HILJAISTA MIEHUULLISUUTTA.
"Miten ne laulavat, kuulkaahan!" — Nuori hoitajatar kumartuu innoissaan ulos ikkunasta. Kadulta kantautuu hiljaiseen sairashuoneeseen reipas laulu tahdikkaan astunnan säestämänä. Komppania marssii asemalle täysissä varustuksissa.
"Miten ne laulavat", sanoo hän uudelleen. — "Että ne saattavatkin noin —." Hän ei päätä lausettaan, nojaa vain ikkunanpieleen ja henkäisee äkisti syvään: hän ajattelee kaikkia niitä, jotka tulevat menettämään henkensä — tai ehkä liikuntakykynsä, niinkuin hän tuolla vuoteessa, nuori poika, joka yhä häilyy elämän ja kuoleman välillä.
"Minkälainen oli muuten yö?" — Lääkäri nyökkää vuoteeseen päin.
"Entisellään. Hän hourailee lakkaamatta, kuinka muka ketju murtui, kun hän ei kestänyt paikallaan vartiossa ja siihen tapaan. Alituiseen, niin että oikein pahaa tekee kuunnella. — Poloinen, niinkuin ei se hänen osaltaan riittäisi. Tokko saanee edes pitää jalkansa."
"Vaikea sanoa. Parhaassa tapauksessa jää se kuitenkin aivan jäykäksi.
Kun nyt edes yleisvointi korjautuisi."
Laulu ja askelten kaiku on edennyt kuulumattomiin. Hoitajatar sulkee ikkunan. He lähtevät työhönsä. Niihin aikoihin ei siinä talossa ollut yötä eikä päivää. Oli vain loppumatonta kuumeista askarrusta. Ja yhä tuli lisää joka junan mukana haavottuneita — Raudun verisen voiton lunnaita.
— — — Mutta eräänä päivänä herää Arvo Partio siitä pitkällisestä yöpimeästä, johon kuume on hänet kahlehtinut. Hän katselee ympärilleen kirkkain silmin hiljaisessa valkeassa huoneessa, johon päivänpaiste valuu uudinten lomasta leveinä kultajuovina. Kukat tuoksuvat yöpöydällä. Hän näkee ne ensi kertaa, jaksaa jo iloita niistä. Hän tuntee palautuneensa tajunnan selkeyteen ja elämään — vieläkin kerran.
"Arvatkaapas, arvatkaapas, mitä hyvää minä täältä tuon!" — Hoitajatar pilkistää ovesta säteilevän iloisena. Valkea myssy on istahtanut vinoon toiselle korvalliselle pelkästä hyvästä mielestä. Hän katoaa ja sijalle ilmestyy —
"Ei mutta — ei mutta, Poke."
"Sama mies. Ukkoseni, veli rukka. Aune minulle kirjotti. En tahtonut jaksaa aluksi niellä enkä sulattaa. — Sitä se sota tekee." — Hän ravistelee toista karhun hellyydellä laihtuneista hartioista, läimäyttelee ja ravistelee. Mutta hehän ovat niin sanomattoman iloisia.
"Että sinä tosiaan. Miten selvisitkin?"
"Enpä ihmeemmin. Katsos, kaikenhan voi järjestää. Komennuksella, komennuksella tietenkin ollaan. Haavottuneita tuomassa. Tiedätkös, ei se komppania niin vain poikiaan unohda" — hän läimäyttää tällä kertaa Arvon päänalaiseen, niin että vieteripatja keinahtelee —. "Sitä sanoivat kaikki, että jopa oli sekapäinen se luoti, joka sinut kempsautti jaloiltasi. No, minä viivana päällikön puheille ja lomalippu lähti kuin itsestään."
Hän on niin kaltaisensa. Tekee hyvää kuunnella ja katsella häntä. Päivettyneet kasvot hohtavat raikkauttaan, silmissä kipinöi ja vilkehtii kuin majakkalyhty. On kuin kukkisi nuoruus ja voima hänen veressään. Mutta hänpä onkin niitä, jotka ainaisesti purjehtivat piristävässä aamutuulessa ja tuovat elämää ja vauhtia muassaan.
Arvo tuntee se selvemmin kuin konsaan ennen. Toisen käsistä valuu sähkövirtana sykähyttelevä elämänhalu hänen kalpeisiin käsi raukkoihinsa.
"Ukko rukkaseni, miten oletkin huvennut. Eihän sinusta ole jälellä kuin hiukan silkkaa keskikohtaa. Vain yksi ulottuvaisuus kuin viivalla Bonsdorfin 'kurnetriassa.' — Eläs, että todellakin oli vielä sen verran sivistyksen rippeitä jälellä. Sen kun moititaan kenttäelämän niin huikeasti muka metsistyttävän." — Hän nauraa tartuttavan iloisesti, niin että hohtaa valkea tasainen hammasrivi. Vaikka oikeastaan sydänalaa niin oudosti kouristaa katsellessa tuttuja rakkaita kasvoja pieluksella. Ne ovat niin kapeat ja läpikuultavan kalpeat. Mutta Poke ei ole niinä miehinäänkään, kulettaa valtioviisaasti keskustelunkin ihan toisille urille.
Ja he antavat jutun luistaa kuin ennen.
"Toiset pojatko? Hohoi — ne ukkelit jaksavat pulskasti. Ja paikkansa ne pitävät aina ja joka tempussa. Sen sanoo vaikka kuka, päällikötkin. Iso-Jukka on ihan jyry miehekseen, koko komppanian kaunistus. Ei hätäile eikä siekaile hikisimmissäkään paikoin.
"Muuten olemme viime viikkoina olleet hieman erillämme. Näes, minua tuppasi kyllästyttämään se ainainen ketjussa loikominen. Pyrin sitten tykistötiedustelijoihin. Se on ikäänkuin liikkuvampaa ja reilumpaa ja pitää niin voiteessa miehen. Koikkalainen tietysti piipertää kintereilläni kuin ennenkin.
"— Muuten muista minun sanoneeni. Se poika se vielä näkyy Suomen armeijan riveissä — jos nyt yleensä elävänä selviämme itsekukin. — Mutta väsyttääkö tämä sinua?"
Arvo on sulkenut silmänsä ja kasvot paistavat valkeina pieluksella. "Ei, muuten vain —" ja sitten syvän surullisesti — "Minusta ei sitten enää ole miksikään."
"Sinusta! Synti sitä on sanoa sinun, jolla on aina ollut päätä ja kuntoa enemmän kuin meillä muilla yhteensä." — Poke yrittää parastaan —. "Ja välipä nyt tästä yhdestä jalasta, kun paras miehessä on jälellä. Sitä sanoi Aunekin, että olisi paljon hullumpaa, jos se olisi esimerkiksi käsi. Ja kylläpähän sinä tästä vielä kohennut kaikin puolin. Älä ole milläsikään."
"Vaan kun en oikeastaan kerinnyt olemaan miksikään hyödyksi."
"Vai et hyödyksi. Olithan ensimäisiä — ja helmikuussa, muistat sen, olivat miehet kalliita."
"Ja sitten on niin raskasta ajatella, että te toiset siellä kannatte kaiken kuorman sillä välin kun —"
"— — kun sinä makaat ja haudot silkkoja tyhmyyksiä." — Poke sieppasi entisellään nokkelana sanat hänen suustaan. — "Viljelehän järkeäsi, ukkoseni. — Miksi siis sinä makaat tässä ja kärsit? — Etkö isänmaasi tähden, kuten muutkin. Eikö se sitten ole sama, missä se tapahtuu, kunhan miehenä kantaa kohtalonsa — niin, tappionsakin, Kuules, minusta tuntuu, että tässä sinun paikallasi vasta miehuullisuutta kysytäänkin, etkö usko?" — Ja sitten veljellisellä lämmöllä: "Tuossa se olisi, sanon minä, vapaudenristi paikallaan."
Hän taputtaa Arvon paidanrintaa, mutta ei hiiskahdakaan, että hänellä on sellainen kalleus kotona, saatu erään huimanrohkean öisen partion jälkeen.
"Miksi sinä sen pois otat?" oli ihmetellyt sisar, joka tapasi Poken itse teossa, ratkomassa nauhaa.
"En minä, kun ei Arvollekaan vielä ole annettu", oli Poke lyhyeen vastannut.
Ja sitten ystävykset siirtyivät puhumaan niiden päivien suurista tapahtumista, iloisista voitonviesteistä ja ratkaisun varmuudesta.
"Kohta saat terveisiä Viipurista", kehaisee Poke poikamaiseen tapaansa. — "Siihen mennessä toki sinäkin hiivittäydy tuohon ikkunan poskeen, kun komppanian pojat hurraavat jälleen kotiansa kohti. Me teemme sinulle tuolta ikkunan alta uljaasti kunniaa kuin itse Mannerheimille. — Sekin suuruus on muuten nähty ihan näillä silmin. Kävi tervehtimässä poikia siellä etulinjoilla. Sillä se oli ryhti ja katsanto kuin Napoleonin kuvalla."
Hän "turisee" hilpeästi kuin kuunaan. Sitä on niin soma kuunnella, Poken rupatusta. Se tulee ryöpsähtelee välittömänä ja tuoreena, tekee äkkikäänteitä solahdellen alati uusiin uomiin. Ja kun hoitajatar apulaisineen tulee hetken perästä hakemaan Arvoa leikkuuhuoneeseen, hämmästyy hän syttyneitä silmiä ja punerrusta poskilla.
"Rintamatuuli tekee hyvää", hymyilee hän Pokelle ja vetäytyy käytävään, ettei häiritsisi heidän jäähyväisiään.
"Joko sinun nyt täytyy?"
"Niinhän se on määrä. Huomenna on oltava perillä. Olipa sentään asia, että tämänkin verran."
"Niin, kiitos. Taisit tehdä minusta ihan elävän ihmisen."
"Tyhjiä. Hätäkös tässä nyt enää. Pidä vain miehen kurssi eläkä anna luonnon aleta."
"Koetetaan, koetetaan."
"Ja voimmehan kirjottaakin. Minä tietysti annan raporttini sotilaalliseen sähkösamatyyliin."
"Yhtä tervetulleita, vaikka miten lyhyet. — Sanohan toisillekin terveisiä ja voikaa hyvin kaikki."
"Sinä samaten." — Mutta äkkiä Poke ottaa häntä väkevin käsin hartioista ja sanoo oudon syvällä äänellä:
"Nyt sen voimme sanoa, että olemme olleet veljiä elämässä ja kuolemassa, me kaksi —" ja sitten vielä matalammin — "Tiedätkö, kuule. Sinun rinnallasi olisi hyvä vaikka kaatua."
Oven takaa vielä kuuluu hänen raikas äänensä, kun hän hyvästelee hoitajatarta. Sitten reippaitten poistuvien askelten kaiku — se pitkä käytävä kokoaa niin merkillisesti äänet. Sitten lähenevät taas keveät askeleet ovea. Arvoa haetaan leikkuuhuoneeseen.
Se on jokapäiväinen kidutus, eikä lääkäri ole kertaakaan hennonut ryhtyä huumaamatta tuskalliseen käsittelyyn. Mutta tänään sanoo potilas lujasti ja selkeästi:
"Tohtori, ei oteta mitään nukutusaineita. Minulla on kai sitä lajia jo liiaksikin veressä, kun muistelen, miten runsaasti ensimäinen hoitajani niitä viljeli."
"Kuten tahdot", lääkäri katsoo pitkään potilaaseensa — "kuten tahdot.
Jos vain kärsit kuunnella."
"Moni kärsii isänmaan tähden paljon enemmän" — tulee hiljaa ja vakavasti, mutta säteilevin silmin.
Lääkäri ryhtyy työhönsä.
Sillä kertaa olivat tällaisiin tottuneen vanhemman hoitajattarenkin kasvot liikutuksesta valkeat, mutta nuori poika siinä leikkuupöydällä puri hampaansa yhteen niin että kuului, eikä yksikään valitus päässyt hänen huultensa yli.
Mutta kun hänet sitten tuskien herpaisemana kannettiin vuoteeseensa, seisoi lääkäri, kylmä karski mies, kauan ikkunan luona selin muihin ja mietti.
* * * * *
Ja sitten tuli kevät pitkin kiirehtivin askelin. Satoi virtanaan jonkun vuorokauden ja sen perästä oli kirkkaita aurinkoisia päiviä. Ne tekivät lopun kelistä. Eräänä aamuna saattoi Arvo kuulla pyörien ratinan alhaalta hevostieltä. Ajurit olivat vaihtaneet rekensä rattaisiin.
Avonaisen ikkunan kautta tulvasivat sisään hilpeät keväiset äänet. Räystäät ja katurännit pitivät iloista hälinää. Ja kevättuuli — viileähkö vielä, sillä suurten selkien jäät olivat siihen kylmyyttään henkineet — liehutteli valkeita uutimia ja hyväili sairaan pojan kasvoja, jotka alkoivat jo vienosti punertaa.
Eräänä päivänä sai kaupunki kuin sähkötäräyksen ja kapsahti miehissä jalkeille. Saapui korkeita vieraita — itse "valkoinen kenraali." Se pani kaikki, mitä lie kaupungissa ollut miehistä sukua, vaaksahousuista lähtien hamaan vanhaan tulliherraan, joka jo horjahteli kohti kunnianarvoista yhdeksääkymmentään, tiukkaan perusasentoon. Ei siinä kädenkäänteessä mitään erinäisiä juhlallisuuksia kyetty puhaltamaan kokoon. Kunpahan nyt seisottiin kunniakujana ja hurrattiin kurkut "kukonpojiksi."
Arvo Partio makasi ja kuunteli, miten räystäät soittivat helähtelevää xylofoonia katurännien hoitaessa meluisaa säestystä, kun ovi aukesi ja sisään astui lääkärin saattamana ylhäinen sotilashenkilö. Arvo tiesi siinä hetkessä, kuka hän oli ja lennähti punaiseksi.
Vieras lähestyi vuodetta ja sanoi eräänlaisella sydämellisellä arvokkuudella:
"Olen kuullut, että olet ollut uljas poika sekä rintamalla että varsinkin täällä. Isänmaan nimessä annan sinulle tämän vapauden ristin." — Hän laski sen Arvon rinnalle ja kuunteli hymyillen, kun Arvo, silmissä kostea kimmellys ja ääni värähdellen koki toimittaa:
"Ei olisi pitänyt. Mitäs minusta, kun niin lyhyen ajankin vain olin.
Toiset toverini, ne ovat olleet koko ajan. Niille pitäisi antaa."
"No, no, kyllähän muidenkin kelpo poikiemme ansiot aikanaan saavat tunnustuksen." — "Valkoinen kenraali" taputti häntä kevyesti olalle. — "Toivon, että parannuttuasi edelleen palvelet maatasi, ellet kiväri kädessä, niin toisin asein."
"Harvinaisen kirkas katse", sanoi hän ovessa lääkärille, joka opasti häntä kierroksella haavottuneiden luona.
Mutta Arvo ei oikein jaksa tajuta tätä kaikkea. Tuskin vielä silloinkaan, kun "valkoisen kenraalin" juna on jo vierinyt tiehensä valtavien eläköönhuutojen saattamana ja Heikki veli ryntää tuulen tuomana suoraan asemalta Arvon luo purkamaan ihmeellisiä vaikutelmiaan. Hän on niin täyteen ladattu kuin räjähtämäisillään.
Ja miten hän loistaa ja mahtailee. Tämä on ilmeisesti hänen elämänsä ylpein päivä. Hänhän on ensi kertaa maailmassa nähnyt ihmeitten ihmeen ja pojanunelmiensa korkeimman kunnian huipun: oikean elävän kenraalin, ei mitään kuvaa. Ja ajatella -hän oli puhutellut Heikkiä.
"Mitäs, kun minä seisoin siinä asemapihan portilla, niin että se kulki ihan tuosta noinikään. Katsohan, noin läheltä." — Hän näyttää niin läheltä kuin olisi Mannerheimin liepeet suorastaan hiipaisseet hänen pientä terhakkaa pystynenäänsä. — "Ja minä seisoin puhtaasti 'stillgestanden', uskotko?"
"Kuin tinasotamies, uskonhan minä."
"Ei, näinikään, katsohan! —" Hän pöyhistelee keskilattialla suorana kuin tikku, pyöreäkuoppainen lapsenleuka pönäkästi pystyssä ja kyynärpäät hauskasti sojottaen ulospäin kuin kaksikorvaisella padalla. Arvon pingottunut mieli laukeaa keveään nauruun.
"Ja sitten se sanoi, että, arveles kun se sanoi ihan näinikään, että 'sinä olet varmaankin meidän reippaita karjalaisia koulupoikiamme', sanoi se. Ja minäkös tein kunniaa — tällä lailla, katsohan ja sanoin että" — se kiljaistaan kaikella keuhkojen väellä — "ensimäisellä luokalla, herra kenraali."
"Olehan ole, kuulenhan minä vähemmälläkin", tyynnyttelee vanhempi veli. Mutta Heikki, naama yhä loistaen siinä kunnian päivänpaisteessa, palpattaa edelleen:
"Ja sitten se nauroi ja iöi minua olalle. Ja ne nauroivat muutkin sotaherrat."
"No vähemmälläkin", pääsee Arvoltakin jo ihan helanauru. "Sinähän järjestit heille oikean pienen paraadin."
"Nii-in", riemahtaa Heikki itsekin. "Ja minä tein kunniaa ihan koko ajan, kun ne menivät ohi. Ja niitä oli koko junallinen, mutta kaikkein uljain oli Mannerheim. Se oli sitten siinä paikassa kuin ne komeimmat kuvat siinä isän suuressa 'Vänrikki Stoolissa.' Hatussa vain ei ollut töyhtöjä. Miksikähän eivät enää pidä?" — Ja yhteen henkäykseen: "Mutta, että se viitsiikin ajaa junassa ihan kuin muutkin ihmiset. Minä jos olisin, niin ajaisin vain lentokoneella. Etkö luule, että kenraalit saavat sellaisenkin ihan oman, ja mitä vaan —."
"Taitavatpa saada."
"Ja minä en antaisi kenenkään muun sitä ohjata ja lentäisin aina muita korkeammalla. Enkä minä ottaisi minun ilmalaivaani muita kuin toisen luokan Tolvasen. Siinä on sitten kanssa sellainen poika, että se ei pelkää, ei niin mitään." — Ja hetken perästä: "Nyt minä tiedän, mikä minusta tulee, kun tulen suureksi."
"No mikä? Ajurihan sinusta ensin piti tulla, ja sitten viime kesänä ajattelit, että autonkuljettaja olisi sentään reilumpi."
"Pyh", pihahtaa ylenkatseellisesti toinen, että kun veli muka yhä vieläkin niin matalalle tähtäilee, ne unelmat on jo ammoin potkaistu nurin. Hän pullistaa rintaansa ja kajauttaa kantansa yhteen:
"Ei kun sotamies — sotamies tästä pojasta tulee!" — Ja tuleva karski sotamies teikkaroi riemuissaan paraatimarssia äkkikääntein ympäri huoneen. Sitten pysähtyy ja kunniaa tehden hihkaisee vielä kerran:
"Eläköön kenraali!"
Mutta vanhempi veli on aivan tikahtua hilpeyteensä. Ilmeisesti tämä viimeinen "kunnia" oli tarkotettu korkealentoisen sotamiehen omalle tulevaiselle ylhäisyydelle.
"Ja minä jään ijäkseni nahkapojaksi. — Älä nyt sentään vielä ilmaan lennä", tasottelee Arvo. — "Jos herra kenraali suvaitsisi hetkeksi istua tuohon, niin näyttäisin jotain." — Arvo vetää yöpöytänsä laatikosta esiin vapaudenristin.
Ihme, ettei Heikki veli siinä hetkessä istahtanut lattialle ihmetyksestä, sillä vauhdilla kun hupsahti alas maaperään kenraalinunelmiensa korkeuksista ja jäi silmät renkaina tuijottamaan siihen ihmeeseen.
"Kenen se on sellainen?" — Hän nieleskeli ja lipoi kielellään. Sellainen oli hänellä tapa, milloin hän tunsi itsensä neuvottoman noloksi — niinkuin esimerkiksi kielioppitunneilla.
"Minun. Mannerheim itse antoi."
"Manner —" Heikki eistyi jo tarkastamaan sitä kädestä pitäen taikauskoisen hartaudella. Sitten hän toipui ja ratkesi riemuun:
"Eläköön — onpa meidänkin kotona sitten vapaudenristi!"
Siinä hetkessä hän sai jalat alleen ja sen häntä nähtiinkin. Yleensä
Heikille aina tuli äkkilähtö, nyt hän sananmukaisesti haihtui. Kotiin
oli tietysti lennätettävä sana ja Kaatrakoskelle ja toisen luokan
Tolvaselle.
* * * * *
Ovelle koputetaan.
"Minä se vain. Siellä meidän alapuutarhassa kukkivat krookukset parhaillaan. Niitä on valkeita ja sinisiä. Minusta ovat valkeat kauneimmat."
Se on tohtorin Aune. Hän on eräiden toveriensa kanssa ottanut nimiinsä sairashuoneen "kukkamonopolin", niinkuin isä leikillään sanoo.
"Ja sitten toin Poken kirjeen sinulle lukea, kun hän ei sano nyt joutavansa kirjottamaan sinulle erikseen."
"Kuulenhan tästäkin, miten heidän on", Arvo avaa sen nopeasti. Se on pian luettu ja lopussa seisoo juhlallisen lyhyesti:
"Ei vielä, mutta kohta."
Niihin aikoihin jo oli kevätilma täynnä kiihkeää odotusta ja iloista voitonvarmuutta. — "Pian kuullaan uusia", sanoivat ihmiset toisilleen rohkaisevasti, vaikka sydäntä värisytti ajatellessa voiton hintaa.
"Nyt minä tunnen, että saan ja tahdon elää ja että minuakin vielä tarvitaan", sanoo Arvo Partio nuorelle tytölle, joka asettelee kukkiaan veteen ja on itse niin terve ja tuore ja aamunraikas. — "Olen ajatellut paljon kaikenlaista, minullahan on hyvää aikaa. — Se vanha välskäri, tiedäthän, puhui minulle niin merkillisesti erotessa. 'Sinun ja sinunlaistesi on korjattava tämän sodan rumat jäljet', sanoi se. Ja mitä kauemmin sitä miettii, sitä selvemmäksi se käy. Se on sitä ainaista uudelleen alkamista ja rakentamista, jota elämä oli menneillekin polville — toisenluontoista ja vaikeampaa vain."
"Kun vain voisi olla oikein hyvä. Ei vihata ketään eikä kostaa. Vain tahtoa oikeutta." — Nuori tyttö katselee miettien eteensä.
"Niin pitäisi. Sitä varten kannattaa elää. — Kaikella on niin ihmeellisesti oma tarkotuksensa, niinkuin silläkin, että minun piti nähdä elämää siellä rintaman toisellakin puolen. Oli niitä sielläkin ihmisiä, niinkuin se välskäri sanoi —."
"Minun pitää lähteä. Voi hyvin taasen ensi näkemään. Tiedätkö, sinä olet jo ihan ennallasi. Vain hieman laiha ja kalpea. Odotahan, kun kesä tulee."
Ja Arvo onkin ennallaan, mielen tasapainoon nähden, makaa tyynenä ja kirkkain miettivin silmin. Eikä hänen valoisa mielialansa erityisesti synkisty silloinkaan, kun lääkäri kerran tuskallisen kääreiden muuton jälkeen sanoo, että hänellä on vielä monta pitkää kuukautta edessäpäin. Hän nyökkää vain tyynen alistuvana:
"Täytyyhän minunkin — kohdaltani."
Mutta kun poika on viety pois, sanoo lääkäri apulaiselleen:
"Mistä ihmeestä hän oikein tuon moraalisen voimansa noutaa? Järkevästi otettuna on hänen seitsemäntoistavuotias elämänsä tuhottu. Mitä hän on muuta kuin raajarikkoinen raukka tämän perästä."
"Ja kuitenkin hänessä on virkeätä elämänhalua enemmän kuin monella meistä, jotka kuljemme terveillä jaloillamme", täydentää apulainen, nuori lääketieteen ylioppilas.
"Sehän tässä juuri ihmetyttää. Minä olen aina ollut kylmän järjen ihminen ja suuri epäilijä varsinkin tunteiden arvoon nähden. Itseltäni on ikäänkuin puuttunut elintä, jolla koetaan voimakkaat tunnevirtaukset. Minun täytyy rehellisesti tunnustaa katselleeni elämää ja ihmistä liian matalalta näkökulmalta. Sen olen oppinut tuolta nuorelta pojalta."
"Niin, hänellä on se hehkuva isänmaallisuutensa sisäisenä käyttövoimanaan. Sitäkö tohtori ajatteli?"
"Sitä. Katsokaas, minä olen epäillyt isänmaallisten tunteidenkin alkuperäisyyttä, pitänyt niitä vain teennäisen paisutuksen ilmauksina. Vaan kyllä niiden täytyy sittenkin olla jotain aivan oleellista ja ulotuttaa juurensa luonnonvaistoihimme, niinkuin tuossa pojassa."
"Niin, hän oli aivan suurenmoinen sillä kertaa, kun hän kieltäytyi ottamasta huumausaineita ja sanoi vain yksinkertaisesti: 'Kärsiihän moni isänmaan tähden paljon enemmän'."
"Se on eräänlaista hiljaista miehekkyyttä, syvää ja totta." — Tohtori katselee mietteissään eteensä leikkuupöydälle ja jatkaa:
"Täällä meillä se sankari tutaan. Luulisin, että joukkoinnostuksen huumassa voi heittäytyä vaaroihin ja suorittaa hetkellisiä voimannäytteitä siveellisesti heikompikin luonne — jos nyt on vastaava määrä fyysillistä voimaa. Mutta kun joutuu yksin kärsimyksineen, niin pitää olla syntyperäinen sankari voidakseen kantaa kohtalonsa niinkuin tämä poika." — Ja sitten syvän lämpimästi kuin liikutettuna:
"Sanokaamme, että hän on poikkeuksellinen ilmiö, mutta riittää, että on todellisuudessa nähnyt senkin."