mitään sanomatta, eikä Editkään turvautunut oppaaseensa, vaan nautti, ei järjellään eikä tiedoillaan, vaan silmillään ja korvillaan, jokaisella hermollaan, mitä ilmanhenki ja melkein rannattoman avaruuden tuntu hyväilivät.

Hämärsi jo, kun jälleen istuuduimme autoon ja huimaa vauhtia — tie kävi nyt alamäkeä — kiidimme takaisin kaupunkiin. Seuralaiseni tahtoivat välttämättömästi pistäytyä hotellissa — aioimme käydä teatterissa — pukuaan muuttamassa. Kenraalia ei näkynyt alhaalla, joten ilman muuta kiipesin kerrokseeni ja avasin huoneeni oven.

Tahtomattanikin päästin huudahduksen: huoneessani oli joku käynyt ja jättänyt jälkeensä hävityksen kauhistuksen, kaikki matkalaukkuni oli avattu ja pengottu, tavarat olivat hajallaan lattialla, kaapit oli avattu, pöydänlaatikot vedetty esille ja huone muistutti erehdyttävästi venäläisten santarmien toimeenpanemaa kotitarkastusta.

En ollut vielä ehtinyt koota ajatuksiani, kun seuralaiseni juoksivat huoneeseen:

"Meiltä on yritetty varastaa'" huusivat he molemmat, mutta jäivät sanattomiksi nähdessään, etten minäkään ollut yritykseltä säästynyt. Ryhdyin kiireesti tarkastamaan tavaroitani. Rahaa ei matkalaukuissani ollut eikä oikeastaan mitään arvokkaampaa. Vaatteeni olivat tallella, kaikki taskut oli tosin käännetty nurin, liinavaatteet oli reposteltu, mutta puolen tunnin tarkastuksen jälkeen saatoin todeta, ettei mitään, ainakaan muistini ja tietojeni mukaan, ollut hävinnyt. Saman tiedon toivat sekä Laura että Edit omista tavaroistaan.

Mitä tämä "kotitarkastus" siis merkitsi? On ilmeistä, ettei kysymyksessä ollut tavallinen varkaus. Vaikka varas olisikin olettanut löytävänsä jotakin arvokasta ja huomannut sitten pettyneensä, olisi hän kuitenkin varmasti jotakin anastanut. Sen verran arvoesineitäkin oli matkassamme. Mutta niin ei oltu tehty. Ja sitten se seikka, että yritys oli tehty koko seuruettamme vastaan? Ilmeistä oli, että varas tai tunkeilija, oli etsinyt jotakin, sitä kuitenkaan löytämättä. Mutta mitä hän olisi saattanut etsiä? En ymmärtänyt ollenkaan. Jotakin tavattoman tärkeää sen täytyi olla, sillä muutoin ei olisi antauduttu niin suureen vaaraan. Murtautua keskellä päivää vilkasliikkeisessä hotellissa kahteen huoneeseen ja toimittaa täydellinen kotitarkastus! Ilmitulon vaara oli peloittavan suuri.

Editiin minä kumminkin harmistuin. Hän oli suunniltaan, hän laski kaiken tämän kohtalon, sallimuksen, Jumalan ja ties minkä rangaistukseksi synneistämme, s.o. enemmän tai vähemmän tahtomistamme ja suorittamistamme seikkailuista. Hän hermostui perinpohjin ja hermostutti Laurankin. Kiukustuin puolestani ja määräsin lyhyesti ja jyrkästi, ettei asia itkusta parane ja että jos arvoisat naiset haluavat tulla teatteriin, täytyy heidän viimeistään puolen tunnin kuluttua olla valmiina, s.o. pukeutuneina. Heidän mentyään jäin miettimään tapahtumaa.

Ei ollut ihmeellistä, jos ajatukseni johtivat seikkailuun Varsovan juutalaiskorttelissa. Mutta en sittenkään ymmärtänyt. Kostoon oli kommunisteilla kyllä syytä, mutta eihän tämä ollut kostoa. En jaksanut käsittää, mitä he saattoivat etsiä meiltä, sillä emmehän olleet mitään ottaneet. Selvää oli vain, että salaperäinen tuntematon vaara uhkasi meitä. Vaistoni sanoi, ettei juttu loppuisi tähän, mutta minkälaisia muotoja se vastedes saisi, en osannut arvatakaan.

Asetin tavarani järjestykseen joka tapauksessa ja tarkistin revolverini. Se ei näyttänyt olevan mikään ylellisyyskapine nykyisissä oloissa. Seuralaiseni tulivat määräyksen mukaan puolen tunnin kuluttua ja lähdimme kaikin ulos. Alhaalla tapasin kenraalin erään amerikkalaiselta, puoleksi turistilta, puoleksi taiteilijalta tai sanomalehtimieheltä tai joltakin sellaiselta näyttävän miehen seurassa. Yankee-tyyppi oli selvä, mutta miehen ammatista en päässyt selville.

Kerroin kenraalille tapahtuman. Hän kiihtyi odottamattomasti.

"Todellakin, todellakin! Siis myöskin te! Minun luokseni on tehty samanlainen murto!"

Vavahdin. Yhteys Varsova-seikkailuun vahvistui, mutta tarkoitusta en vieläkään ymmärtänyt. Kenraali pudisteli myöskin päätään.

"En ymmärrä ollenkaan, en ollenkaan! Ne valmistelevat jotakin, ne etsivät jotakin, mutta mitä? Ettehän ole ilmoittanut viranomaisille tapahtumasta?"

"En tietenkään. Joutuisin vain turhiin rettelöihin eikä ilmoittamisesta kuitenkaan olisi vastaavaa hyötyä."

Keskustelin vielä jonkun aikaa kenraalin kanssa ja lopputuloksena oli, että odottaisimme toistaiseksi ryhtymättä mihinkään laajempiin toimenpiteisiin. Mutta varovaisia meidän täytyi olla. Ensi yritys tarkoitti tavaroitamme, mikään ei taannut, etteikö seuraava yritys tarkoittaisi henkeämme.

Seuraavana päivänä pistäydyimme Wieliczkan kuuluisassa suolakaivoksessa, tuossa todellisessa maanalaisessa kaupungissa suolaan hakattuine kirkkoineen, kappeleineen, tanssisaleineen, rautateineen, sähkövaloineen, järvineen ja puroineen. Kuljimme monta tuntia sen valoisia, leveitä ja korkeita käytäviä pitkin, ihailimme vanhojen kaivosmiesten hakkaamia pyhäinkuvia ikivanhoissa kappeleissa, suolasta veistettyä mestarillista kattokruunua suuressa kirkossa ja tanssisalin suurta freskoa.

Harhailtuamme illan kaupungilla ja istuttuamme pari tuntia vilkkaassa ja huvittavassa varietee-teatterissa, päätimme aamulla käväistä ensin uudelleen Wawelia ihailemassa ja iltapuolella tehdä automatkan Tyniecin vanhaan, ruotsalaisten ja suomalaisten 1650-luvulla osaksi hävittämään luostariin. Iltapäivällä saimmekin vuokratuksi hyvän ja nopean auton ja painuimme matkaan. Tie kulki Wawelin sivuitse, halki huvila-alueen, yli Veikselin ja suuntautui sitten, liituvuorien ja kukkaniittyjen lomitse, puuttomalle maaseudulle viivasuorana, kovana ja sileänä. Auton vauhti kiihoitti mieltä ja sai veren virtaamaan nopeammin. Maisema oli yksitoikkoinen tasaisuudessaan, niityt ja pellot vilahtelivat ohitse ja pari kertaa sivuutimme sievän, puutarhojen lomiin kätkeytyneen maalaiskylän savimajoineen ja olkikattoineen. Tie kohosi hiukan, mutkitteli kylän halki ja kääntyi oikealle Veikseliä kohti ja kaarsi sitten vanhasta muuriportista sisään.

Olimme perillä.

Vasemmalla oli vanha, jykevärakenteinen, matalahko tyylipuhdas romaaninen kirkko, oikealla korkea, puoleksi sortunut seinä ja sammaltunut ja raunioitunut rintavarustus, taustalla seinäraunioita ja keskellä nurmipeittoinen, paikoin kivitetty, siisti ja kodikas piha, entinen luostarin sisäpiha. Rauniot kokonaisuudessaan sijaitsivat parikymmentä metriä Veikselin pinnasta, äkkijyrkällä joen äyräällä, niin että paikka aikoinaan, täydessä varustuksessaan oli kummullaan ollut melkein valloittamaton. Ruotsalaiset ja suomalaiset, samoinkuin kerran aikaisemmin tataarit, olivat sen kumminkin valloittaneet ja hävittäneet, ruotsalaiset ryöstettyään sieltä tynnörittäin kultaa ja arvoesineitä. Luostarin paikka oli idyllinen ja kaunis, näköala yli juurella virtaavan, kaislarantaisen ja niittyisen Veikselin taustalla kohoaville loiville, puutarhojen peittämille kummuille kylineen ja kirkkoineen, hanhilammikkoineen ja karjalaumoineen, rauhallinen ja viihdyttävä laakeudessaan ja sopusoinnussaan.

Astuimme vanhaan kirkkoon ja kuljimme sen kumahtelevia lattiakiviä pitkin. Se oli koruton ja yksinkertainen vanha katolilainen kirkko, ankaran askeettinen vihreänharmaassa värityksessään valon langetessa läpi värillisten ikkunaruutujen ja kimallellessa pyhimysten kuvilla ja alttariliinoilla. Hartaus täytti mielen ja hiljaa kuljimme sakastiin. Herttainen näky kohtasi silmäämme: pari kolme heleäpukuista, raikkaan tervettä, nuorta ja somaa maalaistyttöä koristeli parhaillaan, hartaina ja toimeliaina, vanhaa pyhimyksen kuvaa köynnöksillä ja kukilla ja myrttiseppeleillä kai jotakin pyhäinkulkuetta varten. Hillitty, vieno valaistus, joka lankesi ankaraan harmauteen, naivin koruton pyhimyksenkuva, kansallispukuiset nuoret tytöt vilpitön innostus kasvoillaan ja punaisilla poskillaan, kaikki tämä muodosti taulun, missä tunnelma, värien sopusointu, asennot ja hartauden henki sulautuivat harvinaiseen eheäksi kokonaisuudeksi. Astuimme hiljaa pihalle jälleen ja nojauduimme rintavarustusta vasten. Edit otti skitsikirjansa ja kiipesi rintavarustuksen yli laskeutuen hiukan alemmaksi voidakseen piirtää luonnoksen kirkosta ja raunioista. Laura ja minä siirryimme aivan huomaamattamme raunioille, löysimme kolmelta puolen suojatun nurkkauksen ja istuuduimme sammaltuneille kiville jääden ihailemaan lännessä avautuvaa maisemaa auringon aletessa laskuaan kohti.

Mieli oli tyyni ja tyytyväinen ja onnentunne valtasi ihmisen. Loin katseeni Lauraan ja sävähdin. Laura oli viehättävä siinä laskevan auringon säteitten leikkiessä hänen ihollaan ja hiuksillaan. Minä katsoin ja näin, että hän oli nuori ja verevä, raitis ja miellyttävä, hänestä henki vastaani naisellinen sulo, herkkä ja koskematon. Minä olen tietenkin narri, mutta en voi sille mitään. Tietysti ei Laura ollut sen kummempi kuin muulloinkaan, väitellessään kansantaloudesta ja pilkatessaan kaikkia lähimmäisiään, mutta minä olin, en hänen, vaan ympäristön, maiseman rauhallisuuden ja luonnon onnentunteen vallassa, lauha iltatuuli sai minut hempeäksi, värien sopusointu teki minut idealistiksi ja Lauran punaiset huulet houkuttelivat vastustamattomasti. Olin suudellut niitä Vilnassa, ja nyt olisin taas tahtonut suudella. Mutta en voinut saada itseäni tarpeelliseen vireeseen. Minulla ei ollut rohkeutta, mutta mitä kauemmin katselin hänen huuliaan, hienohipiäistä kaulaa ja rauhallisesti värähtelevää povea, sitä sekavammaksi ja oudommaksi tunsin mielentilani. Minä muistin Lauran Danzigissa Oliwan kirkossa, Vilnassa, liettualaisten vankina, juutalaiskorttelissa, Kosciuszckon kukkulalla, mutta ennen kaikkea minä muistin hänet pitkäpalmikkoisena raisuna koulutyttönä, jolloin olin samaan aikaan huokaillut hänen sekä jambien ja anapestien takia. Kaikki oli tietenkin kuvittelua, mutta tuo kuvittelu oli niin voimakasta, että se vastasi todellisuutta. Minä vaivuin ihailemaan Lauraa ja mitä enemmän ihailin, sitä varmemmaksi kasvoi vakaumus, etten hänestä ilman muuta eroaisi. Hänessä oli kultaa pohjalla, kirkasta ja puhdasta kultaa, ja minä kuvittelin jo, että olisin se kullanetsijä, joka nuo aarteet saisin päivänvaloon.

Nopeasti koetin määritellä itselleni tunteeni laadun ja havaitsin hämmästyksekseni ja ilokseni, että olin kai rakastunut Lauraan. Kai? Ei, minä olin rakastunut todenteolla, syvästi ja kiihkeästi. Laurassa ei ollut mitään ihmeellistä, hyvin vähän salaperäistä, hän oli avoin, luonnollinen, reipas ja iloinen, ei varsin tyhmä (en juuri mielellään anna naiselle korkeampaa tunnustusta) eikä yksitoikkoinen. Hänessä oli luontaista vallanhimoa, määräämisvimmaa, kapinallisuutta ja teoreettista liberalismia, mutta nuo haitat kyllä jaksaisin sietää.

Sietää! Minä melkein häpesin ja nolostuin: tässä oli pienin kysymys minun sietämisestäni, paljon suurempi oli se, sietäisikö Laura minun suuria vikojani ja arvostelisiko hän miksikään pienet etuni.

Minä tunsin palan nousevan kurkkuuni, ohimoni tuntuivat kuumilta eivätkä silmäni tajunneet enää maiseman yksityiskohtia. Minä aioin ottaa ratkaisevan askeleen, aioin saada joko kaikki tai jäädä ilman mitään. Olin nyt kerta kaikkiaan siinä tunnelmassa ja otaksuin hämärästi, että Laurakin olisi tavallista suopeammalla tuulella. Emme olleet enää moneen päivään edes riidelleetkään.

Sytytin hermostuneesti savukkeen ja poltin sen nopeasti loppuun. Olin todellakin hermostunut ja arka eikä savuke auttanut mitään. Silmäsin vielä kerran tasangolle kuin kuolemaantuomittu ennen teloitusta, ja puristaen käteni yhteen lausuin hiljaa, niin luonnollisesti ja hellästi kuin osasin:

"Laura!"

Laura käänsi päänsä ja hänen silmiensä välke antoi minulle murto-osaksi sekuntia toivoa. Mutta ainoastaan niin kauaksi, sillä tuhannesosa sekuntia senjälkeen saivat Lauran kasvot aivan uuden ja oudon ilmeen, ne kuvastivat pelkoa, ehkäpä kauhuakin, ja hämmästystä. Otaksuin jo hetken, että kaikki oli menetetty, että Laura oli ymmärtänyt ja kauhistunut rohkeuttani tai röyhkeyttäni, niinkuin epäonnistunutta kosimista tavallisesti naisellisen epäjohdonmukaisesti nimitetään.

Mutta ei!

Minäkin vavahduin, en Lauran katseesta, vaan siitä, että tukeva ote, raudanlujat sormet kiertyivät kaulani ympäri ja tunsin korvani juuressa kylmän reiän painautuvan ihoa vasten.

"Kädet ylös ja hiljaa!" komensi hillitty, mutta uhkaava ääni. Laura oli jo nostanut kätensä. Kosintani oli varsin omituisesti keskeytynyt.

Olen rauhallinen ja tyyniluontoinen mies, mutta en kärsi keskeytyksiä. Minä en pidä siitä, että puheeni keskeytetään, mutta vielä vähemmän siitä, että varsin harvalukuiset kosintani ehkäistään. Minä raivostuin, ja ellei korvani taa painetun revolverin piippu olisi muistuttanut minua raivostumisen välittömästä seurauksesta, olisin varmasti antanut sen ilmetä hyvinkin voimakkaasti. Nyt en voinut tehdä mitään, vaan minun täytyi istua hiljaa ja odottaa jatkoa.

Odotus ei kestänyt kauan. Ote niskassani heltisi, sain käskyn kääntyä ja silloin näin kaksi siististi puettua miestä, jotka olivat hyökkäyksen tehneet. Heillä oli kummallakin revolveri kädessä ja heidän ilmeensä eivät olleet vähintäkään hullunkuriset, vaikka miehet olivatkin tietoiset siitä, että olivat varsin brutaalisesti keskeyttäneet hienon tunnelmahetken.

Yritys oli rohkea, mutta hyvin suunniteltu. Aivan lähellä, kymmenen viidentoista metrin päässä oli ihmisiä, Edit istui melkein allamme, mutta meitä ei voitu nähdä mistään, ja niin olimme täydellisesti roistojen vallassa. Olisin voinut huutaa, mutta huutamisen seurausta ei tarvinnut epäillä.

Ennenkuin oikein tajusinkaan, riistettiin minulta revolveri, toisen kerran jo matkallani, lompakkoni pengottiin perinpohjin, taskuni tarkastettiin ja sitten toimeenpantiin varsin perusteellinen ruumiintarkastus. Lauran käsilaukku joutui samanlaisen tutkimuksen esineeksi, mutta — ihmeellistä taaskin — mitään ei viety, revolveria lukuunottamatta.

Koko näytelmään kului vajaa kymmenen minuuttia. Senjälkeen molemmat rosvot pujahtivat muuriaukkoon ja hävisivät sille tielleen. Aseettomana en uskaltanut lähteä takaa-ajamaan ja melua ei minulla ollut taaskaan halua herättää.

"Editille ei sanota mitään!" kuiskasi Laura ja ehdotus oli minusta järkevä kyllä. Edit hermostuisi aivan suunnattomasti, saadessaan tietää, että olimme järjestelmällisen vainon alaisina.

Se oli nyt epäämätön tosiasia. Meitä vakoiltiin, meidät tunnettiin ja matkamme ja toimemme olivat tiedossa. Jotakin tahdottiin saada meiltä, mutta mitä? Arvoesineitä ei, ei rahaa eikä sen sellaista. Mutta mitä sitten?

En voinut keksiä mitään ratkaisua, mutta päätin mielessäni, etten enää liiaksi erkanisi joukosta. Meidän täytyi pysytellä ihmisten keskellä. Silloin olisimme suuremmassa turvassa. Missään tapauksessa en aikonut keskeyttää matkaani joittenkin rosvojen vainon takia.

Mutta lumous oli haihtunut ja kun Laura toivuttuamme hämmästyksestä kysyi, mitä olin aikonut sanoa, punastuin kyllä hiukan, mutta tekeydyin kokonaan muistamattomaksi. Minulla oli nyt muuta ajattelemista. Tulevaisuus näytti uhkaavalta, eivätkä kenraalin otaksumat, kun kaupunkiin palatessani keskustelin hänen kanssaan, minua ollenkaan rauhoittaneet. Olin varuillani koko yön, mutta mitään ei tapahtunut.

Seuraavana iltana nousimme junaan ja painuimme kohti Karpaatteja. Siellä seikkailumme loppuivat, mutta vähältä piti, etteivät ne loppuneet hyvinkin ikävästi. Alku Danzigissa oli ollut humoristinen, mutta loppu vuoristossa uhkasi muodostua kohtalokkaaksi.

Samassa junassa, vaikkakin toisessa vaunussa, matkustivat myös Ivan Ivanovitsh ja Matvei Matvejevitsh, "uuden Venäjän" miehet, joilla, yhtä vähän kuin bolshevikeilla, oli sympatioita reunavaltioitten liittoa ja yhteistyötä kohtaan.

Heräsimme vuoristossa ja riensimme käytävään ihailemaan näköalaa. Juna kulki syvän laakson rinnettä pitkin, sen vieressä kohisi vallaton ryöppyävä vuoristopuro ja molemmin puolin kohosivat korkeuksiin Karpaatit, rinteet heleitten niittyjen ja peltotilkkujen sekä tummien kuusimetsien, ylempänä kanervakankaitten peitossa, sitten vain jylhät ruskeat ja harmaat kalliot ponnistelivat korkeuksiin ja niitten rotkoissa ja huipuilla loisti ikuinen lumi aamuauringon säteissä huikaisevan kirkkaana.

Olimme Puolan Sveitsissä, täydellisessä, ihanassa alppiseudussa, suhteellisen koskemattomassa ja alkuperäisessä sekä vaikuttavan mahtavassa ainakin meistä, mäkimaan, metsien ja soitten maan lapsista.

Juna ponnisteli yhä ylöspäin. Aamuilma oli kirpaisevan kylmää, niityillä näkyi valkoista kuuraa, mutta ilma oli juovuttavan hyvänmakuista, kirkasta ja raitista. Rinta laajeni itsestään ja ahmi sisäänsä tätä ohennettua nektaria.

Zakopanen, Puolassa tunnetun vuoristokylpylän ja huvilapaikan, asema oli pieni, sievä ja siisti, kun nousimme junasta. Rata päättyikin tähän ja korkealle se oli noussutkin, joukon toistatuhatta metriä yli merenpinnan. Valkoisiin, tiukkoihin sarkahousuihin, valkeisiin, kirjailtuihin paitoihin ja hihattomiin, kullalla ja hopealla koristeltuihin lammasnahkaisiin liiveihin sekä pieniin töyhtöpäisiin vuoristohattuihin pukeutuneita ajureita oli vastassa. Istuuduimme tuollaisiin omituisiin vuoristossa käytettyihin ajoneuvoihin, parihevoset edessä, ja lähdimme nopeasti liikkeelle. Kylään tai kauppalaan oli matkaa kilometrin verran, mutta ei se pitkältä tuntunut. Ympärilläoleva luonto veti kaiken huomiomme puoleensa.

Hotel Stamary, suuri, komea kolmikerroksinen rakennus sijaitsi kauppalan laidalla puutarhan keskellä huimaavan korkean vuoren seinän lähettyvillä. Se teki hauskan vaikutuksen valkoisine seinineen ja punaisine kattoineen, se oli siisti ja parvekkeella oli miellyttävä oleskella ja katsella kaukaisia vuorenhuippuja, joista eräällä lähellä olevalla eroitimme pienen ristin, mikä ei itse asiassa ollut lainkaan pieni, vaan noin kolmekymmentä metriä korkea, vaikka näyttikin silmissämme vain pari kolme senttimetriä korkealta.

Kenraali saapui myöskin hotelliin, samoin Ivan Ivanovitsh salaneuvoksineen ja saapuipa Krakovassa näkemäni yankee-mieskin monine matkalaukkuineen. Olin juuri ehtinyt siistiytyä, kun ovelleni kolkutettiin ja kenraali tuli sisään. Arvasin, että hänellä oli nyt vihdoinkin jotakin tärkeää asiaa. Venäläiset tsaristit olivat jo kauan vaivanneet mieltäni, mutta kun kenraali kerran oli luvannut pitää huolen kaikesta, en vaivannut häntä kysymyksilläni.

"Nyt on kaikki selvää", sanoi hän istuutuen. "Tänään saatte kokea jotakin hauskaa, nähdä näytöksen mukiinmenevästä poliittisesta farssista. Seuratkaa vain ohjeitani, niin kaikki käy kuin rasvattu. Ah, saanpa nauraa kerrankin."

Katsoin juutalaista "kenraalia". Hän oli itse elämänilo, nuortea ja reipas ja näytti nauttivan olemassaolostaan. Pingottuneisuus ja jonkunlainen väijyväisyys, minkä olin pannut merkille Danzigissa, oli hänestä hävinnyt. Hän aikoi kai antautua kunnialliseksi mieheksi.

"Mitä te aiotte oikeastaan tehdä?" kysyin.

"En mitään erikoista. Maksan vain pienen velan. Katsokaas, kun ihminen, vaikkakin itsekkäistä vaikuttimista, on tehnyt rehellistä, niin, uskokaa todella, rehellistä työtä hieman epäilyttävien poliittisten päämäärien ja tarkoitusten hyväksi, pannut vapautensa, henkensä ja kunniansa, sikäli kuin sitä on ollut pantavissa, vaaralle alttiiksi, ja kun tällainen mies ei työstään saa minkäänlaista tunnustusta, palkkiosta puhumattakaan, vaan, niinkuin on vakava syy olettaa, hänelle sanotaan vain, että Mauri on tehnyt tehtävänsä ja Mauri saa mennä, silloin on tällä miehellä kuitenkin jonkunlainen moraalinen oikeus järjestää kostoksi pieni kepponen, joka ei vahingoita ei henkeä, ei ruumista eikä omaisuutta yhtä vähän kuin kunniaakaan. Ja sellainen mies olen minäkin ja eräät poliittiset seikkailijat saavat sen kyllä tuntea. Vakuutan vieläkin, että juttu on puhtaasti humoristinen ja minä tarjoan teille tilaisuuden tutustua siihen, ehdolla, että puhutte minusta Jozef Gurnickille hiukan hyvää."

Annoin suostumukseni. Minua itse asiassa liikutti perin vähän, mitä venäläiset tsaristit puuhailivat ja onnistuisiko heidän syöstä bolshevikit vallasta. Venäläisille siitä tuskin olisi onnettomuuttakaan koitunut. Mutta ensiksikin kiinnitti juttu mieltäni puhtaasti journalistiselta kannalta ja toiseksi aioin tehdä kyllä kaikkeni, ettei tie tsaarinistuimelle kulkisi ainakaan oman isänmaani elinetujen vastaisesti. Ymmärsin kyllä venäläisiä emigrantteja, mutta käsitin heidän puuhiensa vaarallisuuden maalleni…

Kenraali oli ripeä hankkeissaan. Hän pyysi minua odottamaan hetkisen ja palasi sitten yankee-miehen kanssa.

"Saanko esitellä: mr Craig — mr Haapala."

Kumarsin jäykästi. En ymmärtänyt, mitä kenraali tarkoitti.

"Kas niin, te tulette tavallaan olemaan osakkaita yrityksessä. Mr Craig aikoo tutustua myöskin siihen, mihin tekin, herra Haapala. Ja kuulkaa nyt ohjeeni!"

Kymmenessä minuutissa oli juttu selvä. Ymmärsin kyllä juonen, vaikka en tietänytkään, mitä seuraisi. Jännitys olikin näin paljon suurempi. Lähdimme ensin aamiaiselle, esitettyäni mr Craigin seuralaisilleni, ja istuimme hetken kuluttua Karpoviezcin taiteilijamaisessa ravintolassa aivan kuohuvan vuoristopuron reunalla ja keskustelu sujui itsestään. Minua peloitti Editin ottaminen mukaan, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Mr Craig osoittautui varsin miellyttäväksi yankeeksi, mutta hänen ammatistaan en päässyt perille. Hänellä oli mukanaan suuri matkalaukku, enkä tietänyt, mitä se sisälsi.

Nousimme sitten autoon ja lähdimme syvemmälle vuoristoon. Zakopane sijaitsee Karpaattien jylhimmillä ja korkeimmilla seuduilla ja maisemat valtasivat mielemme kokonaan. Melkein äkkijyrkät vuorenseinät, jotka kohosivat tuhannen metrin korkeuteen, reunustivat väliin tietä, väliin taas rinteet loivenivat ja niillä loistivat niityt karjoineen ja tummat salskeat kuusimetsät. Siellä täällä kohisi puro, rinteillä näkyi matalia alppimajoja, joitten katolla oli irrallisia kiviä varapainoina rajuilmojen varalta. Kuljimme väliin kuin kourussa, kuin jossakin suppilossa, emme nähneet muuta kuin ylöspäin huimaaville huipuille, väliin kiipesi auto paljaslakisille vuorille, joilta levisi silmänkantamaton näköala yli alemman vuoriston kylineen, peltoineen, metsineen ja puroineen. Ilma oli ihanaa hengittää ja nautimme ajomatkastamme majesteetillisen luonnon keskellä.

Parinkymmenen kilometrin päässä auto kääntyi pienelle syrjätielle ja ennenpitkää keksimme pienen alppimajan tuuhean kuusikon ja avoimen viettävän niityn reunassa. Auto pysähtyi, nousimme pois ja käännyttyään lähti auto takaisin. Kuljettajalla oi ohjeensa.

Lähenimme majaa ja Laura katsahti hämmästyneenä meihin, sillä maja oli tosin avoin, mutta tyhjä kuitenkin. Selitin lyhyesti hänelle matkamme tarkoituksen ja kiirehdin sisään. Mr Craig seurasi minua ja naiset myös. Nousimme ullakolle ja aivan oikein: siellä olevasta ikkunasta oli meillä esteetön näköala rakennuksen taakse, metsään, niitylle ja sen reunassa kohisevalle purolle. Mr Craig avasi laukkunsa ja veti sieltä esiin esineen, minkä nähdessäni en voinut olla purskahtamatta nauruun.

Esine oli suuri filmikone. Mr Craig oli siis filmivalokuvaaja.

Minulle selvisi nyt kenraalin kostosuunnitelma. Se oli sekä tepsivä että sukkela. Ja vaaraton.

Odottelimme ehkä puoli tuntia, kun tieltä alkoi kuulua moottorin surinaa. Aivan oikein, sieltä tuli kolme autoa. Ihmettelin kenraalin kykyä, kun hänen oli onnistunut houkutella poliittiset seikkailijat tällaiseen syrjäpaikkaan, Karpaateille, niinkuin he eivät olisi voineet kokoontua yhtä turvallisesti jossakin muuallakin.

Autot jäivät paikalle jonkun matkan päähän, mutta niistä nousi toistakymmentä herrasmiestä, jotka minä määrittelin venäläisiksi, "kenraalia" lukuunottamatta. Rakennuksen taakse kannettiin pöytä ja joukko istuimia ja niin oli konferenssi valmis alkamaan.

Se alkoi, mutta en olisi voinut kuvitella, että se alkaisi sillä tavalla. Kuten kaikissa säädyllisissä kokouksissa, niin täytyi tässäkin valita puheenjohtaja. Oletin, että Ivan Ivanovitsh olisi itseoikeutettu ja samaa mieltä tuntui olevan myöskin hän itse sekä Matvei Matvejevitsh. Mutta muut eivät olleet. Huomasin, että tämä oli arka arvokysymys, ja ennen pitkää selveni minulle, ettei Ivan Ivanovitsh suinkaan ollut ainoa tsaarinarvon tavoittelija, vaan että läsnäolijoitten joukossa oli kaksi muutakin, ja nämä omine kannattajineen katsoivat olevansa vähintäinkin yhtä itseoikeutettuja puheenjohtajan arvoon ja kunniaan. Kokous kävi meluisaksi, mutta mr Craig veti suojustimen syrjään koneestaan ja pyöritti muutamia metrejä. Kenraali pysyi äänetönnä, mutta olin huomaavinani hänen kasvoillaan tyytyväisen kajastuksen. Mielipiteitten vaihto kävi edelleenkin yhtä kiihkeänä kuin selvänäkin, ja tulin ajatelleeksi, että jos samaa tarmoa olisi osoitettu taistelussa bolshevikeja vastaan kuin tässä taistelussa puheenjohtajan paikasta, ei Leninin ja Trotskin oleskelu Kremlissä olisi tullut varsin pitkäaikaiseksi. Venäjän esitaistelijat tuntuivat varsin katkeroituneilta ja minä koetin parhaani mukaan merkitä muistikirjaani mehevimmät lausunnot. Matvei Matvejevitshkin oli innostunut, vieläpä siihen määrään, että kiipesi tuolille ja vaati hiljaisuutta, mihin vaatimukseen toiset vastasivat entistä kiihkeämmällä vastalauseitten tulvalla.

Vihdoin kenraali karjaisi, ja kuin tästä hävyttömyydestä ymmällään lakkasi melu hetkeksi.

"Minä ryhdyn puheenjohtajaksi, sillä muuten emme ennen maailmanloppua pääse alkuunkaan", huusi hän voimallisesti ja istuutui pöydän ääreen. "Silentium!"

Kaikki kiristelivät hampaitaan, mutta kukaan ei vastustanut.

"Ensimäinen asia: yhteinen ohjelma. Luen teille ehdotuksen."

Kenraali kaivoi taskustaan paperin ja luki. Hän ei lukenut pitkään. Ohjelma oli lyhyt ja selvä sekä varsin kansanvaltainen. Reunavaltoja ei oltu myöskään unohdettu. Ne saisivat jonkinlaisen autonomian, mikä tarkemmin määrättäisiin Venäjän perustavassa kokouksessa, federatiivisin perustein.

Kiitos! ajattelin itsekseni.

Ohjelma ei aiheuttanut lainkaan keskustelua. Kellään ei ollut vasta- eikä parannusehdotuksia esitettävänä. Tuntui siltä, että aivan harvinainen yksimielisyys vallitsi osanottajien keskuudessa. Mutta olin tehnyt päätelmäni liian aikaiseen.

"Toinen asia: tsaariehdokas. On ehdotettu Ivan Ivanovitshia, Mishka
Mukulajevitshia ja Stepan Fomitshia."

Nyt puhkesi melu kuin kohtalaisessa tiikeritarhassa, jonka hoidokit ovat viikon olleet syömättä. Jokaisen nimen jälkeen huusivat toiset hurraa! ja toiset alas! ja lopuksi oli huuto yleinen.

Kenraali takoi vimmatusti pöytää. Tässä kokouksessa vaadittiin puheenjohtajalta ruumiillista voimaa niinkuin ennen Juuassa kärsivällisyyttä kunnanvaltuuston puheenjohtajan lukutaidottomuuden takia. Melu lakkasikin hetkiseksi. Mr Craig pyöritti konettaan ja minä ja Laura teimme merkintöjämme. Jutusta tulisi mainio alakerta sanomalehteen.

"Koska tämä asia tuntuu aiheuttavan erimielisyyttä, niin uskallan, koska minulla ei ole aikaa, ehdottaa käsittelyjärjestykseen pienen muutoksen: otetaan ensin esille palkkakysymykseni. Määrän tiedätte. Pyydän pankkiosoitusta vain ja sitten olen tyytyväinen."

Näitä sanoja seurasi jäätävä hiljaisuus, Kenraali oli koskettanut arkaan kohtaan. Vihdoin muuan osanottaja pyysi puheenvuoron.

"Ehdotan, ettei vaatimus anna aihetta mihinkään toimenpiteeseen puoleltamme. Kenraali on saanut runsaan korvauksen vaivoistaan saadessaan kenraalin arvon ja aseman."

Yleinen hyväksyvä mutina seurasi esitystä. Kenraali nousi verkkaan ja katsahti kokousta.

"Vai niin, vai olen minä saanut korvauksen! Kenraalin arvon! Totta totisesti! Kenraali ilman armeijaa ja palkkaa! Mutta minä saan kyllä korvauksen vaivoistani tai olen oikeastaan sen jo saanutkin. Olette kyllä kaikki suuria roistoja, mutta en usko sentään, että kykenette vetämään suurvaltoja nenästä, ette ainakaan nyt, kun minä luovun leikistä. Tsaariehdokkaita! Luuletteko, että minä olen lapsi? Te luulette pettävänne sekä toisianne että minua. Toisianne saatatte pettää, mutta ette minua. Ja jotta teille olisi helpompi päästä yksimielisyyteen tsaariehdokasta valitessanne, tutustutan teidät lähemmin toisiinne. Kas näin: Ivan Ivanovitsh on entinen, hieman rappiolle joutunut, mutta ei varsin kyvytön jalkaväenkapteeni, Mishka Mukulajevitsh on poliisikomisario Odessasta ja Stepan Fomitsh on entinen sanomalehtimies ja ohranan agentti. Kyllähän teistä tsaarin saisi! Hyvästi nyt siis ja kiitos seurasta!"

Luulin, että joukko ryntäisi kenraalin päälle, mutta hänen sanojensa vaikutus olikin musertava. Kukaan ei estänyt hänen lähtöään. Vehkeilijöitten naamat olivat ihanat katsella ja mr Craig pyöritti konettaan vimmatusti.

Kenraali poistui autossa ja neljännestunti senjälkeen läksivät vehkeilijätkin. Koko heidän puuhansa oli romahtanut kokoon, ja loppu oli kuin olikin humoristinen. Kenraali oli ennustanut oikein. Vale-Dmitrejä kaikki tyyni ja tarkoituksena, ei suinkaan valtaistuimelle pääsy, se nyt oli mahdotonta, mutta rahojen saanti tavalla tai toisella piireistä, missä tsaaripuuhia suosittiin.

Minulla oli riittävä ainehisto ensiluokkaista poliittista pilajuttua varten ja mr Craigilla oli noin neljäsataa metriä kieltämättä omintakeista filmiä. Hän ansaitsisi sillä vielä rahaa, vaikka en epäillytkään, etteikö kenraali ollut ottanut häneltä hyvää maksua tästä näytöksestä.

Automme saapui tielle ja nousimme siihen. Tunnelma oli todellakin samanlainen kuin olisimme tulleet jostakin teatterinäytöksestä, missä olimme nauraneet aitoameriikkalaisvauhtiselle farssille.

Alppimajan ullakolta näkemämme farssi ei ollut lajissaan hulluimpia.

Auto kääntyi valtatielle ja kiiti huimaavaa vauhtia alaspäin, käänteissä suorastaan hirvittävästi kallistuen, rotkojen ammottaessa kummallakin puolen.

Illalla istuimme Laura, Edit, kenraali, mr Craig ja minä pienellä kasinolla, missä parhaillaan oli vaatimaton varietee-näytös. Vuoristolaiset esittivät kauniita ja tulisia tanssejaan, "oikeat" vuoristolaiset, nuo kaikkien myllerrysten, valtiollisten vainojen ja sorron aikanakin itsenäisyytensä ja vapautensa säilyttäneet voimakkaat ja notkeat vuoristolaiset. He esittivät tanssien ja laulaen vanhaa ballaadia vapaasta vuoristorosvosta, slaavilaisesta mieliaiheesta, rosvosta, joka ryösti rikkaita ja auttoi köyhiä, joten tarinalla oli oma sosiaalinen pohjansa. Lauran veri ja vaisto huomasi tämän heti, mutta minä nautin puolestani jakamattomasti noitten täysien luonnonlasten esityksestä, ihmisten, jotka tulivat suoraan niityltä ja karjapihasta tanssiakseen ja laulaakseen hetkisen. En ihmetellyt, että vuoristosta on kirjoitettu ja sävelletty lukemattomia pieniä ja suuria laulunäytelmiä, siihen on kyllä aihetta ja syytä.

"Tsaariehdokkaat" olivat jo matkustaneet, sen kuulin kenraalilta. Ne eivät olleet lausuneet edes uhkauksia, mikä olikin turhaa. Heidän pelinsä oli paljastettu ja paljastettu kaiken lisäksi heidän oman typeryytensä takia. Herra Nagelkopf — nimitän häntä niin, sillä eihän hän ollut kenraali nyt enää millään varjollakaan, oli varsin tyytyväinen tulokseen. Mr Craig ilmoitti sovittavansa filmaamansa kohtauksen johonkin suurempaan filmiin. Siitä tulisi varmastikin täydellinen succès.

Ulkona oli yö, pimeä, musta yö, mutta taivaalla tuikkivat tähdet kirkkaina ja suurina. Ilma oli raikas, mutta kylmä, niin että vilu puistatti. Laura pyysi minua käymään hotellissa ja tuomaan hänen ja Editin päällystakit. Minulla ei ollut halua irtautua iloisesta seurasta ja viinilasin äärestä, mutta kun huomasin savukkeitteni — käytin suomalaisia, mitkä ovat puolalaisia monin verroin parempia — olevan lopussa, suostuin vaivautumaan ja puikahdin pimeälle tielle. Kuljin nopeasti ja sivuutin kuiskailevia pareja saapuen ennenpitkää hotellin luo. Aivan sattumalta vilkaisin ylös ja silloin näin kummastuksekseni, että siellä vilahti valoa, heikkoa ja häipyvää, mutta valoa kuitenkin. Samassa silmänräpäyksessä pälkähti mieleeni tavaroittemme tutkiminen Krakovassa sekä Lauran ja minun yllättämiseni Tyniecissa. Päätin ottaa asiasta selon. Ehkä saisin kerrankin kutsumattoman vieraan verekseltä kiinni.

Revolverini oli kunnossa — kolmas jo tällä matkalla — kun aioin astua hotellin ovesta sisään. Muutin mieltäni kuitenkin ja hiivin puutarhaan. Huoneeni oli toisessa kerroksessa. Aamulla olin nähnyt seinän vierellä tikapuut. Tunnustelin pimeässä ja löysinkin ne. Hitaasti ja varovaisesti vedin ne esiin ja asetin seinää vastaan. Kuuntelin, mutta vain vuoristopuron kohina kantautui korviini. Olin kylmä ja levollinen. Minun täytyi vihdoinkin saada vierailijasta selko.

Hitaasti ja varovasti kiipesin tikkaita pitkin pysähtyen aina kuuntelemaan. Tartuin kiviparvekkeen reunaan ikkunani kohdalla ja äärimmäisen varovasti hilauduin parvekkeelle jääden makaamaan sen lattialle. Olin ollut oikeassa.

Sisällä oli joku.

Minä kuulin pientä, tuskin huomaamatonta rapinaa, pari kolahdusta, jotka osoittivat kutsumattoman vieraan puuhailevan jotakin pimeässä. Tuo pimeys juuri haittasi minua. En osannut rynnätä umpimähkään sisään näkemättä ketä ja mitä vastaan.

Odotin kärsivällisesti. Sisällä vilahti valo, kohottauduin hieman ja vilkaisin sisään. Näin vain tumman haahmon, en muuta, ja samalla valokin sammui.

Koetin varovasti ikkunaa, tai oikeastaan ovea, sillä se oli molempia, mutta muistin samalla, että olin sulkenut sen sisältä. Tätä kautta oli minun niin ollen mahdotonta tunkeutua sisään.

Pudottauduin hiljaa tikkaille ja laskeuduin maahan. Yöllinen seikkailu alkoi kiihoittaa mieltäni. Mies oli nyt satimessa, ikkunasta hän ei pääsisi pakenemaan, ja ovelle aioin minä itse asettua.

Pujahdin hotellin eteiseen ja parilla sanalla selitin ovenvartijalle tilanteen. Tämä hämmästyi ja hätääntyi tavattomasti, hotellin maine oli vaarassa ja sen sellaista, mutta koetin rauhoittaa ja lupasin hoitaa kaikki hiljaisuudessa. Parissa hetkessä hankki ovenvartija minulle kolme tukevaa ja tanakkaa hotellirenkiä. Asetin heistä kaksi ulos ikkunan alle, ja itse kolmannen kanssa hiivin huoneeni ovelle, jonka kahden puolen me jäimme väijymään. En uskaltanut tunkeutua lukittuun ja pimeään huoneeseen. Roisto käyttäisi epäilemättä asetta ja halusin sentään hieman kunniakkaampaa kuolemaa.

Väijyimme kärsivällisesti ehkä noin neljännestunnin, kunnes vihdoin kuulimme avaimen kiertyvän lukossa. Roisto aikoi tulla ulos.

Hän avasi oven äärimmäisen varovasti ja vilkaisi ympärilleen, mutta me olimme painautuneet seinään kiinni, niin ettei meitä huomattu. Mies pujahti kokonaan käytävään ja samalla hetkellä annoin merkin rengille. Hän hyökkäsi roiston kimppuun arvelematta ja ennenkuin ehdin huutaa edes käsiä ylös, oli roisto maassa pitkin pituuttaan.

Katsoin vankiani, jonka kasvot olivat vääristyneet ankarasta heitosta ja tunsin hänet. Hän oli yksi niistä kolmesta, jotka olimme yllättäneet juutalaiskorttelissa.

"Kas niin, sisään nyt!" komensin ja avasin oven huoneeseen. Renki talutti miehen sisään ja vartioi häntä kuin lohikäärme kuninkaantytärtä. Avasin parvekkeelle vievän oven ja kutsuin vartijat alhaalta pois. Kun he olivat tulleet huoneeseen, aloitin kuulustelun. Vanki osoitti niin ilmeisiä hermostumisen merkkejä, että minua nauratti. Juutalaiskorttelissa ei sellaisesta ollut jälkeäkään.

"No, mikä sinut tänne toi?" kysyin hiukan pilkallisesti.

Mies ei vastannut. Hänen katseensa osoitti vaivautumista, mitä en ollenkaan ihmetellyt rengin otteesta päättäen.

"Mitä sinä täällä teit?" toistin kysymykseni.

"Varastin", tunnusti mies.

"Niinkö, mitä sitten? Tutkikaapa hänen taskunsa, miehet!"

Miehet tekivät työtä käskettyä, mutta vangin taskuista he eivät keksineet mitään sellaista. Olin ollutkin varma siitä edeltäkäsin.

"No, ei vetele valhe. Vielä kerran ja viimeisen, mitä teit täällä?"
Minun ei tarvinnut koettaakaan olla uhkaava. Onnistuin mainiosti.

"Tulin etsimään", sanoi mies hiljaa.

"Etsimään, mutta mitä pirua te olette sitten etsinyt koko ajan?
Linnunmaitoa vai?"

"Luetteloa."

"Mitä jeevelin luetteloa?"

Miehen katse ilmaisi hämmästystä, vaikka hermostuminen oli edelleenkin vallitsevin piirre.

"Nimiluetteloa", sanoi hän.

Koetin miettiä. Mitä nimiluetteloa? En tietänyt sellaisesta mitään.

"Kuka sen sitten on ottanut?"

"Te."

Tämä lyhyt, mutta selvä syytös varkaudesta minuun nähden tuli odottamatta.

"Mutta missä sitten?"

Mies näytti kiusaantuneelta.

"En tiedä, mitä te tällä nyt tarkoitatte, mutta voinhan sanoakin asian, jonka itse tiedätte vallan yhtä hyvin kuin minäkin. Otitte nimiluettelon tunkeutuessanne luoksemme Varsovassa. Luettelo oli neulottu juutalaispuvun vuorin alle."

Vihdoinkin oli asia selvä. Totta totisesti, se oli tärkeä tieto. Mutta missähän olivat nyt nuo juutalaispuvut? Muistin hämärästi, että olimme ne heittäneet autoon, mutta sitten en tietänyt niitten kohtalosta mitään.

Mutta sittenkin mies valehteli käyntinsä tarkoituksen. Mitään ei oltu pengottu eikä tutkittu. Jokin muu tarkoitus hänellä oli ollut.

"Et petä minua", sanoin kylmästi. "Sano heti, mitä teit täällä?"

Mies katsoi avuttomana ympärilleen. Ja avuton hän olikin. Hänen vierellään seisoi kolme tanakkaa renkiä ja minä leikittelin revolverini kanssa. Mutta vieläkään hän ei taipunut, vaikka hermostuminen alkoi minua suorastaan oudostuttaa. Kuinka ollakaan, livahti hänen katseensa kuin varkain pesupöytää kohti ja hän vavahti.

Kaamea ajatus tuli mieleeni, kun samassa hetkessä hypähdin pesukaapin luo ja avasin sen. Huudahdin sekä ilosta että raivosta:

Takana oli pieni läkkipeltinen astia, mistä kulki kaksi lankaa sähköjohtoihin. Vuoteeni viereen oli asetettu helvetinkone ja tämä lisämukavuus olisi kaikesta päättäen toimittanut minut yöllä toiseen, joko parempaan tai pahempaan maailmaan. Kiskaisin langat poikki ja upotin turmiontuojan pesukannuun.

Se vaara oli kuitenkin ohi.

Mies lysähti kokoon. Hän tiesi nyt, ettei häntä mikään pelastaisi. Mutta en pysähtynyt tähän. Tutkin koko huoneen, mutta yhteen koneeseen oli tyydytty.

"Kaksi huonetta vielä!" kuiskasi mies ja osoitti käytävään. Noilla sanoillaan hän pelasti henkensä. Nuolena syöksyin käytävään. Lauran ja Editin sekä kenraalin huoneissa oli siis samat panokset. Mies ei valehdellut, mutta kymmenen minuutin kuluttua oli ne tehty vaarattomiksi.

Nyt saatoin hengittää rauhallisesti. Tiesin, mikä ja miksi vaara meitä uhkasi, ja voin nyt vastustaa sitä. Vaikka sitä ei enää tarvittukaan.

Huoneeseeni tultuani tuli sinne myöskin hotellipoika ja ojensi minulle sähkösanoman. Se oli Jozef Gurnickilta:

"Juutalaispuvusta löydetty nimiluettelo ja toimintasuunnitelma.
Toinenkin murhayritys ehkäisty Lembergissä. Useimmat vangittu.
Varokaa, sillä teitä seuraa mies. Salapoliisit tulevat, joilla
on tuntomerkit."

Kun palasin kasinolle, otti seurue minut vastaan hieman pilkallisesti. Olinkin viipynyt melkoisen ajan. Ojensin naisille päällystakit ja sytytin savukkeen.

"Taisit nukahtaa", virkkoi Laura.

"En, vaan laitoin sinulle vuoteen hiukan mukavammaksi", vastasin huolettomasti. "Poistin helvetinkoneen."

Kerroin heille seikkailuni. Se nauratti jälkeenpäin, mutta minua ei naurattanut, ajatellessani mahdollisuutta, etten olisi huomannut valoa tai etten olisi lähtenyt hotelliin.

Sinä iltana selvitin paljon, myöskin syyn kenraalin "kääntymiseen".

"Niin, katsokaas, syy on selvä ja yksinkertainen. Appiukkoni on kuolemaisillaan. Saan häneltä suuren perinnön. Saadakseni sen ja voidakseni nauttia siitä täytyy minun olla kunniallisen henkilön kirjoissa. Siinä koko juttu. Minun luonnollani ja taipumuksillani voi olla vain rikkaana täysin kunniallinen. Sellaisiakin ihmisiä on."

Mutta paljon suurempi selvitys tapahtui kuitenkin myöhemmin samana yönä. Todistajina olivat vain tummat vuoret ja loistavat tähdet. Minä jatkoin siitä, mihin Tyniecissa olin lopettanut ja — onnistuin.

Minulle ei maatamennessäni edes tupakka maistunut.

Olin liian onnellinen.

Seuraavana päivänä teimme ihanan automatkan kauas vuoristoon, kuuluisalle "Morskie Oko"-nimiselle alppijärvelle keskelle korkeita alppeja. Järven terässininen ja vihreä vesi viehätti kyllä silmääni, mutta oli jotakin, mikä viehätti vielä enemmän.

Lähdimme kiipeämään ylemmäksi, noin kolmesataa metriä korkeammalle olevalle Czarny Stav-järvelle, mistä huimaava vuoripuro laski kohisten "Merensilmään", Morskie Okoon.

"Tämä on oikeaa seikkailua!" huudahti Laura keikkuen vaarallisen huolettomasti kapealla paadella ammottavan kuilun reunalla.

"Onpa vain. Luulen, että muut seikkailut saavat nyt jäädä. Jos pidät luontosi, niin riittää minulle terveellistä, eikä aina niin vaaratontakaan seikkailua koko loppuijäkseni."

Laura hyppäsi syliini tuolta paadelta ja Edit käänsi päänsä hienotunteisesti syrjään. Hän olikin koko päivän tuijottanut meitä, ensin itkenyt, sitten nauranut, ja lopuksi ollut rajattoman ihmeissään.

"Mutta tehän olette riidelleet koko matkan", sanoi hän ymmällään.

"Ja aiomme edelleenkin riidellä", pisti Laura, "ellei Taksi (taas tuli vanha nimi) muuta rutivanhoillisia mielipiteitään. Ja luulenpa melkein, ettei muuta."

Mutta Edit nautti tapahtumasta. Se oli hänestä niin "pikantti".

End of Project Gutenberg's Kahden reportterin seikkailut, by Niilo Pärnänen